Onko urheiluseura liukuhihna, valintamyymälä vai jotain ihan muuta?

Turun yliopiston liikuntakasvatuksen professorin Pasi Kosken työpöydällä eletään mielenkiintoisia aikoja. Kymmenen vuoden välein toteutetun suuren valtakunnallisen seuratutkimuksen aineistot on kerätty ja alustavasti jo analysoitu.

− Seuratutkimus tehdään nyt jo neljättä kertaa. Kalevi Heinilän johdolla toteutimme ensimmäisen 80-luvun puolivälissä. Tämänkertaisen aineiston päätulokset ovat jo itselläni selvillä, mutta vasta kevään puolella tutkimus saadaan ulos, Koski kertoo.

Koskelle seuratoiminta on tuttua ja tutkittua. Tutkimusaiheet ovat liittyneet vuosikymmenten aikana liikunnan yhteiskunnallisiin teemoihin – etenkin lasten ja nuorten liikuntaan sekä kansalaistoimintaan.

Häntä kiehtoo seuratoiminnan ideaali.

− Seuratoiminnan perusajatus viehättää: teemme yhdessä ja olemme yhdessä enemmän. Tehdään sitä, mistä pidetään ja mitä rakastetaan.

Tämä ajatus tahtoo nykypäivänä hukkua. Kosken mukaan vallalla on monenkirjavaa ajattelua.

− Aika moni lasten vanhemmista kokee seuratoiminnan julkisena palveluna. Se on kuin kirjasto tai terveyskeskus, johon on veronmaksajana oikeus. Yhä yleisempää on myös näkemys seurasta valintamyymälänä. Ollaan asiakkaita: tutustun, ostan ja vaihdan, jos en pidä saamastani. Tunteet jäävät ulkopuolelle, Koski kuvailee.

− Yksi näkökulma seuraan on myös ”tuotantolaitos”, jossa seura on kuin liukuhihna. Sisään laitetaan lapsi ja odotetaan, että sieltä kasvaa NHL-pelaaja ulos.

− Neljäs ajattelutapa on sitten se oikea seuran perusajatus eli että seura koostuu niistä ihmisistä, jotka siellä ovat ja toimivat. Seura on me. Jos näin seurassa ajattelee mahdollisimman moni, niin silloin yleensä homma toimii ja pyörii.

Seuratoiminnalla menee hyvin

Liikuntaseurojen määrää ei ole helppo arvioida. Yhdistysrekisterissä on yli 20 000 liikunta-alan järjestöä, mutta niistä iso osa ei ole enää toiminnassa. Koski arvioi suomalaisten liikuntaseurojen määrän noin 10 000:een. Hän pohjaa arvionsa tutkimukseen, jossa lisättiin kuntien avustusta saaneiden seurojen määrään liikuntatoimien arviot seuroista, jotka toimivat, mutta eivät saa tukia.

− Trendeistä voi sanoa, että seurojen eriytyminen ja kirjavoituminen jatkuvat. Kaveriporukat perustavat pieniä seuroja. Höntsäkiekkoilijat järjestäytyvät seuraksi, jotta saavat vuorot halvemmalla. Toisessa ääripäässä ovat isot seurat, joissa on lukuisia ammattilaisia.

− Seuroilla menee hyvin, sillä kysyntä on suurempaa kuin koskaan. 80 % lapsista on ainakin käynyt kokeilemassa toimintaa ja noin 60 % lapsista on mukana. Koskaan aiemmin ei ole ollut tällaisia lukuja.

Mutta vaikka trendi on tämä, niin silti ollaan isojen yhteiskunnallisten pohdintojen äärellä.

− Ihmiskunta ei ole koskaan ollut yhtä suuren liikkumattomuuden edessä kuin nyt. Kaikki automatisoituminen kaukosäätimineen on vähentänyt niin paljon arjen liikettä. Seuratoiminnassakin olevista lapsista vain reilu kolmannes liikkuu terveyden kannalta riittävästi, Koski kertoo.

Aiemmin sisään – ja yhä varhemmin ulos

Vanhemmat tiedostavat liikunnan tärkeyden ja lapset tuodaan yhä nuorempina harrastuksen pariin. Samalla kuitenkin asia ulkoistetaan seuroille ja ajatellaan sen osa-alueen olevan hoidossa.

− 40-luvulla syntyneet tulivat liikuntaseuroihin keskimäärin 12-vuotiaina mukaan. Aloitusikä on laskenut vuoden jokaisella vuosikymmenellä. Nyt suurin osa lapsista aloittaa harrastamisen alle kouluikäisenä. Samalla voidaan kysyä, että kuka tekee valinnan.

Seuraan tullaan yhä nuorempana ja samalla drop-out on aikaistunut. Koski näkee panostuksissa koomisia piirteitä.

− On vähän huvittavaa, että lasten harrastuksen elämyksiin käytetään hirmuisesti energiaa: järjestetään ulkomaanreissuja ja muuta vastaavaa ja siinä iässä lapset muutenkin pysyisivät mukana. Siinä kahdeksannen koululuokan jouluna tulee yleensä iso droppi. Tajutaan, että kuka tämän harrastuksen oikein on valinnut. Siinä vaiheessa tarvittaisiin motivointia, Koski kertoo, ja kuvailee, kuinka Suomessa drop-out teini-iässä on maailmanlaajuisestikin erittäin jyrkkä.

Yksi mielenkiintoinen mittari liittyy myös aiheeseen. Vuosituhannen vaihteessa mopoja oli Suomessa 100 000. Nyt mopojen ja mopoautojen määrä on yli kaksinkertaistunut, niitä on yli 220 000.

− Kun mopoikäisiä on noin 180 000, niin se kuvaa aika hyvin tilannetta. Missä on taas arjen liike, kun joka paikkaan mennään moottoreilla?

Koski on päässyt hyvin vauhtiin ja nostaa hiukan kärjistäenkin esille vielä yhden teeman.

− Voi myös pohtia, että keitä palvelevat pitkät pelireissut. Lapset kootaan monen tunnin linja-autoretkelle, jotta pääsee 10 minuuttia liikkumaan.

Mokkapaloja vapaaehtoisesti vai pakolla

Tuoreita seuratutkimuksen tuloksia Koski ei halua vielä avata, mutta yksi trendi on ilmeinen. Seurojen ammattimaistumiskehitys etenee.

− Jos amatööri nähdään synonyyminä ”rakkaudella tehtyä” ja ammattimaistuminen merkitsee virkamiesotetta, niin silloin toki suunta ei ole hyvä. Parhaimmillaan palkallinen kuitenkin tuo vapaaehtoistyöhön lisää tekemisen meininkiä ja tsemppiä. Kaikki riippuu siitä, miten asiat on seurassa toteutettu ja millainen tyyppi palkattu on.

Suomalaisen seuratoiminnan malli perustuu vapaaehtoisuuteen ja se on Kosken mukaan muistettava.

− Vapaaehtoisuudessakin pitää huomioida, että sen oikeasti tulee olla vapaaehtoista eikä pakko. Projektiluontoisesti sitoutuminen on nykyisin luontevampaa.