Mika Poutala: Unelmat ja tavoitteet – ja miten niitä kohti edetään

Pikaluistelija Mika Poutala nostatti liittojen toiminnanjohtajat yhteisen toiminnansuunnittelun työstöön kertomalla oman urheilijan polkunsa. Miten hän oppi tavoitteiden asettelun ja mikä oli lopulta kaikkein suurin oivallus.

Mika Poutala aloitti pikaluistelun 7-vuotiaana. Hänen isänsä oli menehtynyt sairauteen ja pieni iloinen poika oli masentunut. Poutalan äiti mietti, miten voisi piristää poikaansa ja hän vei pojan pikaluisteluun.

− Minulla oli huoleton asenne pikaluisteluun ja urheiluun. Olin siellä, koska se oli hauskaa ja sieltä sai kavereita. En ottanut harrastusta tosissani. Ensimmäisen vuoden treenasin tuulipuku päällä ja taskun pohjalla oli monesti karkkia, joita nappasin kesken treenin, Poutala hymyilee muistolle.

Pienen pojan unelma tosin heräsi jo silloin: jos pääsisi joskus olympialaisiin.

Lukiovuosina Mäkelänrinteessä treenejä silloin vetänyt Simo Tarvonen, nykyinen Pääkaupunkiseudun Urheiluakatemian toiminnanjohtaja, halusi herätellä joskus laiskasti treenaavaa Poutalaa ja piti vakavan keskustelun, kuinka häntä harmittaa, kun noin lahjakas nuori heittää uransa hukkaan.

− Jos joskus valmentaja miettii, että onko sillä mitään merkitystä, mitä urheilijalle puhuu, kun mikään ei muutu, niin kyllä sillä oikeasti merkitystä on. Kun monta eri tyyppiä, joita arvostaa, puhuu tärkeistä asioista, niin kyllä sen jossain vaiheessa tajuaa.

Kaksi kassia olympiavaatteita

Poutalan ura eteni ja lapsuuden suuri haave toteutui. Torinon olympialaiset vuonna 2006.

− Miten hienoa oli, kun sain ne kaksi kassillista vaatteita. Kokeilin jokaista päälle – sukkia myöten. Sillä reissulla tärkeintä oli, että pääsin kisoihin ja saavutin tavoitteeni, Poutala kertoo ja muistelee kisojen huippuhetkiä kuten Suomen jääkiekkomatsin seuraamista.

Kisojen jälkeen Poutala pohti, mitä tekisi.

− Olin saavuttanut unelmani. Luistelin, koska en keksinyt muuta tekemistä. Sitten syttyi unelma olympiamitalista.

− Paljon puhutaan tavoitteista ja niiden tärkeydestä, mutta miten tavoitteet asetetaan. Miksi ne auttavat ja miten ne pitää asettaa? Ymmärsin, että minun pitää oppia jatkuvasti ja asetin tavoitteekseni lukea 30 kirjaa vuoden aikana.

− Tavoitteiden on oltava yksinkertaisia ja mitattavissa olevia. Tavoite pitää kirjoittaa ylös, muuten se on vain toive. Tavoitteelle pitää myös asettaa aikaraja, kuten minulla oli kirjojen suhteen tuo vuosi, eikä että ”eläkkeellä luen kirjoja”. Lopulta konkreettisten tavoitteiden asettamisen jälkeen, olin lukenut vuoden aikana 80 kirjaa, Poutala kertoo.

Samaan aikaan Poutala ymmärsi, että oli kolme asiaa, jotka piti muuttaa, jos hän halusi olympiavoittajaksi. Ruokavalio, uni ja ajatusmaailma.

− Aloin syömään säännöllisesti 3−4 tunnin välein ja joka aterialla on proteiinia, hiilihydraattia ja jotain värikästä eli kasviksia. Opetin elimistöni säännölliseen uneen: aina samaan aikaan nukkumaan ja herätys samaan aikaan. Uneen pääsy nopeutui huomattavasti, kun aloin sammuttaa tietokoneet, telkkarit ja kännykät noin tunti ennen nukkumaanmenoa.

− Kolmas muutettava asia oli ajatusmaailmani. En aiemmin uskonut itseeni, että voisin taistella maailman huippuja vastaan.

Neljäs sija eli nobody

Vancouverin olympialaisissa Poutala oli 500 metrillä nopein luistelija, mutta horjahdus jätti hänet viidenneksi, vain neljä sadasosaa olympiamitalista.

− Tuntui, että maailma kaatuu niskaani. Olin identifioitunut, että olen Mika Poutala, olympiamitalisti. Ja kun en ollut sitä, niin tajusin, että olen ihan nobody. Kuka minä olen, määrittyi sillä, miten onnistun. Tärkein asia ylipääsemisessä oli, että tajusin tehneeni virheen. Olin kuitenkin ollut koko olympialaisten nopein luistelija.

Poutala alkoi sen jälkeen treenata todella kovaa, mutta sairastui mykoplasmaan. Viiteen vuoteen hän ei saavuttanut yhtään maailmancupin mitalia. Hän mietti, miksi edes luistelee. Kuinka elämä voisi olla helpompaakin. Sotshin olympialaisissa Poutala oli 28. Hän sanoi, ettei enää koskaan olympialaisia.

Päätös kuitenkin pyörtyi ja Poutala ymmärsi, että huipulla pysymiseen ei riitä, että tekee samalla tavalla kaiken kuin aiemmin. Kolme vuotta sitten hän muutti perheineen Kanadaan.

− Kahdessa kuukaudessa selätin koko viiden vuoden tappiokierteen, kun sijoituin toiseksi maailmancupissa.

Neljänsissä olympialaisissaan PeyongChangissa Poutala tiesi, että kaikki on mahdollista.

− Luistelin oman ennätykseni, mutta kun käännyin, niin näin tulostaululta vain numeron neljä.

− Pettymyksen jälkeen soitin kotiin, jossa vaimo oli jopa ehkä vieläkin pettyneempi. Kysyin, miten lapset olivat reagoineet. Vaimo selitteli, että tiedäthän, kun samaan aikaan oli ollut Pikku Kakkonen ja eivät suostuneet vaihtamaan kanavaa, Poutala hymyilee nyt.

− Silloin tajusin, että ei sillä ole väliä, onko mitalia vai ei. Elämässä on isoja asioita myös urheilun ulkopuolella. Olemme muuta kuin meidän saavutuksemme. Kun palasin kisoista kotiin halaamaan lapsiani, niin sillä ei ollut mitään merkitystä oliko meidän välissämme mitali vai ei.