Olympiastatus on kiihdyttänyt freeskin evoluutiota – ”Kehitys kansainvälisellä tasolla on ollut uskomatonta”

Freeski on talviolympiaperheen tuoreimpia tulokkaita. Kehitys on ollut valtavan nopeaa, kun elämäntapaurheiluun on tullut jatkuvasti lisää perinteisemmän huippu-urheiluajattelun elementtejä – Suomessa etenkin Olympiavalmennuskeskus Vuokatti-Rukan vaikutuspiiristä. Erityisesti kehitys näkyy big airissa, joka on ensimmäistä kertaa olympiaohjelmassa vasta Pekingissä 2022.

Kun ajatellaan ”elämäntapalajeja” talviolympialaisissa, ensimmäinen mielikuva syntyy monilla lumilautailusta. Se onkin vallannut jatkuvasti lisää jalansijaa talvilajien huomioarvossa siitä lähtien, kun halfpipe tuli olympiaohjelmaan Naganossa 1998. Samalla laji on ammattimaistunut, ja urheilullinen vaatimustaso on noussut.

Vielä nuorempi tulokas olympiaperheeseen on ollut freestyle. Kumparelasku tuli viralliseen olympiaohjelmaan Albertvillessä 1992, mutta freeski tuli mukaan lumilautailun imussa vasta 2010-luvulla. Slopestyle ja halfpipe olivat ensimmäistä kertaa ohjelmassa Sotšissa 2014 ja big air liittyy joukkoon vasta ensi vuonna kilpailtavissa Pekingin talvikisoissa.

Olympiahenkisen kilpaurheilun kontekstissa puhutaan siis vasta hädin tuskin kouluikäisestä lapsesta. Lajin perinteet ovat toki pidemmät, mutta freeskin päävalmentajan Jussi Monosen mukaan murros näkyy selkeästi lajissa – samalla tavalla kuin lumilautailussakin, mutta noin kymmenen vuoden viiveellä.

– Laji itsessään ja toimintatavat siinä elävät koko ajan. Lajimme näyttää varmasti monen silmissä aika harmittomalta, eikä välttämättä niin huippu-urheilumaiselta, mutta olisi hyvä ymmärtää, millaiset harrastajamäärät lajissamme on globaalisti ja ennen kaikkea se, että freeskin kehitys kansainvälisellä tasolla viimeisen kymmenen vuoden aikana on ollut uskomatonta, Mononen pohjustaa.

Kun siirrytään konkretiaan, kehitys tarkoittaa vaatimustason jatkuvaa hilautumista ylöspäin. Se, mikä riitti vielä vuosi sitten kärkisijoille, ei riitä enää tänä päivänä.

– Jos katsoo vaikka maailman 10-15 parasta big air -laskijaa, lähes joka kisassa tehdään temppuja, joita ei ole tehty ikinä aikaisemmin. Se kehitys on tullut pitkälti toiminnan ammattimaistumisesta ja oheisharjoittelusta lajin ympärillä, mikä on mennyt paljon eteenpäin viimeisen kymmenen vuoden aikana. Tämän kokonaisuuden ymmärtäminen ottaa aikansa niillä perinteisemmän urheilun parista tulevilla ihmisillä, jotka ovat kanssamme tekemisissä, Mononen huomauttaa.

– Samaan aikaan samaa voi sanoa myös lajiväestä – osa vanhemmista laskijoista on jo aika huuli pyöreänä siitä, mihin laji on kehittynyt ja mihin nuoret sitä kehittävät. Samanlaista evoluutiota on nähtävissä lumilautailussa, vaikka toki eroavaisuuksiakin löytyy – esimerkiksi erot lumilautailun ja freeskin tuomaroinnissa ovat johtaneet siihen, että lajien kehityssuunnissa on ollut pikkuisen eroa, vaikka suorituspaikat ovat samat ja välineetkin ovat vain vähän erilaiset.

Jokainen laskija kokee lajin omalla tavallaan

Kun aiemmin korostuneesti elämäntapalajina tunnettuun lajiin on ajettu koko ajan uutta ja statukseltaan merkittävämpää kilpailuelementtiä, se on muuttanut lajia jo itsessään. Kilpailupuolen korostuminen on tuonut lajiytimen ympärille myös osaajia perinteisemmän huippu-urheiluajattelun piiristä.

– Meillä on lajin kyljessä myös ihmisiä perinteisemmistä urheilulajeista. Sieltä on noussut sellaisia juttuja, joita me emme välttämättä ole harjoittelussa osanneet ottaa huomioon. Vaikkapa nyt ihan peruskestävyysominaisuudet – kestävyyden täytyy olla sellaisella tasolla, että jaksaa harjoitella turvallisella alueella niitä temppuja, joita pitää kisoissa pystyä tekemään, Mononen kertoo.

– Kehitys on kummunnut siitä, millaisia suorituksia laskijat teknisesti tekevät. Millaista voimaa ja hallintaa tarvitaan; käytännössä täytyy fyysisiltä ja henkisiltä ominaisuuksiltaan olla täysin huippu-urheilija, jotta pystyy etenemään pitkälle tässä lajissa.

– Pelottava on väärä sana, mutta temput ovat huipputasolla niin teknisesti vaativia, että taitotason ja fyysisten ominaisuuksien pitää olla erittäin korkealla tasolla – jo niitä harjoitellessa. Sitä kautta se vaatii myös tosi vahvoja psykologisia ominaisuuksia, jotta niitä temppuja on edes mahdollista oppia, eli se vaatii ns. päätä, jos haluaa päästä huipulle, Mononen jatkaa.

Kun laji kehittyy ja vaatimustaso nousee, se muokkaa myös lajin urheilijakatrasta. Vanhempaa – tavallaan erilaiseen lajiin aikanaan mukaan tullutta – kaartia jää pois joko siitä syystä, että heidän eväänsä eivät enää riitä pysymään kehityksessä mukana tai siitä syystä, että he eivät enää koe lajia ”omakseen”. Vaikka kumpikaan näistäkään kohdista ei olisi ongelma, jossain vaiheessa esimerkiksi vapaammin vuorilla laskeminen voi alkaa tuntua kilpailemista luontevammalta vaihtoehdolta.

– Toki sitäkin on mukana, että laskija ei enää seiso sen takana, mitä laji kilpatasolla edustaa. Itsekin olen käynyt sellaisen vaiheen läpi, kun lopetin kansainvälisten kisojen kiertämisen. Laskin kyllä edelleen, mutta laji ja sen kehitys ei kiinnostanut yhtään. Sen on käynyt moni läpi; jossain kohtaa se ei enää ole sitä, mitä itse haluaisi lajin olevan. Mutta, sen voi aina löytää uudelleen, Mononen sanoo, kokemuksen rintaäänellä.

Eikä kyse ole välttämättä edes joko tai -kysymyksestä. Freeski on laji, jossa yhdistyy lajin show-luonteinen perinne ja alati kasvavat urheilulliset vaatimukset. On täysin laskijasta kiinni, kumpaa puolta hän kokee lajin enemmän edustavan.

– Lajimme on niitä kaikkia asioita samaan aikaan ja päällekkäin. Jokainen laskija kokee sen omalla tavallaan, mitä se on. Kaikki varmaan ovat alkaneet ymmärtää, millainen vaatimustaso tässä lajissa on fyysisesti, jotta on kapasiteettia toteuttaa ne hurjimmat temput ja kroppa pystyy ottamaan sen kuormituksen vastaan. Jos ei ole fyysisesti samalla viivalla muiden kanssa, siinä antaa tasoitusta, Mononen korostaa.

Tukikehikko nimeltä Olympiavalmennuskeskus Vuokatti-Ruka

Tyyli, show-luonteisuus ja elämäntapapohjaisuus ovat asioita, jotka tuskin koskaan häviävät lajista. Kun lajin pariin tulee ihmisiä, joiden tausta on perinteisemmän huippu-urheilupuolen puolella, tämä asia on tärkeää ymmärtää.

– Jos mietin vaikka Olli Ohtosta, hän on ollut erittäin kiinnostunut kuulemaan lajimme erityispiirteistä. Hän on sanonutkin, että tuntee lajia huonosti, mutta hän on ollut kiinnostunut ja tarjonnut erilaisia ajatuksia, jotka ovat myös vieneet laskijoitamme eteenpäin, Mononen kiittelee.

Kansainvälisen tason maastohiihtäjänä ja myöhemmin Iivo Niskasen henkilökohtaisena valmentajana tunnetuksi tullut Ohtonen on Suomen Olympiakomitean Huippu-urheiluyksikön koordinoiman Olympiavalmennuskeskus Vuokatti-Rukan tutkimus- ja kehitysjohtaja. Alkuvuodesta Ohtosen tiimiin liittyi rinnelajien asiantuntijaksi Teemu Rauhala, jonka erityisosaamisaluetta on fysiikkavalmennus ja testaus. Rauhalan asemapaikka on Rukalla, jonne freeski on lumilautailun tavoin keskittänyt toimintojaan.

– Olli on miettinyt kokonaisuutta enemmän kestävyyden kannalta sekä kuormituksen seurantaa ja sitä, miten laskijoiden omaa tietoisuutta pystytään lisäämään. Teemuhan on vasta aloittanut, ja tähän mennessä hän on pitkälti tutkinut, mitä teemme ja opetellut lajin vaatimuksia. On hyvä, että siinä on uusi ihminen, joka on arjessa mukana ja pystyy ehkä tarjoamaan meille jotain, mitä emme ole nähneet.

Olympiavalmennuskeskus on tuonut paljon lisäarvoa freeskin toimintaan. Tärkeimmäksi yksittäiseksi henkilöksi Mononen nostaa fysiikkavalmentaja Jonathan McPhailin, joka on myös tutkinut freeskitä ja lumilautailua.

– Hän on kehittänyt lajiamme Suomessa mittaamattoman paljon – etenkin oheisharjoittelun ja fyysisen harjoittelun ymmärtämisen ja käytännön tekemisen tasolla. Hän on pystynyt muuttamaan koko harjoittelukulttuurin; suhtautuminen näihin asioihin oli tosi kankeaa vielä 2015, kun minä aloitin akatemiavalmentajana. Asenne oli vähän se, että kaikki, mikä ei liittynyt suoraan lajitekemiseen, sitä ei ymmärretty. Ehkä tehtiinkin jotain, mutta ei ymmärretty miksi. Ennen Jonathania ei ole ollut sellaisia ammattilaisia, jotka osaavat myydä sen asian laskijoille, Mononen kiittelee.

– Jonathanin myötä meille on tullut taustalle tosi paljon tutkimustietoa, miksi ja miten asioita tehdään, lajimme vaatimukset ymmärtäen. Vaikkapa miten rankka tämä laji on hermostolle, kun koko ajan opetellaan uutta – täytyy olla jatkuvasti mahdollisimman fressinä, jotta pystytään minimoimaan loukkaantumiset. Voimaharjoittelu, harjoittelun rytmittäminen kauden sisällä – Jonathan on tuonut tähän paljon, Mononen konkretisoi.

Taitopainotteisten rinnelajien kanssa Rukalla ei olla yhteistyön laadussa vielä yhtä pitkällä kuin vaikkapa maastohiihdon ja Vuokatin yhteistyössä, johtuen pitkälti myös siitä, että lajiperinne on niin paljon lyhyempi. Jo pelkästään olosuhteissa on yhä kehittämistä, sillä vaikka fasiliteetit Rukalla mahdollistavat erinomaisesti ”sielutekemisen”, kilpailutason puitteissa on vielä puutteita.

– Hyvät lähdöt täällä on, ja uskomaton kehityspotentiaali. Näin päävalmentajan silmin on vähän sellainen liian ison kahvikupin jälkeinen hermostuneisuus; pitäisi tapahtua enemmän ja nopeammin, Mononen naurahtaa.

– Mutta ei meillä hätää ole, sillä pääsemme halutessamme leireilemään Ruotsiin ja Norjaan. Jos haluamme kehittää lajia ja nuorempia tyyppejä hyppimään silloin, kun niitä temppuja pitäisi oppia harjoittelemaan, ja sitä kautta laajempia joukkoja kovemmalle tasolle, päivittäisolosuhteissa pitäisi saada kehitystä.

Kuura Koivisto ensimmäisiä, jotka ovat kasvaneet uudistetun akatemiasysteemin läpi

Freeskin ykköstykki on viime vuodet ollut Elias Syrjä, joka sijoittui big airin maailmancupin kokonaiskilpailussa viidenneksi kaudella 2019-2020 ennen loukkaantumistaan, joka pilasi menneen talven. Vuonna 1998 syntynyt Syrjä on vielä ”vanhan liiton” tyyppejä, joille fyysisten ominaisuuksien merkitys on avautunut hiljalleen uran aikana.

Sen sijaan pari vuotta Syrjää nuorempi Kuura Koivisto on kasvanut jo sisään ns. hybridimallin lajiin. Tämän vuoden MM-kisoissa slopestylessa 14:nneksi laskenut huippulupaus saapui Vuokatti-Rukan urheiluakatemian vaikutuspiiriin samoihin aikoihin, kun Mononen aloitti akatemiavalmentajana ja McPhail asiantuntijapestissään.

– Hän on ymmärtänyt jo ensimmäisenä vuonna fysiikan ja kaiken oheisharjoittelun merkityksen. Sisään tullessaan Kuura ei ollut parhaiden ikäistensä tasolla laskemistaidossa, mutta hän on tullut sieltä hiljalleen myös fyysisten ominaisuuksiensa auttamana, Mononen taustoittaa.

– Hänellä on toki myös vahva sisäinen palo lajiin, ja hän on tehnyt todella kovasti töitä kehityksensä eteen. Kuten todettu, freeskin kokeminen on subjektiivinen juttu. Hänelle tämä laji on sellainen, että hän tekee kovasti töitä ja viihtyy paljon salilla. Hän oikeastaan hermostuu, jos joutuu välillä vähän huilaamaan ja välttämään liian kovaa kuormitusta, jotta pysyy terveenä ja kehitys jatkuisi haluttuun suuntaan.

Vaikka laji on muuttunut reilusti urheilullisempaan suuntaan, räkä poskella -meiningistä ollaan kaukana. Mononen korostaa lajin autonomista luonnetta ja asioiden tekemistä omalla tavalla. Ympärillä olevien ihmisten – päävalmentaja mukaan lukien – tehtävä on tukea sitä, eikä kertoa, miten asiat pitäisi tehdä.

– Vaikka tämä menee koko ajan enemmän huippu-urheilun suuntaan, tämän lajin perinne lähtee show-luonteisuudesta. Se juttu on ollut mennä ja näyttää yleisölle parhaat temput. Tässä mielessä lajiamme voidaan verrata vaikka breakdanceen; näytämme muille, että näin minä ilmaisen itseäni. Se on syvällä dna:ssamme, Mononen alleviivaa.

– Yhtäkkiä voikin kehittyä yllättävään suuntaan ja viedä sillä jonkin kisan. Kaikki ovat treenanneet uusia vaikeampia temppuja, mutta joku tuleekin, pyörii vitosen vähemmän, mutta ilmassa rotaatiota vaihtaen, ja kaikki miettivät, miten emme ole keksineet tuota. Tässä lajissa ei kilpailla vain toisia vastaan, vaan se arvostus laskijoiden keskuudesta on tosi tärkeä juttu.

Mukana on tietenkin myös kilpailijoita, jotka lähestyvät kilpailua voimakkaasti voittamisen kautta. Pääosa laskijoista on sellaisia, jotka osaavat arvostaa lajille tärkeitä sisäisiä pieniä nyansseja. Podiumilla seisovat urheilijat eivät välttämättä ole lajin kehitykselle niin tärkeitä kuin ne, jotka pyrkivät kehittämään lajia ja tekemään luovia ratkaisuja eri tavalla kuin muut. Tälle puolelle Mononen toivoisi lisää arvostusta myös suuren yleisön silmissä.

– Jos joku kehittää lajia, saa laskijoiden arvostuksen, vaikka se tarkoittaisi tappiota hänelle. Jos joku kehittää uuden tempun big airissa, se koko torni – valmentajat ja laskijat – huutaa suoraa huutoa, vaikka puhutaan kilpakumppaneista. Toivon, että se keveys ja yhteisöllisyys säilyy siinä. Tämä on myös show, jossa halutaan näyttää, miten taitava joku voi olla.