OlympiaCast: Dramaattinen tie paralympialaisten mitalitaisteluun – näin Santeri Kiiveristä kasvoi huipputason alppihiihtäjä

Ilkka Palomäki: Tervetuloa OlympiaCastin seuraan. Tämä on Suomen Olympiakomitean tuottama podcast-sarja. Me olemme tehneet jo toistasataa jaksoa syksystä 2018 alkaen, joten tuolta meidän arkistoista löytyy jo varsin kattava annos urheilunälkään. Huippu-urheilujaksoissa meidän pyrkimys on tuoda monipuolisesti esiin ihmisiä, tarinoita ja ilmiöitä Pekingin talviolympialaisiin asti. Eli vielä helmikuun alkuun asti meidän fokus on erityisesti talvilajeissa. Meidät löydät yleisimmiltä podcastin tarjoajilta. Tänään isäntänä toimii Ilkka Palomäki.

Ilkka Palomäki: Tänään OlympiaCastin vieraana on Santeri Kiiveri. Kiiveri kuuluu Suomen kapeaan, mutta terävään kärkiurheilijoiden joukkoon ,aaliskuussa käytävissä Pekingin paralympialaisissa. Kiiveri syntyi maaliskuussa 2000 ja syntymästään asti hän on kärsinyt olkahermopunoksen syntyvauriosta oikeassa kädessään. Kiiveri ei ole antanut vaurion häiritä elämäänsä ja jo nuorella iällä hän on noussut maailman parhaiden para-alppihiihtäjien joukkoon. Pyeongchangissa 2018 Kiiveristä tuli ensimmäinen 2000-luvulla syntynyt suomalaisurheilija paralympialaisissa. Heti ensimmäisessä paralympialaisissaan Kiiveri sijoittui pujottelussa neljänneksi ja menestyspotentiaali on vankka myös Pekingissa sekä ennen paralympialaisia käytävissä MM-kisoissa Lillehammerissa. Paralympialajien lajiryhmävastaava Kimmo Mustonen kuvaa Kiiveriä näin: ”Santerin suhteellisen nopea kehitys para-alpin huipulle pohjautuu hänen pitkästä harjoittelu- ja kilpailutaustastaan vammattomien kanssa, kannustavista ja aktiivisesti mukana olevista vanhemmista, Rukan alppilukiosta ja sitä kautta hedelmällisestä yhteistyössä valmentaja Roman Rozmanin kanssa.” Nyt on miehen oma vuoro päästä kertomaan tarinansa.

Ilkka Palomäki: Tervetuloa OlympiaCastin vieraaksi Santeri Kiiveri.

Santeri Kiiveri: Kiitos paljon.

Ilkka Palomäki: Lähdetään oikeastaan sillä liikkeelle, että käynnissä on nyt melkoinen supervuosi, kun ohjelmassa on sekä MM-kisat tammikuussa Lillehammerissa että paralympialaisissa Pekingissä tuossa myöhemmin keväällä. Millaisella kutinalla oikeastaan katsot tuota alkuvuoden edessä olevaa kilpailuohjelmaa?

Santeri Kiiveri: No totta kai mielenkiinnolla, että kahdet tosi isot kisat aika lähellä toisiaan ja samana kautena, niin vähän aiheuttaneet erityistoimenpiteitä tietysti ohjelman kannalta ja harvoin tulee oltua kahta kertaa tuollaista yhtä isoa kisaputkea jossain tietyssä paikassa. Siinä mielessä mielenkiinnolla, mutta enemmän semmoinen, että innolla odotan, että kahdet isot kisat, niin mikäs sen parempi kauteen.

Ilkka Palomäki: Sä olet ehtinyt kilpailla en MM-kisoja nyt maailmancupia Itävallassa Stainachissa ja Sveitsin St. Moritzissa ja siellä on yhteensä ollut paripujottelukisaa; neljä suurpujottelukisaa ja pari Super-G -kisaa. Mitä noi kilpailut ovat oikeastaan sulle kertoneet?

Santeri Kiiveri: Ihan siinä mielessä hyvää, että ollaan vauhdissa tai ei mitään ongelmia sen suhteen. Vähän oli teknisiä ongelmia välineiden kanssa tuossa joulukuussa. Se joulukuu on muutenkin aina vähän haastava itselle, että siellä ollaan vielä vähän haettu suksea sun muuta ja saatiin ne ihan hyvin kuntoon nyt St. Moritzia kohti. Kisat meni hyvin, olisi voinut mennä vähän paremminkin. Oli aika kova rupeama, että tuo St. Moritz: viisi kisaa putkeen, niin alkoi viimeisenä päivänä tuntumaan jo itsellä, että pujottelussa meni viimeinen päivä ehkä vähän siinä itsellä pieleen, mutta sieltäkin kuitenkin neljässä sija pujottelussa. Antaa hyvää fiilistä eteenpäin ja sinänsä tiedetään, että vauhti on siellä. Tuli kyllä hyvään kohtaan tämä pieni tauko.

Ilkka Palomäki: Lillehammerissa lasketaan ensin vauhtilajit, sitten tekniikkalajit. Sama marssijärjestys on Pekingin paralympialaisissa ja se on ymmärtääkseni aika yleistäkin teidän arvokisoissa. Millä tavalla sä oikeastaan lähestyt tuollaista kisaohjelmaa?

Santeri Kiiveri: No en mitenkään erityisesti. Tietysti eka se syöksy on vähän itselle sellainen, että ei ole mikään päälaji, niin sitä lähdetään oikeastaan vain siinä mielessä; että se on hyvä treeni siihen Super G:hen ja sitä kautta vauhtia yhdistettyyn. Syöksy on aika hyvä, että saadaan rinteeseen tuntuma ja sitten päästään niihin enemmän itselle ominaisiin lajeihin. Tekniikkalajit tietysti itselle ovat se pääpointti, mikä on samalla, että ne ovat viimeiset kisat, niin pitää olla kunnossa koko kisarupeaman ajan. Se on oma haaste ja pitää miettiä kaikki palautuminen ja kaikki tarkasti. Kyllä ne ennen on mennyt ihan hyvin. Uskon, että nytkin, että se ei ole mikään ongelma, että niitä kisoja on suhteessa paljon. Onneksi tässä on lepopäiviä välissä.

Ilkka Palomäki: Palataan oikeastaan tähän nykyhetkeen vähän tuossa lopumpana vielä. Haetaan vähän sieltä kauempaa vauhtia. Sä olet syntynyt maaliskuussa 2000 ja syntymästä asti sulla on ollut tämmöinen Erbin pareesi eli olkahermopunoksen syntyvaurio oikeassa kädessä, niin avaa meille vähän, että mitä se käytännössä tarkoittaa.

Santeri Kiiveri: No ihan käytännössä se tarkoittaa käden liikeratojen jonkin näköistä – tietysti riippuen, miten paljon niitä hermoja selkäytimestä on katkennut. Eli niitä on katkennut jonkin verran sieltä ja se vaikuttaa sitten käden liikeratoihin. Itsellä käsi, mitä heittäisin, toimii noin 50-60 prosenttisesti normaalista. Vaikuttaa jonkin verran, että en saa ihan ylös sitä kättä ja tietysti samalla voimatasoihin ja tällaisiin, että siinä mielessä vaikuttaa jonkin verran, mutta omaan arkeen on tottunut niin hyvin jo, että ei hirveästi mieti enää.

Ilkka Palomäki: Niin oikeastaan olisin tullutkin tähän, että millä tavalla tuo vamma on vaikuttanut sun elämääsi, jos mietit vaikka lapsuutta ja nuoruutta, niin oliko siitä niin sanotusti haittaa elämässä ja kuinka paljon sitä noteerasi siinä vaiheessa?

Santeri Kiiveri: Joo, totta kai ja varsinkin nuorempana, kun joutui kaikki tällaiset jutut opettelemaan ja haastamaan itseä. Itse on ollut siinä mielessä etuoikeutettu, että koko ajan joka puolelta pikkuisen puskettu sitä, että mennään ja koitetaan kaikkea, että ei vain mietitä, että ei pysty tekemään mitään. On aina yritetty kaikkea. Jääkiekkoa ja kaikkea mennyt pelaamaan siellä ja tehty niin hyvin kuin pystynyt. Totta kai kaikki kantamiset ja tämmöiset olleet nuorempana ongelma, mutta kaikkeen on löydetty kyllä nyt tässä kahdenkymmenen vuoden aikana keinot. Ei ihan hirveästi tule arjessa enää sellaisia asioita, joita ei voisi tehdä käden kanssa. Onhan siinä ollut paljon sellaista oppimista ja totuttelemista, mitä sitten ei normaalisti olisi.

Ilkka Palomäki: Sun kilpailuluokkasi paras alppihiihdossa on tällainen LW 6/8-1. Avaa vähän, että mitä se tarkoittaa ikään kuin suomen kielellä tuo pitkä numero- ja kirjainyhdistelmä?

Santeri Kiiveri: Ihan lähtökohtaisesti ei mitään hajua, mitä numerot siinä tarkoittaa. Sen verran tiedän itse, että se tarkoittaa sitä, että yksi käsi on käytännössä pois pelistä laskemisen aikana. Mullahan se on siellä liivin sisällä just se on takia, että siitä se niin sanotusti lievempi vammaluokka on sitten se toinen numero siihen samaan settiin. Niillä ei ole oikeastaan minkään näköisiä avustuksia sitten ajan kanssa. Se on se meidän vertailuluokka, mihin muita vammaluokkia verrataan. Itsellä tulee se, että, kun itse ei pysty käyttämään kättä samalla tavalla kuin se. Jos sulla ei ole kättä tai jotain sormia puutu, niin pystyt kuitenkin ne kepit ottamaan kahdella kädellä, kun taas itselle se on vaikeampaa, niin sen takia olen siinä yksi alemmassa luokassa tarkoituksella, että se antaa pienen edun sitten mulle siinä, että saa sitä kerrointa pois. Tietysti samalla pitää laskea myös se käsi siellä liivissä, että se on vähän plus-miinus-nolla juttu, mutta auttaa mua huomattavasti verrattuna siihen, että laskisin se käsi ulkopuolella, kun en pysty sillä niin hyvin toimimaan rinteessä. Joitakin on sitten, joilla esimerkiksi ei ole kättä ollenkaan, niin on samassa mun kanssa.

Ilkka Palomäki: Tosiaan lasket tuossa pystyluokassa, niin siinä on laskijoita eriasteisilla yläraajavammoilla. Miten suuri se vaihteluväli oikeastaan on tuossa luokassa?

Santeri Kiiveri: No todella suuri, että siellä on yksijalkaisia ja oikeastaan kaikki, ketkä näkevät normaalisti, mutta laskevat vähintään yhdellä suksella, ovat siinä. Kun se on niin laaja, niin sitten siellä tulee paljon myös haasteita ja ongelmia niiden luokitusten kanssa, että on ehkä vähän epäreiluja jossain kohtaa. Kuten tällä hetkellä on yksi äijä, kuka siinä on sillä lailla, että se on vähän epäreilua se luokka sille, koska se on vaikea määritellä jokaiselle omaksi. Sitten rinteethän tietysti myös vaikuttaa. Se on hyvä esimerkki, jota käytän, että ihan sama tuletko kypärällä, yhdellä suksella vai viidellä suksella alas tasaista rinnettä suoraan alasti, niin jokainenhan on yhtä nopea luultavasti siinä. Toiset saa siinä kohtaa kymmenen prosenttia ajasta pois, kun toiset saa nolla. Totta kai se, että sitten, jos on vähän haastavampaa, niin sitten se kääntyy taas toisin päin, että ne ketkä pystyvät ehkä pienemmällä vammalla laskemaan ovat nopeampia siellä. Siinähän se tulee, että semmoinen keskivaikea vaikea rinne on yleensä tasaisin kilpailun kannalta. Tosi tasaiset ja helpot rinteet sitten saattaa välillä mennä siihen, että kenellä on vähän paremmat kertoimet niin saattaa olla aika kaukana siitä syystä.

Ilkka Palomäki: Eikö se kuitenkin mene sillä tavalla, että kaikki eri vamma-asteet, jotka on tässä pystyluokassa, niin laskee ikään kuin saman ajan ja eikö tämä vamma-aste huomioida sitten loppuajassa? Olenko ymmärtänyt oikein?

Santeri Kiiveri: Kyllä. Se tulee siihen oikeaan aikaan tietyt prosentit, mitä siitä ajasta napataan pois. Itsellä pujottelussa esimerkiksi taitaa olla 2-3 prosentin luokkaa siitä oikeasta ajasta, mitä otetaan pois ja parhaimmillaan ne varmaan saa semmoista reilua kymmentä prosenttia pois.

Ilkka Palomäki: No avaa vielä se, että mihin sun vammasi sijoittuu verrattuna muihin asteikolla lievimmästä vaikeimpaan.

Santeri Kiiveri: Mulla on periaatteessa se toiseksi-kolmanneksi pienin se aikahyödyke, minkä saan. Kuten sanoin, niin se yksi vammaluokka musta ylöspäin eli, jos sulta puuttuu vaikka sormet, niin se on se vertailuluokka, missä ei saa yhtään aikaa pois. Se lähtee sitten siitä mun luokasta, että saan aika vähän verrattuna muihin, mikä on tietysti ymmärrettävää vammoihin nähden. Siitä se lähtee alaspäin. Mitä vaikeampi vamma, sitä enemmän saat sitä aikaa pois.

Ilkka Palomäki: Miten tällaisessa kilpailukykyisessä asemassa koet olevasi tässä suhteessa. Siellä varmaan jonkin verran on kuitenkin sitä, että jotkut saattaa hyötyä – vähän avasitkin, että eri rinteissäkin se vaikuttaa, mutta koetko periaatteessa olevasi siinä mielessä samalla viivalla muiden luokassasi laskevien kanssa?

Santeri Kiiveri: No kyllä suurin piirtein joo, että totta kai niin kuin sanoin, että se riippuu vähän rinteestä ja näin, että siellä on tosi helpot rinteet tai suorat rinteet, niin ne kenellä on yleensä sitten vähän parempi kerroin, niin saattaa olla jotain ongelmia. Koen, että suhteellisen kilpailukykyinen olen muiden kanssa. Totta kai jotain siellä on sellaisia, jotka saattaa jossain rinteessä olla ihan järkyttävästi nopeampia, mikä ei pidä mitenkään reaalisestikaan paikkaansa, että he ovat niin nopeita, mutta lähtökohtaisesti kyllä ihan pystyy olemaan kilpailukykyinen, ettei se siitä yleensä jää kiinni, että onko TOP viidessä.

Ilkka Palomäki: No palataan sitten sun lapsuuteen, niin avaa vähän, että missä vartuit, millaista se oli ja kuinka päädyit liikunnan ja urheilun pariin.

Santeri Kiiveri: Lappeenrannassa oikeastaan asunut koko elämäni. Sieltä nuoresta pitäen harrasteltu kaikkea. Vanhemmat tykänneet viedä harrastuksiin. Veljen kanssa aloitettiin sitten alppihiihto aika nuorena. Olin itse 5-4 -vuotias ja veli sitten pari vuotta vanhempi. Siitä se oikeastaan sitten lähti. Lappeenrannassa jalkapalloa ja muutakin harrasti. Sitten se alppihiihto oli siinä samalla ja jossain kohtaa ehkä tajusi, että se on oma juttu ja tykkää siihen panostaa, niin sitten siinä yläasteen aikoihin vaihtui sitten muut lajit pelkästään alppihiihtoon, että siitä asti sitten menty oikeastaan sen ehdoilla. Sitten muutettiin Kuusamoon neljäksi vuodeksi alppikouluun ja nyt ollaan tässä.

Ilkka Palomäki: Mitä kaikkia muita lajeja siellä oli?

Santeri Kiiveri: Jalkapalloa pelasin 6-7 vuotta. Se oli semmoinen itselle tosi kiva harrastus, mutta sitten se alkoi mennä siihen, että alkoi itse olla aika paljon reissussa. Ehkä parempi oli sitten siinä kohtaa, että päätti seni laajin. Siellä myös salibandyä hetken harrastanut ja muuten liikkunut sitten paljon.

Ilkka Palomäki: No mikä siinä alppihiihdossa kiehtoi niin paljon, että päädyit valitsemaan sen?

Santeri Kiiveri: Jos ihan rehellisiä ollaan, niin silloin nuorempana varmaan ajatteli, että kun pääsee matkustamaan näkemään hienoja paikkoja, mutta totta kai siinä on ollut myös semmoinen, että se on aina ollut semmoinen päälaji. Nyt, kun miettii niin varmaan silloin nuorempana kuitenkin, kun tähän on mennyt kaikista eniten panostusta niin taloudellisesti kuin ajallisesti, niin se siinä kohtaa tuntui oikealta valita tämä laji. En ole kyllä katunut, että on ollt hyvä päätös siinä mielessä, että on nähnyt paikkoja, aika hyviä muistoja saanut ja vieläkin tässä ollaan. Tuli kyllä nuoruudessa valittua sitten se oikea laji.

Ilkka Palomäki: No ketkä on oikeastaan vaikuttanut eniten siihen, että olet päätynyt urheilun ja huippu-urheilun pariin? Itsesi lisäksi tietysti.

Santeri Kiiveri: Kyllä se ihan vanhemmat on, että ei siinä ole muita, ketkä sinne on painostanut tai eivät hekään ole painostanut, mutta vienyt ja mahdollistanut sen, että pystyy harrastamaan ja tekemään, että siinä on se pääsyy, että vanhemmat ovat vieneet ja käyttäneet tunteja siihen, että on pystynyt harrastamaan nuorena ja nyt se on kantanut hedelmää.

Ilkka Palomäki: Sä edustit myös, mutta en tiedä edustatko enää, mutta mut Saimaa Ski on ollut semmoinen seura, mitä olet edustanut, niin minkälainen merkitys tällä ympäristöllä on ollut?

Santeri Kiiveri: Itse asiassa nyt alkaa olla ilmeisesti viimeisiä hetkiä, että vähän on kuihtunut siitä, mitä kuin itse aloitin. Saattaa olla, että joutuu vaihtamaan seuraa. En tiedä vielä. Tietysti nuorena on sieltä aloitettu. Siellä on ollut kaikenlaista hiihto-ratalaskukoulua sun muuta, mikä on innostanut siihen, että ensihän me ollaan menty rinteeseen vaan sillä mielellä, että laskettelu on kivaa ja opetellaan laskettelemaan. Ei sitä ole heti lähdetty keppien välillä. Se on asteittain siitä mennyt. Totta kai se juniorityö on se, millä… Ihan sama, mikä laji, niin saadaan sinne kilpapuolelle sitä harrastajaa. Siinä mielessä totta kai iso merkitys. Aika nopeasti me siitä, kun päätettiin, että tämä on se juttu, niin lähdettiin muualle veljen kanssa. Oli tällaisia tiimejä, missä sitten oltiin sun muuta, mutta totta kai seura on se, mistä se kaikki on alkanut.

Ilkka Palomäki: Muistatko vielä missä vaiheessa hoksasit sen, että tässähän voi olla niin kuin ihan kilpailumielessä potentiaalia?

Santeri Kiiveri: No aika nuorena sinänsä, että kun on sellaisia aluekisoja, missä sitten käytiin vammattomien puolella, niin pärjäsin silloin, kun käsi ei oikeastaan ihan hirveästi vaikuttanut vielä siinä ajassa, kun laskettiin pujotteluakin lyhyellä kepeillä, että käsillä ei oikeastaan tehty muuta kuin, että ne oli siinä vierellä tasapainottamassa. Olin viiden joukossa aluekisoissa, mitkä oli siihen aikaan kovia kisoja. Silloin tajusi sen, eikä sitä ollut itsellä vielä mitään hajuakaan mistään parakisoista, että kunhan vaan kilpailtiin, kun se oli kivaa kivaa. Se oli silloin joskus ala-asteen viimeisiä, vitos-kutos luokalla, kun on itse tajunnut, että tämä on juttu, mistä voisi kunnolla treenata ja kisata. Siitä se lähti, että muistaakseni joskus ala-asteella lähdin ensimmäistä kertaa esimerkiksi Itävallan jäätiköllä treenaamaan, mikä oli jo sellainen pieni steppi siihen päin, että tehdään tosissaan. Mutta totta kai semmoinen täysipainotteinen alppihiihtoharrastaminen on alkanut ehkä vasta sitten yläasteen puolella.

Ilkka Palomäki: Niin sut on rekisteröity Kansainvälisen Paralympiakomitean järjestelmään ja sut on myös luokiteltu ensimmäisen kerran kaudella 2012-2013. Avaa vähän, että miten tällainen prosessi menee, kun haetaan luokittelua?

Santeri Kiiveri: Mitä muistan, niin eka käytiin Suomessa jonkinnäköinen luokittelu Helsingissä ja sieltä saatiin vähän informaatiota muutenkin, että miten tämä toimii ja mikä se oma luokka voisi olla. Sitten se lähti siihen, että piti lähteä kisoihin. Me mentiin Hollantiin. Siellä on yleensä joka vuosi semmoinen luokittelu, missä saa sen luokittelun, että pääsee kansainvälisiin kisoihin. Siellä tarkistetaan kaikki käden liikeradat ja muut itsellä tietysti, muilla vammoilla ne ovat muut, mutta se vamma, että miltä se näyttää ja sitten tehdään se päätös, että mikä se luokka on. Itsellä siitä on sen verran aikaa, että en ihan hirveästi muista, mutta ei ollut sinänsä mitään yllätyksiä, että katsottiin, että kaikki on kuten ilmoitettu ja sitten se luokka tuli sieltä. Sitten pääsi kisaamaan.

Ilkka Palomäki: Sä täytit sen kauden päätteeksi vasta 13 vuotta. Miten helppo oikeastaan oli löytää parakilpailija tuohon aikaan?

Santeri Kiiveri: No niitä kisoja oli. Ensimmäinen juttuhan oli se, että me kuultiin ja löydettiin, että on tällaisia kisoja. Nyt en enää muista, että mistä, mutta Suomesta kuultiin, että sellaisiin on mahdollisuus mennä ja lähdettiin koittamaan. Silloin aluksi kaikki oli uutta ja ihmeellistä, että onkin näitä kisoja näin paljon ja vielä muistan, että silloin, kun ekan kerran kisasin, niin ihan ok menestyin. En ollut muistaakseni edes viiden joukossa, mutta sillä tavalla, että ihan kilpailukykyisesti. Sitten alettiin kyselemään muihinkin kisoihin ja olin vielä niin nuori, etten kaikkiin päässyt vielä, että olisi ollut haluja mennä, mutta sitten ikä ei riittänyt vielä, mutta ei mennyt kuin pari vuotta sitten ja olin jo kertomassa Eurooppa-cupia aika tosissaan.

Ilkka Palomäki: No olet laskenut ja myös kilpaillut nuoresta asti vammattomien mukana, niin miten iso asia se on ollut sulle ja sun kehittymiselle?

Santeri Kiiveri: No on tosi iso asia. Siinä on hyvät ja huonot puolet, että tietysti silloin on nuorempana, kun pystyi hyvin kilpailemaan kavereita vastaan. Se oli tosi motivoivaa. Sitten just tuossa alppikouluiässä ja vähän ennen, niin se käden vamma alkaa huomattavasti haittaamaan sitä, että pikkaisen jää jälkeen. Se tuo hyvän positiivisen motivaattorin siinä mielessä, että haluat olla silti siellä samalla tasolla kuin ne muut. Mutta sitten samalla se on kanssa, kun huomaat, että ne muut alkaa laskemaan paljon nopeampaa, niin siinä tulee myös vähän semmoinen fiilis, kun olet tottunut olemaan samassa vauhdissa, että olenko nyt surkea tässä. Onko nämä muut kehittyneet paljon enemmän. Kyllähän siinä vähän meni prosessoidessa itsellä myös se, että tajuaa, että oikeasti sä käsi hidastaa hemmetisti sitä laskemista, mutta päällisin puolin en vaihtaisi yhtään hetkeä siitä, että on treenannut vammattomien kanssa. Se on ollut itselle iso juttu ja vieläkin treenaan suurimman osan noista syksyn leireistä tuolla vammattomien kanssa. Se on kyllä itselle se paras vaihtoehto.

Ilkka Palomäki: Niin miten paljon siinä oikeastaan, jos miettii harjoitustilannetta, niin miten paljon sillä sun harjoitusseuralla on merkitystä siihen, että miten laadukkaan harjoituksen saat aikaan?

Santeri Kiiveri: Totta kai sillä on paljon. Varsinkin, kun mennään tuonne Keski-Eurooppaan, niin kenen kanssa treenaat vaikuttaa siihen, että saatko hyvät ratapaikat. Jos olisin yksin, niin en olisi samoilla treenipaikoilla varmasti, koska tarvitsee aina jonkin näköisen porukan. Se on tosi iso motivaattori ja kun ne laskee mua vähän kovempaa yleensä ne, kenen kanssa treenaan, niin se antaa hyvää vertailua itselle siihen, että pystyy vähän katsomaan, että miten sitä lasketaan. Itselle se on ollut tosi tärkeää just.

Ilkka Palomäki: No viittasitkin oikeastaan tuohon alppikouluun Kuusamossa. Iso muutos tapahtui loppuvuodesta 2015, kun hait ja pääsit sinne Rukalle. Kuvaile vähän, että miten päädyit sinne ja millaista aikaa tuo oli sun elämässä?

Santeri Kiiveri: No joo, sinänsä oli helppo lähteä itse sinne, kun oma veli oli kaksi vuotta vastaavaa tai kyseistä koulua käynyt jo, niin siinä mielessä- Mutta onhan se vähän semmoinen syvään päätyyn heitto itselle, että 15-16 -vuotias äijä ja menet yksin kämppiksen kanssa asumaan, että kyllähän siinä pikkasen oli kontrolloitavaa elämän hallinnassa, että kaikki pyykit tuli pestyä ja ruoat syötyä. Omasta mielestäni kyllä hoitui hyvin ja lukio meni siinä ohessa ihan hyvin. Oli kyllä todella iso ja tärkeä päätös alppihiihdon kannalta, että kävi sen koulun. Ilman sitä olisi varmasti ollut pelkästään treenaaminen vaikeata. Se koulu on niin paljon suotuisampi sitä kautta, että ei tarvitse kursseja tehdä ihan samaa tahtia kuin, jos olisi vaikka ollut Lappeenrannassa lukiossa, niin on siitä ollut iso etu alppihiihdon kannalta.

Ilkka Palomäki: Niin, että pystyy tavallaan paremmin sovittamaan nämä kaksi maailmaa.

Santeri Kiiveri: Ehdottomasti. Just kaikki tämmöiset, että kursseja tuli jonkin verran urheilusta ja muuta, niin se auttaa todella paljon ja käydään neljään vuoteen se koulu, niin siinä on kyllä paljon hyötyjä.

Ilkka Palomäki: No syksyllä 2016 tuonne Kuusamoon palkattiin valmentajaksi slovenialainen Roman Rozman, joka toimii tänä päivänäkin sun valmentajanasi vielä. Milanne tekijä tämä oikeastaan oli?

Santeri Kiiveri: Iso tekijä ja tietenkin itse herrakin on iso tekijä. Hyvää on ollut kyllä valmennus. Aika pitkään tehty jo töitä yhdessä, että silloin, kun Roman tuli valmentajaksi, niin ekat kaksi vuotta oli vähän sellaisia, että päästään siihen rytmiin, niin mä jossain kohtaa jopa mietin, että onko tämä nyt se oikea valinta ja onko tämä se paras vaihtoehto mulle, mutta nyt kun on mennyt vuosia, niin on kyllä ollut ehdottomasti hyvä valinta ja itse tykännyt siitä, että on ollut pitkäjänteistä työtä. Sitä näkee alppihiihdossakin usein, että se on yksi vuosi ja vaihdetaan valmentajaa, kun ei ole tullut tulosta tai näin pois päin, niin se on ollut itselle tosi hyvä, että ollut sama valmentaja. Roman on kyllä semmoinen äijä, että pääsee kyllä treenaamaan paremmille paikoille kuin moni muu esim. vaikka vammattomien maajoukkueet, että on suhteita joka suuntaan. On ollut ehdottomasti hyvä valmentajavalinta.

Ilkka Palomäki: Niin eli valmentajavalinnassa korostuu myös se, että minkälaisia suhteita valmentajalla on?

Santeri Kiiveri: Joo, ehdottomasti. Esimerkiksi paljon tehty Venäjän ja Slovenian maajoukkueen vammattomien puolen kanssa yhteistyötä, että päässyt niiden kanssa, kun oma valmentaja tuntee heidän valmentajat ja pääsee niiden kanssa samoille radoille treenaamaan tuolla Keski-Euroopassa. Ne ovat sellaisia maita, että siellä on sen verran kovia tekijöitä, että niillä eivät ratapaikat ole mitkään huonoimmat. Se on kyllä ollut itselle semmoinen erittäin iso tekijä siinä mielessä, että on pystytty treenaamaan just siellä, missä halutaan.

Ilkka Palomäki: No samoihin aikoihin oikeastaan tämä suomalainen huippu-urheilujärjestelmä alkoi myös tukea sua eli pääsit huippu-urheiluyksikön tuelle ja Ski Sport Finlandin valmennusryhmään 2014-2015 kaudelle. Urheilija-apurahalle sitten kaudelle 2016-2017 ja niin edespäin. Millainen merkitys tällä aspektilla on ollut sun urallesi?

Santeri Kiiveri: Totta kai iso, että varsinkin tämä huippu-urheiluyksikön tuki kautta opetus- ja kulttuuriministeriön apuraha, että se on ollut se millä ollaan pystytty tekemään ammattimaisesti. Nyt varsinkin viimeiset kaksi vuotta, kun on ollut tuolla isommalla tukirahalla, niin on pystytty oikeasti tekemään kunnolla hommaa. Itse kyllä suurimman osan tai elämisen lisäksi kaikki raha, mikä tulee, niin menee kyllä täysin tuohon valmentautumiseen itsellä, että tykkään niin sanotusti sijoittaa itse itseeni. Se on kyllä ollut tosi iso apu, että on tuki, mitä pystytään hyödyntämään, että sillä on pystytty makselemaan fysiikkavalmentajaa ja sun muuta apurahoilla. Siitä on erittäin iso tuki ollut itselle kyllä oman urheilu-urani kannalta.

Ilkka Palomäki: No, teit maailmancup-debyyttisi tammikuussa 2016. Vuotta myöhemmin olit jo ensimmäisissä MM-kisoissasi ja sijoitut siellä muun muassa kuudenneksi tuossa Super Combissa ja siitä vuosi eteenpäin, niin edustit Suomea jo Pyeongchangin paralympialaisissa ja sieltä tuli jo pistesijoja useampi, muun muassa pujottelun nelossija. Millaisia merkkipaaluja nämä olivat siinä varsin nuoressa iässä?

Santeri Kiiveri: Varsinkin se ihan eka maailmancup oli semmoinen, että pystyi näyttämään, että pystyy olemaan siellä aika kärjessä. Se oli niin kuin se, mistä lähdettiin liikkeelle. Sitä oltiin tavoiteltu ja mentiin step by step sinne, että mentiin Eurooppa-cupit ensin ja näin poispäin. Se ei ollut suora hyppy sinne, että se oli kyllä itselle semmoinen, mistä lähti, että nyt sitten tehdään tosissaan. Ne Italian MM-kisat oli vielä vähän sellaista kuin nuoruuden intoa siinä mielessä, että ei ihan hirveästi jäänyt kyllä itselle nyt, kun miettii mitään positiivisia tai negatiivisiakaan muistoja siitä. Pekingin oli kyllä itselle semmoinen merkkipaalu, että pääsi sinne ja pystyi olemaan neljäs. Se oli kyllä hienoa ja niin nuorena, niin se oli kyllä ihan onnistunut reissu omasta mielestä, vaikka sitten ehkä mitali jäikin tosi lähelle. sitten taas samalla mun mielestä nykyään, kun mietin, niin sillä ei oo mitään väliä, että olenko ottanut mitalin vai ollut neljäs, että mä olen kuitenkin päässyt sinne ja pystynyt olemaan niinkin korkealla, niin se on ollut mulle ihan riittävä siihen aikaan.

Ilkka Palomäki: Niin olit ensimmäinen 2000-luvulla syntynyt suomalainen, joka on Suomea edustanut joko olympialaisia tai paralympialaisissa. Miltä tuommoinen ikään kuin meriitti kuulostaa?

Santeri Kiiveri: No onhan se totta kai siinä mielessä siistiä, että jotain tällaisia tilastoja… En tietysti ihan hirveästi itse tuollaisia tilastoja mieti tai ne eivät oikeastaan vaikuta mun tekemiseen, mutta onhan tuo ihan kivan kuuloinen, jos sen noin miettii.

Ilkka Palomäki: Keväällä 2020 voitot pujottelun maailmancupin kokonaiskilpailun. Kun peilataan noihin menneisiin arvokisasuorituksiin, niin mitä sä oikeastaan pidä tähänastisen urasi parhaana saavutuksena noista?

Santeri Kiiveri: No ihan ehdottomasti itselle tuo pujottelun cupin voitto. Isot kisatkin, vaikka ne ovat isoja kisoja, niin sähän tarvitset sen yhden päivän, että se onnistuu, mutta noissa… Jos mietitään pujottelucupia tai kokonaiscupia, niin siellä pitää onnistua enemmän kuin yhdessä kisassa. Se on ollut itselle se, mikä on ollut oma tavoitelistalla silloin, kun on maailmancupiin ekan kerran menty, että se kristallipallo joskus otetaan sieltä. Sittenhän se tuli, että pystyi voittamaan kolme kisaa putkeen ja yhdessä kisassa muistaakseni pihalle ja näin poispäin. Sitten ihan yksi viimeinen kisa koronan takia peruttiin, mutta en ole sitä sen enempää jaksanut harmitella. Kuitenkin omasta mielestäni sillä kaudella olin aika selkeästi paras se, että pystyi voittamaan kolme kisaakin putkeen, niin se oli itselle ehkä mieleenpainuvin kausi nyt viime kausista.

Ilkka Palomäki: Tapahtuiko siinä jotain ennen sitä kautta mikä paransi sun kehitystä tai tuliko jotain, joka loksahti ikään kuin paikoilleen? Koska se edellinen kausi eli 2018-2019 kärsit jonkin verran loukkaantumisista sun muusta, niin mihin se kulminoitui tuo tasonnosto tuolle kaudelle?

Santeri Kiiveri: Oikeastaan se oli aika lineaarinen nosto, että tiedettiin, että sitä edellisen kautena oli jo ihan hyvä vauhti päällä pujottelussa ja näin, että se kehitys meni aika lineaarisesti ylöspäin koko ajan. Tietysti siinä tuli itselle semmoinen pieni stoppi siinä 2019 alkuvuodesta, kun meinaa kuolla sinne rinteeseen, kun pyörtyy. Ei saa happea. Siinä ehkä tuli itselle pikkunen semmoinen stoppi ja alkoi miettimään muutenkin elämää, että onko tämä se juttu ja miksi tätä tehdään, niin siitä ehkä sai jopa vähän sellaista lisäboostia sitten, kun pääsi takaisin rinteeseen. Se oli vieläkin kivaa tuommoisenkin tapahtuman jälkeen, niin ehkä siinä tajusi sen, että mulle ei ole niin tärkeää se, että miten menestyy tai muuta. Kunhan on terveenä ja pitää nauttia hommasta, niin se on semmoinen, mitä olen yrittänyt pitää yllä muutenkin. Se on se, millä itse saanut tuon laskunkin kulkemaan. Sellainen tietyn näköinen rentous siihen hommaa. Ei niin stressaa sitä, että ei se mun mielestä ole niin vakavaa tuo alppihiihto kuitenkaan, että on tässä muutakin mietittävää.

Ilkka Palomäki: Palaan vielä tuohon kisaan, mitä nostit. Eli tämä oli siis keväällä 2019, eikö niin?

Santeri Kiiveri: Joo, tarkoitatko pyörtymistä?

Ilkka Palomäki: Joo, kyllä.

Santeri Kiiveri: Se oli alkuvuodesta treeneissä. Tammikuussa 2019, niin ihan kesken treenilaskun pyörryin. Hengitystietkin meni siinä kohtaa umpeen. Ilmeisesti kieli jotenkin siihen painautui päälle. Siitä olen myös kiitollinen tälle valmentajalle, Romanille, että se tajusi sen kielen vetäistä sieltä pois. Muuten en ehkä olisi tässä puhumassa. Se oli kyllä semmoinen stoppi siinä kohtaa. Tuli vähän sellainen fiilis, että onko tässä nyt menty liian kovaa tai muuta. Sitten oltiin tutkimuksissa. Käytännössä kuukauden-kaksi oltiin laskematta niiden tutkimusten takia. Viimeiset tutkimukset saatiin vasta yli vuosi sen jälkeen ja periaatteessa tämä koko case suljettiin nyt vasta syksyllä, kun otettiin tuommoinen rytmivalvuri pois tuolta rinnasta, että kaikki on kunnossa, eikä mitään oikeastaan sen vakavampaa löytynyt sitten. Kyllä se aina pysäyttää itseni ja läheiset, että jos kesken urheilusuorituksen pyörryt, niin ei välttämättä ole aina kaikki kunnossa, mutta itsellä nyt kävi hyvä tuuri, että ei löydetty mitään sen vakavampaa sitten.

Ilkka Palomäki: Selvinkö siihen syytä ikinä, mistä se johtui?

Santeri Kiiveri: Ei itse pyörtymiseen sellaista selkeää syytä löydetty, että arvailujen varaan jäi, mutta kaikki kyllä suljettiin erittäin osaavan tiimin kanssa pois. Se on se itselle tärkeä juttu, että pystyttiin todentamaan, ettei ole mitään vaarallista esim. sydämessä, että niin voisi käydä tosi usein. Se oli se, mikä oli itselle tärkeää.

Ilkka Palomäki: Aivan varmasti. Kuulostaa kyllä kieltämättä aika pelottavalta. Mutta tällä hetkellä olet ymmärtääkseni ihan ammattiurheilija, niin avaa vähän, että miten sun arkesi tällä hetkellä rakentuu?

Santeri Kiiveri: Arki rakentuu aika pitkälti treenaamisen. Kesä meni Lappeenrannassa käytännössä täysin treenatessa. Siitä se lähtee sitten se meidän syksy rullaa. Jäätikköleirejä ja kauden aloitusta odotellessa. Nyt ollaan tässä, että se on oikeastaan aamupala ja sitten ruvetaan miettimättään, että missä kohtaa treenataan. Sitten levätään ja sama toistuu aika pitkälti koko ajan. Aika yksitoikkoista sinänsä, mutta tietysti, kun tämä oma laji on tällainen, että koko ajan ollaan reissussa. En kovin montaa yötä ehdi olla kotona, niin siinä mielessä pysyy kyllä aika pitkälti liikkeessä koko ajan.

Ilkka Palomäki: No mä kuulin, että sulla myös ajatuksia jatkokouluttautua. Minkälaisia ajatuksia sulla oikeastaan tulevasta tällä hetkellä on?

Santeri Kiiveri: Siinä mielessä on kyllä kaikki auki. Sen verran tiedän, että haluan jossain kohtaa mennä yliopistoon opiskelemaan. Tällä hetkellä kauppatieteet ovat olleet se itselle kiinnostava aihe, että se on luultavasti se, mihin sitten jossain kohtaa pyrin pääsemään opiskelemaan. Se, että milloin, on vähän auki vielä, että jossain lähitulevaisuudessa toivottavasti kuitenkin pääsee ainakin yliopistoon sisään. Sitten se lähtee varmaan tulevaisuus rakentumaan. Mutta kaikki on niin auki, että en ole ihan hirveästi miettinyt, kun on ollut tässä näitä kisoja ja muita, mitä sitten miettiä ehkä enemmän tällä hetkellä kuitenkin.

Ilkka Palomäki: Taas palaan Kimmo Mustoseen, joka siis huippu-urheiluyksikössä on paralympialajien lajiryhmävastaavana muun muassa teidän lajissa. Kysyin häneltä tämän saman kysymyksen, mutta haluan, että sä vastaat ensin, niin katsotaan oletteko yhtään samaa mieltä. Eli kysymys kuuluu, millaisiin tekijöihin tiivistäisit sen, että olet pystynyt nousemaan noin nuorella iällä maailman huippujen joukkoon omassa lajissasi?

Santeri Kiiveri: Itsellä on eka vastaus kyllä semmoinen kuin pitkäjänteinen työ. Varsinkin sellainen hyvin suunniteltu työ, että aina on ollut aika selkeä suunnitelma, missä treenataan ja kenen kanssa. Pystynyt jopa vaikuttamaan siihen onneksi. Semmoinen työmoraali ehkä ollut aina itsellä se, että tehdään se juttu, mihin keskitytään, niin tehdään se kunnolla. Siitä on mun mielestä syntynyt ihan hyvää jälkeä.

Ilkka Palomäki: Joo, siis saman suuntainen. Kimmo lisäsi oikeastaan tuohon vielä, että se pohjautuu myös sun pitkään harjoittelu- ja kilpailutaustaan vammattomien kanssa, myös kannustavista ja aktiivisesti mukana olevista vanhemmista, Rukan alppilukiosta sekä sitä kautta hedelmällisestä yhteistyöstä Roman Rozmanin kanssa. Oletko yhtään samaa mieltä?

Santeri Kiiveri: Nyt oli erittäin hyvin kiteytetty äskeinen kommenttini osiin. Noista se pitkälti koostuu. Varsinkin vanhempien tuki ollut kyllä semmoinen, että aina autettu ja tehty, että jos yksi juttu pitää keksiä, niin jos vanhempia ei olisi yhtään kiinnostanut, niin en varmasti olisi tässä tilanteessa mitenkään. Se on se, millä on päästy koko hommassa liikkeelle.

Ilkka Palomäki: No sun menestyksesi eon painottunut enemmän tekniikkalajipuolelle, niin millaisia tekijöitä oikeastaan tämän takaa löytyy?

Santeri Kiiveri: Varmasti lähtökohtaisesti se, että ne tekniikkalajit ovat se, joita treenataan nuorena. Se vauhti tulee vähän myöhemmin siihen ja Suomi muutenkin maana, niin eivät nuo vauhtirinteet ole mitkään maailman parhaat siihen hommaan treenata kuitenkaan. Sitten, kun mennään tuonne Alpeille, niin siellä vähän enemmän rinteillä pituutta siihen hommaan. Siitä se varmaan lähtee ja nyt vauhtilajit ovat tulleet itselläkin kunnolla mukaan vasta sieltä Pyeongchangista ja siitä vuosi taaksepäin, niin sieltä lähtien vasta treenattu ja käytännössä se niiden vauhtilajienkin treenaaminen perustuu vaan siihen, että jos ollaan muualla kuin Suomessa, niin siitä se varmaan tulee, että tekniikkalajit ovat kuitenkin se ykkösjuttu.

Ilkka Palomäki: Niin esimerkiksi vammattomien puolella on tosi paljon sitä, että erikoistutaan yhteen tai maksimissaan kahteen kilpailumuotoon, mutta sä olet laskenut kuitenkin jo tosi monta vuotta kaikkia lajeja. Onko tämä kuinka yleistä para-alppihiihdossa?

Santeri Kiiveri: No on joo para-alppihiihdossa. Jos mietitään tällä tavalla, että verrataan vammattomiin, niin en ihan hirveästi enempää varmaan treenaa vauhtia kuin mitä moni tekniikkalajilaskija, kuka laskee molempia; suurpujottelua ja pujottelua. Meillä vaan sattuu olemaan nuo kisat aina samassa paikassa yleensä, niin se johtaa vähän siitä, miksi niitä sitten kisataan. Se vauhtikalenteri vammattomien puolella on niin omaa luokkaa, että ne kisat on niin eri paikoissa. Se on niille haaste. Itselle se on ollut helppo ja se on todella hyvää treeniä myös näihin tekniikkalajeihin.

Ilkka Palomäki: Niin olin juuri tähän tulossakin, että onko tässä lajien välillä minkälainen siirtovaikutus periaatteessa? Jos kehittyy syöksyssä, niin näkyykö se pujottelussa esimerkiksi jollain tavalla?

Santeri Kiiveri: Tuosta en osaa ihan sanoa, mutta semmoinen vaikutus on, että jos lasketaan Super-G:tä… Tai jos lähdetään ihan alusta, niin syöksy ja se miksi itsekin on sitä edes laskenut, on se, että yleensä lasketaan samassa rinteessä, niin Super-G tuntuu huomattavasti mukavammalta siinä kohtaa, kun on laskettu kolme päivää samassa rinteessä syöksyä eka, että on se rinne aika tuttu jo ja vauhti hiljenee. Siitä mennään eteenpäin, että Super-G taas auttaa tosi paljon suurpujotteluun. Kyllä niillä on vaikutus ja tietysti pelkästään se vaikutus, että jos lasketaan eka syöksyä, niin sitten siitä, kun lähdetään hiljentää sitä vauhtia pujotteluun viimeisiin kisoihin, niin siinä kyllä ihan hyvin tuo itseluottamuskin kasvaa.

Ilkka Palomäki: No mihin suuntaan oikeastaan visioit kehittyväsi laskijana? Sulla on kuitenkin vielä, jos haluat, aika paljon laskuvuosia jäljellä.

Santeri Kiiveri: Periaatteessa kokonaisvaltaista kehittymistä toivoisin itseltä. Kaikkialla voidaan mennä mun mielestä vielä eteenpäin. Yksi, mikä on varmasti vauhtilajeissa, niin semmoinen tietynlainen rohkeus vielä siihen. Pujottelussa riskinotot sun muut, että kaikessa on kyllä kehitettävää tietenkin, että semmoinen kokonaisvaltainen kehitys on ihan tervetullutta omasta mielestäni.

Ilkka Palomäki: Jos palataan taas tähän vuoteen vielä lopuksi. Olit tosiaan sivussa silloin MM-kisojen 2019 aikaan ja viime talvena MM-kisat siirrettiin nyt tälle tammikuulle Lillehammeriin. Sä et on päässyt siis laskemaan arvokisoissa Pyeongchangin jälkeen, joiden päättäjäispäivänä täytit 18 vuotta, niin onko se ollut nuorelle miehelle pitkä aika odotella isoja kisoja?

Santeri Kiiveri: No on siinä mielessä, mutta sitten oma filosofia ehkä vähän noihin arvokisoihin on lopun viimein se, että ne ovat kisat siinä, missä muutkin. En mä jaksa niitä sen enempää stressata. Siinä mun mielestä kertyy vain ylimääräistä painetta. Maailmancupin kisat ovat mulla ihan melkein yhtä tärkeitä tietenkin, että joka kisassa pitää olla parhaassa kunnossa ja tehdä oma paras suoritus. Totta kai ne isot kisat on semmoinen siisti fiilis, että päästään sinne ja näin, että siinä mielessä. Mutta ei ole mitään hirmu sellaista, että intoa, että jes, nyt tulee isot kisat, että näitä olen odottanut, mutta totta kai nyt on kiva. Varsinkin, kun on kahdet peräkkäin. Odotan kyllä innolla.

Ilkka Palomäki: Sanoit, että arvotat maailmancupin aika pitkälti samalle viivalle, mutta onko sulla MM-kisojen ja Pekingin suhteen, niin onko sulla niistä mitään ikään kuin ajatusta arvotuksesta omassa päässä. Kumpaa pidät arvokkaampana tai pidätkö?

Santeri Kiiveri: No joo, siis totta kai MM-kisat ja paralympialaiset ovat siinä mielessä… Korjaan ehkä vähän itseään siinä, että maailmancupia tehdään kuitenkin koko ajan, mutta paralympialaiset ovat kerran neljään vuoteen. Onhan se tietysti päätavoite, mihin ollaan muutenkin tähdätty ja esimerkiksi tänä vuonna nämä MM-kisat ovat sen takia tässä, kun ne viime vuodelta siirrettiin. Totta kai siinä mielessä varmaan ne paralympialaiset ovat se, mihin tässä ollaan tähdätty viimeiset vuodet. Mutta eivät ne MM-kisat mitenkään mun mielestä… Totta kai näihinkin mennään tekemään paras suoritus ja olemaan mahdollisimman paras. Onhan se MM-menestyminen myös hieno asia omasta mielestä.

Ilkka Palomäki: Kyllä. Sitten vielä loppuun, niin saat vähän visioida. Kevään aikana on nyt monta maailmancupin kisaa vielä. Sitten on tosiaan MM-kisat ja paralympialaiset. Kun katsot kevät auringon paistaessa kauttasi taaksepäin, niin millaiseen kauteen voisit itse olla tyytyväinen?

Santeri Kiiveri: No totta kai toivon, että nämä MM-kisat onnistuu. Siellä on hyviä mielenkiintoisia lajeja. Tuo alppiyhdistetty ja pujottelu ovat varsinkin sellaista, mitä odotan. Sitten on vielä maailmancup Åressa. Niistä, kun lähdetään purkamaan, niin totta kai toivon menestystä ja, että pystyisi olemaan siellä sijoilla, missä nyt ollaan maailmancupissakin oltu. Siinä mielessä aika neutraalit odotukset niistä. Totta kai Peking on se, mihin nyt ollaan tähdätty, että en mä jaksa itse mitään sen isompaa stressiä niistä ottaa, että olen muuallakin ehkä sanonut sitä, että ne ovat mulle isot kisat ja ne menevät just sillä tavalla kuten musta itsestä tuntuu, että annetaan parasta ja katsotaan, mihin se riittää. Tietysti, jos olen ollut viimeksi neljäs, niin eihän sitä voi kuin parantaa.

Ilkka Palomäki: Se on hyvä vastaus. Kiitos paljon Santeri Kiiveri haastatteluista. Kovasti tsemppiä alkuvuoden kilpailuruuhkaan.

Santeri Kiiveri: Kiitos paljon.

Ilkka Palomäki: Kiitos vielä Santeri Kiiverille vierailusta OlympiaCastissa ja tsemppiä kahden arvokisan superalkuvuoteen. OlympiaCast palaa ääneen jälleen viikon päästä uusin aihein. Jotta seuraava jakso ei mene ohi, niin käy tilaamassa tämä podcast sieltä, mistä podisi tykkäät kuunnella. Arvostamme kovasti, jos käyt myös heittämässä arvion meistä. Se auttaa meitä kehittymään ja toisaalta uusia kuuntelijoita löytämään tämän podcastin luo.