OlympiaCast: Olympialegenda Jere Lehtinen avaa, miksi Pekingin olympiaturnaus on erityinen myös ilman NHL-pelaajia

Ilkka Palomäki: Tervetuloa OlympiaCastin seuraan. Tämä on Suomen Olympiakomitean tuottama podcast-sarja. Me olemme tehneet jo toistasataa jaksoa syksystä 2018 alkaen, joten tuolta meidän arkistoista löytyy jo varsin kattava annos urheilunälkään. Huippu-urheilujaksoissa meidän pyrkimyksemme on tuoda monipuolisesti esiin ihmisiä, tarinoita ja ilmiöitä. Pekingin talviolympialaisiin asti, eli vielä helmikuun alkuun asti, meidän fokus on erityisesti talvilajeissa. Meidät löydät yleisimmiltä podcastin tarjoajilta. Tänään isäntänä toimii Ilkka Palomäki.

Ilkka Palomäki: OlympiaCastin viimeisen Road to Bejing jakson vieraana on Jere Lehtinen. Lehtinen on yksi Suomen kaikkien aikojen menestyneimmistä jääkiekkoilijoista, joka on uransa jälkeen toiminut Suomen maajoukkueen GM:n roolissa. Jere Lehtinen on monen tason jääkiekkolegenda. Erityisen muistijäljen hän on jättänyt espoolaisiin, dallasilaisiin ja maajoukkueen kautta suomalaisiin jääkiekon ystäviin. Lehtinen on Stanley Cupin, maailmanmestaruuden ja olympiahopean myötä lähimmäs kolmen kullan kerhoa päässyt suomalainen jääkiekkoilija. Saavutuksia on paljon muitakin pelaajana ja lisää on tullut GM:n roolista Suomen maajoukkueessa. Lehtinen seurasi roolissa Jari Kurria syksyllä 2014 ja meriittilistalle on kertynyt muun muassa maailmanmestaruus 2019. Pelaajana Lehtinen pelasi viidet olympialaiset saavuttaen neljä mitalia. Pekingissä 2022 olympiamitalit ratkotaan ilman NHL pelaajia – tilanne, josta Lehtisellä on myös omakohtaista kokemusta Lillehammerista 1994.

Ilkka Palomäki: Tervetuloa OlympiaCastin vieraaksi Jere Lehtinen.

Jere Lehtinen: Kiitos paljon.

Ilkka Palomäki: Helmikuussa sulla on edessä GM-urasi toinen olympiaturnaus. Millaiset odotukset tapahtumaa kohtaan on?

Jere Lehtinen: Odotuksethan on, sanotaanko näin, positiiviset ja hienot. Päästään pelaamaan olympialaisia ja tietenkin tällaisena aikana, niin sehän on se juttu kuitenkin ja tietenkin neljä vuotta edellisistä kisoista, niin aina uusi mahdollisuus sitten menestyä ja sitä unelmaa siellä tavoitella ja myös pelaajien kantilta, niin se on hieno unelma plus se, että pääsee edustamaan maataan olympialaisiin, mikä on kyllä sellainen, että monelle ei tule kohdalle. Moni ei koskaan sitä pääse tavoittelemaan. Siinä mielessä hienot ajat edessä.

Ilkka Palomäki: Kyllä. Käydään nopeasti läpi tuo NHL:n puuttuminen. NHL ilmoitti juuri ennen joulua, että se jättäytyy pois olympiaturnauksesta ja syy on hyvin tiedossa, eikä niitä tarvitse sen kummemmin enää märehtiä. Olet entinen NHL-huippupelaaja. Millaisia ajatuksia sinussa herätti tässä mielessä se NHL:n vetäytyminen?

Jere Lehtinen: Kyllähän se niin kuin… Miten sen laittaisi sanoiksi, että vähän surullinen fiilis niiden pelaajien kantilta ja sitten, kun tosiaan nyt oli aika lähellä, että olisivat he päässeet sinne. Sitten siinä on semmoisia pelaajia, joille välttämättä ei tule enää mahdollisuutta osallistua olympialaisiin. Tietysti, kun omalta kantilta on oma kokemus. Olin onnekas siinä, että sain pelata, vaikka pelasin NHL:ssä, osallistua olympialaisiin. Heidän kantiltaan ei millään olisi toivonut, mutta se on ymmärrettävää ja tietenkin se heidän fiilis yhdessä. He tiedostivat, millainen pelaajamassa meillä on siellä, miten hyviä pelaajia, niin se vielä tekee siitä vielä raaemman niille. Onneksi siellä on vielä paljon kuitenkin semmoisia, ketkä on hyvässä iässä neljän vuoden päästä. Toivotaan, että sitten saataisiin heidät myös mukaan.

Ilkka Palomäki: Niin tosiaan NHL-pelaajilla tulee ainakin kahdentoista vuoden tauko olympiakiekosta. Jos asetut omalla pelaajaperspektiivillä vaikkapa nyt Mikko Rantasen kenkiin eli uran ensimmäinen mahdollisuus tulee aikaisintaan 30-vuotiaana pelata olympiakiekkoa. Kuten sanoit, niin monilla saattoi nyt mennä se ainutkin sauma. Mitä sä olisit ajatellut pelaajana tuommoisessa tilanteessa?

Jere Lehtinen: No kyllähän se on tosi raakaa ja sitten kuitenkin se olympialaisten… Kaikki meistä on pikkupoikana tietenkin katsonut MM-kisoja, mutta kyllähän olympialaiset ovat aina spesiaalijuttu. Tietenkin meidän lajissa talvi, mutta kesä myös. Mikko on halunnut edustaa maataan aina, kun on ollut mahdollista ja ollut iso osa nuorten maajoukkuetta ja miesten maajoukkuetta MM-tasolla, niin kyllähän se on kova kolaus sille. Olisi nähnyt sen, kaikki parhaat pelaajat siellä ja parhaaseen aikaan kautta, kun miettii, että keskellä kautta, niin sen takia se vielä on spesiaalimpi kaikille lajeille talvella, kun ollaan parhaassa kunnossa.

Ilkka Palomäki: Hyvä. Mutta jos käännetään tilanne toisinpäin ja katsotaan eteenpäin, eli unohdetaan se peruutuspeili, niin monelle Euroopassa pelaavalle tämä on nyt aika ainutlaatuinen mahdollisuus päästä pelaamaan olympiakiekkoa. Millaisena tilanteen näet tämä Euroopassa pelaavien pelaajien kannalta?

Jere Lehtinen: No sehän on sitten taas kääntäen hieno mahdollisuus ja heidän unelmansa päästä olympialaisiin toteutuu. Varmaan just, kun kauteen lähdettiin, niin ei ollut kenelläkään ajatustakaan, että pääsee osallistumaan. Se on just kääntäen sitten taas pelaajalle, ketä Euroopassa on ja ihan samalla lailla siellä on meidän pelaajamassa hyvä ja meillä on kärkipelaajia paljon eri joukkueissa. He voisivat pelata mielestäni aika moni NHL:ää myös, mutta on valinnut Eurooppa-tien, että sinänsä jopa vaikeampaa valintaa meille tulee nyt näistä pelaajista. Se on huokunut pelaajista, vaikka tietenkin ei ole kauan ollut tämä päätös tässä, mutta kyllä veikkaan, että olisi kuitenkin tiedostettu, että semmoinen mahdollisuus tulee ja me ollaan annettu ymmärtää myös pelaajille, että ei koskaan tiedä, mitä tässä maailmassa tapahtuu. Heidän kantiltaan on huomannut nyt, että semmoinen positiivisuus, hieno halu lähteä sinne, tiedostetaan. Hyvä, että joukkue saadaan ja on mahdollisuus menestyä.

Ilkka Palomäki: Niin eikä tässä vielä kaikki. Siellä keväällä odottaa vielä MM-kotikisat sitten Suomessa. Aika erityinen kausi siinä mielessä. Millä tavalla tuon erityisyyden on aistinut, jos mietit ihan kauden alusta asti?

Jere Lehtinen: Kyllähän se, että maajoukkue ja Leijonat on kiinnostanut pelaajia, mutta kyllä ehkä vielä tullut enemmän hyvää energiaa ja semmoista positiivisuutta siihen. Sitten se myös, että me ollaan kaikki saatu, ketä ollaan haluttu – pois lukien tietenkin vammoja, mitä ei ole sillä tavalla hyvässä mielessä montaa ollut, että yleensä niitä on vähän enemmän. Sitten pelaajalla ollut vähän muitakin juttuja, niin nyt ei ole edes niitä ollut. En tiedä onko se sattumaa vai hyvää tuuri nyt tässä vaiheessa ollut, että me ollaan nähty melkein kaikki pelaajat tuossa. Totta kai se niin kuin Eurooppa-pelaajille alkukaudesta oli enemmän sitä, että kotikisat siintää siellä ja se on ehkä se heidän tavoitteensa, mutta nyt se kääntyi nyt niin, että tässä on kahdet aika huikeat tapahtumat edessä. Semmoista mahdollisuutta urheilijalle kyllä ei tule kuin kerran uran aikana, että pääsee pelaamaan olympialaiset ja kotikisat, niin hieno homma.

Ilkka Palomäki: Hyvä. Palataan vielä haastattelun loppupuolella näihin GM- ja olympia-asiaan, mutta OlympiaCastin formaattiin kuuluu vahvasti myös vieraan ura ja elämän polun käyminen läpi. Sun kohdalla se tarkoittaa myös aika mittavaa pelaajauraa. Siitäkin riittäisi tarinaa vaikka kuinka paljon, mutta mennään vähän harppomalla. Ensinnäkin, millaista reittiä suusta oikeastaan tuli jääkiekkoilija?

Jere Lehtinen: Kyllähän, jos kaikki urheilijat aika pitkälle kuitenkin aloittaa sieltä junnuista, pikkupojasta, ulkojäältä sitten joukkueisiin ja sitä kautta sitten tavallaan laiva valikoitui jääkiekoksi. Jalkapallo oli vahvasti 16-vuotiaaksi asti mukana ja sitten tein viimeisenä vuonna tämmöisen lopullisen ratkaisun, että jääkiekko on se. Eli tavallaan koko lapsuus ja nuoruus antoi sen pohjan eri lajeista tulleena. Sitten, kun se jääkiekoksi valikoitui, niin sieltä kyllä sai semmoisen pohjan sitten, kun tuli vähän ikää enemmän. Kyllähän iso kuva siitä sitten eteenpäin, että Espoossa oli hyvä se junioripolku monelle meistä ja vielä se uskallus ottaa nuoria miehiin aika aikaisin. Sitä kautta pääsi miesten peleihin jo 17-vuotiaana, mikä kyllä antoi pohjaa tulevalle. Kyllähän se koko polku siitä siihen asti, kun Espoosta sitten lähdin Turkuun viimeiseksi kahdeksi vuodeksi ennen NHL:ään lähtöä. Silloin Turun aikana kuitenkin täytin 20 vuotta sinä vuonna, että silloin vasta lähdin kotoa pois. Sinänsä sai kuitenkin rauhassa olla tuolla kotiympäristössä ja tutussa paikassa rakentaa sitä tiedostamatta kuitenkin aika pitkälle ennen kuin sitten jossain vaiheessa alkoi tajuamaan, että tässä on saumat vähän pidemmällekin kuin pelkkään Suomen maahan.

Ilkka Palomäki: Niin, jos harpataan sen juniorivaiheesi yli, niin ennen NHL-uraa sulla oli muutama käännekohta uralla tosiaan Suomessa. Eli nousu Kiekko-Espoon kanssa SM-liigaa 1992. Sitten siitä TPS:ään 1993 ja samoihin aikoihin näiden kanssa tapahtunut noususi maajoukkueeseen. Mitäs oikeastaan pidät näistä kaikista merkityksellisimpänä askeleena?

Jere Lehtinen: Vaikea sanoa, että onko yhtä. Aina tavallaan tukenut kaikki ne hetkessä. olleet tapahtumat. Just, kun Kiekko-Espoon kanssa noustiin Liigaan ja kuten puhuin sitä, että pääsi nuorena pelaamaan miesten pelejä ja sitten, kun noustiin ja päästiin pelaamaan Liigaan, niin se oli iso steppi siinä, että pääsit siitä tavallaan isompiin parrasvaloihin ja tavallaan koettelemaan sitä parasta vastustajaa myös. Tavallaan sen Liiganousun samassa jamassa tuli ekat MM-kisat nuorena poikana, mikä sitten avasi taas Euroopan tasolla ja vähän maailman tasolla, että missä jääkiekko menee. Itselle se avasi silmiä, että tavallaan ehkä se hetki ja tulo siitä nuorten vaiheesta miehen vaiheeseen, joka tuli aika nopeasti. Tavallaan se avasi myös semmoisen silmän, että täällä pärjää. Se vaatii totta kai töitä paljon vielä, että täällä pysyy, mutta että pärjäsi siellä. Sitten se Turku. Tosiaan Suomen mestaruus ja sitten parit MM-kisat hopeaa ja sitten kultaa, niin kyllähän se oli sitten taas se seuraava steppi sitten siihen Suomesta lähtöön, menoon NHL:ään ja pääsee pelaamaan parhaita pelaajia vastaan ja heidän kanssaan. Kummatkin ovat olleet omat askeleensa, että ilman toista, niin ura ei kyllä olisi ollut tuommoinen.

Ilkka Palomäki: Niin tuntuu, että se oli aika luonnollista se kehitys ja semmoista, että se meni askel askeleelta aika johdonmukaisesti. Aloitit NHL-urasi syksyllä 1995, jolloin NHL oli vielä monella tapaa kaukaisempi paikka näin Suomesta käsin katsottuna, mitä se on tänä päivänä. Missä vaiheessa ja miten se ajatus tai tavoite sitä NHL-urasta oikeastaan syntyi päässäsi?

Jere Lehtinen: Joo just se, että mentiin askel kerrallaan. Sai olla onnekas tavallaan, että se ympäristö teki sen. Mutta just se NHL; voin sanoa, että ehkä tuli siinä vaiheessa, kun draft tuli 1992, niin vasta 1995 lähdin vasta sinne. Vuotta aikaisemmin 1994 neuvoteltiin sopimuksesta ensimmäisen kerran. Ehkä silloin se oli vasta ihan oikeasti konkretiaa. Sitä ennen, vaikka oli draft, niin se oli niin kaukaista ajatusmaailmaa vielä, että se toteutuisi. Tietenkin se 1995, kun lähti, niin sittenhän se vasta oli sitä oikeaa, että nyt ollaan täällä ja nyt lähdetään. Tämä on sitten se kolmas steppi tuohon aikuisikään, että tavallaan kaikki, mitä oli aiemmin tehty ei merkannut siellä enää mitään. Kyllä se sitten täytyi itse näyttää niissä päivittäisissä treeneissä, töissä ja peleissä, niin että ansaitsit sen paikan siellä.

Ilkka Palomäki: Kyllä. Ennen NHL-uraasi pelasit kolmet MM-kisat ja olympiakisat 1994. Kaikista tuli mitali ja kirkkaimpana tietysti maailmanmestaruus 1995. Millainen merkitys maajoukkueella ja tuolla jatkuvalla menestyksellä oli oikeastaan tuossa uravaiheessa?

Jere Lehtinen: Onhan sillä iso merkitys itseluottamuksen kannalta se, että pärjäät Euroopassa maailman parhaita vastaan plus sitten, kun MM-kisoissa oli kuitenkin NHL-pelaajia, niin sait siitä jo tuntumaa, että millaisia pelaajia siellä on vastassa. Sitten tietenkin olympialaiset iso osa isompaa kuviota ja osallistuminen sinne. Kyllä se kaikki ruokki tavallaan itseluottamuksen kautta motivaatiota, harjoitteluinto ja tietenkin, millaiset joukkueet meillä oli ja millaisia pelaajia. Sieltä sisältä myös se hyvä meininki ja henki, niin auttoi myös tavallaan menemään eteenpäin. Kuten sanoinkin, että aina tarvitsee vähän olla onnekas siitä, missä ympäristössä on saanut olla, että jos olisi mennyt toisin, niin olisiko asiat muuttuneet, että olisiko niihin tullut enemmän vaan mutkia. Nyt se tavallaan meni, ehkä ei voisi sanoa, että suoremmin, mutta olisi voinut olla mutkikkaampaa.

Ilkka Palomäki: KUu miettii tätä päivää, niin viime kaudella NHL:ssä pelasi 60 suomalaista pelaajaa. Eli sieltä olisi valittavissa olympiakisojen kaltaiseen tapahtumaan useampikin joukkue, mutta kun NHL tuli ensimmäistä kertaa olympialaisiin Naganossa 1998, niin silloinhan Suomi valitsi käytännössä kaikki NHL-pelaajansa ja silti sitä joukkuetta piti täydentää vielä todella monella Euroopassa pelaavalla pelaajalla. Tämä ehkä kuvastaa sitä, että silloin oltiin vielä vähän erilaisessa tilanteessa siihen maailman aikaan.

Jere Lehtinen: Oltiin tosi erilaisessa, että just tuo Nagano kuvastaa ja ehkä siinä olisi hyvä katsoa, että muilla Euroopan mailla, todennäköisesti, oli myös sitä samaa. Just, kun miettii sitä omaa NHL-uraa, kun alkoi eka kausi siellä, niin suurimman osan kautta olin ainoa eurooppalainen pelaaja. Eihän semmoista enää… Jos katsot, niin kyllähän siellä jengissä on aika monta eurooppalaista, että ei enää ole semmoista, että olisi yksi vaan. Sitten kun monta seuraa siellä varmaan oli ihan samassa tilanteessa siinä vaiheessa, että se on muuttunut tosi radikaalisti kyllä ja tietenkin, että paljonko meillä on pelaajia siellä. Tietenkin myös sitä, että sinne paljolti lähdetään sitä uraa tekemään aikaisemmassa vaiheessa, kun ennen se tehtiin Euroopassa ja oltiin Eurooppa-tasolla huippuja, pelattiin järjestäen maajoukkueessa ja MM-kisoissa ennen kuin lähdettiin sitten tavoittelee unelmaa sinne. Nyt on tullut vähän erilaiseksi tämä systeemi kaikin puolin.

Ilkka Palomäki: Niin se oli oikeastaan ensimmäinen semmoinen massainvaasio Pohjois-Amerikkaan se syksyn 1995 invaasio. Eli sä olet syntynyt Espoossa 1973 ja kuljit tuon reitin hyvin monen sukupolvitoverisi kanssa eli Saku Koivut, Ville Peltoset, Sami Kapaset ja monet muut, jotka oikeastaan kävitte tuon maajoukkueen kautta ja 1995 tai 1996 viimeistään Pohjois-Amerikkaan. Millainen merkitys tuolla asialla oli, että teitä oli tuommoinen isompi rypäs, jotka sen matkan teki oikeastaan yhdessä?

Jere Lehtinen: Kyllä sillä on iso merkitys, kun pelattiin maajoukkueturnauksia, oltiin samaa ikäluokkaa tässä, oltiin jo junnumaajoukkueessa oltu ja tavallaan se tietämättämme varmaan ruokimme toisiamme, kun lähdettiin sinne suunnilleen samoissa ajoissa. Mä uskon, että se on helpottanut siitä, kun mennään eteenpäin seuraaviin ikäluokkiin ja siellä on noin paljon. Totta kai aina täytyisi miettiä sinne, koska sinne ovat ekat suomalaiset menneet ja he ovat antaneet sen jalanjäljen sinne, millaisia suomalaiset ovat. Niin kyllä, kun meitä lähti enemmän, niin joukkueet näki millaisia pelaajia he oikeasti ovat, kun he pelaavat NHL:ää. Aina voidaan katsoa, miten ne pelaa Euroopassa ja maajoukkueessa, mutta kyllähän sen sitten vasta näkee, kun menet sinne alat pelaamaan sitä peliä, olet joukkueessa ja pelejä on paljon. Se sitten taas ruokkii seuraavia pelaajia, kun ne tulee. On siinä aina se, että mitä jätät sinne joukkueeseen ja joukkueisiin – vastustajajoukkueisiin myös. Se edesauttaa sitten hyvässä ja huonossakin, että kun seuraavina vuosina miettii, että otetaanko suomalaisia pelaajia vai ei.

Ilkka Palomäki: Avaa vähän, kuinka hyvin oikeastaan tiesit minne olet matkalla, kun saavuin Dallasiin syksyllä 1995. Millainen se maailma oli, mihin hyppäsit silloin?

Jere Lehtinen: Sanotaanko, että en tiennyt hirveästi mitään, mihin hyppään eteen. Okei, että NHL:ää ehkä vähän, mutta silloin et saanut sitä näkyviin, etkä pystynyt katsomaan pelejä. Kyllä se sillä oli aika vähästä. Olin tietenkin ollut nuorten maajoukkueessa yhden turnauksen ja seurajoukkueessa nuorempana oltiin käyty pelaamassa Pohjois-Amerikassa, että oli tietoa vähän, että millaisia pelaajia siellä on, vaikka oltiin nuorten tasolla. Aika vähin eväin voi sanoa, että lähti sinne jääkiekon puolelta. Tietenkin se kulttuuri ja kaikki. Kun ekan kerran Texasiin, Dallasiin, pääsin, kun se oli aakeeta laaketa eli oli vähän lämpöisempää kuin suomessa, niin kyllähän se kulttuurikin… Ei voi sanoa shokki, mutta vaikka oli käynyt jo maailmalla eri paikoissa, oli se kuitenkin ihan erilaista, missä oli päässyt käymään aikaisemmin.

Ilkka Palomäki: You drive, you drive and you drive, and you’re still in Texas.

Jere Lehtinen: Yes.

Ilkka Palomäki: Nousit nopeasti kuitenkin avainpelaajaksi Dallasissa ja et pelannut kuin yhden ainoan farmiottelun urallasi siinä ekalla kaudella. Millaisiin asioihin se nopea läpimurto oikeastaan perustui?

Jere Lehtinen: Se eka kausi oli kyllä itselle semmoinen, jota on kyllä pitänyt jopa sen NHL-uran kannalta yhtenä tärkeimmistä. Mitä sieltä odotti, niin tavallaan se, mitä oli tehty aikaisemmin, sitä ei enää ollut. Ei ollut maailmanmestaruuksia, ei ollut Suomen mestaruuksia ja olympiamitali ei merkannut mitään. Kyllä sä aloit rakentaa uudestaan sitä uraa, mikä oli sitten taas urheilijalle myös semmoinen motivaattori ja tavoitteellisuus tuli sitä kautta. Eka kausi oli – sanotaanko, että aika vaikea kaikin puolin, vaikka sitten loppukaudesta se kääntyi. Tosiaan kuten mainitsit, että yhden AHL- tai IHL-pelin itse asiassa, mutta farmipelin silloin pelasin. Totta kai se oli pettymys, että lähetettiin, mutta toisaalta se avasi silmät myös, että tämä ei ole se sarja, missä itse haluan pelata- Se oli hyvä sarja, mutta tiesin, että pärjää kyllä NHL:ssä. Sieltä, kun palasin, niin sitten se tavallaan muuttui. En tiedä oliko sattumaa, oliko vähän onnea, että lähti pelit kulkemaan ja sitä myös, että näki sen ja se oli itselle pikku herätys. Tosiaan niin kuin sanoin aikaisemmin se, kun ei ollut eurooppalaisia pelaajia joukkueessa. Muutama oli kauden aikana – tuli ja meni. Kyllä sekin oli semmoinen tavallaan hyvä testi itselle, että jos tässä pärjää, tästä pääsee läpi, niin sitten kyllä pärjää täällä. Sitten se kevät ja siitä seuraava kausi oli kuin olisi vähän niin kuin tullut kotiinsa takaisin heti yhden vuoden jälkeen. Se , mitä siinä yhden vuoden aikana tapahtui koulutti itseä henkisesti ja kaikilta muilta kanteilta, että pystyi sitten siitä näkemään eteenpäin ja toimimaan, että ura kesti noin kauan.

Ilkka Palomäki: No, kun katsot jälkikäteen sitä aikaa ja hyppäät siihen tulokaskauteesi siellä, niin se kaikki valmistautuminen, mitä olit Suomessa tehnyt, mitä veikkaisin, että et välttämättä ollut tiedostanut, että se valmistaa sua NHL:ään. En tiedä, voit korjata, jos olen väärässä. Mutta kaikki Vladimir Jurzinovin koulu TPS:ssä sun muuta, niin miten hyvin se oikeastaan valmisti sua siihen maailmaan, mikä siellä Dallasissa odotti?

Jere Lehtinen: Kyllähän se valmisti siihen, että ei hirveästi tullut yllätyksiä, jos mietitään valmennusta, treenaamista ja sitä vaatimustasoa. Se puoli tavallaan tuli kyllä sieltä Jurzin valmennuksesta. Mikä teki sen, että jos se eka kausi oli vaikea, mutta tiesi, mitä se vaatii, että kyllähän sen työmäärän kuitenkin täytyy olla niin kovaa, niin sillä pystyt sen pääsemään läpi. Jurzi kyllä valmisti siihen ja olen pitänyt sitä kahta vuotta Turussa, että se valmisti tavallaan valmiiksi NHL-pelaajaksi, vaikka se eka kausi olikin vähän hankala. Ehkä täytyy sanoa, miksi se oli hankala. Siinä sen kauden aikana vaihtui valmentaja,  uusi omistaja tuli ja se oli vähän semmoinen niin kuin… Jälkikäteen pystyy katsomaan, ei tietenkään siinä hetkessä, että se oli vähän semmoinen rakennusvaihe ja meidän joukkueessa joutui siirtymään eri joukkueisiin – olisiko ollut 6-10 pelaajaa. Eli näen kaiken kirjon siinä yhdessä puolivuotisessa, mutta sitten se tilanne rauhoittui. Tuli uusi omistaja, uusi valmentaja ja sitten sitä joukkuetta alettiin rakentamaan eri tavalla. Ei välttämättä se eka kausi ollut niistä taidoista ja niistä aina kiinni, että oli paljon muutakin siinä ekassa kaudessa, mutta kuten sanoin, niin nämä kaikki yhteen, niin sen jälkeen oli sitten valmis siihen loppu-uraan. Ei yllättänyt enää mikään.

Ilkka Palomäki: Niin ja jos se oli sulle uusi maailma, niin se oli vielä Dallasillekin siinä vaiheessa uutta maailmaa, koska se joukkue oli kuitenkin siirtynyt Minnesota North Starsista Dallas Starsiksi vasta vähän ennen kuin se tulit sinne.

Jere Lehtinen: Joo, siitä just. 1992 mut draftattiin Minnesotaa vielä, että niin kuin sanoit, siinä oli myös sitä. Sen takia se varmaan oli tuommoinen, mutta sen jälkeen se uuden omistajan ja managementin myötä se stabilisoitui ja pelaajia alettiin hankkimaan, että se core pysyi aika monta vuotta siitä eteenpäin sitten samana.

Ilkka Palomäki: Ja aika menestyvänä. Keväällä 1999 voitit Stanley Cupin ja toisen kerran peräkkäin NHL:n parhaan kahden suunnan hyökkääjän palkinnon. Siinä oli kuitenkin periaatteessa neljä kautta vastaa NHL:ää takana. Jos joku olisi silloin syksyllä 1995 sanonut, että keväällä 1999 olet voittanut Stanley Cupin ja olet NHL:n arvostetuin kahden suunnan hyökkääjä, niin mitä olisit ajatellut?

Jere Lehtinen: Joo, olisi voinut sanoa, että ihan huuhaata puhut. Ehkä siinä vaiheessa olisin sanonut, että jos nyt siellä pystyn vuoden tai kaksi pelaamaan, niin se on jo aika hyvin. En tuommoista pystynyt katsomaan ja tavallaan se tapahtui aika nopeasti, mutta siinä tuki taas se ympäristö sen ekan vaikean vuoden jälkeen, niin sitten se alkoi tukemaan tavallaan se, millainen joukkue siitä syntyi, miten pelattiin ja nopeassa tahdissa. Jos mennään tässä jo siihen, että Stanley Cup tuli nopeasti, niin kyllä sitä arvostaa ehkä siitä eteenpäin, kun sitä sai taistella uudestaan vielä kerran ja ei enää sitten loppuvuosina päässyt edes sitä tavoittelemaan, niin miten vaikea se on oikeasti voittaa. Se arvostus sitä voittamista kohtaan siellä on noussut vuosi vuodelta ehkä väärässä järjestyksessä.

Ilkka Palomäki: Niin ja sehän heijastuu vielä tänä päivänäkin, että vaikka siellä on melkein joka joukkueessa suomalaisia, niin silti ne Stanley Cup voitot on edelleen suomalaisille aika harvinaisia. Sitä mahdollisuuttakaan ei kovin moni saa.

Jere Lehtinen: Ei. Se just kuvastaa siinä. Sen takia itsekin arvostaa sitä koko ajan, kun se on niin arvokas. Just, kun meillä on paljon pelaajia, kuten nuo lukemat, mitä sanoit, että kuuttakymmentä pelaajaa pelaa kaudessa noissa joukkueissa, niin siitä huolimatta niitä tulee ihan liian vähän. En tiedä, mistä se sitä johtuu, ettei osu. Kyllä joka kattaa ennen, kun mennään pleijareihin, niin aina toivoo, että suomalainen voittaisi sen Stanley Cupin, koska se auttaa isossa kuvassa Suomi-jääkiekkoa ja Suomi-urheilua yleensäkin, että sulla on Stanley Cup -voittajia maassa.

Ilkka Palomäki: Sut muistetaan ennen kaikkea tuosta kahden suunnan osaamisestasi, joka oli aika poikkeuksellisella tasolla oikeastaan koko jääkiekkohistoriaan peilattuna – varsinkin laitahyökkääjän tontilta. Mistä tuo erityistaito oikeastaan kumpusi?

Jere Lehtinen: Se on mielenkiintoinen. Sitä on kysytty aika usein ja sitä on itsekin miettinyt. Aina tullut uusia juttuja, vivahteita. Sitähän pelasi silloin vaan, eikä sitä ajatellut. Kyllä väitän, että se tulee jalkapallosta aika paljon. Ehkä tämä sijoittuminen ja tavallaan, jos miettii, miten sitä on pelannut… Mun mielestä nuorissa pelasin junnuissa, että kuitenkin se voittamisen halu, se vaatii enemmän kuitenkin sitä kokonaisvaltaista pelaamista ja oman maalin suojelua kuin, että pystyt tekemään niitä maaleja koko ajan. Ehkä se yhtälö, mutta jalkapallo on. Kuitenkin omat pelipaikat; ollut puolustaja, toppari, libero ja keskikenttä, niin sieltä kyllä tulee se ihan selkeästi. Jotenkin olen jälkikäteen sitä kelannut. Onhan sitä varmasta sitä omaa itseä, millainen henkilö on. Halu tehdä asiat hyvin ja se Jurzin viimeinen kosketus siihen, vaikka itse näki, että varmaa oli jo aikaisemmin sitä, niin sitten se semmoinen pikku nyanssien hiominen siinä jäi ikuisesti siihen. Sitten, kun meni NHL:ään, niin tavallaan ne oli jo niin takaraivossa, miten peliä pelataan, miten voitetaan pelejä ja mikä siinä on tärkeää. Se tuli luonnostaan ilman sitä sen enempää miettimättä.

Ilkka Palomäki: Niin. Sä pelasit NHL:ssä 14 kautta, 875 runkosarjaottelua, 108 pudotuspeliottelua. Jos unohdetaan kaikista ilmeisimmät eli Stanley Cupit, toinen reissusta Stanley Cup -finaaleihin ja kolme Selke-trophya sun muuta, niin mitä sulla oikeastaan tuosta sun urasta nousee päällimmäisenä jälkikäteen mieleen, jos mietit sitä koko aikaa Dallasissa?

Jere Lehtinen: No iso kiitollisuus. Tavallaan se, että sai pelata samassa joukkueessa koko uran ja hienossa organisaatiossa, niin kyllähän se on isoin juttu itselle kuitenkin koko tuosta pätkästä oli. Kun katsoo nykypäivää ja katsoi silloin jo, että sieltä lähti pelikavereita joka vuosi johonkin suuntaan ja välillä vähän enemmän ja itse pysyi. Se arvostus sieltä, millainen pelaaja on, että ne halusi pitää. Myös sitten itsellä oli kanssa samanlainen fiilis ja lojaalisuus sitä kohtaan. Tosiaan aina joukkue oli semmoinen, millä oli mahdollisuus voittaa ja siitä vielä tulee se voittamisen arvostusta, että vaikka joka vuosi oli joukkue, jolla oli mahdollisuus voittaa, niin miten vaikeaa se oli sitten välillä päästä edes play-offeihin. Ei enää päässyt niin pitkälle. Siitä se tulee mulle kuitenkin ja miten asiat hoidettiin siellä. Totta kai se joukkueiden ja pelikavereiden… Se on aika hieno mennä tuonne kun Pohjois-Amerikassa käy katsomassa pelejä tai Euroopassa maaotteluita, nuorten maaotteluita. Kun sinne menee, sä näet aina siellä jonkun vanhan pelikaverin, ketä on jossain roolissa sitten NHL-joukkueessa. Scoutti, managementissa tai valmennuksessa. Onhan ne semmoisia juttuja, mitkä on kuitenkin isossa kuvassa semmoisia, jotka on enemmän kuin se peli, vaikka se on siinä se ytimessä sen uran ajan.

Ilkka Palomäki: Niin ja siitä Dallasin kunnioituksesta tietysti kertoo ennen kaikkea se, että sun pelipaidan numero löytyy hallin katosta tällä hetkellä. Mitä tuollainen ura ja osa elämää on antanut sun uran jälkeiseen elämään?

Jere Lehtinen: No onhan se antanut. Just kaikki kulttuuri ja eläminen siellä eri maassa, plus se itse urheilu ja millainen se on siellä, mitä se on ja mitä siinä on erilaista kuin Euroopassa. Sitä on yrittänyt ruokkii myös sitä, mitä tekee tällä hetkellä ja yrittää opetella vielä joka päivä, mitä hyviä juttuja. Eihän kaikki välttämättä hyviä juttuja. Kyllähän se jätti semmoisen, että vaikka Suomessa nyt asutaan ja tullaan pysymään, niin onhan se niin kuin toinen koti edelleen. Kuitenkin semmoinen pätkä siellä tuli oltua, että eihän se koskaan sieltä katoa ja kyllä itsellä tuntuu kuin sinne menee, että ihan kuin tulisi takaisin kotiin – siihen toiseen kotiin. Kyllähän siinä se iso osa on sitä myös. Oppi paljon monelta ihmiseltä myös sitä elämää ja miten eri perspektiivistä voi katsoa – varsinkin, kun mennään tuohon urheilupuoleen ja jääkiekkoon – asioita ja imenyt sitä siitä. Niin kuin sanoin, niin onnekas sain olla, kun sain olla noin kauan yhdessä paikassa ja tavallaan sitä kautta oppimaan toista kulttuuria ja elää sitä kuitenkin pitkän pätkän elämää.

Ilkka Palomäki: Lopetit pelaajaurasi kevääseen 2010 ja reilu vuosi myöhemmin olit jo maajoukkueessa scoutin tittelillä. Miten se asia oikeastaan eteni ja millainen siirtymä se oli?

Jere Lehtinen: Joo, se meni aika nopeasti se siirtyminen tuohon. Kun ura loppui, niin edellinen muutama vuosi oli jo semmoinen fiilis, kun kroppa ei enää pysynyt kunnossa, eikä pystynyt enää kentälle antamaan sitä, mitä olisi halunnut, kun oli koko aika joku paikka hajalla. Ehti vähän miettiä, että mites tästä nyt, mutta eihän sitä siinä vaiheessa sen enempää. Sitten, kun se urailmoitus tuli, niin mietin, että jääkiekon voisi unohtaa ja voisiko jotain ihan muuta tehdä hetken. Ei se kauaa kestänyt ennen kuin sitten… Pidin kyllä varmaan puolen vuoden breikin, enkä käynyt peleissä Dallasissa. Sitten aloin käymään uuden vuoden jälkeen ja sitten aloin tajuamaan, että… Totta kai se halu olisi ollut jäälle, mutta sitten taas pystyi alkaa katsomaan ja näkemään sitä peliä sieltä. Itse asiassa tämä maajoukkuehomma on lyhykäisyydessään semmoinen, että lähdin sinne omasta mielestäni niin, että ajattelin, että olisi kiva mennä katsomaan MM-kisoja. Voisi mennä sinne tekemään jotain liitolle ja vähän kyselin, että olisiko joku juttu, että jos tulisin sinne ja näkisin pelejä. Sitten oli, että joo tule ja voit olla yhteistyökumppaneiden kanssa, että se olisi ihan hyvä juttu. Tehdä vähän tuommoista PR-hommaa ja nähdä samalla MM-kisat, mutta sitten, kun sana liikkui Jutille itse asiassa ja Jarille, niin sitten, kun menin sinne, niin asuinkin joukkueen hotellissa ja mulle laitettiin kisakassi mukaan. ”Sähän voisit nyt, kun tulit tänne, niin olla meidän joukkueen mukana tässä ja katsotaan pelit yhdessä.” Silloin se sitten tapahtui sillä tavalla, mikä ehkä oli hyväkin, että en ollut valmistautunut siihen sen enempää. Kun menin ja tajusin, että tykkään tästä, että tämä on ihan erilaista kuin pelaajina, mutta pystyy antamaan sitä kautta. Vaikka olinkin se viikon vaan siellä ja näin neljä peliä, niin jäi se fiilis ja siitä se lähti. Sanotaan, että seuraavana kesänä sitten itse asiassa Jalosen Jukalle, joka oli koutsi silloin, niin soitin ja kysyin, että jos teillä on tarvetta, että asun Dallasissa, niin voisin olla mukana, miten haluattekin. Siitä se lähti. Tässäkin oli ehkä sattumalla taas osa jollain tavalla ja pienellä tuurilla. Tietenkin nämä henkilöt, ketä siellä oli, kun 2010 oli vika kausi ja oli olympialaiset, niin silloin oli sama ryhmä. Jukka oli valmentajia ja Jaria ja Juti. Silloin oli hyvät keskustellut kisojen jälkeen. Ehkä sieltä lähti sitten kumpuamaan tuo koko juttu.

Ilkka Palomäki: Eli sitä kautta se oli aika luontevaa, kun Jari lopetti, Kurri siis, Leijonien GM:nä 2014, niin jatkoit sitä työtä. Eli tämä on sulle kahdeksas kausi tuossa GM:n pestissä. Avaa vanha pähkinänkuoressa, että mitä tuo tehtävä pitää sisällään?

Jere Lehtinen: Joo, nopeasti tuohon, että kun Jari tosiaan siirtyi Jokereihin ja olen kyllä otettu, että Jari mulle soitti ennen kuin mihinkään se tuli, että kiinnostaisiko mua, kun olin kuitenkin ollut siinä mukana scoutin roolissa. Että se oli siirtymässä pois, niin se oli sillä tavalla itselle, että okei, en mä ollut edes ajatellut, että tällainen voisi tulla, mutta hyvä, että se tuli ja lähdin siihen. Sekin on muokkautunut tämä GM:n rooli tässä. Lähtökohtahan tässä on se pelaajien valintaprosessi ja tavallaan se niiden scouttaaminen ja päävalmentajan kanssa kuitenkin kauden mittaan, kun muut koutsit on yleensä seurajoukkueiden kanssa kiinni. Kyllähän siihen liittyy, jos miettii ihan sitä valmennuksenuksen tukena olemista ja turnauksissa, niin kyllä mä näen itseni yhtenä valmennusryhmän jäsenenä. Eli olen kaikissa palavereissa, videopalavereissa, joukkuepalavereissa ja tavallaan kuulun siihen, vaikka se titteli on tuo noissa turnauksissa. Mutta totta kai siihen tämä kaikki muu puoli suunnittelu kautta kauden ohjelmointi joukkueenjohtajan ja päävalmentajan kanssa. Siinä aika paljon sitä asiaa. Itse olen yrittänyt sitä tuoda, että kun pelaajat tulee, niin niiden ei tarvitsisi miettiä mitään muuta kuin keskittyä siihen itse pelaamiseen, mikä sitten taas on meidän hommaa, että yritetään järjestää niin hyvin kuin pystytään. Kyllä mua on kiinnostanut tässä myös olla Jääkiekkoliiton – nähdä isossa kuvassa myös, mitä seillä tehdään, olla siinä mukana ja sparraamassa, jos on tarvetta ja sillä tavalla, vaikka mitään sen enempää siellä titteliä olisi. Kuitenkin kiinnostaa tuo kokonaisuus tässä kanssa, että missä mennään, vaikka tuo A-maajoukkue onkin se ykkösjuttu ja siihen laittaa kaikki paukut. Tosiaan matkustaminen ja se tulee sitten kuitenkin luonnollisesti. Sitten tuo NHL-puolen tietenkin, kun sinne mennään katsomaan pelejä ja sieltä tuntee ihmisiä, niin helpottaa sitä kautta myös niiden pelaajien arviointia ja yhteydenottoja, jos se tulevat sitten kisoihin. Siinä on aika paljon semmoista, mitä ei ihan ole kirjoitettu johonkin, että tämä on sun työtoimenkuva.

Ilkka Palomäki: No tämän ajanjakson aikana… MM-kisat on pelattu joka vuosi paitsi 2020 keväällä korona perui ne, mutta sen lisäksi ollut muun muassa World Cup 2016, olympiakisat 2018, nyt on tulossa olympialaiset. Olet päässyt toimimaan muun muassa Kari Jalosen, Lauri Marjamäen, Jukka Jalosen ja lukuisten apuvalmentajien kanssa, puhumattakaan kymmenistä huippupelaajista, ketä teidän maajoukkueringissä on tässä kahdeksan vuoden aikana ollut. Millainen kokemus tuo kokonaisuutena on ollut?

Jere Lehtinen: On ollut ihan huikea ja iso opettavainen juttu. Just, kun nuo valmentajat ovat noin hienoja valmentajia. Kaikilta on saanut myös sille puolelle, vaikka itse ei ole valmentaja, niin kuitenkin on saanut olla osa sitä ja nähdä, miten he toimivat ja miten kuitenkin kaikilla on ne omat nyanssinsa siellä sisällä, miten he toimivat. Se on ollut itselle rikasta aikaa plus sitten se kaikki johtoryhmä siinä; valmennus sun muut, niin on antanut paljon. Niin kuin sanoin, että kyllä tässä haluaa oppia joka päivä jotain uutta ja sitä saa tällaisessa ympäristössä. Nämä pelaajat – se on kyllä ollut hieno nähdä tämän meidän uuden sukupolven. Voi sanoa, että saanut olla siinä, ketkä siellä tällä hetkellä on TOP-iässä Barkovista lähtien, Rantaset, Ahot ja Laineet sun muut Heiskaset, Lundellit… Ketä nyt, niitä on niin paljon. Mutta nähnyt heidän tulonsa siihen A-maajoukkueeseen ja kaikki on kuitenkin käynyt ne A-maajoukkue -pelit ja -turnaukset jossain vaiheessa ennen sinne siirtoa. Sitten ovat olleet halukkaita tulemaan takaisin. Kun kysytään, mikä tässä on siisteintä, niin on ollut kiva nähdä, että melkein joka vuosi on joku, ketä kesän jälkeen – kun me listataan pelaajia – niin sieltä tulee joku nuori kaveri, ketä me ei olla ajateltu. Se onkin niin hyvä siinä syksyllä ja sitten se saadaan se jossain vaiheessa mukaan ja aika usein joku niistä on keväällä ollut mukana MM-kisoissa. Kun käyt katsomassa pelejä, liigapelejä muun Euroopan sarjan pelejä, niin sieltä tulee semmoisia nuoria jätkiä, mutta ne ovat niin nuoria, että ne pelaa ehkä nuorten kisoja vielä, että me ei edes ajatella niitä, mutta ne ovat jo nyt parempia kuin semmoisia pelaajia, ketä me katsotaan, että kun osa on vaan niin lahjakkaita tuossa iässä jo nuorena. Kyllä se antaa semmoista kivaa buustia itsellekin tuohon työhön joka vuosi, kun se on tapahtunut joka vuosi. On ollut kiva nähdä. Ollut myös sen kantilta, että näiden pelaajien kanssa saanut toimia ja nähdä heidän kasvua sinne maailman huipulle.

Ilkka Palomäki: Niin ei tosiaan puhuta oikeastaan edes poikkeuksesta, kun puhutaan Laineesta, Ahosta, Lundellista ja Kakosta ja tämmöisistä, ketkä ovat pystyneet tekemään sen tosi nopean hyppäyksen ihan avainpelaajaksi.

Jere Lehtinen: No just se. Täytyy just ottaa nämä edelliset olympialaiset, kun NHL-pelaajat ei ollut mukana, minkä mahdollisuuden se antoi Heiskasen Mirolle ja Tolosen Eeelille. Nuorten kisat, sitten tulivat olympialaisiin ja kummatkin olivat vielä MM-kisoissa. Hienoja kokemuksia heille ja miten ne kasvatti. Ihan varmaan ovat auttaneet siinä sitten siitä eteenpäin uralla, että on nähnyt sen maailman tason jo.

Ilkka Palomäki: No entä sitten, oko tämän GM:n rooli semmoinen, minkä tunnet omaksesi vai onko tämä herättänyt ajatuksia, että haluaisitko olla jonkinlaisessa muussakin jääkiekkoon liittyvässä työssä mukana?

Jere Lehtinen: Tällä hetkellä se tuntuu oikealta. Aina sitä on pyöritellyt, että olisiko joku muu, mikä se voisi olla. Scouttaustahan vähän tein tuolla Dallasissa, kun asuin siellä. Tein yhden vuoden sillä tavalla, että semisti katsoin, miten se toimii. Sehän voisi olla yksi, mutta kyllä mä haluun olla joukkueen mukana. Jos se jotain muuta sitten olisi kuin GM, niin onko se seuraan johonkin rooliin tai johonkin. Valmennus on vähän semmoinen, että se tavallaan kiinnostaa vähän, mutta ei se ole semmoinen nyt, mihin ehkä haluaisi. Tietenkin se vaatisi itseltä aika paljon tekemistä, että vaikka on kokemusta nyt ja nähnyt, miten valmentajat toimii, niin se on kova homma. Kyllä siihen sitten täytyy pystyä valmistautumaan ja tehdä paljon muuta siellä ennen kuin pystyisi semmoiseen rooliin hyppäämään, mutta toisaalta olen tykännyt ja ollut tässä ja saa kuitenkin valmentajien kanssa touhuta ja olla lähellä siinä, niin. tällä hetkellä ei ehkä semmoista. Tietenkin tuo junnulätkä on aina kiinnostanut ja sen kehittäminen, mutta onneksi tässä saa olla, voi sparrailla ihmisten kanssa ja sitä kautta antaa myös sitä näkemystä, mitä itsellä on vuosien saatosta.

Ilkka Palomäki: No sitten vielä loppuun, jos mennään tuohon sun aika mittavaan olympiahistoriaa, kun nyt olympialaiset ovat tulossa. Lillehammerista 1994 asti olet ollut jossain roolissa ollut kaikissa olympialaisissa mukana. Mikä oikeastaan on ollut kaikkein mieleenpainuvin noista olympiakokemuksista?

Jere Lehtinen: Kaikki on ollut mieleenpainuvaa. Mutta ehkä se eka olympiakokemus on kuitenkin se, kun et sä oikein tiedä, mihin menet, että olet nähnyt ulkopuolelta, että mitä siellä on, mutta ethän se näe sitä. Ehkä se olympiafiilis. Eri urheilijat asuvat samassa kylässä. Suomi yhdessä ja ollaan yhtenäisiä lajista riippumatta. Näet muiden lajien edustajia. Mun mielestä itselle ruokala on semmoinen kohtauspaikka, että siellä sä näet, kun se on niin iso. Näet eri maita ja olet, niin jotenkin se yhteisöllisyys siinä olympiahengessä, niin kyllä se niin kaikkineen. Kaikki kisat ovat tärkeät, mutta se ekan kokemuksen näkeminen oli kyllä semmoinen, mikä on ollut ja jäänyt sinne tavallaan eniten mieleen. Kaikki kisat ovat erilaisia, mutta olen ollut onnekas myös, että olen saanut osallistua noin moneen, päässyt ja ollut terveenä. Kaikissa on oma erilainen juttunsa, että en pysty niitä erottelemaan toisistaan kuitenkaan.

Ilkka Palomäki: Niin oikeastaan kaikki muut pelaajaolympialaiset, joita pelaisit, oli sellaisia, joissa NHL-pelaajat olivat mukana. Nostit kuitenkin ensimmäisenä tuon kokemuksen, kun pelattiin Euro-pelaajilla kuten Pekingissäkin. Jos tulkitsen oikein, niin se ei sitä kokemusta ihan hirveästi muuttanut, vaikka siellä ei NHL sinänsä ollut mukana?

Jere Lehtinen: Ei ja just ehkä tämä yhteishenki urheilijoiden ja maiden välillä tuo sen – vaikka totta kai, kaikki haluavat voittaa ja sitten mennään siellä, niin se fiilis tuli sieltä niin vahvasti esiin. Tietenkin, kun NHL-pelaajat olivat mukana ja jos miettii tuloksellisesti Torinoa, niin oli yksi parhaista joukkueista, missä itse on koskaan pelannut ja mikä mahdollisuus se oli. Itse ehkä katsoo näiden taakse just siitä, millaisen se jättää mieleen sen kokemuksen siitä olla olympialaisissa. Kuten on puhuttu tuohon alkuun, että kun nyt ei esimerkiksi tietyt pelaajat pääse välttämättä koskaan kokemaan sitä, niin kyllä se harmittaa, vaikka ei ole osallisena. Henkilö, ketä ei koskaan ole kokenut, niin ehkä ei osaa katsoa sitä ehkä niin vahvasti, millainen se olisi ollut, mutta sitten, kun olet siellä sisällä ollut, niin pystyy näkemään niiden kantilta sitä vähän enemmän, että toivottavasti moni vielä pääsisi sinne.

Ilkka Palomäki: Torino 2006. Siitä on tietysti tosi paljon puhuttu ja olet varmaa itsekin saanut vastailla hyvin paljon, mutta oikeastaan semmoisella kulmalla lähestyisin tässä, että sullon Stanley Cup, sulla on maailmanmestaruus, olet lähimmäksi suomalaista kolmen kullan kerhoa päässyt pelaaja eli se jäi periaatteessa maalin päähän silloin Torinossa se olympiakulta, joka olisi se kolmas pääsyvaatimus tuohon kerhoon. Miten paljon se on jälkikäteen jäänyt harmittamaan?

Jere Lehtinen: En näe sitä semmoisena harmituksena. Totta kai, jos miettii, että ei ole ketään ja toivotaan, että tulee. Kun sitten tuossa aika monen muun maan edustajia on siinä. En mä näe, että enemmän näen siinä, että saan olla noissa mukana kaikissa ja ollut mahdollisuus siihen. On saanut jo niin paljon, että sen takia se ei ole semmoinen, että se harmittaisi. Kyllä tässä aina täytyy olla kuitenkin realismi, mihin on päässyt jo ja, mitkä lähtökohdat ovat olleet ja tavoitteet. Kuten kysyit, että kun lähdit NHL:ään, että jos joku olisi sanonut jotain, niin aika hetkessä on mennyt kuitenkin. Tässä saanut niin paljon uralta kuitenkin.

Ilkka Palomäki: Pelaajaurasi aikana et hirveän monta kertaa NHL:stä MM-kisoihin päässyt siitä yksinkertaisesta syystä, että Dallas oli yleensä pelaamassa aina pitkälle kevääseen pudotuspelejä. 2010 Vancouverissa, varmaan tiesit ja tiedostit sen, että se on sun viimeinen kokemus pelaajana ylipäätään maajoukkueesta. Millainen hetki se palkintojenjako sen voitokkaan pronssiottelun jälkeen?

Jere Lehtinen: Kyllähän se tunteikas oli. Ehkä se siitä vielä laukesi enemmän, kun meni pukukoppiin ja tiedosti… Ja niin kuin sanoit, niin kyllä tiedostin, että tämä on. Ehkä täytyy ottaa semmoinen näkökantti, että ehkä pystyin 2010 katsomaan pelaajanakin jo vähän avarammin sitä, mitkä nämä olympialaiset on. Ehkä sen takia just, kun tiesi, että tämä on tässä, kun ehkä aikaisemmat olympialaiset, niin olit niin siinä urassa kiinni ja tavallaan siinä pelissä ja siinä hetkessä koko ajan, niin tuommoisia ajatuksia siinä ehkä vähän tuli tiedostamatta, mutta takaraivosta. Tunteellinen se oli ja kyllähän se iski. Tietenkin perhe oli siellä ja lapset oli sen ikäisiä jo. Kaikki kolme oli siellä katsomassa ne vikat pelit, niin kyllähän kokemuksena senkin kautta oli itselle kuitenkin sitten hieno päätös ja tietenkin se mitaliin päättyminen. Sitten siellä oli kuitenkin se ikäluokka kenen kanssa oli pelannut pitkän pätkän maajoukkueessa ja osa seurajoukkueessa, niin vielä teki siitä spesiaalimman.

Ilkka Palomäki: Niin olisin oikeastaan kysynytkin tuosta, mutta oikeastaan vastasit siihen. Osa toki pelasi vielä Sotshissa 2014 siitä sukupolvesta.

Jere Lehtinen: Joo, se oli ihan makeeta, että nyt oli toisella puolella ja se yhtälö, että oltiin vielä siinä, mikä oli hieno homma.

Ilkka Palomäki: No oikeastaan kaikella tuolla perspektiivillä, mitä sulla on maajoukkueesta ja olympialaisista sun muista, niin viimeinen kysymys. Mikä on sun viestisi olympiakisoissa Pekingissä Leijonanutun päälleen pukeville pelaajille ja eritoten niille, jotka pääsee ensimmäistä kertaa urallaan siihen tilanteeseen?

Jere Lehtinen: Nauttikaa siitä hetkestä, siitä yhteisöllisyyden tunteesta ja olympiahengestä. Sitä kautta se tulos ja mitä jäällä tapahtuu, niin tulee kaikesta siitä. Hauskuus täytyy olla mukana, että kyllähän se on kuitenkin tämä urheilun ja jääkiekon suola.

Ilkka Palomäki: Hyvä. Siihen on hyvä päättää. Kiitos paljon Jere Lehtinen vierailusta OlympiaCastissa ja tsemppiä Pekingiin.

Jere Lehtinen: Hyvä. Kiitos paljon. Kiva, että sai olla mukana.

Ilkka Palomäki: Kiitos vielä Jere Lehtiselle vierailusta OlympiaCastissa ja tsemppiä Leijonien kanssa matkalla kohti Pekingin olympialaisia. Pekingin olympialaiset kolkuttelevat jo ovelle, joten tämän jakson myötä OlympiaCast jää olympiatauolle. Uutta sisältöä on luvassa jälleen kevään aikana. Kiitos kaikille kuulijoille seurasta. Toivottavasti olemme pystyneet avaamaan teille vähän sitä matkaa, jota pitkin Suomen joukkue on rakentunut kohti Pekingiä. Ennen kaikkea tietysti tsemppiä Suomen joukkueelle noihin kisoihin.