Jaa artikkeli Facebookissa Jaa artikkeli Twitterissä Jaa artikkeli LinkedInissä

OlympiaCast: Pitkä polku arvokisamitalistiksi – näin Ilkka Herolasta kasvoi yhdistetyn menestyjä

Ilkka Palomäki: Tervetuloa OlympiaCastin seuraan. Tämä on Suomen Olympiakomitean tuottama podcast-sarja, joka on käynnistynyt syksyllä 2018. Näissä jaksoissa tuomme esiin erityisesti suomalaisen liikunnan ja urheilun kohta päävalintaa huippu-urheilua ja seuratoimintaa. Huippu-urheilujaksoissa pyrkimyksenämme on tuoda monipuolisesti esiin ihmisiä, tarinoita ja ilmiöitä. Talvella käytäviin Pekingin talviolympialaisiin asti fokus on erityisesti talvilajeissa. Meidät löydät yleisimmiltä podcastin tarjoajilta ja tänään isäntänä toimii Ilkka Palomäki.

Ilkka Palomäki: Tänään OlympiaCastin vieraana on Ilkka Herola. Siilinjärvellä syntynyt Herola on lukeutunut jo monta vuotta maailman kärjen kovimpiin haastajiin yhdistetyssä. Helmikuussa 2021 Herolasta tuli 14 vuoteen ensimmäinen suomalainen, joka on onnistunut ottamaan yhdistetyssä arvokisamitalin, kun hän nappasi MM-hopeaa Oberstdorfissa normaalimäen kilpailussa. 26-vuotias Herola nousi suurlupauksena yhdistetyn maajoukkueeseen aikana, jolloin lajin kärjessä oli Suomessa tyhjiötä. Hän onkin saanut tottua lajiperheen koviin odotuksiin ja eräänlaiseen esikuva-asemaan hyvin nuoresta iästä lähtien. Kasvaminen menestyjäksi ei ole ollut ihan kivutonta Puijon Hiihtoseuraa edustajalle – oikeastaan päinvastoin. Koviin menestysodotuksiin vastaaminen on vaatinut Herolalta pitkää ja määrätietoista työtä paitsi fyysisellä myös, ja oikeastaan ennen kaikkea, henkisellä puolella, mitä Herola avaa tässä jaksossa tarkemmin.

Ilkka Palomäki: Tervetuloa OlympiaCastin vieraaksi Ilkka Herola.

Ilkka Herola: Kiitos.

Ilkka Palomäki: Lähdetään liikkeelle oikeastaan menneestä talvesta eli vahva talvi ylipäätään ja saavutit Suomen ensimmäisen yhdistetyn arvokisamitalin sitten Sapporon 2007, kun otit MM-hopeaa tuolla Oberstdorfissa normaalimäen kilpailussa. Sitä on nyt jokunen kuukausi aikaa, niin millaiseen perspektiiviin se saavutus oikeastaan on sun omassa päässä asettunut?

Ilkka Herola: No, varmaan siitä on tullut semmoinen kokonaisuutta jotenkin keventävä tekijä, että on semmoinen fiilis, että on ehkä helpompi luottaa tähän omaan tekemiseen ja tähän juttuun, mitä tässä ja nyt on kymmenisen vuotta tehty jo ihan tosissaan. Sillä tavalla niin se vähän tuntuu, että laskee enemmänkin paineita, mitä että se nostaisi sitten lisää odotuksia. Tuntuu lähinnä sillä tavalla, että kun niitä odotuksia on ollut joka tapauksessa koko ajan, niin nyt se tuntuu vaan, että on tavallaan realistisempaa ja helpompaa uskoa siihen, että meidän tekeminen riittää siihen. Ehkä se on ollut se isoin juttu. Totta kai, mukavia muistoja ja näin, mutta kyllähän se urheilussa ylipäätään, niin eihän sitä siellä menneisyydessä eletä, vaan kyllähän se katse on enemmän sinne tulevan suuntaan. Enemmän se itseä ainakin kiinnostaa, että miten se vaikuttaa siihen omaan tämän hetkiseen fiilikseen ja siihen, että miltä tulevaisuus näyttäytyy tässä lajin parissa. Siihen on ollut kyllä positiivinen vaikutus tietenkin.

Ilkka Palomäki: Sä olit myös maailmancupissa podiumilla kolme kertaa kauden aikana oikeastaan säännöllisesti – voi sanoa, että kahdeksan joukossa ja kokonaispisteissä seitsemäs maailmancupissa. Avaa vähän, että millaista se on kilpailla, kun tietää, että se huippumenestys on periaatteessa jokaisessa kilpailussa mahdollista?

Ilkka Herola: No se on silloin henkisesti tavallaan semmoista, että tuntee olevansa siinä tilassa, missä pitää. Siitä ei tarvitse lähteä sinne kisaviikonloppuun sillä tavalla yrittämään mitään ihmeellistä tai erikoista tai muuttamaan mitään. Silloin se tekee sitä henkisesti helpompaa ainakin itselle. Jotkut varmaan tykkää semmoisesta altavastaaja-asetelmasta ja totta kai semmoinenkin on joskus ihan kiva, mutta kyllähän semmoinen tavallaan olo, että se oma normaalitaso sillä hetkellä, kun se riittää siihen tuloksen tekemiseen, niin se tuntuu silloin kaikkein kevyimmälle se kilpaileminenkin. Se on tavallaan se positiivinen kierre, mistä monesti puhutaan, niin aiheutuu ehkä juuri tästä, että voit keskittyä ihan perusasioihin ja tavallisiin juttuihin, ettei tarvitse mitään ihmeellistä ylimääräistä pitää mielessä, niin se kilpailusuorittaminenkin siinä paineen alla on sitten helpompaa aina.

Ilkka Palomäki: Oikeastaan vähän jo viittasit tähän tuossa ekassa kysymyksessä, mutta tämmöistä saman suuntaista menestystä sä olet saanut jo oikeastaan useiden kausien ajan, jos maailmancupia miettii, niin onko siinä sun ajattelussa nyt muuttunut jokin, kun se konkretisoitui se onnistuminen myös arvokisoissa?

Ilkka Herola: Ehkä se tuota varmaa näinkin on, että periaatteessa se olisi ollut ainakin tilastojen puolesta, niin mahdollista saavuttaa sitä menestystä jo varmaan tässä viimeiset viisi vuotta myös siis siellä arvokisoissa, mutta se, minkä takia sitten kuitenkin näin pitkään tavallaan otti, niin se on ehkä vaatinut minun kohdallani just semmoista jonkinlaista itseluottamuksen ja rentouden löytämistä siihen kilpailutilanteeseen. Tietenkin arvokisoissa, kun yleensä ollaan sitten vielä siellä kaikkein kovimman paineen alla, niin ehkä siinä kokonaisuutena, niin nämä ikävuodet ja oppi, mitä tästä uran aikana on saanut, niin on tavallaan asettanut ne asiat siihen perspektiiviin, että se ei tunnu enää niin semmoiselle… Miten sen nyt sanoisi; raskaalle tai se ei oo niin semmoinen pakollisen tuntuinen se menestyksen saavuttaminen siinä hetkessä, että siihen osaa asennoitua sillä tavalla, että siinä kilpailutilanteessa ei ole muuta kuin voitettavaa. Silloin se raskaskin tilanne on tavallaan mahdollinen käsitellä sillä tavalla, että se ei aiheuta negatiivisia fiiliksiä ja oli se jo ennen tähän kisareissun lähtöä, niin oli aika erilainen fiilis, mitä yleensä on tähän mennessä arvokisoihin lähtiessä ollut. Semmoinen jonkinlainen näytönhalu ja tavallaan itseltä vaatiminen oli poissa, että sitä oli tavallaan jo lähtökohtaisesti sinut sen asian kanssa, että vaikka sieltä olisi tullut ilman sitä mitalia pois. Se oli minun kohdalla se avain siihen, että sitä menestystä sitten oli mahdollista tehdä, koska sitä ei vaatinut itseltään. Sitä tietenkin haluaa, sitä ei tarvitse mitenkään erityisesti buustata kyllä varmaan yleensäkään urheilijoilla. Lähtökohtaisesti jokainen, joka tähän tilanteeseen päätyy, niin kyllä sitä menestystä haluaa ihan riittävästi, mutta se on paljon isompi riski, että se menee sitten yli ja minun kohdallani oli vähän kuin semmoinen se meininki, että sitten, kun sitä ei oikeastaan tunne tarvitsevansa enää, niin sen jälkeen sitä voi sitten saadakin.

Ilkka Palomäki: Kyllä, kuulostaa yllättävän loogiselta. Palataan vielä oikeastaan tulevaan talveen tarkemmin tuossa loppua kohti, mutta semmoinen nopea kurkkaus, niin millaista oikeastaan tommoisen kauden jälkeen on ponnistaa olympiatalveen?

Ilkka Herola: Eiköhän se ole varmaan aika lailla paras mahdollinen lähtötilanne. En nyt voisi kuvitella sen parempaa. Voisi kuitenkin sanoa, että jollakin tavalla semmoinen nousujohteinen pitkä jakso takana, että useamman vuoden ajan on saanut hyviä tuloksia aikaan kuitenkin melko säännöllisesti ja nyt sitten sai tällaisen vielä jonkinlaisen highlightin tähän edelliskauden. On semmoinen fiilis, että tässä on koko ajan menty oikeaan suuntaan ja tehty oikeita asioita, niin on tosiaan turvallinen olo lähteä jatkamaan niitä olympialaisiakin kohti. Sillä tavalla on kyllä mukava ollut aloittaa tätä harjoituskautta myös.

Ilkka Palomäki: Hei lähdetään piirtämään tätä sun urheilijakaarta vähän pidemmällä tai laajemmalla pensselillä, niin sä olet syntynyt Siilinjärvellä kesäkuussa 1995. Kertaa vähän, että miten sä päädyit urheilun pariin ja mistä se innostus lähti ja mitä kaikkia lajeja siinä alkuvaiheessa on matkalla ollut?

Ilkka Herola: Urheilun pariin ylipäätään, niin oikein vaikea nyt sanoa, että mikä sinne on niin kovasti sitten vetänyt, koska se on ollut kuitenkin monessa muodossa ihan siis niin pitkään kuin muistoja jostakin asiasta onnea. On se ollut hyvin semmoinen olennaisen oloinen osa elämää, että kaikki niin kuin kilpaileminen, oli laji mikä laji, niin jotenkin sitä on sillä tavalla pitänyt kyllä aika tärkeässä roolissa päässään sitä urheilun tekemistä. Varmaan siihen liittyy sitten just tämmöinen kasvuympäristö, mitä siinä on ollut, että on jotenkin ollut paljon virikettä tarjolla ja se on ollut lähtökohtaisesti helposti saavutettava ja mukava juttu koko ajan ja sitä kautta. Kyllä varmaan tämä lajivalinta sitten tuli sitä kautta, että hiihto oli siinä, kuten varmaan sen ajan lapsilla monella muullakin, niin semmoinen tavallaan normaali asia, että vanhemmat löi sukset jalkaan suunnilleen heti, kun osasi kävellä ja sitten niillä suksilla haluttiin tietenkin myös tehdä muuta kuin hiihtää. Sitten ruvettiin rakentamaan näitä hyppyreitä ja muuta. Siilijärvelläkin oli ne hyvät juniorimäet – kuin on vielä tänäkin päivänä. Ne siinä hiihtoladulta mukavasti näkyy ja niitä sitten joskus siinä hiihtäessä… Aina kun näki, että siellä on poikia mäessä, niin se alkoi kummasti kiinnostaa, että sinne pitäisi päästä. Siinä sitä, kun ensimmäistä kertaa – olisinko ollut 7-vuotias vai 6-vuotias – kun kävin siellä hyppäämässä, niin sen jälkeen se jotenkin ehkä niin kuin sai vielä jotenkin spesiaaliroolin päässä, että se mäkihyppy nimenomaan oli semmoinen siisti laji, jossa oli jonkinlaista rock’n’rollia ja vauhtia ja vaarallisia tilanteita, että sitä halusi tehdä. Varmaan iso rooli oli myös, että siihen aikaan tietysti oli kova tällainen menestys-hype siinä 2000-luvun alussa Suomessa ja mäkihyppyä tuli paljon televisiosta ja suomalaiset menestyi hyvin ja siellä oli Ahosen Jannea, Hautamäen Mattia ja Kanteen Villeä, ja vaikka ketä kovia. Niitä sitten fanitettiin kovasti ja haluttiin tietysti samaa tehdä. Sitä kautta sitten siellä mäellä, kun oltiin ja hiihtosuksetkin oli ollut alusta asti mukana, niin se yhdistetty tuli siinä sitten aika lailla sivussa koko ajan mukana. Lajivalintoja sitten ruvettiin tekemään siinä vaiheessa, kun alkoi homma mennä vakavammaksi, että ruvettiin sitten tutkimaan myös sitä, että missä lajissa olisi sitten mahdollisesti myös sitä menestystä mahdollista saavuttaa.

Ilkka Palomäki: Eli se on periaatteessa lähtenyt mäkihypyn kautta tämä yhdistetty-homma?

Ilkka Herola: Kyllä, joo. Hyvin lähellä oli niin kuin se lajivalintakin kääntyä siihen, että olisi se hiihtäminen jäänyt kokonaan pois. Mä olin kuitenkin tuloksellisesti huomattavasti parempi mäkihypyn puolella ihan siihen 15-16 ikävuoteen asti. Se tietysti hiihdon kehittyminen on niin paljon siitä fyysisen kehityksen tahdista myös kiinni ja siinä juniori-iällä taas, niin kuin äsken kävi jo selville, se oli mäkihyppy nimenomaan se ykköslaji, että ei se hiihdon harjoittelu sillä tavalla missään vaiheessa napannut, että se peruskuntopohja ja muu, niin se tuli siinä mäkihypyn rinnalla, kun kulki paljon muitakin lajeja ja tuli sillä tavalla sitä peruskuntoliikuntaa kaikennäköisen ulkoleikkien ja muiden kanssa ihan tosi paljon varmasti, mutta varsinainen lenkkeily ei kyllä silloin lapsuusaikana hirveästi vielä kiinnostanut. Se hiihtäminen sinällään ei niin kuin ollut semmoinen intohimo missään nimessä, mutta se oli siinä 15-ikävuoden korvilla tosiaan lähellä, että olisin jättänyt hiihdon pois kokonaan ja alkanut vaan mäkihyppääjäksi. Sitten alettiin niitä ensimmäisiä fyysisiä testejä tekemään, missä mitattiin hapenottoa ja sitten vastaavasti taas näitä nopeusvoimaominaisuuksia, niin se näytti siltä, että sitä kannattaa ainakin kokeilla, että miten se hiihto alkaa siinä kehittymään ja kyllähän se sitten aika äkkiä siinä vaiheessa, kun fyysiset mitat alkavat saavuttamaan sitä aikuisiän maksimia, niin tuota se sitten alkaa vaikuttaa siihen hiihtovauhtiinkin, vaikka nyt ei välttämättä hirveästi harjoitteliskaan. Tavallaan se selviää, että mihin on mahdollisuuksia ja siinä kohtaa näytti siltä, että kannattaa kokeilla yhdistettyä tai mieluummin panostaa siihen ja valinta näyttää tällä hetkellä ole ihan oikea.

Ilkka Palomäki: Ketkä ne oli ne ihmiset, jotka sulle oikeastaan toi tätä esille, että sulla voisi olla lahjakkuutta yhdistettyyn?

Ilkka Herola: Kyllä siellä Kuisman Antti oli varmasti vahvimpana siihen aikaan, että se oli jo siinä vaiheessa pitkään ollut siinä taustalla valmentamassa näillä junnuleireillä meitä. Hänen ohjauksessa ekaa kertaa sitten niitä testejäkin tehtiin tuossa Vuokatissa – noita hapenottotestejä. En muista olinko 14- vai 15-vuotias silloin, kun ihan niitä ekoja käytiin tekemässä. Muistan vielä elävästi sellaisenkin, kun Hakolan Lauri oli tuolla Kuopiossa silloin meidän juniorivalmentaja ja se niitä testituloksia katsoi ja oli vähän semmoinen leikillään pettynyt, että kyllä sinusta ehkä sittenkin pitää yhdistetyn mies tehdä.

Ilkka Palomäki: Okei, eli siis nykyinen mäkimaajoukkueen valmentaja?

Ilkka Herola: Kyllä.

Ilkka Palomäki: Tuota myös sun isoveljesi Matti on urheillut yhdistetyssä, niin millainen tien näyttäjä hän on sulle siinä mielessä ollut?

Ilkka Herola: Joo, siis totta kai se oli varmasti silloin nuorena tosi tärkeä ihan kaikessa tekemisessä, että siinä oli tavallaan laji kuin laji. Mehän pelattiin mailapelejä ja oli yleisurheilua ja kaikennäköistä, mitä siinä nyt tehtiinkään, niin oli tavalla aina semmoinen pari vuotta edellä oleva kaveri siinä, joka tarjosi kyllä yleensä semmoisen vastuksen, mitä aika harvoin pystyi päihittämään missään asiassa. Samahan se oli sitten myös tässä mäkihypyssä ja yhdistetyssä. Se oli tavallaan vetäjä siinä hommassa kuitenkin pitkän aikaa. Matti sitten jätti hiihtämisen pois siinä jossain 15-ikävuoden kohdilla, että se teki sen toisen valinnan sitten siinä kohtaa. Mikäli oikein muistan, niin Matti ei niitä hapenottotestejä siinä vaiheessa ikinä tehnyt, että se ei selvinnyt tuota hänellä vielä siinä vaiheessa, että miten olisi kannattanut. Se mäkihyppääjänä teki siinä uraa siihen 18-ikävuoteen asti ja kävi sitten sen jälkeen tuota muutaman vuoden tauon jälkeen kokeilemassa ja aika äkkiä se kävi selväksi, että se oli hänelläkin ehdottomasti vahvempi – tai, että kestävyyspuolelle oli kyllä ominaisuuksia. Siitä sitten aika nopealla aikataululla nousi A-maajoukkueeseen ja oli sitten siinä touhussa mukana ihan siihen asti, kun lopetti 2018 keväällä. Oli se sitten tietenkin Kuopiossa, kun siinä asuttiin samassa kämpässäkin pitkään, niin tärkeää siis ihan treenikaverina ja samoja ohjelmia pystyi tekemään ja kaikissa reissuissa mukana ja sillä tavalla, niin ihan hyvinkin pitkälle tuohon aikuisuraan asti, niin oli kyllä mukana.

Ilkka Palomäki: Sä mainitsit mäkihypyssä tämän esikuva-vaikutuksen, mutta yhdistetyssäkin oli siinä 2000-luvun alussa ihan kohtuullista menestystä, muun muassa Samppa Lajusen kolme olympiakultaa Salt Lake Cityssä sun muuta, niin jos mäkihyppy oli se, mitä katsoit, niin oliko yhdistetty kuitenkin sulle siinä mielessä tuttu laji jo ja seurasitko silloin nuorena poikana sitäkin?

Ilkka Herola: Joo, oli totta kai. Kyllä ihan samalla tavalla sitäkin seurattiin, että oli siellä nämä Manniset ja Tallukset ja sitten, kun Koivuranta nousi siihen ja Ryynäset ja muut, niin ihan samalla tavalla katsottiin. Tavallaan siinä vaiheessa, kun alkoi enemmän ymmärtämään jotakin siitä urheilusta – sanotaan kymmenen ikävuoden jälkeen – niin sitten se alkoi yhdistetykin olemaan. Siinä vaiheessa tietysti oli jo lajissa mukana jollain tavalla, niin totta kai se oli sitten sen jälkeen, niin tosi tärkeässä roolissa sekin. Aika sama semmoinen fanituksen meininki sitä oli sitten siihenkin suuntaan kuin sinne mäkihyppyyn, että ei sillä tavalla hirveän isoja eroja. Muistan kyllä ekoja kertoja, kun oltiin esimerkiksi täällä Vuokatissa mäkikarnevaaleilla, mitkä oli siihen aikaan semmoinen joka kesäinen iso juniorileiri, niin se oli aina aina hienoa, kun täällä oli sitten nämä sen ajan huiput valmentamassa ja sitä kautta ekaa kertaa Kuisma Antin valmennukseenkin päädyin. Olisinko ehkä ollut joku 8-vuotias suunnilleen? Se oli tosi kovaa juttu, kun oli semmoinen arvokisakävijä siinä valmentamassa, että huh huh, että on kyllä siistiä hommaa.

Ilkka Palomäki: No tuota missä vaiheessa sä oikeastaan ymmärsit, että tässä hommassahan alkaa olla ihan hyvä?

Ilkka Herola: Niin no tuota, kyllähän jo jonkinasteista tavallaan menestystä on tullut noissa juniorisarjoissa jo, että jos puhutaan tämmöisestä lapsuusiän harrastuksesta vielä, niin kyllähän siellä tavallaan se kilpailuasetelma oli semmoinen, että kyllä siellä pärjäsi ihan hyvin koko ajan ja näin. Siellä oli kuitenkin aina yleensä minua parempia urheilijoita – siis Suomessakin. Ei semmoista minkäänlaista dominointia ollut kyllä missään vaiheessa, että en minä varsinainen semmoinen junnustara ollut, mutta kyllä sitten siinä vaiheessa, kun ensimmäisiä kansainvälisiä kisoja alkoi tulemaan; vielä nekin ihan junnuiässä, niin sekä mäkihypyssä että yhdistetyssä, niin kyllähän sitä jollakin asteella pystyi pärjäämään heti. Tavallaan kyllä se varmaan se potentiaali ja tuntuu, että tässä on hyvä mahdollisuus. Totta kai se motivoi sitten harjoittelemaan ja sitten ehkä semmoinen sopiva altavastaaja-meininki koko ajan, että siellä oli yleensä parempiakin vielä… Sekä Suomesta että sitten ulkomailla, kun kävi, niin näki, että siellä on muistakin maista kovia kavereita. Ehkä semmoinen kulminaatiopiste oli vuoden 2012 nuorten MM-kisat. Ne oli minulle ensimmäiset nuorten arvokisat yhdistetyssä. Siellä, kun sai yllättäen sen hopeamitalin silloin 16-vuotiaana, niin se oli jotenkin – oli siinä varmasti mukana kaikkea tuuria ja muutakin, että piti olla tähdet kohdillaan, että sillä sen hetkisellä suorituskyvyllä pystyi sen tekemään. Sen jälkeen se oli jotenkin semmoinen itsestäänselvyys, että laitetaan kaikki munaat tähän koriin ja katsotaan, mihin tämä juna vie. Siitä hyvin nopeallakin aikataululla tavallaan siinä, kun oltiin siirtymässä siihen ammattilaisuran alkuun, niin se sitten oli semmoista aika täyspainoista. Semmoista oman potentiaalin kyseenalaistamista tavallaan ei oo tarvinnut kyllä missään vaiheessa tehdä, että kyllä se on ollut aika semmoinen yksinkertainen tai helppoa on ollut luottaa siihen tulevaisuuteen koko ajan.

Ilkka Palomäki: Joo, mä olisin oikeastaan seuraavaksi kysynytkin tuosta 2012 talvesta, mutta sen sujuvasti otit siinä esille jo. Oikeastaan tämä tapahtui myös siihen aikaan, kun Suomessa oli tämmöinen pieni tyhjiö yhdistetyssä eli Hannu Manninen oli jo lopettanut – tai ensimmäisen kerran lopettanut. Anssi Koivuranta oli siirtynyt mäkihyppypyyn oikeastaan siinä kohtaa, niin sä nousit oikeastaan Suomen ykkösnimeksi jo hyvin varhaisessa uran vaiheessa just niihin aikoihin. Kun muistelet sitä aikaa sinne noin vajaan vuosikymmenen taakse, niin millainen tilanne se oikeastaan oli nuorelle ja todistetusti lupaavalle urheilijalle, kun se asema oli yht’äkkiä oikeastaan nopeasti niin suuri siinä joukkueen sisällä?

Ilkka Herola: Siihen aikaan se ei ehkä tietenkään, kun ei ole mitään vertailukohtaa tavallaan, että miltä sen pitäisi tuntua, niin sitä on hirveän vaikea… En minä siinä aistinut oikeastaan mitään erityistä ja muistelisin, että sen aikaisissa haastattelussakin olin hyvin fine sen asian kanssa, että se tuntui, että eihän tässä ole mitään. Ehkä se tuli sitten sivuutettua se tilanteen semmoinen erikoisuus siinä, että sitä vaan mentiin siihen suuntaan, minne nenään näyttää. Olihan se totta kai, kun sinne A-maajoukkueeseen nousi, niin olihan siellä Ryynäsen Janne esimeriksi, että ei se tilanne ei ollut missään nimessä semmoinen etteikö siellä olisi ollut ketään, josta ottaa mallia ja kenen kanssa. Se on kuitenkin se tulos, menestys ja semmoinen, niin se on vain yksi asia, mikä tässä urheilussa on paikka ottaa mallia. Tavallaan, että ihan sama monesko se joku kaveri on niissä kisoissa ollut, mutta sille voi olla sitten kuitenkin hyvin paljoa annettavaa noin muuten siinä. Kyllähän sillä oli siis kokeneita urheilijoita kuitenkin siinä joukkueessa minuun verrattuna ja sillä tavalla, niin kyllähän sitä ihan käytännön asioihin ja semmoiseen urheilijan elämään liittyvää juttua varmasti oli paljon, mistä pystyi ottamaan mallia. Sitten se rooli siinä joukkueessa tosiaan muuttui aika äkkiä siihen, että kaikissa asioissa huomio keskittyi aika paljon minuun sitten sen jo ensimmäisen vuoden jälkeen. Siinä kohtaa se ehkä just on vähän vaikea tilanne, että sitä ei tavallaan saa kasvaa sillä tavalla piilossa, vaan se on heti sitten kaikki asiat siinä loopin alla. Vaikka sitä nyt tietenkin aina sanotaan, että ei näillä ulkoisilla paineilla ole minuun vaikutusta, mutta kyllähän se vähän sillä tavalla on, että se on kuitenkin ihminen aina se ympäristönsä tuote ja siinä kohtaa varmaan minunkin kohdalla aika paljon siihen, että sitä odotti itseltäänkin hirveän paljon. Kyllähän semmoinen ylikorostunut itsekriittisyys ja hirveän kovat odotukset kaikissa asioissa oli siinä aika vahvasti esillä. Jossain määrinhän se ajaa tietysti eteenpäin ja toimiikin niin hyvin kuin niihin jossain määrin epärealistisiinkin tavoitteisiin vaan tunnutaan kerta toisensa jälkeen päätyvän, niin niin kauanhan se on hyvä, mutta sitten jossain vaiheessa, kun se vauhti alkaa hidastumaan ja odotukset eivät kuitenkaan yhtään pienene, niin se sitten alkaa käymään aika raskaaksi. Siinä se varmaan se suuri ongelma sitten on, että miten niistä vaikeista ajoista päästään yli, kun ympärillä ja muuallakin kaikki odottaisi, että pitäisi vähän niin kuin tässä vetää nyt tätä joukkuetta eteenpäin, mutta sitten jos ei vain jostakin syystä pysty, niin se on sitten vähän raskaampaa.

Ilkka Palomäki: Sotshissa 2014 urasi ensimmäisissä olympialaisissa olit jo sijoilla 14. ja 16. Siinä vaiheessa 18-vuotiaana ja tässä tilanteessa ja, kun oikeastaan se menestyshistoriaakin lajista oli todella menestyksekäs siitä vähän ennen sinua eli ei puhuttu mistään vähän sinne päin menestyksestä, vaan puhuttiin siitä, että maailmancupin kokonaisvoittoja  ja olympiakultia ja Hannu Manninen oli kaikkea aikojen eniten osakilpailuja voittanut urheilija sun muuta, niin nyt kun mietit jälkikäteen sitä aikaa, niin miten kovaa ikään kuin painetta tunsit  siitä ja lajin sisäpuolelta, niin tunsiko sen menestysodotuksen siellä kuinka konkreettisesti?

Ilkka Herola: No ei siis sillä tavalla, niin en nyt lähde tässä millään tavalla osoittelemaan ketään, että siellä olisi silleen ollut semmoista vaatimista tai semmoista, että no niin, että koitahan nyt pärjätä. Ei siis missään nimessä, mutta tavallaan se, että se katse kohdistuu enimmäkseen siihen yhteen urheilijaan, niin totta kai siinä tuntee olonsa sillä tavalla, että on vähän niin kuin haluaa itsekin näyttää sitä, että kyllähän se tavallaan on sisäsyntyistä, mutta se aiheutuu sitten paljon siitä ulkoisesta paineesta myös. Vaikka kaikki varmasti ympärillä olevat ihmiset ymmärtää sen, että ei se ole mikään itsestäänselvyys, että 18-vuotiaana, kun sinne ensimmäistä kertaa tullaan niihin arvokisoihin, että yllättäen sitten toimisikin kaikki tosi hienosti siinä. Mutta kyllä se sitten vaikuttaa enemmän vain oman pään sisäisiin asioihin, jos ja kun ei ole vielä semmoista tietotaitoa käsitellä niitä asioita eikä ymmärrystä siihen, että miten sitä tilannetta pitäisi käsitellä. Vaikka ne Sotshin kisat esimerkiksi, niin vaikka nyt näin jälkeenpäin ajateltuna, niin ne tuloksethan oli sen hetkisessä keskiarvossa suunnilleen siellä kohtuullisen kovassakin paikassa ja voi sanoa, että ne meni ihan hyvin ne kisat kuitenkin. Sillä tavalla mitään radikaalia epäonnistumista ollut, niin kyllähän se pettymys oli siitä huolimatta, mutta se, että voit olla pettynyt siihen, että et pysty yllättämään positiivisesti, niin se kertoo oikeastaan just siitä sen hetkistä mentaliteetista. Sitä haluttiin kuitenkin tavallaan sitä kuuta taivaalta siellä koko ajan. Jos tilanne on ollut se, että siellä olisi ollut joku suomalainen urheilija, joka olisi sitten minun etupuolella, vaikka vetänyt sinne podiumille ja tavallaan raivannut sitä tietä siinä tilanteessa, niin se olisi todennäköisesti tuntunut siltä, että olisi voinut niihin omiinkin suorituksiin olla paljotyytyväisempi, koska se ei olisi määrittänyt sitä koko porukan fiilistä se minun tekeminen siinä. Kun se oli kuitenkin vain neutraali, niin se sitten sen jälkeen se ei oikein riitä siihen hyvän fiiliksen saamiseen. Se oli ehkä niin kuin sen ajan semmoinen pieni lisätaakka siinä sitten minulle, mutta varmasti siitä jotakin jäi myös oppia käteen, että eihän tavallaan hirveästi muutenkaan voinut sitä tilannetta hoitaa näin jälkeenpäin, että ihan me parhaamme tehtiin silloinkin.

Ilkka Palomäki: Samaan aikaan voi sanoa, kun sun suoritustaso nousi edelleen eli esimerkiksi Lillehammerissa joulukuussa 2015 ensimmäinen maailmancupin podium-sija ja siitä kaudesta eteenpäin sä olet oikeastaan ollut aina vähintään yhdentoista parhaan joukossa maailmancupin kokonaiskilpailussa nyt siis jo kuusi kautta putkeen, niin jos mietitään ensin näin päin, niin miten kovana osoituksena se pidät sitä sun ikään kuin suoritustasaisuudesta ja siitä, miten pystyt vuodesta toiseen olemaan siellä ihan huipun tuntumassa?

Ilkka Herola: No joo, se on ehkä jotenkin minulle hirveän ominaista tai ollut koko ajan, että ne heilahtelut ovat aika pieniä molempiin suuntiin. Semmoisia yllätyspommeja tulee aika vähän kuin sinne ylöspäin, että jotenkin yllättävän kovia suorituksia tulee aika harvoin, että silloin juniori-iässä ehkä vielä tuli joitakin semmoisia, mutta taas ne heilahtelut alaskin päin on aika harvinaisia ja ne on aika pieniä. Kun sen noin laittaa, että jos ajattelen sitä sijoitusten keskiarvoa tässä viimeisen viiden-kuuden vuoden aikana niin onhan se tosi tasaista ollut ja sinne ei oo isompia notkahduksia tai mitään semmoisia ajanjaksoja, missä olisi ollut ihan pihalla, niin aika vähän on ollut semmoisia. Kyllähän sitäkin vaan pitää tässä yrittää arvostaa sillä tavalla, että onhan se nyt jotakin kuitenkin, että pystyy siinä kymmenen parhaan joukon tuntumassa olemaan koko ajan. Se tekee tästä hommasta kuitenkin tavallaan mielekästä, että se on siinä näkyvillä ja lähellä koko ajan se menestys. Se olisi ihan eri homma, jos se aina välille tipahtaisi silleen, että ei ole mitään järkeä ylipäätään osallistua maailmancupin kisoihin, että voisi olla niin pihalla, niin olisi se aika erilaista se taistelu sitten siinä, että välillä menisi kokonaisia kausia tavallaan hutiin tai jotakin, niin olisi se varmaan hyvin erilainen tilanne, mutta kyllä minä ihan siihenkin olen tyytyväinen, että tavallaan on voinut tässä jo pitkään sillä tavalla nauttia tästä hommasta, että on kuitenkin jonkin näköistä menestystä ollut saavutettavissa koko ajan ja ei kai sitä urheilulta hirveästi enempää voisi toivoa. Totta kai, suomalaiset on tottunut ehkä sitten myös näiden edellisten esimerkkien kautta siihen, se on semmoista jatkuvaa dominointia ja se toki on meidän lajille ehkä jotenkin ominaista, että siellä on tälläkin hetkellä – tai on ollut koko ajan – näiden Mannisen ja Koivurannan jälkeenkin se joku, joka dominoi sitä hyvin pitkiäkin aikoja ja jotenkin aina, kun joku sen täydellisen sapluunan löytää siihen homman tekemisen; kahden vaikean lajin yhdistämiseen, niin sitten se näyttää kestävän aika pitkään. Minä nyt en ole vielä semmoiseen asemaan päässyt, mutta kuitenkin aika pitkään on ollut siinä niin kuin hyvin tuntumalla, että sillä lailla ihan kuitenkin siihen voi olla tyytyväinen, että toivotaan, että se vielä natsasi joskus oikein kunnolla sitten.

Ilkka Palomäki: Tuostakin oikeastaan kävi niin kuin ilmi, että ainakin itse pidän sitä tosi kovana juttuna, jos pystyy noin pitkään pitämään noinkin kovan tason, mutta kuitenkin tuostakin kävi se ilmi, että ikään kuin koko ajan sun omissakin odotuksissa varmaan on ollut vähän se paremman menestyksen odottaminen ja tämmöinen, niin minkälaista käsittelyä sen tilanteen käsitteleminen on vaatinut ja kuvaa vähän sitä kasvuprosessia, miten sä olet tähän pisteeseen ikään kuin noista lähtökohdista tullut?

Ilkka Herola: Joo, tästä aiheesta on jonkun verran tullut jo puhuttuakin. Vaikka ne menestysodotukset, ei se nykyäänkään tietenkään tarkoita sitä, ettenkö minä haluaisi enää olla paremp. Totta kai, se aina kiinnostaa olla siinä samassa tilanteessa missä vaikka Riiber on tällä hetkellä, että sä käytännössä voitat poikkeuksetta jokaisen kilpailu. Totta kai se on, mihin pyritään, mutta se taas sitten, että millä tasolla sinä voit nauttia sitä urheilemisesta ja olla tyytyväinen siihen, niin se ei välttämättä – tai minun mielestäni se on ihan vihoviimeinen sanonta se, että tyytyväisyys tappaa kehityksen. Ei se sillä tavalla mene. Se on minun mielestäni vaan hirveän ankeata. Jos ajattelisi, että minä olisin vaikka tämän kuusi vuotta nyt koko ajan ollut hirveän pettynyt tähän tilanteeseen, niin minusta tuntuisi vähän silleen, että olisi mennyt kuusi vuotta kyllä elämä aikalailla hukkaan. Jos sen nyt taas kääntää toisin päin, niin hirveän paljoa ollut kaikkea hienoa ja mukavaa, että ei se semmoisen jälkeenpäin analyysin tekeminen, että miten tästä yritetään parantaa asioita ensi vuodelle, niin ei se vaadi sitä, että siinä pitäisi olla hirveän pettynyt kaikkeen, mitä tässä on tapahtunut. Sen hoksaaminen; jos palaa vähän tämän haastattelun alkupuolelle just, että miten nopeasti mulla se ura lähti vauhtiin siinä jossakin kohti tosi nopeasti ja sillä tavalla tämmöiseen ammattiurheilijan elämään pääsi hyvin siinä äkkiä kiinni ja siitä tuli äkkiä semmoinen elämän keskiöön. Se menestys alkoi sitten aika paljon määrittelemään sitä omaa fiilistä ja siitä ajatuksesta eroon pääseminen oli sitten aika pitkä prosessi tosiaan ja se alkoi ehkä siinä just jossakin 20-21 ikävuoden tienoilla siinä – oisko se ollut se 2017 kevät semmoinen oikein vihoviimeinen aallonpohja, kun tavallaan oli koko ajan kuitenkin ollut jo siinä vaiheessa semmoista, että se menestys ei missään nimessä ollut mitään huippua, mutta kuitenkin siinä oli ollut jo podiumilla maailmancupissa ja oli kokonaistuloksissa kuitenkin top kympissä ja sillä tavalla, että siinä oli paljon hyvääkin, mutta sitten siitä huolimatta se tuntui päivä toisensa jälkeen vain raskaammalle se homma. Siinä kohtaa sitten heräisi itse siihen, että ei sillä tavalla voi jatkaa sitä, että ei se vie mihinkään, jos oma mielenterveys alkaa kärsimään siitä. Tuonhan kuitenkin pitäisi pääosin olla mukavaa ja eihän se, kuten sanottua, menestys ole sen arvosta, että siinä elät nyt kymmenen vuotta semmoista ikävää elämää, että nämä ovat tosiaan pelkästään kuitenkin oman pään sisäisiä juttuja, että niihin voi sitten vaikuttaa ihan. Ei se helppoa ole, mutta se on kuitenkin mahdollista ja tietysti taustatuen avulla ja muuta, niin siitä on päästy tämmöiseen tilanteeseen, että nykyään sitä hän voi nauttia semmoistakin hetkistä, kun on vähän vaikeampaa, että ei se tee tästä kaikesta muusta, mitä tässä urheilun parissa on – niin kuin kaverit ja mitä tässä tulee;  itsensä kanssa pääsee touhuama ja kehittämään itseään ja muuta – niin siellä on kuitenkin joka päivä ja joka paikassa on semmoisia asioita, mitkä on ihan mukavia. Jos ajattelee semmoista normaalia elämää, että siinä heräät ja teet jotakin itsellesi mielekästä ja näet sinulle tärkeitä ihmisiä ja näin, niin sieltähän sen pitää löytyä sen, mistä sinä nautit. Jos se perustuu pelkästään niihin yksittäisiin päiviin tai highlighteihin, mitä siellä tulee; vaikka just semmoinen päivä, kun sä tulet menestymään, niin ne on aika vähissä ne semmoiset hienot päivät sitten elämässä. En minä ainakaan sillä tavalla halua, että tätä hommaa tehdään. Mieluummin, että ne vaikuttaa sitten pitkäkestoisesti tähän hommaan, että jos jotakin saavuttaa, niin se toisi jotakin siihen lisäarvoa tai lisää merkitystä sille sinun tekemiselle, että se tuntuisi joka päivä sitten pikkuisen paremmalle.

Ilkka Palomäki: Mistä se oivallus oikeastaan kumpusi ja muistatko tuliko se niin kuin hetkellisenä ahaa-elämyksenä vai tuliko se pitkän ajan kehityksenä? Miten sä näkisit sen?

Ilkka Herola: No varmaan siinä oli ollut tosiaan semmoisia ajatuksia jo, että jokaisena kisa-aamuna silloin… Se oli tosiaan se Lahden MM-kisavuosi eli 2017 kevät. Nekin kotikisat, kun meni sitten omien odotusten suhteen aika penkin alle ja oli suurta pettymystä. Sen jälkeen, kun se kausi vielä jatkui, niin pettymys seurasi toistaan siinä sitten koko ajan. Viimeisenä viikonloppuna alkoi olemaan semmoinen fiilis, että mä aloin toivomaan, että ne kisat peruttaisiin tai jotakin, että ei tarvitsisi kilpailla. Se oli niin raskasta, vaikka se tilanne oli tosiaan se, että se olisi ollut vain jokainen kisa mahdollisuus tehdä hyvää tulosta, mutta se ei tuntunut siltä, vaan se tuntui siltä, että jos taas epäonnistuu, että minä en kestä sitä enää. Se oli hirveän raskasta semmoista päivästä toiseen vaeltamista ja olisiko se ollut sen finaaliviikonlopun jälkeen sitten Hiekkavirran Jari – on aina semmoinen loppu banketti tämän maailmacupin jälkeen perinteisesti ollut ennen korona-aikaa – siinä baaritiskiin nojaillessa totesi mulla, että nyt näyttää Ilkka sille, että sulla ei mene kovin hyvin, että tämä ei ole menossa minun mielestäni hyvään suuntaan, että hän on aikaisemminkin nähnyt tämmöisiä urheilijoita, joilla tämä negatiivisen ajattelun kierre on päässyt niin pitkälle, että se näyttää tosi raskaalle, ja hänen mielestäni asialle pitäisi tehdä jotain. Se ehkä oli semmoinen jonkinlainen heräte sitten, että oli toki siitä asiasta puhuttu jo aikaisemminkin ja olin varmaan itse sanonutkin siitä, että se on raskasta ja näin, mutta joskus ne asiat vaatii kaiken näköisiä erilaisia tilanteita ja ilmenemismuotoja, että se sitten loksahtaa päässä paikalleen, että nyt on aika tehdä asialle jotakin. Sen jälkeen sitten alettiin työstämään sitä. Siihen tuli Terhi Lehtoviita varmaan ehkä tärkeimmäksi tällaiseksi homman vetäjäksi, että mihin sitä lähdettiin purkamaan sitä asiaa ja toki tämä valmennusporukka niin kuin Pede, Hiekkis, Kuido ja  muut, että saatiin hommaa ohjattua oikeaan suuntaan. Hidas prosessiahan se tietenkin on, mutta sen jälkeen sitten kuitenkin äkkiä huomasi itsekin tai oppi ainakin havainnoimaan sitä omaa ajatusten juoksua ja muuta, mikä on yleensä se lähtökohta siihen muutoksen tekemiseen. Pitää ensin ymmärtää, että mitä tapahtuu siellä omassa päässä minkäkin laisissa tilanteissa. Pitää tavallaan oppia tarkkailemaan niitä omia tunteita ja fiiliksiä ja siitä se sitten lähti pikku hiljaa menemään oikeaan suuntaan se homma kuitenkin. Tavallaan hyvin äkkiä kuitenkin huomasi, miten se taakka kevenee pikku hiljaa, että se on sitten helpompaa suhtautua kaikkeen siinä ja ei sitä oikeastaan ole muutettu sitä tavoitetta, minkälaista mindsettiä tavallaan tähän urheiluun haetaan. Se oli hyvin samanlainen silloin heti aluksi, mitä se on vielä tälläkin hetkellä. Tässä nyt on se viisi vuotta sitä hommaa kohta työstetty ja edelleenkin ollaan tavallaan samaan suuntaan menossa ja nyt pikku hiljaa se on sitten alkanut näkymään myös tuloksissa ja muussa tekemisessä, että aika semmoista kokonaisvaltaista muutosta voisi sanoa, että on pyritty tekemään ja on varmaan tehtykin sen kaikkiin asioihin suhtautumisen kanssa. Se on varmaan nyt jälkeenpäin ajateltuna on kuitenkin ehkä semmoinen isoin ja tärkein asia, mitä tältä urheilulta voi sitten saada, että tavallaan tommoisen hyvin kuitenkin isossa kuvassa, niin riskittömän ja kevyen ja helpon tällaisen oppimisympäristön kautta niin kuin urheilu on, että sillä ei nyt kuitenkaan isossa kuvassa ole sitten hirveästi… Tai, että se on tämmöinen hieno lisää elämään, mutta ei kuitenkaan mikään maailman tärkein asia, niin tuota sen kautta on sitten voinut tällaisia hyvin henkilökohtaisesti tärkeitä asioita oppia ja opetella, ja se, että on ylipäätään oppinut tiedostamaan ja tarkkailemaan tämmöisiä juttuja, niin veikkaisin, että sillä on aika paljon isompi merkitys tulevaisuudessa ylipäätään elämään kuin millään muulla, mitä tästä urheilusta sitten jää käteen.

Ilkka Palomäki: Se on varmasti näin. Nostit tuossa esille teidän yhdistetyn maajoukkueen taustahahmoja – pitkäaikaisia. Eli Petter Kukkosta, Hiekkavirtaa, Antti Kuismaa ja Terhi Lehtoviitaa, ja myös teistä urheilijoista on välittynyt semmoinen kuva ikään kuin tämmöisenä tiiviinä perheenä, niin millainen yhteisö oikeastaan tämä maajoukkueyhteisö on kaikkine taustahenkilöineen tämän matkan varrella ollut ja millaisia työkaluja sä olet sieltä saanut tähän omaan kasvuprosessiisi?

Ilkka Herola: Niin siis kyllä, että tämä on varmaan hyvin ainutlaatuinen porukka ollut siinä mielessä moneen muuhun lajiin verrattuna, että tietysti on semmoinen ydinporukka on ollut niin pitkään tuossa tavallaan stabiili ja pysyvä, että siinä ollaan oltu samaan suuntaan menossa koko ajan. Siitä on totta kai tullut monesta näistä urheilijoistakin ja valmentajista myös hyviä ystäviä, että sillä tavalla on ollut mukava tätä matkaa tehdä ja molemminpuolinen luottamus on kaikkiin tähän joukkueen jäseniin hyvin vahva, niin sitä pystyy sitten kasvamaan tämmöisten urheilun ulkopuolistenkin asioiden kanssa aika lailla tähän joukkueeseen kiinni, että nekin asiat on sitten ollut tavallaan helppo pitää tässä mukana. Kun urheilija on kuitenkin aina kokonaisuus myös siitä, mitä tapahtuu niin sanotusti pelikenttien ulkopuolella. Se on minun mielestäni semmoisen kehityksen kannalta hyvin tärkeää, että nekin asiat tiedostetaan myös sitten täällä urheilupuolella ja sitä saumaa ei tässä meidän joukkueessa ole ollut siinä ollenkaan, että siinä olisi ollut joku tämmöinen filtteri välissä, että kyllä on hyvin kokonaisvaltaisesti kaikkien urheilijoiden elämä ollut myös tavallaan mukana tässä porukassa ja urheilijoiden kesken. Se ehkä näkyy siinä, että me touhutaan vapaa-ajallakin kaikenlaista. Se ei ole pelkästään sitä, että käydään yhdessä leireillä ja kisareissuissa, vaan siinä on muutakin muutakin hommaa ollut paljon aina mukana ja sillä tavalla. On kyllä ollut hieno matka ja varmaan just sitäkin kautta tässä on tavallaan yhdistynyt tähän urheiluun myös paljon semmoisia tärkeitä elämän oppeja ja muuta kuin sitten semmoinen tavallinen kasvutarina, mitä nyt yleensä nuoruudesta tähän – no, varmaan voi sanoa, että aikuisuuteen – on sitten tullut tämän porukan mukana ja tämän kautta. Ehkä se on sillä tavalla vähän poikkeuksellinen tämmöinen lajiympäristö, mutta se on minun mielestäni ollut kuitenkin hienoa, että sitten voisin kuvitella, että myös uran jälkeen on sitä tämmöinen tiivis ystäväpiiri tässä sitten jäänyt käteen tästä hommasta.

Ilkka Palomäki: No vielä oikeastaan yksi ryhmädynaaminen täsmäkysymys. Niin kuin puhuttiin, niin sä olet ollut oikeastaan siitä asti, kun maajoukkueeseen nousit niin vähän kuin se ykköskukko siellä, mutta tota olympiakaudella 2017-2018 eli Peyongchangin vuonna, niin Eero Hirvonen nousi oikeastaan menestyksessä sun rinnalle ja jopa ohi, niin millainen tilanne se oli sulle silloin siinä vaiheessa?

Ilkka Herola: Kyllä se näin kokonaisuutena, kun sitä muistelee sitä aikaa, niin Eero taisi siinä jo edeltävällä kaudella muistaakseni menestyä jonkin verran ainakin ja Lahdessakin taisi olla jommassakummassa kisoissa, niissä MM-kisoissa jo etupuolella. Se tavallaan niin kuin jakamaan nimenomaan sitä huomiota ja taakkaa, niin kyllä se oli varmaan yksi niistä tekijöistä silloin ihan alkuun, mikä herätti minut siihen, että tavallaan, kun seurasi sitä Eeron nousua ja tekemistä siinä ja sitten vertasi sitä siihen omaan, niin se ehkä jotenkin herätti ajattelemaan sitä, mikä siinä omassa hommassaan on pielessä. Siitä Eerosta taas ei huokunut samalla tavalla semmoinen onnistumisen pakko ja negatiivisuus, vaan sitä kun tulee nuorena kaverina ensimmäistä kertaa ja alkaa pärjäämään, niin sellainen jonkinlainen vapaus ja muu siinä oli enemmälti sitten läsnä ehkä tai sitä jotenkin oppi ainakin ajattelemaan itse, että siinä on erilaisia palikoita siinä hommassa. Sitten jossain vaiheessa ihan selkeästi oli Eero varmasti se joukkueen ykkösnimi siinä ja minä sitten taas olin tavallaan semmoinen vanha luottopakki ehkä enemmänkin siinä kohtaa, niin näin jälkeenpäin kyllähän se varmaan kevensi sitä minun omaa taakkaa siinä ja ehkä helpotti just tämän muutoksen tekemistä. Siinä oli ehkä helpompi ajatella, että minä voin kokeilla rohkeasti tehdä niitä muutoksia tähän omaan ajatteluun ja tekemiseen, koska ei ollut välttämättä sitten enää ihan niin semmoinen fiilis, että kaikki katsoisi pelkästään minua. Oli vähän niin kuin enemmän sellaista työrauhaa siinä. Sitten sen jälkeen taas on ollut vähän sellaisiakin aikoja taas tässä, että se tuntuu vähän yksinäiselle, kun Eerollakin on ollut tuossa vähän vaikeaa ja sillä tavalla, että tavallaan siinä vaiheessa sen huomaa sen eroon sitten, kun se lähteekin pois siitä, että sitten sitä antaa aika yksin niiden asioiden kanssa siellä. Nyt taas toisaalta sitten, jos itselle tulee vaikeita aikoja, niin se selkeästi siellä on tavallaan sellainen vertaistuki, että on semmoinen kaveri, joka on tavallaan kokenut sen saman sitten siinä tilanteessa, että ensin mennyt hyvin ja sitten ei menekään ihan niin hyvin. tavalla. Olipa tällä hetkellä se tilanne, mikä hyvänsä, niin se on jo ihan erilainen se tilanne, mikä se oli silloin alkuaikoina, että siinä on kuitenkin tavallaan menestynyt urheilija siinä minun lisäkseni mukana joukkueessa ihan selkeästi. Kyllä se helpottaa tai tuo semmoista erilaista meininkiä siihen, että se asettaa asioita vähän erilaiseen perspektiiviin kuitenkin.

Ilkka Palomäki: Me ollaan sen verran pitkällä jo, että ei oikeastaan puhuta tai ehditä varmaan puhua nyt yhdistetystä lajina, joka yhdistää kaksi niin erilaista komponenttia niin paljon, mutta kysyn oikeastaan tällaisen täsmäkysymyksen kautta vähän sitä dilemmaa. Sulla on useasti esimerkiksi alkukaudella semmoinen tilanne, vaikka Rukalla, että sitä hyppyä on vähän pitänyt etsiä. Eli toinen näistä kahdesta elementistä ei ole ollut ihan siellä toisen tasolla, niin millainen tilanne se on ikään kuin siinä vaiheessa kesken kauden ruveta muuttamaan ja tehdä painotuseroja. Millaisia työkaluja siihen on ikään kuin reagoida siihen tilanteeseen siinä vaiheessa, kun kuitenkin pitää muistaa, että se toinenkin pitää olla jonkinlaisella tasolla?

Ilkka Herola: Niin tämä onkin hieno kysymys… Että paljos meille tässä tätä aikaa aikaa oli?

Ilkka Palomäki: Se on susta kiinni.

Ilkka Herola: Jos tähän nyt sitä Rukaa esimerkkinä käyttäen vastaisi yleisellä tasolla, niin minulla se yleensä on käynyt sillä tavalla, että – varsinkin tässä viime vuosina – kesällä on hypätty yleensä kohtuullisen hyvin ja on myös siellä kesän GP:llä pystynyt tekemään tulosta ja tuota hyppy on ollut hyvällä vakiotasolla, mutta sitten siihen tulee just se siirtymäkausi muovilta lumelle, jossa ensin tulee pikku hyppytauko yleensä ja sen jälkeen sitten tavallaan sellainen pieni kiire. Siinä ei ole välttämättä hirveän paljon harjoituksia käytettävissä ennen kuin se maailmancup alkaa. Siinä ajassa taas pitäisi sitten testata välineitä ja tavallaan pitäisi saada semmoinen fiilis, että sinä oot valmis. Se on henkisesti aika vaikea paikka käsitellä, jos tuota niin asiat ei mene just niin kuin sinä toivot. Hyvin hyvin pienestäkin jutusta voi kasvaa siinä kohtaa rasite, että siinä jos erehtyy tavallaan pyrkimään täydellisyyteen. Jos vaikka ensimmäiset pari harjoitusta sinne lumelle ei olekaan ihan optimaalisia. Sä alat takertumaan siellä niihin kaikkiin virheisiä ja yrität saada kaiken kerralla kuntoon siinä, niin ollaan hyviä äkkiä siinä tilanteessa, että sulla ei ole enää mitään jäljellä siitä hyvästä fiiliksestä, mikä silloin kesän lopussa vaikka on ollut. Tässä on ehkä se suurin syy, minkä takia mulla on siellä Rukalla ollut vaikeaa, että mä olen aina tavallaan sortunut siihen samaan, että siinä on pikkusen liikaa yritetty tehdä kaikkea siinä lumille siirtyessä. Se tuntuu, että jos olette sillä tavalla, että minä tulisin kolmen kuukauden hyppytauon jälkeen jostain Bahamalta sinne Rukalle, niin voisin luvata, että ensimmäisellä hypyllä hyppäisin todennäköisesti paremmin, mitä on viimeiset viisi vuotta keskimäärin hypännyt siellä. Jos se pöytä oli puhdas, niin silloin siinä ei olisi semmoista hirveää kärpäsen surinaa päässä siinä, kun yrität muuttaa kaikkea yhtä aikaa ja näin. Jos sä menisit siihen tilanteeseen vaan sillä tavalla, että nyt käydään hyppäämässä ja that’s it, niin se homma toimisi niin kuin hyvin todennäköisesti semmoisella perustasolla joka tapauksessa. Ihan senkin saavuttaminen on ollut kyllä tosi vaikeata mulle siellä. Sitten taas, että miten siihen puututaan on just se, että ei tehdä yhtään mitään, että unohdetaan se kaiken kontrollointi ja muu. Se on tietysti vaikeaa sillä tavalla, että jos siinä kisoja tulee viikonloppu toisensa jälkeen ja joka kerta on semmoinen fiilis nyt pitäisi sitä tulosta tekemään, niin se kierre sitten on tässä ollut viime vuosina vähän, että miten pitkään se on kestänyt, että on taas pari vuotta mennyt sillä tavalla, että se on oikeastaan ollut ainoastaan se Ruka, se vaikea. Joku vuosi taisi mennä vähän pidempäänkin. Ei sitä huipputulosta ole yleensä siinä alkukaudessa tullut niin kuin viime vuonnakin se ihan paras menestys alkoi sitten vasta siellä tammikuun puolivälistä joulutauon jälkeen. Ehkä se viime vuonna esimerkiksi se suurin juttu oli siinä se, että kun pääsi kotiin pitkäksi aikaa; siinä oli se kolme viikkoa joulun jälkeen kisataukoa ja siinä pääsi oikein konkreettisesti tekemään juuri sen, että ei ajatella yhtään mitään silloin, kun hypätään, että tavallaan palattiin siihen sellaiseen lähtöpisteeseen, että ihan niin kuin semmoista fiilispohjaista hyppäämistä vaan pitkän aikaa, että ei oo mitään tavoitetta tai semmoista mihin koko ajan keskittyisit siinä hypätessä hirveän tiukasti. Se tuo siihen sitten sen lopun siitä suorituskyvystä tai siitä tuloksesta, mitä sieltä on tuloillaan. Sitten sen jälkeen se on mahdollista siirtää myös siihen kisatilanteeseen, kun sä olet harjoituksissa todennut, että sun ei tarvitse välttämättä yrittää tehdä kaikkea yhtä aikaa. Ainahan siihen mäkihyppyyn liittyy siis semmoista pientä hienosäätöä ja viilausta, mutta tässä puhutaan nyt semmoisista päänsisäisistä eroista, että miten tavallaan intensiivinen tai pakottava tarve sulla on semmoisen jonkun suuren muutoksen hakemiseen. Yleensä, jos ajatellaan kisatilannetta, niin siellä on se enintään yksi asia, mikä pitää korjata tai se on mahdollista korjata. Sen voi tehdä ja se on ihan hyväkin, että se on sillä joku ankkuriajatus, mutta jos fiilis on semmoinen, että vaikka sitä korjaat sen yhden asian, niin silti sulla on takaraivossa tieto siitä, että se ei tule riittämään mihinkään, niin sen tilanteen käsittely on aika vaikeaa, vaikka se pitäisi vaan hyppy hypyltä sen viikonlopunkin aikana edetä, että sinä laitat sen yhden asian kerrallaan enintään kuntoon ja todennäköisesti sekään ei riitä se yksi hyppy siihen, vaikka sinä onnistuisit kerran sen tavoitteesi toteuttamaan, niin sä joudut käyttämään enemmän aikaa. Sun pitää tavallaan hyväksyä se tilanne siinäkin kisatilanteessa, että ei voi kiirehtiä. Se on sitten helpompi tehdä just, kun pääsee kotiin rauhakseen tekemään sitä muutosta ja viime vuonna se oli sitten siinä joulutauolla ja joskus on sitten käynyt sillä tavalla, että se on vienyt enemmän aikaa se. Se on vaatinut joinakin vuosina semmoisen totaalisen turhautumiseen siihen, että kun niitä kisoja ollut paljon ja ne on mennyt vähän kuin viikonloppu toisensa jälkeen vihkoon, niin sitten jossain vaiheessa, kun tulee semmoinen olo, että ihan sama, että tulee, mitä tulee, niin siinä vaiheessa se on tapahtunut käytännössä päinsä se sama asia, että ne turhat ajatukset ja tavoitteet on hävinnyt sieltä ja yllättäen se alkaakin toimimaan, että siihen on monta tietä. Nyt on ehkä nykyään semmoinen fiilis siihen, että nyt minä ehkä jo itsekin ymmärrän sen, että mitä pitää tehdä ja miten, että saa nähdä, miten ensi syksynä Rukalla käy. Olen kyllä jo valmiiksi asennoitunut siihen sillä tavalla, että vaikka se menisi ihan vihkoon, niin se ei haittaa, että kyllä sitä on tähänkin asti selvitty. Henkilökohtaisesti voin hyväksyä itselleni sen, että se yksi viikonloppu saa olla tosi vaikea, jos ne kaikki muut menee sitten hyvin.

Ilkka Palomäki: Onko sulla mitään uusia kikkoja tai painotuseroja nyt olympiatalvea – oletteko keksinyt jotain uutta harjoitteluun vai mennäänkö tähän mennessä hyväksi koetulla sapluunalla?

Ilkka Herola: Niin no, milloinkahan edellisen kerran… Viimeisen semmoisen 5-6 vuotta olen varmaan joka kevät ja kesä on sanonut, että tässä nyt on vähän enemmän keskitytty tuohon hyppypuoleen, että tuo hiihtopuoli on ihan hyvällä mallilla, mutta loppujen lopuksi se hiihtopuoli on kehittynyt koko ajan ja se hyppääminen on ollut jatkuvasti se murheenkryyni. Se ehkä kertoo just, että miten hiihdon kehittäminen on simppeliä ja lineaarista ja aika helppoa, että se on kestävyyslajeissa, niin ne perus lainalaisuudet on helposti seurattavissa ja se palautumisen seuranta ja muu, niin se on aika kuitenkin konkreettisia asioita, mitkä näkyy ja mitä on helppo mitata ja näin. Mäkihypyn osalta, niin vaikka sinä tekisit 1000 tuntia töitä vuodessa pelkästään sen eteen, niin ei ole mitään takeita siitä, että se toimisi yhtään sen paremmin. Se on taas sellaista enemmän taidetta ja sen ehkä sen käsittäminen on ollut just se kaikkein vaikein asia, että se ei ole siitä työnteon määrästä ja tiukkuudesta ja semmoisesta hampaidenkiristyksestä ja sellaisesta perinteisessä mielessä työn tekemisestä sen asian eteen kiinni, vaan se on enemmän semmoista, että pitää olla herkkä ja ehkä mieluummin vaan olla enemmän semmoinen signaaleita vastaanottavaa kuin hirveästi ulospäin jotakin itsestään antava tyyppi siinä kohtaa. Sen opettelu on varmaan ollut se kaikkein tärkein, että on kuitenkin saatu vietyä tässä vuosien mittaan eteenpäin. Se on ollut se juttu ja se asioiden painottaminen sitten on ollut tosiaan hyvin samanlaista tässä, että koko ajan on viety sitä painopistettä sillä tavalla enemmän sinne mäkiharjoittelun puolelle, että ratkaisut on tehty niillä ehdoilla, että voidaan hypätä mahdollisimman laadukkaasti läpi vuoden ja sitten taas hiihtopuoli on tavallaan koko ajan enemmän ja enemmän tullut vähän omalla painollaan, joka varmaan johtuu myös siitä, että kun on vuosien mittaan tässä oppinut harjoittelemaan hyvin, niin vaikka määrät ei ole vähentynyt välttämättä, mutta se sisältö on saatu rakennettua sillä tavalla, että se saadaan se harjoitusvaikutus irti siitä pienemmällä kokonaiskuormituksella kuitenkin. Se on ollut mukava tietysti nähdä, että sitä pystyy kehittämään tuommoisella aika niin kuin voisi sanoa pienellä panostuksella. Ainakin oman fiiliksen puolesta, niin se on semmoinen melko automaatiojuttu se hiihdon harjoittelu jo tällä hetkellä. Sen voi sitten henkisesti sen kapasiteetin käyttää aika lailla sinne mäkipuolen tuota kehittämiseen ja se on se sama teemaa nytkin, että eipä se painotusten muuttaminen määrällisesti on aika vaikeaa enää tässä vaiheessa, koska ollaan harjoitusmäärällisesti meidän lajissa aika lailla siellä tapissa oltu jo pidemmän aikaa, että se on enemmän vähän sitä kakun jakamista uudelleen. Toisaalta kestävyysharjoitteluakin pitää määrällisesti se tietty määrä saada aikaseksi, että siellä ollaan taas kestävyyslajin aika siellä alarajoilla koko ajan. Se on selvää, että kun meidän pitää kuitenkin niin paljon sitä uhrata sinne mäkipuolelle, niin sitäkään ei määräänsä enempää voi tinkiä, niin se on sitten enemmän siitä mäkiharjoittelun sisällöstä, mitä siellä tehdään ja minkälaisilla fiiliksillä ja se just, että sitten ollaan mahdollisimman hyvin rytmitetty se, että niitä huonoja harjoituksia olisi mahdollisimman vähän ja vastaavasti semmoisia hyvän fiiliksen treenjä paljon, että siihen pyritään kaikilla ratkaisuilla.

Ilkka Palomäki: No vielä; Millaisia ajatuksia uran kolmannet olympiakisat tässä vaiheessa herättää ja ehkä se, että miten luottavainen olet, että tulevalla kaudella nähdään ikään kuin se tähän asti paras versio Ilkka Herolasta?

Ilkka Herola: No kuten äsken sanoin, ehkä se semmoinen menestyksen tavoittelun taakka on oman pään sisällä jäänyt jo aika lailla pois kyydistä, että se ei tunnu enää niin olennaiselta asialta, vaikka totta kai, en väitä ettenkö minä haluaisi menestyä siellä, mutta se fiilis niitä kisoja kohti mennessä on semmoinen, että se on hieno mahdollisuus ja minä tiedän sen, että potentiaali tulee olemaan niissä kisoissa varmasti menestyä, että se ei ole mistään fyysisistä asiasta kiinni tai semmoisesta, mitä tässä nyt pitäisi hirveästi muuttaa, että on mahdollista menestyä siellä. Totta kaihan se on kun mukava niitä kisoja kohti mennä ja ei ole semmoinen tavallaan kiire, että nyt tuohon mennessä pitäisi olla tässä ja tässä kunnossa, vaan enemmänkin niin, että voi sanoa, että kunhan tässä nyt ei tapahdu mitään odottamatonta loukkaantumista tai muuta, niin voisi kuvitella, että se potentiaali siellä on. Voi semmoisella rennolla hyvällä meiningillä yrittää tehdä itsestään sen parhaan version niihin kisoihin mennessä. Toivotaan, että se onnistuu mahdollisimman hyvin. Veikkaisin kaikista tähän astisista kausista ja mitä tässä nyt on merkkejä ilmassa, niin se on sitä mäkipuolesta enemmän kiinni, että eiköhän se hiihtohomma toimi varmasti riittävän hyvin silloinkin, että jos nyt ei mitään sairasteluja tai muuta ole siinä just ennen kisoja. Hyppyhommat on sitten laitettava semmoiseen kuosiin siihen mennessä taas, että pystyy lähtemään sieltä riittävän läheltä kärkeen liikenteeseen.

Ilkka Palomäki: Hyvä kiitos paljon haastattelusta ja ajasta, minkä meille soit ja kovasti tsemppiä tulevaan talven valmistautumiseen.

Ilkka Herola: No kiitos.

Ilkka Palomäki: Kiitos vielä Ilkka Herolalle vierailusta OlympiaCastissa ja tsemppiä matkalla kohti Pekingin olympialaisia. OlympiaCast palaa ääneen jälleen viikon päästä uusin aihein. Jotta seuraava jakso ei mene ohi, niin käy tilaamassa tämä podcast sieltä, mistä podisi tykkäät kuunnella ja arvostamme kovasti, jos käyt myös heittämässä arvion meistä. Se auttaa meitä kehittymään ja ennen kaikkea uusia kuuntelijoita löytämään meidän luo.