OlympiaCast: Rene Rinnekangas oivalsi ison asian lukiovuosina Vuokatissa – olympiatalvena hän on yksi maailman parhaista lumilautailijoista

Ilkka Palomäki: Tervetuloa OlympiaCastin seuraan. Tämä on Suomen Olympiakomitean tuottama podcast-sarja, joka on käynnistynyt syksyllä 2018. Näissä jaksoissa tuomme esiin erityisesti suomalaisen liikunnan ja urheilun kahta päävalintaa: huippu-urheilua ja seuratoimintaa. Huippu-urheilujaksoissa pyrkimyksenämme on tuoda monipuolisesti esiin ihmisiä, tarinoita ja ilmiöitä. Talvella käytäviin Pekingin talviolympialaisiin asti fokus on erityisesti talvilajeissa. Meidät löydät yleisimmiltä podcastin tarjoajilta ja tänään isäntänä toimii Ilkka Palomäki.

Ilkka Palomäki: Tänään OlympiaCastin vieraana on Rene Rinnekangas. Tämä iisalmelainen ilopilleri valloitti suomalaisten sydämet jo 18-vuotiaana ensikertalaisena Pyeongchangin olympialaisissa. Neljässä vuodessa on tapahtunut paljon ja tulevan talven olympialaisiin Pekingissä, viime talven MM-pronssimitalisti, lähtee yhtenä maan parhaista lumilautailijoista. Rinnekangas on poikkeuslahjakkuus, joka nousi lumilautailuväen huulille viimeistään slopestylen hopeamitalillaan X Gamesissä Yhdysvaltain Aspenissa tammikuussa 2019. Renen polussa huipulle näkyy toisaalta myös lumilautailun organisoituminen lajina, sillä Rinnekangas on sittemmin Rukalle siirtyneen Sotkamon lumilautalukion kasvatteja. Laji onkin nykyään tiiviisti kiinni suomalaisessa huippu-urheilujärjestelmässä ja vaikka lumilautailu on urheilulajina yhä organisoituneempi sekä Suomessa että maailmalla, niin lajin juuria elämäntapaurheiluna ei ole kuitenkaan unohdettu. Siitäkin kyllä 22-vuotias Rinnekangas toimii elävänä esimerkkinä.

Ilkka Palomäki: Tervetuloa OlympiaCastin vieraaksi Rene Rinnekangas.

Rene Rinnekangas: Kiitoksia, kiitoksia. Kunnia olla mukana tässä castissa.

Ilkka Palomäki: Kunnia myös meille. Alkamassa oikeastaan olympiatalvi. Avaa vähän, mitä se tarkoittaa ammattilumilautailijan elämässä? Onko yhtään sellainen tavallisuudesta poikkeava kutina talven lähestyessä?

Rene Rinnekangas: No, pakko myöntää, että pikkuisen kyllä on erilainen kutina, että viime talvihan meni siinä, että oli noita karsintakisoja ympäri maailmaa, että maailmancupeja: ne oli niitä karsintakisoja, että niitä käytiin sitten enimmäkseen viime talvena. Toki viime talvi oli vähän erilainen kuin yleensä, että ei edes ollut niin paljon kisoja, mitä yleensä. Sieltä koitettiin saada periaatteessa pisteitä itselle, että saisi sitten maapaikan tuleviin olympialaisiin. Nämä jatkuu vielä tämän syksyn ja olisiko ollut vielä tammikuussa jotkut viimeiset maailmacupit, mitkä sitten lasketaan tähän karsintajuttuun, että on tässä vähän erilainen kutina ja ehkä aloittanut kauden hiukan eri tavalla, että just pari viikkoa oltiin Sveitsissä ja sitä ennen oli yksi reissu Sveitsissä myös, niin ehkä pikkuisen eri lailla, että käytiin vähän hyppimässä patjalle alkuun ja sitten mentiin vasta lumelle. Yleensä tullut aloiteltua, että pikkuisen lumella ja pikku hiljaa, mutta nyt ollaan… Tuntuu ehkä siltä, että aika hyvällä tahdilla saatu kausi käyntiin, niin siitä olen kyllä tosi tyytyväinen.

Ilkka Palomäki: Niin viittasitkin tosiaan noihin olympiakarsintoihin, mutta sullahan on siinä mielessä hyvä tilanne, että sulla on aika tukeva se pistepotti noista viime kauden kisoista jo kasassa?

Rene Rinnekangas: No joo, kyllä. Tuota ihan tyytyväinen siihen tilanteessa, mikä on, mutta toki siinä tuli nyt lumilumilautailussa tai en ole ihan varma, missä kaikissa lajeissa, mutta ainakin lumilautailussa tuli ja se, että toissa vuoden kisoja otettiin siihen rankingiin mukaan ja mulla oli silloin tuo nilkka paketissa, niin mä en käynyt yhdessäkään maailmancupissa, mitkä laskettiin siihen tulevaan, mutta kyllä se silti vissiin ihan ok:lta näyttää se tilanne, että lähdetään siitä sitten takomaan lisää pisteitä.

Ilkka Palomäki: Niin. No, sä olit oikeastaan 18-vuotiaana rookiena mukana jo tuolla Pyeongchangissa 2018, niin millainen muistikuva olympialaisista ja koko sitä tapahtuman atmosfääristä jäi?

Rene Rinnekangas: No hyvin sanoit, että nuorena sällinä. Nimenomaan tuntui, että ehkä vähän semmoinen niin kuin huntalo olin niihin kisoihin tai meinaan sitä, että silloin ei ollut vielä niin paljoa kisakokemusta ja varsinkaan isoista kisoista. Se oli periaatteessa ensimmäinen semmoinen isompi… Ensimmäinen kausi, kun pääsi isompia kisoja kiertämään, niin tuntui, että se tuli aika nopeasti ne ensimmäiset olympialaiset, mutta erittäin hieno kokemus on se oli kyllä. Pakko myöntää. Siinä oli niin kuin ison maailman meininkiä, kun pääsi olympiakylään ja näki muita urheilijoita ja eri urheilulajeista tuttuja huippu-urheilijoita, niin olihan siinä hieno fiilis. Toki itsellä meni, miten meni. Siinä oli vähän vastoinkäymisiä läpi kisojen, mutta se on osa tätä huippu-urheilua ja siitä on vain suunta ylöspäin.

Ilkka Palomäki: Niin oikeastaan moni suomalainen muistaa siitä sun Pyeongchangin reissusta kaksi asiaa: Eli semmoisen tarttuvan iloisuuden ja tällaisen lastoitetun käden, mitä oli niistä kisoista. Jos tuo jälkimmäinen ensin, niin avaa vähän vähemmän lajista ymmärtävälle, että millaista se on oikeastaan lähteä vauhtiin big air -kilpailussa, kun tietää että ranne on murtunut?

Rene Rinnekangas: Joo, olihan se aika hurja kokemus. No, en tiedä, että miten on pitänyt päätä lyödä, että ylipäätään lähtee käsi paketissa laskemaan kilpailussa, mutta toki semmoinen tilaisuus, että olympialaisten big air, niin totta kai sitä tekee kaikkensa, että pääsee laskemaan sen. Siinä kävisi sillä tavalla, että slobestylessa toinen karsintalaskussa mulla pikkuisen pyöri yli yksi temppu ja sitten tulin käden päälle alas ja siinä se sitten murtui tuo ranne. Sitten siinä oli ehkä viikko väliä, kun oli ensimmäiset treenit big airiin. Siinä sitten koitettiin, että mikä olisi sopiva kipsi siihen, että eka oli semmoinen, että se meni niin kuin ihan ysikymppi-kulmassa tänne kyynärvartta pitkin korkeammalle ja, että mitä hittoa? Eihän tällä pysty. Tämä painaa 5 kiloa, että tämä on sama kuin kivi kädessä laskisi, että eihän tämä onnistu yhtään. Sitten mä vaan sanoin, että mun pakko saada kevyempi kipsi, että mä pystyn laskemaan ensinnäkin, että se ei paina niin paljoa enempää kuin toinen käsi periaatteessa ja toinen, että pystyn ottamaan kiinni laudasta. Se oli tärkeä käsi: vasen käsi, mikä mulla oli paketissa. Sillä mä otan tiettyihin temppuihin otteen laudasta. Se oli tärkeä. Ei siinä mitään. Siinä oli varmaan neljä eri kipsiä koko kisojen aikana ja se viimeinen oli tarpeeksi semmoinen niin sanotusti pehmeä ja siro, että sillä pystyi laskemaan ja kyllä mä muistan, että lääkärit sanoivat, että nyt et saa kaatua sitten. Mä sitten noissa harjoituksissa sitten otin vähän varman päälle. Kävin jo hakemassa vaan tuntumaa siihen laskemiseen ja vähän niin kuin niihin suuntiin, mihin halusin pyöriä, mutta en todellakaan koittanut mitään isoja temppuja siinä vaiheessa vielä. Säästin vähän niin kuin ruutia sinne karkeloihin. No, ei tullut onneksi isompia kaatumisia, että yhdet pikku pannut siinä harjoituksissa ja sitten mentiin ottamaan uudet kuvat, mutta ei ollut liikkunut yhtään se luu, niin se oli sitten, että ei muuta kuin leijonapaitaa niskaan ja torniin. Se oli melkoinen kokemus, mutta karsinnoissa meni ihan hyvin, että sain tempun päälle ja muutama tuli sanomaan, että ehkä olisi voinut olla finaalissa, mutta tuomarointilajini, niin ei siinä oikein auta tietenkään kenenkään sanoa mitään ja se on nimenomaan tämä laji, että periaatteessa olin tosi tyytyväinen omaan suoritukseen. Se oli tärkein sitten siinä vaiheessa.

Ilkka Palomäki: No, siten se toinen asia, mitä nostin eli jatkuva iloisuus ja hyvä meininki, mitä suusta huokuu. Miten oleellinen osa lumilautailua ja tätä lumilautailijan elämää se on sulle?

Rene Rinnekangas: No joo, kyllähän se – ensinäkin kiitoksia tästä. Mutta joo, onhan se iso osa sillä tavalla, että se on kumminkin itsellä semmoinen periaatteessa, että mistä saan itse tosi paljon fiiliksiä. Jos näkee, että muut hymyilee ja on hyvä meininki, niin siitä sitten kumpuaa itselle sitä energiaa paljon ja kumminkin meidän laji on aika semmoinen rennon oloinen laji, että kaikki on toistensa kanssa kavereita ja kaikki tsemppaavat toisiaan, mikä on tosi siistiä. Sieltä varmasti tulee myös paljon hyvää fiilistä siihen laskemiseen ja muutenkin, että ei tässä hirveänä pysty hampaat irvessä olemaan, että pystyy tekemään sitä työkseen, mitä rakastaa eniten; lumilautailua. Ei voi olla kuin fiiliksissä.

Ilkka Palomäki: No lumilautailusta puheen ollen, niin jos lähetään sieltä vähän kauempaa. Millainen oli suo ensikosketus lajiin?

Rene Rinnekangas: Ensikosketus oli ihan täällä kotikulmilla tuossa Palosvuorella Iisalmessa. Veli aloitti eka. Mun veli on viisi vuotta vanhempi minusta, niin sitten hän oli jostakin bongannut lumilautailun ja mä olin 4-vuotias itse siinä vaiheessa, niin mulla ei ollut ihan hirveästi hajua, että mikä on kuin lumilautailu tai ylipäänsä muistakaan urheilulajeista. Kai mä varmaan siinä sitten menin veljen jalanjäljissä täysin, että kaikki, mitä on Riko teki, niin se oli siisteintä, pakko matkia ja kokeilla kaikkea, mitä hän tekee, niin siitä iso kiitos Rikolle, että pääsi testaamaan lumilautailua, että johdatti tälle polulle. Kiitoksia paljon ja vieläkin fiilistelen paljon, mitä hän tekee ja käydään laskemassa yhdessä. Hienoa, että molemmat vielä ollaan silti lumilautailun parissa.

Ilkka Palomäki: Veikö se laji ikään kuin saman tien mennessään?

Rene Rinnekangas: Tuossakin on semmoinen juttu, että mä en ihan hirveänä muista niistä ensimmäisistä päivistä, että 4-vuotiaana aloitin. Kai se on sitten vienyt sen verran jalat alta, että tässä sitä nyt istutaan ja rupatellaan lumilautailusta, niin kyllä.

Ilkka Palomäki: Niistä ajoista, kun rupeat jotain muistamaan, niin muistatko yhtään mikä siinä lajissa kiehtoi ja veti mukanaan?

Rene Rinnekangas: Ehkä alun alkaen se, kun mä kokeilin kuitenkin jalkapalloa ja sählyä ja tämmöistä – ei voi sanoa normaalia lajia, mutta niin kuin joukkuelajeja ja tämmöistä kokeilin, mutta musta tuntui ehkä enemmän se, että kun oli tietyt aikataulut siihen, milloin on treenit ja missä pitää olla, niin ehkä se sitten saattoi vaikuttaa siihen, että miksi lopetti ne lajit ja sitten jatkoi lumilautailua. Sitten myös sekin, että kaikki kaverit oli siellä Palosvuorella. Koulussa oltiin, että okei tänään lähdetään Paloskille. Siellä periaatteessa tavattiin myös kavereita ja semmoinen tietynlainen hengauspaikka. Siinä sitten laskettiin yhdessä ja kehityttiin. Se on varmaan ollut yksi iso tekijä, minkä takia siellä rinteissä on viihtynyt.

Ilkka Palomäki: Oliko aluksi lumilautailu sulle enemmän sosiaalista toimintaa kuin urheilua? Ei tarvitse tietenkään tarvitse laittaa vastakkain näitä asetelmia, mutta jos näin miettii, että kumpi puoli siinä veti enemmän?

Rene Rinnekangas: Joo varmasti. Silloin ala-asteikäisenä, niin totta kai unelmoi kaikesta ja paljon oli unelmia ja tavoitteita, mutta kyllähän se siinä vaiheessa oli vielä semmoista täysin harrasteluhommaa, että mentiin laskemaan, näki kavereita ja hauskanpitoa. Sehän se tärkein on laji kuin laji, että hauskaa on ja näin, mutta totta kai nykyään tavoitteellisemmi treenaa ja tietää periaatteessa, mitä tehdä sen lumilautailun eteen, että pystyisi olemaan parempi ja pystyisi harrastamaan tätä upeaa lajia mahdollisimman pitkään.

Ilkka Palomäki: No sä oot syntynyt syyskuussa 1000 Iisalmessa, missä myös nyt olemme, niin kuinka luonnollista oli päätyä tuolta pohjalta nimenomaan lumilautailun pariin? Oliko se Iisalmessa iso juttu niihin aikoihin?

Rene Rinnekangas: Joo, harrastajia koen, että silloin oli aika paljon ja varsinkin vanhempia tyyppejä. Just veli laski Paloskilla päivät pitkät ja hänen kaverinsa, niin sitten koki sen, että talvisin ei periaatteessa tiennyt muita lajeja, että mitä sitä tekisi kuin menisi laskemaan, kun kaikki kaverit oli laskemassa ja siinä siitä puheen ollen, kun tullaan tähän, että kun oli vanhempia laskijoita, niin koen, että sekin oli itselle tosi iso apu, että pääsi katsomaan veljen toimintaa ja hänen kavereidensa. Sitten oli silleen, että perhana – joku päivä haluan olla yhtä hyvä kuin nämä tyypit. Sitten näki sitä mallia, että miten se homma toimii, niin siitä oli kyllä iso apu omaan laskemiseen.

Ilkka Palomäki: Onko sun esikuvat tullut nimenomaan tällaisista paikallisista vähän vanhemmista kavereista mieluummin kuin ehkä jostain Suomen tai maailman huipuista?

Rene Rinnekangas: Alkuun totta kai, että niin kuin veljeä fiilistelin ja totta kai vieläkin fiilistelen, mutta silloin pidin silleen ihan, että Riko oli ihan sika hyvä. Hän sitten rupesi käymään kilpailuja ja voitti SM-hopeaa slopestylessä, niin sitten mä olin silleen, että juma tämähän on ihan kunnon kurko täällä. Että totta kai koitti periaatteessa pysyä perässä tai kehittyä lähelle sitä samaa tasoa, mitä Riko ja hänen kaverit oli, niin se auto kyllä.

Ilkka Palomäki: Onko sulla myöhemmin ollut jotain tämmöisiä niin kuin kansainvälisiä tai kansallisia esikuvia?

Rene Rinnekangas: Juu, juu totta kai sitten, että kun rupesi vähän tajuamaan tästä elämästä enemmän, kun olit vähän enemmän kuin neljä vuotta. Netin kautta näki kaikkia videopätkiä ja niitäkin silleen veljen kautta enimmäkseen, että hän sai tiettyjä jotakin dvd-levyjä jostakin revittyä, missä oli joitakin lumilautapätkiä ja kaikkea. Sitä kautta myös näki sitä lumilautailua maailmalla, että minkälaista se on ja ketähän ammattilaskijoita ylipäätänsä maailmalla, niin se on ollut sitten hieno kyllä seurata nuorena ja tulee vieläkin seurattua tosi paljon, että minkälaista lumilautailua, että mitä pätkiä porukka laittaa nettiin, että oli se sitten sosiaalinen media tai sitten ihan videopätkiä tai lyhytelokuvia. Tulee seurattua kyllä lumilautailua tosi paljon.

Ilkka Palomäki: Sä olet itse tällä hetkellä niitä maailmantähtiä, mutta silti sä asut edelleen Iisalmessa ja olet tuonut myös esiin tätä nimenomaan Iisalmi-kulmaa monesti sun jutuissa, niin miten iso merkitys Iisalmella ja paikallisella elämällä on ollut siihen, että sä oot siinä pisteessä, missä nykyään olet?

Rene Rinnekangas: Tosi hyvä kysymys. Kyllä mä koen, että sillä on varmasti tosi iso merkitys. Lähdetään siitä, kun kuvattiin sitä toista videopätkää, missä oli ääniraitaa, niin siinä käytiin läpi tätä, että miltä se tuntuu, että on maailmalla ja siellä on kova hulina. Kun tulee takaisin kotiin, niin mitä se merkitsee, niin kyllä se on semmoinen homma, että silloin sitä ehkä tajuaa, kun tulee reissusta kotiin: hirveä hulina päällä, kiire koko ajan jonnekin ja tulee kotiin, niin eka päivät saattaa olla vähän silleen, että hetkinen. Mitä tässä nyt oikein tekisi? Tuntuu, että pikkusen se kiire jää päälle, mutta ehkä sitten, kun pystyy rauhoittumaan ja tekemään vähän muita asioita, että käy pelaamassa lätkää jollakin kiekkovuorolla tai – meillä on mökki tuossa ihan lähellä – niin siellä käy saunomassa ja tällä tavalla, niin kyllä sitä silloin ehkä avautuu myös niitä ideoita ja niitä juttuja, kehityksen kohteita, missä voisin olla parempi ja mitä mä voisin tehdä sen eteen, että olisin parempi, niin ehkä silloin saan enemmän itsestäni irti periaatteessa, että tajuan oikeasti, että mitkä ne jutut on. Jos on reissun päällä, koko ajan hulina päällä, niin sitten saattaa sokaistua siihen meininkiin ja ei välttämättä tajua, että mitään voisi tehdä erilailla. Koen, että se on tosi tärkeää kyllä pysähtyä välillä ja kuunnella omia ajatuksia.

Ilkka Palomäki: Eli tämä on semmoinen pysähdyspaikka sulle niin sanotusti?

Rene Rinnekangas: Joo, Kyllä. Totta kai tämä on myös rakas kotipaikkapaikka, että täällä on perhe perhe ja paljon ystäviä niin kuin lumilautailun ulkopuolelta, niin se on sitten myös tosi tärkeää, että näkee heitä kaikkia ja pystyy myös rupattelemaan ihan kuin peruspäivän asioista, ettei ole aina urheiluun liittyvää, niin koen, että se on aika tärkeää.

Ilkka Palomäki: Kyllä. Missä vaiheessa kilpailuelementti tuli sulla mukaan lumilautailussa?

Rene Rinnekangas: Mä alun alkaen kävin testaamassa – just, kun veli oli yhdessä kilpailussa. Helsingissä oli syksyllä rakennettu Messukeskukseen semmoinen reilikilpailu. Anteeksi, nyt minä hyppäsi yhden askeleen edelle, mutta jo aloitetaanpa alusta, sori!

Ilkka Palomäki: Ei mitään. Anna mennä vaan.

Rene Rinnekangas: Joo, että kilpailemiseen meikä sitten hyppäsi mukaan veljen kautta, mutta se oli sillä tavalla, että hän kävi tämmöisiä Suomen sisäisiä kilpailuja, että olisiko ollut ensimmäinen kilpailu, missä kävin Vuokatissa tai en ihan muista ihan tasan tarkkaan, että missä se oli, mutta Vuokatissa muistaakseni oli semmoinen Youngster-niminen kilpailu. Kävin kokeilemassa siellä: olisiko ollut Minorisarja eli alle 12-vuotiaden tai jokin tämmöinen oli se sarja. Kävin testaamassa ja silloin ei mennyt itsellä hirveän hyvin ja musta tuntui, että mä en oikein nauti tästä kilpailemisesta ja muutenkaan en hirveänä tykännyt silleen kilpailemisesta ylipäänsä. Oli se sitten ala-asteen kuulantyöntö tai mikä ikinä olisikaan kyseessä, mutta sitten pidin pari vuotta taukoa. Sitten kävin uudestaan koittamassa, että sillä välillä ehkä kehityin. Itseni mielestä sain muutaman semmoisen tempun. Ei mitään isoja temppuja, mutta sain sillä tavalla, että pystyin tekemään niitä useammin, että se ei ole silleen, että yksi kymmenestä menee, vaan rupesin tietynlaista pientä tatsia saamaan siihen hommaan. Sitten mä kävin kokeilemassa uudestaan ja muistan, että oli Helsingissä Messukeskuksessa jo rakennettuna semmoinen reilisetti eli jostakin jäähallin takaa lunta tuotu ja siinä oli tämmöinen käsikaide, mitä pitkin sitten laskettiin. Siinä samassa sarjassa, missä itse olin, niin siinä oli kaksi muuta henkilöä. En muista toisen kaverin nimeä, mutta sitten oli yks tyttölaskija, Ikolan Henna, siinä ja mun muistaakseni taisin olla siinä kilpailussa kolmas. Eli periaatteessa viimeinen. Mutta mä sain palkinnon kumminkin siitä, että mä olin niin sanotusti kolmossijalla, niin ehkä se puraisi pikkuisen, että hetkonen, näissä on oikeasti mukavaa ja hyvä meininki. Silloin ehkä tajuisesti, että se puski nimenomaan itseä myös eteenpäin. Siitä sitten lähtien pikku hiljaa Suomen sisällä tuli kierrettyä ja tämä oli ikäluokkaa varmaan semmoinen, kun olin ehkä 10 vuotta – sitä luokkaa. Että se oli niin kuin 4-6. luokka, niin veikkaan, että silloin rupesi enemmän kiinnostamaan kilpaileminen. Sitten kierrettiin Suomea, että iso kiitos isälle, että hän pystyi kuljettamaan autolla eri paikkoihin. Siitä se sitten lähti. Pikku hiljaa Eurooppaan. Alkuun käytiin itse asiassa Ruotsissa ja Norjassa junnumaajoukkueen porukalla tai pääsin käymään jollakin leireillä mukana, niin sitten siellä oli jotkin kilpailut, niin siellä tuli sitten käytyä kilpailemassa ja siitä sitten pikkuhiljaa Eurooppaan. Nyt enimmäkseen kilpailut ovat sitten Yhdysvalloissa tai aika lailla ympäri maailmaa, että Euroopassa ja Yhdysvalloissa suuria kutsukilpailuja ja tällä tavalla.

Ilkka Palomäki: Vähän isommaksi muuttunut ympyrät.

Rene Rinnekangas: Niin kyllä se periaatteessa on muuttunut, mutta kaikki kunkin aloittanut samanlaisesta pistettä, että harva sinne hyppää suoraan jonnekin X Gameseihin, ettei yhtäkään kilpailua olisi aikaisemmin käynyt.

Ilkka Palomäki: No yksi iso välietappi tuolla sun matkalla on ollut se, kun tulit Vuokatin urheilulukioon ja Vuokatti-Rukan urheiluakatemian vaikutuspiiriin, niin miten sun lumilautahommasi muuttui niinä vuosina?

Rene Rinnekangas: Koen, että silloin ehkä se merkittävin muutos kävi, että joo. Sotkamossa urheilulukiota tuli käytyä ja siellä myös oppi itsestään, että joutui asumaan kaverin kanssa. Tiedätkö, että ei ole enää äiti, joka pesee pyykkiä ja laittaa ruokaa. Siellä piti vähän ottaa itse itseään niskasta kiinni. Tykkäsin tosi paljon siitä, että siellä oli paljon koko ajan ohjelmaa, että siellä oli laskemista tosi paljon, mutta myös sen ohella oli kaikkea liikkuvuus- ja huoltohommia, niin se oli todella tärkeää mun mielestä ja mä tykkäsin käydä niissä tosi paljon. Se kyllä kehitti paljon. Koen, että siellä ehkä rupesi ehkä enemmän katsomaan lumilautailua eri näkökulmasta. Mä rupesin katsomaan netistä pätkiä, että minkälaisesta lumilautailusta oikeasti tykkään, että erottuu vähän siitä kuplasta, mikä saattoi olla Suomen sisällä siistiä tai siinä minun omassa kaveriporukassa, mikä oli siistä. Ehkä vähän niin kuin avasin silmiä ja rupesin miettimään, että mikä on se oma juttu ehkä eniten olisi. Muistan, että rupesin alkuun laskemaan siis laudalla metsärinteitä ja laski normina ja switchinä. Mä lasken normaalisti vasen jalka edellä, niin sitten saatoin välillä vaihtaa, että laskin oikea jalka edellä tuolla metsässä, että oppisin käyttämään vain sitä lumilautaa ja sitä kanttia, että miten se lauta toimii. Se opetti tosi paljon ja kuulostaa hurjalle, että se laskeminen, että se on kaiken se A ja Ö homma tuossa lumilautailussa, että kaikkiin temppuihin, mihin sä lähdet, niin kaikki lähtee siitä peruslaskuasennosta. Miten käytät kanttia, kaikki. Niin sinä vuonna opin tosi paljon uusia temppuja ja semmoisia tärkeitä isompia temppuja, mitä pystyin käyttämään isommissa kilpailuissa, että pääsi ekoja kertoja maailmancupiin, niin oli kiva, että olin saanut jo periaatteessa tehtyä niitä temppuja etukäteen, että nyt mennään eikä meinata.

Ilkka Palomäki: Muuttuiko sun suhtautuminen yhtään noiden vuosien aikana lumilautailuun? Niin kuin esimerkiksi tämmöiseen ammattimaisempaan tai urheilullisuutta enemmän korostavaan suuntaan?

Rene Rinnekangas: No joo, kyllä totta kai. Ehkä silloin yläasteella koen, että tällöin rupesi miettimään enemmän, että juma olisi oikeasti unelma, että pystyisi joku päivä olemaan ammatti lumilautailija ja rupesi ehkä enemmän näkemään sitä hommaa, että laskemalla kehittyy. Miettii ihan ketä vain periaatteessa ammattiurheilijaa; jalkapalloa ja jääkiekkoa, niin kyllä siinä toistoja tarvitaan ihan älyttömästi ja oikeita juttuja. Sitten, kun menin Vuokattiin ja siellä tuli laskemisen lisäksi kaikki tuommoinen oheishomma, niin se oli kyllä iso porras ylöspäin, että silloin tajusi oikeasti periaatteessa, että mitä se vaatii ja miten tosissaan itse on sen kanssa, niin kyllä mä muistan, että ne vuodet oli todella merkittäviä. Oli ihan silleen, että ei juma, tämä on maailman siisteinä hommaa, että mä haluan antaa kaikkeni tälle hommalle. Ne oli tärkeitä vuosia kyllä. Ikinä en kyllä koulua päässyt läpi, mutta tässä sitä ollaan.

Ilkka Palomäki: Joo, se ei vissiin kauhean kauas jäänyt kuitenkaan?

Rene Rinnekangas: Ei jäänyt joo, se oli äidinkieli, mikä mulla jäi puuttumaan, mutta koen rehellisesti sanottuna – sun ei ole pakko käyttää tätä tarinaa tässä podcastissa, mutta koen, että oman uran kannalta, niin se oli varmaan yksi parhaista päätöksistä, että lopetin koulun kesken. Silloin päätin, että mä mieluummin annan kaikkeni ja katsotaan, mihin riittää, niin ei ainakaan jälkikäteen tarvitse olla silleen, että vitsi, kun olisin tehnyt jotakin toisin periaatteessa. Mä olen tosi tyytyväinen siihen päätökseen, minkä tein ja nimenomaan fiilikseen tässä tilanteessa, jossa nyt on. Ja mitään pois ottamatta; siis Vuokatti ja Sotkamo. Ne auttoi ihan sikana koulussa ja ne ymmärsi tosi paljon ja supporttasi siinä mielessä, että pystyi tekemään kokeita ihan ihme aikatauluihin ja ei ollut silleen, että joo, että mitä tämä äijä leikkii Jeesusta. Ne ymmärsi täysin koko homman. Ne kolme-neljä vuotta siellä Vuokatissa oli lumilautailua ajatellen parhaat neljä vuotta. Ehdottomasti.

Ilkka Palomäki: Niin se oli sun kohdalla oikea ratkaisu siinä kohtaa.

Rene Rinnekangas: Kyllä, kyllä.

Ilkka Palomäki: Nykyään se Vuokatti-Rukan urheiluakatemian vaikutuspiirissä oleva lumilautalinja on tosiaan Rukalla. Sun aikaan se oli vielä Vuokatissa tai Sotkamossa, niin kysytään näin, että mitä kaikkea sen mahdollisti sulle lumilautailijaksi kasvamisessa ja siinä kehittymisessä?

Rene Rinnekangas: Niin, kyllä se antoi tosi paljon ja kasvatti nimenomaan juuri sen, että vähän tietää, mitä se tulee olemaan sitten, kun ulkomaille, kun mennään, että piti periaatteessa itse ottaa huolta itsestään ihan perusasioissa, että laittaa ruokaa ja pyykit pestä ja tällä tavalla, niin se oli tosi iso myös, että se ei tullut ehkä ihan niin puskista sitten, kun pääsi enemmän kiertämään. Oli vähän valmistautunut siihen ja totta kai Vuokatissa myös näki sitä lumilautailua ympäri Suomea ja myös maailmalla, että minkälaista se on ja mikä se taso on. Siellä se tuli tosi hyvin mun mielestä esille. Tiesi, mihin valmistautua tai, mitä harjoitella myös itse, että pääsisi tähän pisteeseen. Ja tosi osaavia tyyppejä ympärillä, jotka oli tekemässä näitä huoltohommia ja just kaikkea käytiin puntilla ja tämmöistä, niin eihän sitä itse oikein tiennyt, että mitä sitä pitäisi tehdä, jos kukaan ei ole näyttämässä, niin tuommoiset asiat ovat olleet tosi tärkeitä Vuokatissa.

Ilkka Palomäki: Korjaa, jos olen väärässä, mutta kun mennään lumilautailussa ihan huipputasolle, niin siellä kuitenkin aletaan puhua jo semmoista tehoista, että se kroppaakin pitää jollain tavalla vahvistaa, että se kestää niitä temppuja ja tehoja, mitä se suoritus vaatii?

Rene Rinnekangas: Täysin, täysin. Se on karu fakta, että varmaan lumilautailemalla mitkään nivelet tai tämmöiset ei hirveänä parane ainakaan. Tämä on kumminkin aika kuluttava urheilulaji ja silleen. Tosi paljon tulee käytyä rinteen ulkopuolella sillä tavalla treenaamassa just kaikkea fysiikkahommaa ja liikkuvuutta ja tällaista, että olisi mahdollisimman hyvässä kondiksessa, että pystyisi antamaan itsestään parhaan ja pystyisi mahdollisimman pitkään harrastamaan, että totta kai väkisin tulee loukkaantumisia tämmöisiä, mutta just, että niitä loukkaantumisia tulisi  mahdollisimman vähän ja miten niistä sitten toipuu ja miten pääsee takaisin peliin, niin se kaikki on vähän niin kuin siellä pohjalla. Sulla pitää olla hyvää pohjatyö, että pääset nopeasti hyvään kondikseen ja pääset sitten taas takaisin torniin.

Ilkka Palomäki: Niin oikeastaan silloin, kun lumilautailu esimerkiksi olympiaohjelmaan aikanaan tuli 1990-luvun lopulla, niin lumilautailijoita pidettiin aikamoisina elämäntapaurheilijoina niin kuin varmaan siinä kohtaa olikin, mutta kyllä nykyään se, että siinä lajissa pärjää, niin se vaatii sitä oheistoimintaa aika paljon.

Rene Rinnekangas: No joo, kyllä se näin vain on ja sitten kaikki temput on mennyt niin hurjiksi ja hyppyreiden koko ja kaikki tämmöinen. Se impacti, mikä siinä tulee – se voima, kun tuut alas, niin alastulo on ihan älyttömän kova ja sun pitäisi kumminkin vähintään kolmea volttia pyöriä ja neljä kertaa sivulle suuntaan pyöriä, niin se on aika kova tälli aina ottaa alas ja pysäyttää se spini, että siinä pitää tehdä töitä sen snoukkaamisen edessä ulkopuolella. Mutta itse koen, että se on ihan sika mukavaa tai silleen, että snoukkaaminen on siinä mielessä myös mukavaa, että kaikki sen ympärillä tapahtuva juttu, mitä välttämättä muuta ei näe, niin se on tosi miellyttävää itselle ja aina ollut niin. Se on kiva nähdä kehitystä ja muutenkin kehittää itseään mahdollisimman pitkälle.

Ilkka Palomäki: Teillä on maajoukkueenkin tukena olympiavalmennuskeskus Vuokatti-Ruka ja ymmärsin, että vietät myös Rukalla tällä hetkellä tai ylipäätään vietät aika paljon aikaa varsinkin talviaikana, niin millainen tukiverkko se oikeastaan se OVK on teille huippuvaiheessa oleville tällä hetkellä?

Rene Rinnekangas: No joo, on se tosi hyvää tuki kyllä joo. Rukalla tulee vietettyä syksyisin aika paljon aikaa. Niin kuin vaikka viime syksynä mulla vielä oli tuon nilkan kanssa pikkusen ongelmia, niin sitten mä vietin koko syksyn melkein Rukalla. Se oli hyvä, että siellä oli osaava porukka, ketkä osasi auttaa sitten niin kuin näissä oheishommissa ja käytiin yhdessä puntilla ja ja tsekkasi sitä kuntoa, että mikä se on ja välillä kävin just Vuokatissa pyörähtämässä näyttämässä nilkkaa ja vähän eri liikkeitä sain just, että porukalla lähettää videoita netin välityksellä, että mitä liikkeitä voisin tehdä, että kehittäisi tuota nilkkaa mahdollisimman hyvin ja mikä ei rasittaisi sitä liikaa. Se on hienoa, että on tuommoisia ammattilaisia sitten noissa hommissa ympärillä ja se on tosi tärkeää.

Ilkka Palomäki: No sitten, jos mennään sun tuohon kilpailulliseen uraan, niin oikeastaan nappasit slopestylesta pronssia nuorten talviolympialaisissa Norjassa vuonna 2016. Millainen virstanpylvästä se oli sulle siinä kohtaa?

Rene Rinnekangas: Se oli kyllä itselle semmoinen tosi tärkeä onnistuminen. Siellä oli kumminkin semmoisia laskijoita, keitä itse fiilisteli, että ovat saman ikäisiä, mutta nähneet jo sitä, että minkälaista se ison maailman meininki on ja ne oli periaatteessa ammattilaisia jo siinä vaiheessa. Niin se oli tärkeä reissu. Ihan älyttömän huikea reissu, että siellä oppi paljoa ja tutustui näihin tyyppeihin ja näki sen meiningin, että minkälaista se voi olla. Niin se oli siistiä ja totta kai, aina, kun onnistuu, niin niistä jää hyviä muistoja kyllä reissusta ja se oli semmoinen reissu, että se myös opetti muista lajeista aika paljon, että käytiin fiilistelemässä jääkiekkoa paljon ja eri urheilulajeja, niin se oli hienoa nähdä periaatteessa yhdessä paikkaa tosi monta eri lajia. Se oli hauskaa ja pystyi tsemppaamaan toisia ihan eri lajeista, niin se oli jotenkin tosi siistiä ja hauska, että sieltä tuli kumminkin pitkän ajan ystäviä, että vieläkin näkee rinteessä samoja tyyppejä. Hauska muistella näitä aikoja yhdessä.

Ilkka Palomäki: Niin siis samanlaiset monilajikisathan siinä on kyseessä kuin esimerkiksi olympialaisissa. Ehkä vaan vähän pienemmän volyymin kisat.

Rene Rinnekangas: Kyllä, täysin.

Ilkka Palomäki: Koitko muuten esimerkiksi Pyeongchangissa, kun olit ensimmäisissä olympialaisissa, niin oliko tämä kokemus jollain tavalla ikään kuin valmistanut sua siihen kokemukseen?

Rene Rinnekangas: No tietyllä tapaa joo, mutta kyllä aikuisten olympialaiset – totta kai se oli niin kuin sanoit, että paljon isompi, että tiesi periaatteessa, miten se toimii, että junnuolympialaisissa oli myös kaikilla ne maapuvut päällä, tietyt säännöt ja turvallisuusmeininki, että ei saa lähteä kylästä hirveän pitkälle poikkeamaan ja tämmöisiä kaikkia juttuja. Totta kai se oli sitten steppi vielä isompaan. Siellä oli kumminkin eri urheilijoita maailmanlaajuisesti ihan huipputasoa aikuisten tasolla periaatteessa, että se oli kyllä vielä isompi kuin se nuorten, totta kai.

Ilkka Palomäki: Sä olit kuitenkin mukana siellä jo kaksi vuotta nuorten olympiakokemuksen jälkeen, niin mikä oikeastaan sun kohdalla mahdollisti sen niin nopean kehittymisen, että pystyit sen hypyn tekemään niinkin nopeasti?

Rene Rinnekangas: Joo, tuohon varmaan tullaan just taas niistä Vuokatti-ajoista. Ne li ne tosi tärkeät vuodet, että silloin tuli kehityttyä paljon ja, kun oli kaikkea tämmöistä, että ruvettiin käymään enemmän puntilla ja huoltamaan kehoa, niin mä veikkaan, että sekin vaikutti myös siihen, että miten pystyi kehittymään ja vähän valmistautumaan isompiin temppuihin sillä tavalla, että okei, että mä pystyn oikeasti ottamaan alas niitä temppuja ja tekemään isoista hyppyreistä tämmöisiä ja monta kertaa päivässä. Se oli varmasti merkittävimpiä tekemisiä ja ehkä sitten opin siellä myös ihan vaan siitä peruslaskemisesta sen verran, että se edesauttoi näiden isojen temppujen oppimisen ja sai hyvää itseluottamusta siellä, että juma. Kun näki itsessään sellaisia pieniä kehitysjuttuja, niin se puski itseään kyllä.

Ilkka Palomäki: Sitten noista edellisistä olympialaisista ei tarvitse mennä kuin vuosi eteenpäin tammikuussa 2019 X Gamesit Aspenissa. Siellä slopestylen kakkossija maailman valioiden joukossa. Miten iso juttu se oli nuorelle miehelle?

Rene Rinnekangas: Se oli kyllä unelmien täyttymys ehdottomasti. Mä muistan, että me oltiin viikko aikaisemmin maailmancupissa Sveitsissä ja muistan, että silloin tuntui, että kulkee todella hyvin laskeminen. Tosi hyvälle tuntuu laskee ja karsinnat pääsin läpi tai sillä tavalla, että pääsin eteenpäin semifinaaleihin ja sitten yhtäkkiä semifinaaleissa mulle tuli semmoinen joku… Se oli seuraavana päivänä, niin jotakin sinä päivänä vain jostain syystä ei kulkenut hyvin ja tiesin, että vitsi että mulla olisi niin paljon enemmän annettavaa ja sitten olin silleen, että ei juma, että perkele mä näytän X Gameseissa. Se oli kuitenkin semmoinen, että ekaa kertaa kutsu sinne ja mä olin siitä jo tosi fiiliksissä, että mä sain kutsun edes sinne kilpailuihin. Sitten mä olin, että nyt mä näytän oikeasti, mihin pystyn. Koko sen X Games -viikon ajan mulla oli tosi luottavainen olo ja olin silleen, että ei tässä hätää, että mä olen tämän ralliauton kuski, että tiedän miten tämä homma toimii ja luotin siihen omaan tekemiseen tosi kovasti. Se oli vielä hullua, että siellä oli veli ja veljen bändi Catfish mukana siellä. Silloin vielä soittelin itsekin enemmän siinä bändissä, niin sitten ne katsomassa tätä kilpailua ja totta kai se oli sillä tavalla, että vitsi, huippuporukka ympärillä ja hyvät fiilikset, nyt mä näytän. Sitten vaan hommat natsasi tosi hyvin. Veikkaan, että se valmistautuminen oli vain niin paljon parempi siihen kilpailuun kuin näihin aikaisempiin, että silloin ehkä tajusin, mitä se vaatii sillä tavalla, että minkälainen valmistautuminen se ihan vain henkisesti on siihen tulevaan kilpailuun. Se on varmaan vieläkin yksi elämäni hienoimmista päivistä se päivä, kun onnistui slopestylessä ja sen jälkeen oli vielä tällaiset loppupippalot vuoren päällä, missä päästiin rokkenrollia soittamaan poikien kanssa. Olihan se ikimuistoinen kokemus.

Ilkka Palomäki: Avaa vähän meille, jotka ei olla niin syvällä lajiskenessä, niin esimerkiksi X Gamesit tai Burton US openit tai Dew Tourit – tällaiset kutsukilpailut, niin miten se menee se kutsuminen sinne? Miten sun kohdalla esimerkiksi se ensimmäinen kutsu X Gamesiin, niin mitä kautta se tuli ja miten sä ikään kuin ansaitsit sen?

Rene Rinnekangas: No joo. Tämmöiset kutsukilpailut; niihin nimenomaan tulee kutsuja tai silleen, että sinne ei pääse mitenkään muuten kuin kutsumalla. Se on ihan vaan omien näyttöjen perusteella aikaisemmista kilpailuista ja minkälainen meininki on ollut… Varmaan videopätkätkin vaikuttaa tosi paljon ja tämmöistä, mutta siihen ei ole sellaista tiettyä polkua, että miten sä saat…

Ilkka Palomäki: Niin ei ole tarkkaa kriteeristöä?

Rene Rinnekangas: Ei, että miten sä tismalleen saat johonkin kutsun. Puhutaan, vaikka X Gameseista, että miten sä saat sinne kutsun, niin ei ole tarkkaa määritelmää, mitkä kaikki pitää olla. Pitääkö olla maailmancupissa podiumilla, että voit päästä? Ei, että siinä on paljon muutakin, mutta veikkaan, että edeltävänä vuonna silloin just olympiavuotena, niin oli semmoinen Dew Tourin kutsukilpailu. Se oli tiimikisa eli ikään kuin erilaisten lautamerkkien valmistajat. Niillä oli omat tiimit ja ne kilpaili tiiminä toisia vastaan. Siten kävi semmoinen tsägä, että joku sen merkin laskija, mille itsekin laski, Rome Snowboards, niin ei päässyt jostain syystä sinne kilpailuun, niin sitten ne kysyi multa, että haluaisitko kokeilla, että tulet laskemaan ja mä olin, että ehdottomasti, että niin hieno kokemus ja kunnia olla mukana siinä hommassa ja se meni tosi hyvin, että onnistuin siinä omassa suorituksessa ja sitten loppujen lopuksi voitettiin se tiimikilpailu, niin koen, että se oli varmaan myös uran kannalta aika semmoinen iso näkyvyyspykälä, että mä pääsin näyttämään, mihin pystyn. Vähän just amerikkalaisessa kilpailuissa, tämmöisissä kutsukilpailussa, jossa oli paljon näkyvyyttä, niin se sitten puski. Veikkaan, että se oli aika iso tekijä, että X Gameseihin sai kutsun. Varmaan sitten muut videopätkät ja muut edesottamukset muissa kilpailuissa vaikuttaa.

Ilkka Palomäki: Eikä sitäkään varmaan haittaa ole, että sulla on yleensä se hyvä ja iloinen meininki aina?

Rene Rinnekangas: Niin en usko tai ainakaan kukaan siitä ole ikinä mitään sanonut, että se olisi huono juttu, että se on kumminkin, että kaikilla on oma tyyli miten jää muiden mieleen periaatteessa. Harvalla, jos jotakin yrittää täysillä, niin yrittää olla jotakin täysin muuta kuin oma itsensä, niin se ei välttämättä aina kuki ihan täysin. Pitää muistaa rokata omalla meiningillä eteen päin, niin kyllä ne hyvät asiat sitten tapahtuu.

Ilkka Palomäki: No viime talvena otit slopestylessa MM-pronssin FIS:n MM-kisoista. Oliko siinä, miten erilainen viba esimerkiksi tuohon X Games -menestykseen verrattuna?

Rene Rinnekangas: No joo siis, totta kai tosi hieno fiilis, että se natsasi MM:ssä ja se oli viime talven yksi isoimmista tavoitteista itselle, että MM-kilpailut, että sinne haluaa päästä ja siellä haluaa näyttää parastaan. Se oli itselle tosi tärkeä myös semmoinen onnistuminen, että siellä natsasi ja koko viikko tuntuu silloin, että luisti tosi hyvin laskeminen ja oli niin periaatteessa mukava ja helppo fiilis laskea, kun tuntui, että tietää mitä tekee. Mutta totta kai se oli vähän eri sitten se X Gamesien hopea, kun se oli ekaa kerta tämmöinen megakilpailu itsessään, että ei ollut mikään tiimikilpailu, vaan pelkästään itse olen sen… Yksilökilpailu siis näin sanotusti, niin siinä oli totta kai se; että kun se oli ensimmäistä kertaa, kun tapahtui tällä tavalla, että pärjäsi. X Gamesit on kuitenkin semmoinen, että se on yksi suurimmista kilpailuista lumilautailussa, mitä on, että varmaan olympialaisten rinnalla suurin kilpailu, niin totta kai siinä on aika paljon tunnetta myös, mutta MM-mitali tuntui tosi hyvälle tai tuntuu vieläkin tosi hyvälle, mutta se on vähän just, että siinä oli pari vuotta eroa ja silleen, että se ekan kerran tapahtui, että pärjää ja nyt, niin siinä on totta kai eri fiilis.

Ilkka Palomäki: No tällä hetkellä sä olet oikeastaan kisassa kuin kisassa yksi niistä laskijoista, jotka voitoista ja mitaleista taistelee oikeastaan varsikin slopestylessa, niin kuvaile vähän millainen fiilis se on kisaan lähteä, kun sä tiedät, että jos onnistut, niin olet varmasti siellä yksi parhaista?

Rene Rinnekangas: No hieno fiilis kyllä, että just alkuun tiesin, kun pääsin maailmancupia kiertämään, niin tiesin, että vaikka kuinka hyvin onnistun, niin välttämättä en ihan ylety sinne kirkkaimpaan. Silloin piti vähän opetella tai keksiä joku oma juttu, että miten jää tuomareiden mieleen ja rupesin vähän erilailla laskemaan sitä rataa. Yritin keksiä omia linjoja radasta ja se toi sitten paljon hyvää, että sain tosi paljon hyvää palautetta ja myös tuomareilta pisteitä tosi paljon. Sitten rupesin sitä on vähän viljelemään useammassa kilpailussa ja koen, että se on ehkä myös semmoinen omaa juttu noissa kilpailuissa, että koitan aina vähän keksiä omaa linjaa, mikäli se on mahdollista, niin se on periaatteessa tuonut tähän pisteeseen, missä nyt on, niin miksipä sitä vaihtamaan ja sitä nykypäivänäkin kilpailuissa koitan mahdollisimman paljon viljellä. Mutta takaisin tähän, että miltä se tuntuu, niin kyllähän se tuntuu hienolta. Sekin antaa semmoista lisäpotkua persiille, että on mahdollisuus hakea pytty kotiin, niin ehdottomasti. Se on tosi hieno fiilis kyllä, pakko myöntää.

Ilkka Palomäki: Nostit tuon oman tyylin sieltä esiin, mutta onko sussa teknisesti, fyysisesti tai muuten jotain sellaisia tekijöitä tai ominaisuuksia, mitkä tekee susta yhden maailman parhaista? Mitä sä itse näet?

Rene Rinnekangas: No ehkä se vaikuttaa eniten, että olen aina laskenut vähän kaikkea, että mä olen laskenut sekä half-pipea, että ihan niin kuin banked-slalomia ja kaikkea tämmöistä. Olen yrittänyt aina laskea mahdollisimman monipuolisesti ja aina tykännyt laskea monipuolisesti, että ei ole silleen ollut, että lasken pelkästään parkia ja en tykkää laskea pipea tai en tykkäisi laskee pipeä, koska tiedän, että en voi pärjätä siinä; ei ole sillä tavalla ikinä ollut. Koen, että jokainen erilainen laskeminen kehittää sitten kokonaisuutta ja siksi koen, että tosi tärkeitä itselle vaikka nämä kuvaushommat, että kuvailen sekä kaduilla että isoilla vuorilla puuteria ja tämmöistä kilpailemisen ohella. Se tuo sitten ihan erilaisen näkökulman siihen tekemiseen. Veikkaan, että ne on tietynlaisia avaimia siihen, miten mä löydän sitä radasta oman linjan tai jotakin erilaista mitä muut tekee, niin ehkä se vaikuttaa siihen eniten.

Ilkka Palomäki: Kuinka paljon sun tekemisestä oikeastaan on niin sanotusti harjoittelua kilpailusuoritukseen ja kuinka paljon se on tätä elämäntapalaskemista? Kuinka paljon noita kahta asiaa oikeastaan voi erottaa toisistaan?

Rene Rinnekangas: No joo siis no kyllähän se on, kun puhutaan lumilautailusta – tai itse ainakin koen, että totta kai se on, että aina mennään mäkeen ihan laskemaan, että ollaan maajoukkueen kanssa reissuilla. Nytkin käytiin patjalle hyppimässä pari päivää ennen kuin mentiin lumeen päälle, niin totta kai se on vähän semmoista harjoittelua sitä tulevaa varten tai silleen valmistaudutaan niihin isompiin temppuihin, niin sitä ehkä voisi puhua sillä tavalla, että joo kyllä me ihan treenataan niitä kisatemppuja ja myös rinteessä. Kyllä mä koen, että joka päivä, kun menee rinteeseen, niin itse koitan eka tunnustella, että miltä musta tuntuu tänään. Onko tänään se päivä, että kykenen siihen ja pystyn antamaan itsestäni sen, että mä pystyn tekemään niitä suuria temppuja, kisatemppuja. Välttämättä joka päivä ei tule tehtyä mitään semmoista maata mullistavaa, mutta kyllä se on vaan osa sitä ihan laskemista. Usein tekee mieli tehdä niitä isoja temppuja ja kehittyä, niin ehdottomasti.

Ilkka Palomäki: Kyllä. Avaa vähän laajemmin elämää lumilautailuammattilaisena. Eli mitä kaikkea se pitää sisällään, jos miettii vaikkapa syklistä loppukesästä seuraavaan kesään tai miten nyt haluatkaan syklittää sen, niin mitä kaikkea sen pitää sisällä?

Rene Rinnekangas: Lähdetään vaikka just sillä about näistä ajoista tai vaikka heinäkuun lopusta, että yleensä elokuussa sitten lähdetään ekaa kertaa reissun päälle ja sitä ennen totta kai koko kesä ollaan treenattu fysiikkaa ja liikkuvuutta ja kehitytty silleen, että pystyttäisiin mahdollisimman paljon antamaan itsestään sitten lumilaudan päällä. Mutta lähedetään yleensä elokuussa liikenteeseen ja eka on just tämmöisiä jäätikköleirejä yleisesti ottaen, että käydään hakemassa laskutuntumaa. Silloin ei ole välttämättä niin semmoista tavoitteellista se laskeminen tai treenaaminen siellä mäessä. Käydään vain se tuntuma ja hyvä fiilis hakemassa rinteeseen, mutta sitten pikkuhiljaa niitä kisoja aika nopeasti rupeaa tulemaan. Nyt just tajusin sillä tavalla, että ei jää enää kuin muutama viikko, niin ensimmäinen kilpailu on. Yleensä ensimmäinen viikko laskemisessa menee siihen totutteluun ja tuntuman hakemiseen, mutta sitten ruvetaan jo aika nopeasti hakemaan niitä kisatemppuja ja isompia temppuja. Nimenomaan monipuolisesti joka suuntaan ja kehittämään sitä omaa laskemista, mutta syksy sitten menee taas leirillä ja siitä suoraan yleensä kilpailuun mennään. Sitten on taas aina joku viikko taukoa, pari viikkoa leirillä ja kilpailuja. Nyt toki vielä, kun on tämä olympiakarsintasyksy, niin nyt on käsittääkseni aika monta kilpailua tässä syksyn mittaan, niin tulee olemaan kiirettä sinne helmikuuhun asti, että se on kyllä siistiä. Tykkään paljon.

Ilkka Palomäki: Pystyykö kauden aikana tekemään tämmöisiä vapaampia kuvaushommia kuinka paljon?

Rene Rinnekangas: No joo, kyllä se on silleen, että kun on tietyt kisat, missä ollaan ja leirit, niin sitten se vapaa-aika, kun olet Suomessa, niin totta kai sä itse päätät, miten sä käytät sen ja itse olen tykännyt käyttää sen just noihin videopätkien kuvaamiseen. Niin kuin sanoin tuossa aikaisemmin, että koen, että se kehittää mun sitä kilpailemistakin tosi paljon, että mä pystyn laskemaan mahdollisimman monipuolisesti, niin sitten se kukkii myös siellä kisarintamalla. Että se on tärkeää, mutta yleensä keväällä tulee eniten kuvattua sillä tavalla, että joskus maalis-huhtikuun lopulla, kun rupeaa loppumaan kilpailut, niin sitten on silleen, että laittaa kisaliivin narikkaan ja, että nyt mä lähden vuorille kuvaamaan tai kaduille tai tällä tavalla näin. Yleensä kevät on semmoista kuvailuaikaa ja eniten sitten fiilistellään ja lasketaan ihan täysin omalle sielulle periaatteessa. Ainahan sitä laskee itselleen ja nauttii siitä tosi paljon tai itse nautin tosi paljon laskemisesta sekä kilpailuissa että ihan vapaa-ajalla, mutta sitten kun on se kisakausi pulkassa, niin siinä vapautuu tietynlainen jännite pois, että nyt sitten alkaa muut hommat ja ne yleensä sitten toukokuun loppuun asti kestää.

Ilkka Palomäki: Niin ja kevätauringossa niistä tulee ihan näin näyttäviäkin.

Rene Rinnekangas: No sehän se, että kumminkin. Laji lumilautailu on mielestäni itseni mielestä taidetta. Sitten se taiteen tekeminen tällainen videopätkän kuvaaminen, niin se on tosi mielenkiintoista hommaa ja siihen liittyy tosi paljon juttuja, joita välttämättä moni ei näe. Jos miettii, vaikka että joku neljän minuutin videopätkä kuvataan, niin saattaa olla, että kaksi päivää menee sillä tavalla, että ensimmäinen päivä on rakennettaan jotakin katu – puhutaan nimellä spotti eli tämä on paikka, missä kuvataan, että tällaista katuspottia rakennetaan ensimmäinen päivä ja tokana päivänä sitten vedetään. Joko se menee tosi nopeasti, että siinä saattaa mennä vaikka tunti, että se menee tai sitten saattaa mennä useampi päivä, mutta se yks klippi yleensä on sen 10-15 sekuntia. Niitä tarvitsee yleensä sen 20 kappaletta ainakin, että saan tämmöisen hyvän pätkän aikaiseksi. Se on aika kovaa hommaa saada joku videopätkä tehtyä ja kaikki sen ympärillä tapahtuva hälinä ja kaikki kaatumiset ja pakko välillä myös levätäkin, niin se on aika mielenkiintoista hommaa, mitä välttämättä moni muu sitten ei näy, kun kattoo pelkästään sen valmiin version, missä on kaikki onnistuneet pätkät ja niin sanotusti viimeinen versio siitä.

Ilkka Palomäki: Kyllä. Vielä edellisten olympialaisten aikaan sä olit se nuori iloinen kaveri siellä Peetu Piiroisen, Roope Tonterin ja kumppanien taustalla. Onko nyt joku eri tavalla, kun sä olet noussut oikeastaan maajoukkueen aika selkeäksikin johtohahmoksi varmaan Enni Rukajärven kanssa, niin koetko sen tilanteen yhtään erilaisena tällä hetkellä?

Rene Rinnekangas: No kiitoksia. Paha sanoa, että no joo, se oli ihan älyttömän hienoja aikoja just Peetun ja niiden kanssa kiertää, että ikävä niitä aikoja myös, että näki niiltä tosi paljon mallia ja näin. Mutta kyllä koen, että se on vieläkin tietyllä tapaa samanlainen meininki, että tuntuu, että koko ajan polte lumilautailua kohtaan kasvaa vaan ja on tosi mukava olla leireillä, päästä laskemaan ja kilpailemaan, että se on itselle todella tärkeää hommaa. Mutta niin kuin tuo johtohahmona oleminen, niin huh, aika hurja nimitys, että en koe mitenkään, että olisin siinä maajoukkueessa mitenkään johtohahmona tai ikinä ollutkaan maajoukkueessa johtohahmoa sillä tavalla, mutta totta kai ei ole enää nuorin maajoukkueessa, mutta ei myöskään vanhin, että kai mä olen siellä jossakin välillä.

Ilkka Palomäki: Kultaisella keskitiellä.

Kyllä, kyllä. Koittanut kuitenkin aina keskittyä siihen omaan tekemiseen ja olkoon se sitten maajoukkueleiri tai sitten joku sponsorin järjestämä leiri, niin aina kuitenkin koettaa keskittyä täydellä siihen omaan tekemiseen ja antaa respectiä myös muille. Se on tärkeää, että antaa hyvää palautetta myös muille, että se tuntuu kivalle, että saa itsekin sitä välillä, niin se on myös tärkeää ja mukavahan se on siinä yhdessä puskea silleen, että nyt on hyvä meininki, että antaa mennä vaan. Se on tosi hienoa ja se ei ole silleen itsestäänselvyyttä mun mielestä ainakaan. Se on hieno meidän joukkueessa. Siellä on tosi hyvä ilmapiiri.

Ilkka Palomäki: Suljetaan lopuksi vielä ympyrä. Palataan sinne Pekingiin takaisin, niin miten iso tavoite oikeastaan nuo olympialaiset sulle tälle tulevalle kaudelle on?

Rene Rinnekangas: Kyllä se on ykköstavoite ihan ehdottomasti ja ollut Pyeongchangin olympialaisten jälkeen olin sillä tavalla, että vitsi että mä nimenomaan haluaisin näyttää sen, mihin pystyisin ja antamaan itsestäni enemmän. Kuten sanoin tuossa alussa, että vähän ehkä semmoinen huntalo olin niihin ensimmäisiin olympialaisiin. Nyt mä koen, että mulla on ehkä parempi valmistautuminen näihin tuleviin sekä fyysisesti että henkisesti, että mä olen paljon pohtinut sitä asiaa ja tehnyt asioita sen eteen, että pystyisin olemaan just hyvässä iskussa niihin aikoihin. Ehkä enemmän myös kokemusta ihan ylipäänsä kilpailemisesta ja kehittynyt lumilautailijana tässä vuosien varrella. Tosi hienolla fiiliksillä kyllä lähden näihin ensimmäisiin maailmancupeihin, että saisi varmennettua sen paikan sitten Pekingiin ja siellä sitten sokka irti.

Ilkka Palomäki: Hyvä. Se kuulostaa hyvältä suunnitelmalta. Iso kiitos Rene, että saatiin sut OlympiaCastin vieraaksi.

Rene Rinnekangas: Kiitoksia, kiitoksia. Kunnia oli olla vieraana ja toivottavasti tässä ei ollut liikaa on mitään häröilyä, että saadaan hyvä pätkä kasaan.

Ilkka Palomäki: Kiitos vielä Rene Rinnekankaalle vierailusta OlympiaCastissa ja mukavia laskuhetkiä matkalla kohti Pekingin olympialaisia. OlympiaCast palaa ääneen jälleen viikon päästä uusin aihein. Jotta seuraava jakso ei mene ohi, niin käy ihmeessä tilaamassa tämä podcast sieltä, mistä podisi tykkäät kuunnella ja samalla, kun olet siellä, niin arvostamme kovasti, jos käyt myös heittämässä arvion sinne meistä.