OlympiaCast: Satu Niittynen vastaa lyhyen ja pitkän aikavälin menestyksestä – taitoluistelun kehittäminen Suomessa tiivistyy yhteen isoon kysymykseen

Ilkka Palomäki: Taas mennään. Tervetuloa OlympiaCastin seuraan. Tämä on Suomen Olympiakomitean tuottama podcast-sarja. Syksystä 2018 alkaen olemme tehneet jo toistasataa jaksoa, joten tuolta meidän arkistoista löytyy jo varsin kattava annos urheilunnälkäisille. Huippu-urheilujaksoissa meidän pyrkimys on tuoda monipuolisesti esiin ihmisiä, tarinoita ja ilmiöitä. Helmikuussa käytäviin Pekingin talviolympialaisiin sekä sitten maaliskuussa ohjelmassa oleviin Pekingin paralympialaisiin asti meidän fokus on erityisesti talvilajeissa. Meidät löydät yleisimmiltä podcastin tarjoajilta ja tänään isäntänä toimii Ilkka Palomäki.

Ilkka Palomäki: Tänään OlympiaCastin vieraana on Satu Niittynen, jolla tulee täyteen kaksi olympiadia Suomen Taitoluisteluliiton valmennuspäällikkönä käynnissä olevan olympiatalven päätteeksi. Valmennuspäällikön tehtävään kuuluu taitoluistelussa erityisesti yksinluistelun, jäätanssin ja muodostelmaluistelun huippu-urheilun toiminnan järjestäminen. Naisten yksinluistelussa ja jäätanssissa Suomi on saavuttanut maapaikat Pekingin olympiakisoihin. Niittysen työpöydällä on myös pidempiaikainen järjestelmän kehittäminen ja tässä työssä lähes kohtalon kysymys on Helsingin Myllypuroon ajettava hallihanke. Jääaikaresurssi on selkeästi suurin haaste lajissa tällä hetkellä. Uusi halli ratkaisisi monta ongelmaa ja avaisi aivan uudenlaisia näkymiä ja mahdollisuuksia huippu-urheilutoiminnan keskittämiseen ja tehostamiseen.

Ilkka Palomäki: Tervetuloa OlympiaCastin vieraaksi Taitoluisteluliiton valmennuspäällikkö Satu Niittynen.

Satu Niittynen: Kiitos paljon.

Ilkka Palomäki: Oikeastaan, jos lähdetään sun taustasta liikkeelle, niin olet toiminut nyt kuluva kausi mukaan lukien kaksi olympiadia Taitoluisteluliitossa valmennuspäällikkönä. Jos tällaisessa, miten minusta tuli minä hengessä käydään ensin läpi, että millaista reittiä pitkin päädytään Taitoluisteluliiton valmennuspäälliköksi?

Satu Niittynen: No tuota, itse olen taitoluistelija taustaltani. En koskaan millään maajoukkuetasolla luistellut, mutta SM-tasolla ja oli aina itsestään selvää, että kun oma ura loppuu, niin siirryn ohjaamaan ja valmentamaan. Näin myös tapahtui siinä lukion viimeisillä vuosilla ja olen siitä sitten koko ikäni niin sanotusti ohjannut ja valmentanut taitoluistelua ja vähän kouluja käynyt siinä sivussa. Se oli Sotshin jälkeen 2014, kun Taitoluisteluliitto avasi rekryn, että haettiin valmennuspäällikkönä, mutta asun tosiaan Porissa ja mulla on kolme lasta siellä, niin en ollut valmis muuttamaan koko konkkaronkkaa Helsinkiin ja siihen maailmanaikaan etätyö ei ollut vielä kauhean kovassa huudossa. En sitten tullut valituksi tehtävään, koska ei löytynyt sellaista sopivaa työnteon mallia sitten siinä kohtaa. Siinä meni sitten reilu puoli vuotta, niin mulle soitettiin Taitoluisteluliitosta, että jos jos me löydettäisiin tällainen sopiva kombo etätöitä ja toimistotöitä, niin voitaisiinko yhteistyö aloittaa. Näin tehtiin ja sillä tiellä ollaan.

Ilkka Palomäki: Sanoit, että oma tausta on taitoluistelun parissa myös urheilijana, niin minkä tasoisesta toiminnasta puhutaan?

Satu Niittynen: Kilpailin SM-tasolla, että SM kilpailuihin osallistuin. Siinä meni mun rajani taitoluistelijana, mutta sain tosi hyvässä ympäristössä – Jyväskylästä olen kotoisin – harjoitella. Siellä oli liikuntatieteellisessä valmentajia opiskelemassa ja he meitä valmensi siellä Jyväskylässä ja ryhmään kuului maajoukkueurheilijoita, niin kovassa porukassa treenasin ja parhaani yritin, mutta se oli se mun raja sitten siinä.

Ilkka Palomäki: Millä tavalla se valmisti sua valmentajan uralle ja myöhemmin valmennuspäällikön uralle tuo sun omaa luistelutausta?

Satu Niittynen: On se aika ehdoton vaatimus, että sä tunnet lajin. Sanoisin näin, että varmaan aika haastava olisi lähteä tekemään huippu-urheilua, jos ei sulla ole semmoista lajiosaamista siellä taustalla. Kyllä se toimintaympäristö siellä Jyväskylässä ja urheilijana, niin mulle loi semmoisen naiivin mielikuvan, että musta tulee valmentaja ja se on ihan itsestäänselvyys. Mä menen tuonne liikunnalle opiskelemaan ja se on mun elämäni. Näinhän siinä sitten on päässyt käymään, että jälkeenpäin katsottuna hyvin semmoinen niin kuin itsestään selvä polku mulle aina ollut, että joku olisi voinut ehkä vähän sparrata ja kyseenalaistaa, että voisiko sitä tehdä muutakin, mutta päiväkään en kadu, että tällä tiellä ollaan.

Ilkka Palomäki: Eli se on mennyt vähän sulla niin kuin käsikirja joskus nuorempana?

Satu Niittynen: No kyllä joo. Siinä ei paljon katsottu sivuille, että oli selkeä, että tuota lukion jälkeen tuonne liikuntatieteelliseen ja hoidetaan se ja sitten saadaan jotain todistetta, että mä oikeasti olen hyvä valmentaja. Siitä se tie vaan jatkui Jyväskylästä. Helsingissä olin valmentamassa, Tampereella ja sitten nuo ihmissuhteet saattoi minut Poriin, missä edelleen nyt sitten asun ja elän perheen kanssa.

Ilkka Palomäki: Kerro vielä se, että minkä takia taitoluistelu? Miten sä nimenomaan taitoluistelun pariin olet aikanaan päätynyt?

Satu Niittynen: Nuorena harrastin kyllä paljon muuta. Yleisurheilua, voimistelua, tanssia ja balettia, mutta jostain syystä se taitoluistelu sitten oli se vahvin laji, mikä jäi. Ajan mittaan muut lajit siinä putoili sitten pois ja luistelu jatkui sitten pisimpään. Ehkä mä on vähän luonteeltani tällainen esiintyjä. Jollain tavalla tykkään siitä, että pääsee esiintymään ja tekemään vauhdikkaita – vähän ehkä taiteellisiakin juttuja. Mä luulen, että se siinä kiehtoi mua eniten.

Ilkka Palomäki: No avaa vähän tarkemmin, että mitä kaikkea kuuluu tuohon valmennuspäällikön työnkuvaan?

Satu Niittynen: No hyvin vahvasti se mun työnkuva Taitoluisteluliitossa linkittyy siihen huippu-urheiluun, huippu-urheilijoihin ja valmentajiin. Meillä on kolme lajia: yksinluistelu, jäätanssi ja muodostelmaluistelu. Näiden lajien maajoukkuetoimintaa, valmennusryhmätoimintaa. Se vie suurimman osan mun työajasta. Urheilijoiden asioiden hoitaminen, perheiden kanssa toimiminen, kun urheilijat ovat hyvin nuoria, kun he tulevat meidän järjestelmään mukaan. Taloudelliset asiat, tukiasiat, kansainväliset tapahtumat… Paljon kaikenlaista joka päivä tulee tehtyä.

Ilkka Palomäki: Niin teillä on Taitoluisteluliiton toimistolla jonkin verrankin ihmisiä töissä. Eli siellä on koulutus- ja seuratoiminnan kehittäjä. Sitten on kilpailupäällikköä ja talous- ja toimistopäällikkö ja nämä ovat osa tietysti sellaisia tehtäviä, mitkä ehkä pienemmässä liitossa olisi myös valmennuspäällikön tai ainakin toiminnanjohtajan työpöydällä, niin koetko, että pystyt keskittymään tuohon huippuvaiheen valmennuksen organisointiin ja sen mahdollistamiseen?

Satu Niittynen: Kyllä mä koen, että viime vuosina liitto tosiaan on rekrynnyt lisää henkilökuntaa ja mun työpöydältä olen pystynyt antamaan pois semmoisia toimistotöitä paljon, esimerkiksi erilaisten yhteistyölistojen kerääminen tai joidenkin tapahtumien varausten tekeminen, niin sellaista operatiivista työtä olen pystynyt luovuttamaan, mulla on aivan huikeat apulaiset, niin he auttavat mua niissä, niin mä saan katsoa aina sinne vähän eteenpäin, että mitä tehdään seuraavaksi, minkälaisia juttuja ja sitten tämä mun tiimi tulee perässä ja auttaa mua toteuttamaan niitä juttuja, niin se toimii tosi hyvin. Musta tuntuu, että me saadaan ihan hirveästi asioita tällä tavalla aikaiseksi, että siinä on tiimi, joka sitten tulee perässä ja yrittää tehdä niitä asioita, mitä mä toivoin tapahtuvan.

Ilkka Palomäki: No nyt eletään olympiatalvea eli tällainen tietty menestysmittari tulee aika nopeasti silmille tuolla, mutta onko sun työ, jos mietit työnkuvaa ja sun ajan käyttöä, niin meneekö sulla tämän talven menestysnäkymään vai meneekö se sinne menestysnäkymään ehkä neljän tai kahdeksan vuoden päähän ja ikään kuin sen rakentamiseen, niin miten tässä suhteessa sun työnkuva rakentuu?

Satu Niittynen: Nyt keskitytään olympialaisiin ja meillä on siellä mahtavasti paikka naisissa ja jäätanssissa ja yritetään tukee urheilijoita niin hyvin kuin mahdollista sitä varten, mutta siellä taustalla koko ajan on jo meidän strategia kohti 2026-2030. Mitä tehdään seuraavaksi, kun tuo Peking on tuosta ohi, niin meillä ihan täysi mylly lähtee päälle jo, mitä sitten seuraavaksi tapahtuu, että ei tässä tule mitään aukkoa eikä taukoa, vaan vain kyllä siellä strategiatyö on kovassa vauhdissa, että mitä sitten tapahtuu. Mutta pitää nauttia myös tästä hetkestä yhtä lailla.

Ilkka Palomäki: Kyllä. Juteltiin vähän ennen tätä haastattelua, että minä ymmärrän, mistä puhutaan tässä, niin mainitsit itse, että olet tällainen valmentajien ja urheilijoiden ikään kuin työn mahdollistaja, niin avaa mahdollisimman konkreettisesti, että mitä se käytännössä tarkoittaa?

Satu Niittynen: Siinä vaiheessa, kun urheilija on meidän huippu-urheiluputkessa ja siihen toimintaan tulee mukaan maajoukkuetoimintaa ja erityisesti kansainvälisiä kilpailuja, kansainvälisiä leirejä, niin joko valmentajan kanssa tai sitten urheilijan ja usein siinä on ne vanhemmatkin jollain tavalla mukana. Mietitään, mitä juttuja urheilijalle olisi nyt parasta, että tapahtuu seuraavaksi; minkälaisia asioita, millä aikajänteellä? Niitä käydään läpi ja sitten tuen ja autan niiden asioiden järjestämisessä ja toteutumisessa. Varmaan olen valmentajien suuntaan semmoinen kaikupinta, että hehän tietävät parhaiten, mitä he haluaisivat, että tapahtuu, niin ehkä mä olen sitten se ihminen, joka kertoo, että onko se mahdollista ja miten se on mahdollista. Sitten me yhdessä mietitään, että miten se laitetaan kasaan. Mä hyvin harvoin sanon, että mitä nyt pitäisi urheilijan ja valmentajaparin tehdä, vaan kyllä he suunnittelevat, pohtivat näitä asioita ja tulevat ehkä ideoidensa kanssa mun luo ja sitten me yhdessä tsekataan, että mikä näistä olisi se paras juttu ja mikä on realistista, mahdollista ja…

Ilkka Palomäki: Mikä on toteutettavissa?

Satu Niittynen: Niin juuri näin.

Ilkka Palomäki: Joo. Mainitsit myös perheet siellä taustalla. Taitoluistelu on tietysti siinä mielessä hyvin erityinen laji, että se huippuvaihe voi alkaa jo aika nuorenakin. Minkä ikäisenä oikeastaan urheilijoiden ensikontaktit liittoon teidän tapauksessa tapahtuu?

Satu Niittynen: Kaikista nuorimmat, jos nyt puhutaan yksinluistelusta, niin jos sä olet riittävän näppärä, lahjakas ja erityisesti innostunut ja motivoitunut, niin ne on alle 10-vuotiaita. Siinä on se ikäraja, että pääsee mukaan meidän projektiryhmään. Projektiryhmässä yleensä menee semmoinen 2-3 kautta ja sitten, jos kehitys on odotettua, niin aukeaa nuorten maajoukkueen ovet ja siitä sitten eteenpäin maajoukkueeseen, että onhan ne pieniä lapsia, että siinä kyllä enemmän kommunikoi äitien ja isien kanssa kuin niiden lasten kanssa heidän asioistaan siinä vaiheessa. Mutta aika nuorena, jo yläkouluikäisinä, ovat hyvin itsellisiä urheilijoita, että siinä sitten äiti lähinnä on cc:nä sähköpostissa, kun heidän kanssaan jo kommunikoin, mikä on musta tosi hienoa, että he ottavat vastuuta siitä omasta tekemisestään. Ei niitä vanhempia voi jättää sivuun tai olla osallistamatta siihen toimintaan, koska rahaa tarvitaan ja heidän kukkarollaan käydään, niin kyllä siinä sitten pitää yhdessä pohtia niitä erilaisia polkuja ja mahdollisuuksia.

Ilkka Palomäki: Mainitsit sanan projektiryhmä. Mitä se käytännössä tarkoittaa?

Satu Niittynen: Se on meidän tällä hetkellä ensimmäinen liittojohtoinen valmennusryhmä yksinluistelussa. Se on alle 12-vuotiaille luistelijoille eli siitä 9-12 ikävuoteen. Heidän toimintansa on tämmöistä yhteisleiritystä; viisi leiriä vuodessa Vierumäellä, tarjotaan huippu lajiosaamista sekä sitten tukipalveluja. Meillä on aina fyssari, oheisvalmentaja, paikalla. Vähän harjoitellaan jo tämmöisiä psyykkisen valmennuksen ja ravitsemusneuvonnan asioita. Fyysinen testaus tulee mukaan. Tsekataan, että urheilijat ovat hyvässä kunnossa ja heillä on potentiaali olemassa siihen taitoluistelijan urapolkuun. Siitä sitten tavallaan se polku alkaa. Toki sitten väki vähenee, kun ylöspäin mennään, mutta se on tällä hetkellä se ensimmäinen porras. Uuden strategian myötä meille tulee vielä sinne alapuolelle alkaen ensi kaudesta tämmöinen valtakunnallinen leiritysjärjestelmä. Saadaan vähän enemmän kontaktipintaa koko Suomeen, mutta se on sitten uuden strategian juttu, mistä puhuin, niin se alkaa ensi syksynä sitten.

Ilkka Palomäki: Eli ymmärsinkö oikein, että se on ikään kuin näiden nuorten urheilijanalkujen seuratyön tämmöinen tehostaja periaatteessa tämä projektiryhmä?

Satu Niittynen: Kyllä joo, ehdottomasti. Seurathan meillä tekee sen suurimman ja eniten töitä urheilijan arkiharjoittelussa. Meillä on hyvin vahva seuraverkosto ja taitavat ammattivalmentajat siellä eli sitä tuetaan. Kuitenkin näissä liiton ryhmissä meillä on aina mukana vahvasti valmentajan osaamisen tukeminen ja lisääminen. Eli siellä on paikalla henkilökohtaisia valmentajia, joita sparrataan keskustellaan sun pienen urheilijan tilanteesta, miten menee, mihin suuntaan ehkä kannattaisi nyt keskittyä tässä seuraavien leirien välillä. Halutaan, että ne omat valmentajat ovat koko ajan osa sitä prosessia, että se ei ole mikään irrallinen juttu, missä urheilijat käy ja tulee sitten takaisin sinne seuraharjoitteluun, vaan se halutaan linkittää siihen mahdollisimman hyvin.

Ilkka Palomäki: Niin teidän laji tosiaan on myös siinä mielessä vähän erilainen kuin moni yksilölaji, että teillä on tosi paljon ammattivalmentajia tuossa jo nuorisovaiheessa.

Satu Niittynen: Kyllä meillä varmaan 95 pinnaa valmentajista on päätoimisia valmentajia, että varmaan sitten on erilaisia valmentajia, vahvuudet eri alueilla. Seurat on meillä myös pikkaisen jo profiloituneet erilaisiin asioihin. On enemmän harrasteseuroja ja sitten näitä huippu-urheiluseuroja, mutta päätoimisia valmentajia on kaikissa seuroissa, että se on aika ainutlaatuinen asia meidän lajissa.

Ilkka Palomäki: No avaa vielä, kun puhutaan noin nuorista urheilijoista, jotka ikään kuin siihen putkeen tulee, niin minkälainen se rekrytointiprosessi teillä on? Miten te varmistatte, että ne kaikista potentiaalisimmat nuoret saadaan siihen liitonkin vaikutuspiiriin?

Satu Niittynen: Ihan siellä nuoremmissa luistelijoissa mehän ei pystytä millään kiertämään koko Suomea ja valitsemaan sieltä niitä urheilijoita. Se ihan ensimmäinen porras menee niin, että valmentajat saavat ilmoittaa heidän mielestään niitä heidän lahjakkaimpiaan valintaleirille. Toki meillä on jotkut minimikriteerit, että pitää olla kisoissa tehty jotkut pisteet tai joku hyppy, että vähän vähän kuin karsitaan, ketä he voivat sinne valintaleirille sitten ilmoittaa. Sitten meidän valintaleirillä me ammattilaiset, nuorten olympiavalmentaja, muut valmentajat ja arvioijat, teettää tällaisen paketin erilaisia asioita niille luistelijoille ja sieltä sitten valitaan mukaan. Valinnathan ovat vain kaudeksi kerrallaan, joten tavallaan se urheilija ei pääse sitten huilailemaan siinä, jos hän tulee valituksi ryhmään, niin se pitää sitten osoittaa se kehittyminen koko ajan. Toki me ymmärretään, jos siellä on joku loukkaantuminen tai sairastuminen taustalla, niin totta kai sitten katsotaan tilannetta sen mukaan, mutta järjestelmässä pitää sitten toimia huippu-urheilijan tavoin, että ei sinne tulla sitten lepäilemään, jos sinne pääsee.

Ilkka Palomäki: Olisi kiehtovaa puhua tuosta nuorisovaiheesta, mutta mennään nyt ehkä tuohon huippuvaiheeseen vielä tarkemmin eli teidän maajoukkueeseen, niin mainitsit, että sun työpöydällä on erityisesti yksinluistelu, jäätanssi ja muodostelmaluistelu, niin osaatko yhtään arvioida, miten sun ajankäyttö näiden kolmen lohkon välillä menee?

Satu Niittynen: Muodostelmaluistelu on hyvin seurajohtoista tällä hetkellä. Meillä ei ole liittojohtoista maajoukkuetoimintaa, niin se on hyvin itsellinen laji tällä hetkellä. Lähinnä käyn sparrauskeskusteluja meidän huippuvalmentajien kanssa. Mehän ollaan ihan ylivertaisesti maailman paras muodostelmaluistelumaa, mutta me halutaan myös pysyä sellaisena, niin kyllä mä koko ajan halun heitä vähän kiusata ja sparrata, että ollaanko me taas ensi kaudella parhaita ja onko jotain, miten mä voisin auttaa tai liitto voisi auttaa. Se on enemmän sellaista yhteistyötä. Jäätanssissa meillä on maajoukkue yhdessä seurassa Helsingin Luistelijoissa. Siellä on liiton valmentaja ja nuorten olympiavalmentaja, Maurizio Margaglio, vastuussa tästä toiminnasta ja se on hyvin liittovetoista toimintaa. Koen olevani osa tiimiä, käyn treeneissä ja sparrataan, että kaikki asiat on niin kuin pitää ja pyrin huolehtimaan, että tukipalvelut toimii ja tarvitseeko jotain erityistä. Onko jotain spesiaalijuttuja juuri tähän hetkeen. Aika paljon tästä heidän taloudesta ja budjetista huolehdin myös, että toiminnassa on riittävästi rahaa, mutta sitten, mihin se raha laitetaan, niin siinäkin sitten olen aika vahvasti mukana keskustelussa. Yksinluistelussa – se on se isoin laji mun työpöydällä. Meillä on aika iso valmennusryhmäjärjestelmä, moniportainen. Se vie paljon aikaa. Meillä on tosi paljon tapahtumia, kymmeniä tapahtumia kauden aikana. Niiden suunnittelu, järjestäminen ja koordinointi; se on iso osa mun työtä. No nyt on korona, en tiedä päästäänkö enää ikinä takaisin normaaliin, mutta meillä oli tapana käydä useamman kerran vuodessa kansainvälisesti treenaamassa ja leireilemässä, niin semmoinen kansainvälinen yhteistyö oli iso osa, mutta nyt se valitettavasti vähän pienemmällä liekillä palaa nyt se osa sitten.

Ilkka Palomäki: No mainitsit tuon jäätanssin ja sanoit, että se on liittojohtoista. Eikö niin, että Suomen kaikki parit aika lailla treenaa tuossa Mauricion alaisuudessa?

Satu Niittynen: Joo kyllä, että nyt jäätanssia meillä ei ole parilajina muissa seuroissa tällä hetkellä kuin siellä HL:ssä ja kaikki parit treenaavat siellä. Maurizio vastaa tästä ykkösryhmästä, missä on meidän maajoukkueparit, Kolme kappaletta ja sitten siellä seurassa on juniori- ja noviisipareja. Muiden valmentajien johdolla he treenaavat sitten, mutta kyllä Maurizio on niin kuin liiton valmentaja ja hän vastaa tästä meidän jäätanssin maajoukkuetoiminnasta sitten. Toki hänellä on tukitiimi siinä ympärillä, mutta se on niin kuin liittojohtoista toimintaa niin pitkälle kuin se vain voi olla.

Ilkka Palomäki: Maurizio on jäätanssin maailmanmestari ja olympiamitalisti myös Salt Lake Citystä 2002 eli 2000-luvun alun ihan maailman huippuja tuossa lajissa. Avaa vähän, että kuinka Maurizio on päätynyt Suomeen?

Satu Niittynen: Itse en ollut vielä liitossa silloin töissä, kun tätä jäätanssivalmentajan rekryä tehtiin, mutta sen verran tiedän, että Rahkamon Susanna oli silloin liiton puheenjohtajana ja hän halusi, että jäätanssitoiminta Suomessa käynnistetään ja oli hyvin voimakkaasti apuna rekrytoimassa tätä jäätanssivalmentajaa. Sitten Maurizio saatiin muuttamaan Suomeen perheensä kanssa ja aloittamaan jäätanssin kehittämisen Suomessa. Siitä on nyt noin kymmenisen vuotta ja hän on täällä hyvin viihtynyt. Tuloksia on myös tullut, että semmoinen se polku on, että tavallaan olen ymmärtänyt, että aika tyhjästä lähdettiin rakentamaan ja ihan hyvän jäätanssikulttuurin tänne Suomeen hän on saanut rakennettua sitten seuran kanssa.

Ilkka Palomäki: Niin tosiaan Suomessahan on menestysperinteitä jäätanssissa siinä mielessä, että silloin Susanna Rahkamo ja Petri Kokko 1990-luvulla oli ihan siinä maailman huipulla muun muassa olympialaisissa Albertvillessä kuudensia ja Lillehammerissa neljänsiä, mutta sitten se toinen puoli oikeastaan on, että se historia käytännössä tämä yksi pari, mitä meillä huipputasolla on ollut Suomessa.

Satu Niittynen: Kyllä se on juuri näin ja sitten, kun tästä asiasta ollaan keskusteltu, niin tavallaan Susanna ja Petrihän asuivat ja treenasivat täysin Saksassa Oberstdorfissa, että Suomessa ei ollut minkäänlaista jäätanssitoimintaa. Täällä ei ole ollut mitään. Se oli heidän, jos oikein sanoo mustavalkoisesti, niin heidän oma projektinsa, mihin he saivat tukirahaa ja edustivat Suomea. Ihan upeasti niin tekivätkin, mutta siitä ei valunut minkäänlaista jäätanssijälkeä tänne Suomeen. Se oli heidän huippu-urheilujuttunsa, jonka he toteuttivat siellä, missä sillä hetkellä heidän olisi se paras tehdä ja siitä kaikki kunnia ja pisteet. Musta on aivan upeaa, että Susanna halusi ajatella tämän asian niin, että hän haluaa tämän jäätanssin tänne Suomeen ja täällä Suomessa ruveta rakentamaan sitä jäätanssitoimintaa, eikä välttämättä nähnyt, että se oli ainoa oikea tapa, mitä he tekivät silloin aikoinaan. Halusi jättää oman jälkensä tänne suomalaiseen jäätanssiin.

Ilkka Palomäki: Miten arvokkaana asiana näet oikeastaan valmennuspäällikkönä nyt sen, että tämmöinen ikään kuin perinne on luotu tai en tiedä voiko puhua perinteestä vielä, mutta kuitenkin selkeä toimintatapa nimenomaan jäätanssin nostamiseksi on luotu?

Satu Niittynen: Onhan se ihan mielettömän hieno juttu, että meillä on tällainen laji, mitä pystyy nyt harrastamaan ihan… Tai ei voi sanoa, että harrastaa, vaan tekemään ihan maailman huipulla. Meillä tässä vuosien varrella on vähän jopa tänne Helsinkiin muodostunut tämmöinen kansainvälisyyden kehto, että ennen Suomen parit meni enemmän ulkomaille treenaamaan, niin nyt tänne tulee pareja, että siellä treenaa muidenkin maiden edustajia siellä samoilla jäillä kuin meidän parit, niin se semmoinen vetovoima on tullut tänne Suomeen päin, mikä sitten kertoo myös siitä, että täällä tehdään hyvää työtä.

Ilkka Palomäki: Niin ja jos miettii esimerkiksi tämän hetken Suomen ykkösparia Juulia Turkkilaa ja Matias Versluisia, niin molemmat ovat päätyneet yksinluistelupuolelta jäätanssiin, niin voisin tällä tavalla lajin ulkopuolisena ajatella, että se on myös yksi väylä ikään kuin lisää. Eli yksinluistelu voi johtaa nyt huipulle paitsi yksinluistelussa niin myös jäätanssissa.

Satu Niittynen: Kyllä joo, se on just näin. Ennen kuin ollaan saatu luotua tämä jäätanssikulttuuri nyt tänne Helsinkiin, mikä nyt voi jo aika hyvin, niin tavallaan ei ole ollut sitä polkua aloittaa jäätanssijana ja edetä sieltä huippujäätanssijaksi, mikä nyt tavallaan jo on, että se oli se väylä. Se sun pitää treenata yksinluistelijana, kun sitä valmennusta oli tarjolla ja sitten siellä jossain kohtaa ehkä tuli jonkinlainen raja joissain asioissa vastaan tai muuten vaan se ajatusmaailma muuttui, niin sitten sieltä on tosi paljon siirtynyt yksinluistelijoita jäätanssiin ja he ovat menestyneet siellä hyvin. Se on hyvä polku ja nyt meillä on olemassa toisenlainenkin polku, ihan puhdas jäätanssipolku, niin sekin on hienoa.

Ilkka Palomäki: Niin tosiaan Juulia ja Matias muodostivat parin tossa 2016 vuonna ja molemmat toisiaan yksinluistelussa olivat Suomen huipulla ja varsinkin Juulia myös aika lailla Euroopan tasolla kova tekijä. Neljä ja puoli vuotta; siinä ajassa he ovat pystyneet nousemaan jäätanssissa ihan sinne maailman huipun tuntumaan. Sä olet sitä on läheltä seurannut, niin millainen prosessi se oikeastaan on ollut tähän pisteeseen tulla?

Satu Niittynen: Heidän kohdallaan täytyy sanoa, että se projekti, kun siihen lähtivät vajaa viisi vuotta sitten, niin se semmoinen päättäväisyys ja oikeisiin asioihin keskittyminen, niin se oli aivan valtavalla tasolla. Vaikka siellä on ollut vastoinkäymisiä, loukkaantumisia, niin siellä ei ole haihateltu, eikä ollut mitään epärealistisia ajatuksia tai kuvitelmia missään vaiheessa. Siellä on tosi johdonmukaisesti, määrätietoisesti ja nöyrästi tehty se duuni ja edetty askel askeleelta niitä portaita ylöspäin siellä kansainvälisellä tasolla ja nyt sitten saadaan nauttia tästä heidän onnistumisistaan jo tälläkin kaudella. Mä uskon, että heidän ihan ne huippukautensa on vieläkin sitten edessäpäin, että se ei ole vielä ehkä tämäkään kausi, mutta kuten sanoin, niin semmoinen päättäväisyys, yhteistyö ja luottamus sen valmennukseen kanssa, niin se on hyvin semmoista ainutlaatuisen vahvaa. Mä koen näin.

Ilkka Palomäki: Niin 2019 ja MM-kisojen 16., EM-kisojen 11. Sen jälkeen ollut pari aika rikkonaista kautta. Tässä on ollut vähän koronaa ja vähän loukkaantumisia sun muita, mutta nyt vahva syksy on ainakin ollut, niin tässä on tämmöinen kolmen arvokisan putki tulossa eli EM-kisat tammikuussa, sitten helmikuussa olympialaiset ja maaliskuussa MM-kisat, niin miten vesi kielellä odotat, että he pääsevät ikään kuin realisoimaan tulokseksi sitä, mitä on tehty?

Satu Niittynen: Ihan avoimesti haluan ja uskallan sanoa, että EM-kisoissa reilusti siellä kympin joukossa he tulevat olemaan. Mikä sitten tarkoittaa EM-kisoille 2023, mitkä on meidän kotikisat Helsingissä sitä, että me saadaan sinne kaksi paria. Se on sellainen iso tavoite koko jäätanssijoukkueelle, että tavoitellaan sekä Julian ja Matiaksen hyvää onnistumista ja sitten sen lisänä saadaan lisäpaikkoja vuoden päähän. Olympialaiset on tiukka paikka. Mä en ehkä lähde arvioimaan. Musta on ihan mahtavaa, että he ovat siellä mukana ja onnistuessaan he tulevat siellä pärjäämään. MM-kisoissa, kyllä mä sanon, että jos kaikki menee hyvin ja he suoriutuvat omalla tasollaan niin ei se kymppi mikään epärealistinen tavoite sielläkään ole. He ovat osoittaneet, että siihen on ihan potentiaali ja mahdollisuudet

Ilkka Palomäki: Mainitsi toisen parin. Yuka Orihara ja Juho Pirinen ovat päässeet jo aika lähelle kuitenkin Matiasta ja Juuliaa, niin miten arvokkaana sä näet, että alkaa olla vähän tämmöistä sisäistä kilpailua?

Satu Niittynen: Sehän on ihan äärimmäisen tärkeää, että se arkitekeminen ei ole semmoista yksin puurtamista, vaan siinä on rinnalla koko ajan muita sekä sen ilmapiirin ylläpitämiseksi ja samalla sen sparraamisen kannalta. Se on todella tärkeää, että siinä on muitakin samoja tavoitteita tavoittelevia urheilijoita vieressä. Onhan se sitten lajin kannalta myös tärkeää, että meillä on näitä arvokilpailukandidaatteja olemassa, että kun paikkoja aukeaa, niin meillä on heti pari sinne pistää sisään ja heilläkin mahdollisuudet menestyä, että se on tosi tärkeää.

Ilkka Palomäki: No yksinluistelussa se tilanne on tosiaan vähän erilainen eli siellä aikuisten maajoukkueluistelijoilla on vähän tämmöisiä yksilöllisempiä ratkaisuja. Avaa vaikka vähän esimerkkien kautta, että mitä se käytännössä tarkoittaa ja mitä se sun työn kannalta tarkoittaa, kun ei ole yhtään liittojohtoista toimintaa?

Satu Niittynen: Meillähän maajoukkueessa oikeastaan tämä yhteisleiritys toimii tosi vahvasti siihen saakka, kun ne urheilijat vaikka kisaa ehkä jo senioreissa, mutta ovat juniori-ikäisiä. Me tehän paljon yhdessä ja meillä on yhteistoimintaa, mutta sitten siinä vaiheessa oikeastaan, kun urheilija siirtyy oikeasti aikuisena sinne seniorisarjaan, hän tavoittelee arvokilpailupaikkoja ja niistä käydään jo kovaa sisäistä kilpailua, niin lähdetään sitten miettimään, että mikä toimii sulle ja mikä toimii jollekin toiselle. Ei niin kuin pakotetaan väkisin johonkin malliin, vaan oikeasti pohditaan, että mitä ihmisiä kukin haluaa tai tarvitsee siihen ympärilleen ja missä ne ihmiset ehkä sitten maailmalla on. Sinne sitten urheilijoita lähetetään äänet, että esimerkiksi Saarisen Jenni teki pari kautta sitten ratkaisun. Hän on Tampereelta kotoisin, niin hän muutti Oberstdorfiin. Hänellä on siellä hyvä valmennustiimi, hän viihtyy siellä ja siellä on kaikki tukipalvelut, mitä hän tarvitsee ympärillä ja hän kokee, että se kulttuuri tukee häntä ja hänen valmentautumistaan. Hyviä tuloksia, Jenni on tässä vuoden varrella koko ajan parantanut tekemistään, niin varmaan onnistunut ratkaisu ollut se. Ehkä toinen esimerkki, Linnea Ceder, meidän maajoukkueurheilija. Hän edelleen asuu täällä Helsingissä ja treenaa seurassa, Espoon Jäätaitureissa, mutta sitten hänellä on Chicagossa semmoinen toinen kotipesä, missä hän käy muutamia kertoja vuodessa koreografin luona, toisen valmentajan luona, muiden huippu-urheilijoiden luona hakemassa vähän semmoista erilaista virikeympäristöä ja muutenkin viilaamassa niitä viimeisiä yksityiskohtia valmiiksi, niin sitten me tuetaan häntä siinä asiassa, että hän pääsee sinne, minkä hän kokee hänelle arvokkaaksi ja tärkeäksi. Tällaisia ratkaisuja muun muassa.

Ilkka Palomäki: No entä sitten miesten puolella? Jos olen oikein ymmärtänyt, niin ei ole ihan liikaa massaa teidän lajissa ainakaan?

Satu Niittynen: No ei todella ole, että kyllä miehet on meille kultaakin kalliimpia. Miestaitoluistelu Suomessa on vähän ja jalkapuolen asemassa. Siellä on kyllä lahjakkaita, näppäriä, poikia meillä valmennusryhmissäkin. Vähän luulen, että tämä laji tämmöisen yleisen ehkä kulttuurimuutoksen myötä vahvistuu myös siellä miesten puolella ja herättää enemmän kiinnostusta. Ilman niitä miehiä meillä ei ole uusia jäätanssipareja, meillä ei ole pariluistelupareja ja yksinluistelussakin on hyvin niukasti niitä osanottajia, että tervetuloa mukaan vaan kaikki halukkaat kokeilemaan.

Ilkka Palomäki: Avoin haku ilmoille.

Satu Niittynen: Kyllä. Ehdottomasti.

Ilkka Palomäki: Oikeastaan nyt on kuvattu tämä nykytilanne ja sitten, jos puhutaan vähän siitä, että missä te haluaisitte olla, niin siellä on yksi kappaletta tuommoisia hallihankkeita ollut vetämässä Myllypuroon yhdessä pikaluistelun kanssa jo jonkin aikaa. Jos kysytään ensiksi, että missä siinä hankkeessa mennään tällä hetkellä?

Satu Niittynen: No suunnitelmat ovat kaikki valmiina ja rahoituskin alkaa olemaan aika lailla olemassa. Nyt siellä sitten politiikan puolella vielä väitellään, että milloin sitä kalliota voi siitä vähän lohkaista pois ja kuinka paljon. Varmaan niissä rattaissa pyörii projekti tällä hetkellä, mutta mä uskon, että sieltä rattaista me saadaan vihreää valoa ja projekti eteenpäin. Se on vajaa pari vuotta mulle luvattu, että siellä luistellaan, kun ensimmäinen kaivuritontille ajaa ja sitä päivää mä odotan.

Ilkka Palomäki: Niin voisi kuvitella tässä, kun puhutaan nyt teidän huippuvaiheen toiminnasta ja varsinkin olympiatalvena, niin voisi ajatella, että minkä takia nyt rupean hallista puhumaan yhtäkkiä, mutta ymmärsin, että se on teidän toimintaedellytyksille aika kriittinen asia, että se halli saataisiin. Avaa vähän tätä puolta.

Satu Niittynen: Joo, kyllä meidän isoin haaste huippu-urheilussa tällä hetkellä on se oma tilaresurssi. Me ollaan Helsingissä kaupungin jäävuorojen varassa. Me ostetaan urheiluopistoilta jäitä leirityksiä varten. Se on hyvin hajanaista, hyvin rikkonaista toimintaa. Taitoluistelu ei saa parhaita jäävuoroja välttämättä. Meillä on aika vahva tuo jääkiekkokulttuuri, kenen kanssa kisataan, että jos me saadaan se pullonkaula rikottua, että meillä on se oma tila, jääresurssi, mitä me hallitaan ja voidaan käyttää, niin mä luulen, että tapahtuu isoja asioita aika nopeasti, kun me saadaan se ongelma otettua haltuun.

Ilkka Palomäki: Vaikka nyt puhutaan jäätanssin kohdalla liittojohtoisesta ja keskitetystä toiminnasta, että se on periaatteessa Helsingissä, mutta Helsingin sisälläkään se ei ole ihan yksinkertainen keskitys kuitenkaan.

Satu Niittynen: Joo, ei missään nimessä, että meidän olympiaedustajat reissaa päivän aikana Kaarelasta, Pirkkolasta Oulunkylään. Kylmissä halleissa, vaihtuvilla jäävuoroilla, että sehän ei ole missään mielessä optimaalinen saatikka sitten kilpailukykyinen tilanne maailman huippuparien kanssa, että kyllä hattua nostan, että he siihen pystyvät ja sitkeästi tällä tilanteella pystyvät tuottamaan myös tulosta. Se, että meillä olisi se oma halli, missä olisi optimaaliset jäävuorot heille, hyvät lämpötilat, hyvä jää. Kyllähän se keventäisi tai jättäisi energiaa huomattavasti tärkeimpiin asioihin kuin istua autossa ja siirtyä lounastauolla hallista toiseen, niin kyllä se on tosi merkittävä muutos siinä kohtaa.

Ilkka Palomäki: Niin siis huippu-urheiluhan on paitsi se harjoittelu ja kaikki, niin siihen kuuluu paljon oheistoimintaa ja sitten, kun nämä asiat muodostaa ketjun, niin jos monessa asiassa tulee liikaa kompromisseja, niin se heijastuu väistämättä kokonaisuuteen. Tämä ei ole välttämättä mikään ihan pieni ja vähäpätöinen asia, että esimerkiksi palautumisessa joutuu antamaan aina sen matkustamisen verran ja ylipäätään sen liikkumisen verran tasoitusta.

Satu Niittynen: Joo kyllä, se on juuri näin, että se palautuminen siinä kärsii ja kyllä mun pahaa tekee, kun viimeksikin Kaarelassa olin heitä katsomassa ja heillä on ne pipot siellä silmillä, toppahanskat kädessä, kaulaliinat kaulan ympärillä ja sitten tehdään sitä vapaatanssia, niin ajattelin, että noinkohan tuo Papadakis Cizeron vetää näissä varusteissa tällä hetkellä. Sanotaan, että teki pahaa, mutta kun kunnioituksella.

Ilkka Palomäki: Eli tässä tullaan just siihen, että jos oma halli saataisiin, niin paitsi, että saataisiin se harjoittelufasiliteetti paremmaksi ja ehkä vähän lämpimämmäksi, niin siihen pystyy myös esimerkiksi oheistoiminnan yhdistämään paremmin ja näin pois päin.

Satu Niittynen: Joo kyllä. Sinne on tarkoitus halliin tulla oheisharjoittelutiloja erilaisia ja sitten totta kai tuo uuden Urhean tilojen kautta pystytään parantamaan kaikkia tukitoimintoja sitten entisestä ja tiivistämään sitä yhteistyötä yhtä lailla, että monta asiaa helpottuu, kun se halli sitten tulee.

Ilkka Palomäki: Niin tosiaan Helsinkiin on perustettu Olympiavalmennuskeskus tuohon Urhean yhteyteen, mutta oliko se niin, että juuri tämän jääaikaresurssien haasteen takia, niin teille ei ole tullut ikään kuin vielä kovin luontaisesti se kiinnittyminen siihen Urhean kylkeen?

Satu Niittynen: Joo, se on juuri näin. Sieltä toki semmoisia irrallisia palveluja tällä hetkellä meidän urheilijat käyttää. Erityisesti niitä tiloja ja sitten jotain asiantuntijapalveluja, mutta tällä hetkellä se on vielä vähän irrallista siihen isoon kokonaisuuteen liittyen, koska se suurin ongelma on ratkaisematta se jääaikaresurssi.

Ilkka Palomäki: Eli tulkitsenko oikein, että se mahdollistaisi tavallaan keskittämisen vahvistamisen jäätanssissa ja ylipäätään keskittämisen mahdollistamisen yksinluistelussa?

Satu Niittynen: Joo kyllä, juuri näin. Me tosi paljon pistetään euroja yksinluistelussakin urheilijoiden harjoitteluolosuhteiden ostamiseen milloin mistäkin, niin kyllä se ajatus on, että sitten me halutaan niitäkin euroja vahvemmin ohjata siihen omaan resurssiin ja tarjota se sitten urheilijoille käytettäväksi. Sitten sitä rahaa jää enemmän ehkä muihin asioihin käytettäväksi, kun ei jokaiselle tarvitse erikseen sitä jäätä sitten ympäri Helsinkiäkin ostaa tai ympäri maailmaa.

Ilkka Palomäki: Eli, jos pelkistää, niin esimerkiksi, että Jenni Saarinen asuu Oberstdorfissa ja Linnea Ceder käy – missä se oli, Kanadassa? Käy niin kuin tehostamassa treeniä, niin vähintäänkin iso osasyy siihen on se, että ikään kuin Helsingissä ei ole riittävästi jääaikaresurssia, jotta tänne voisi ikään kuin rakentaa sen toimivan kokonaisuuden, josta ei tarvitsisi lähteä mihinkään?

Satu Niittynen: Joo kyllä se on yksi asia, se jääaikaresurssi, mutta sitten tavallaan, kun meillä ei ole sitä laadukasta tilaresurssia, niin niin kauan tämä Suomi tai Helsingin alue ei myöskään ole niille ehkä kansainvälisille huippuvalmentajille vetovoimainen kohde tulla. Sitten, kun meillä on se upea olosuhde, niin ehkäpä sitten se Oberstdorfin valmentajakin ajattelee, että hei minäpä tulen tänne Suomeen välillä treenauttamaan urheilijoita, eikä niin, että meiltä lähdetään pois päin, vaan se suunta sitten muuttuu toiseen suuntaan, että sehän siinä on yksi tällainen mahdollisuus sitten myös.

Ilkka Palomäki: Niin oikeastaan en osannut kysyä oikealla tavalla, mutta nimenomaan se, että kun se jääaikaresurssi ei ole riittävä tai sanotaan, että se on ainakin hyvin haastavaa ratkaista, niin silloin ne on vaikea myös saada ihan niin laadukasta toimintaa kuin haluttaisiin saada.

Satu Niittynen: Kyllä, kyllä se on juuri näin. Toki meillä on osa seuroista jo rakentanut tämmöisiä omia pieniä huippuvalmennuskeskuksiaan ja niillä resursseilla, mitä on, niin saaneet tosi laadukasta toimintaa aikaiseksi. Esimerkiksi ESJT Espoossa, mutta isossa kuvassa tämä on se, mikä meiltä puuttuu, se paikka, missä tehdä sitä huippu-urheilua laadukkaasti.

Ilkka Palomäki: Kansainvälinen luisteluliitto jakaa tällaisia Center of Excellence -arvoja. Ymmärsinkö oikein, että se on ikään kuin teillä tavoitteena sitten, sanotaan nyt, kun tuo jääaikaresurssi mahdollistuu?

Satu Niittynen: Joo kyllä. Me vakavasti keskusteltiin jo nyt ISU:n eli Kansainvälinen Luisteluliitto avasi taas uuden Center of Excellence-haun seuraavaksi nelivuotiskaudeksi ja me vahvasti harkittiin, että me jo haetaan sitä statusta. Se edellyttää ne olosuhteet, tukitoimet, valmennusosaamisen ja tiettyjä tämmöisiä perusasioita, mutta sitten todettiin, että se on ihan utopiaa meidän saada sellainen status, kun meillä ei ole sitä hallia, minkä seinään se kyltti ripustaa. Eli sitten, kun meillä on se halli, niin ehdottomasti me halutaan hakea sitä Center of Excellence -statusta sieltä ISU:lta. Sehän tarkoittaa, että ISU sekä taloudellisesti että muilla tavoin tukee sen hallin toimintaa, auttaa ja mahdollistaa sinne niitä huippuosaajia, järjestetään yhdessä kansainvälisiä seminaareja. Se on sitten semmoinen iso kansainvälinen askel sitten, jos sinne päästään.

Ilkka Palomäki: Kyllä. No sitten vielä loppuun Pekingistä muutama sana eli tosiaan Jenni Saarinen saavutti Suomelle maapaikan Pekingin MM-kisoista keväällä ja sitten Juulia ja Matias otti olympiakarsinnasta syksyllä paikan voittamalla sen kilpailun, niin miten isoja asioita nuo oikeastaan teidän lajille on?

Satu Niittynen: Onhan ne ihan valtavia asioita. Muistan, kun tähän työhön tulin ja Sotshin kisoissa ei ollut taitoluistelua Suomesta mukana, niin oli aika syvä kuoppa, mistä lähdettiin miettimään, että mitäs nyt tehdään ja sieltä sitten lähdettiin tekee suunnitelmia ja asetettiin tavoitteita. Viime kisoissa saatiin nainen sitten kisoihin mukaan, mikä oli hyvä askel eteenpäin ja nyt sitten vielä jäätanssi mukaan. Kyllä mä haluaisin ajatella, että seuraavissa olympialaisissa meillä on vielä enemmän taitoluistelijoita mukana kuin tänä vuonna.

Ilkka Palomäki: Tarkoitatko laajemmalla rintamalla eli useammassa lajissa vai useampia edustajia sarjoissa?

Satu Niittynen: Kumpikin käy mulle, että molemmat ovat hyviä vaihtoehtoja, mutta hyväksyn ihan kummakin vaihtoehdon.

Ilkka Palomäki: Mutta millaisena sä oikeastaan näet tuon olympialaisiin pääsemisen, oikeastaan sen koko kisojen näkyvyyden ja kaiken merkityksen teidän lajille ja koko suomalaiselle taitoluistelulle?

Satu Niittynen: Onhan taitoluistelu semmoinen aika vetovoimainen laji televisiossa. Sitä paljon näytetään ja ihmiset on siitä aika kiinnostuneita erilaisten mittausten mukaan, mutta jos meillä ei ole niitä menestyviä huippu-urheilijoita, niin lässähtäähän se kiinnostus tulla pistämään se lapsi sinne luistelukouluun tai nuorten luistelijoiden tavoitella suurempia asioita. Me tarvitaan niitä menestyviä huippu-urheilijoita. Ne antavat kasvot tälle lajille ja ne on ne, ketä tunnistetaan, että Juulia se on se jäätanssija ja sitten siitä muodostuu niitä mielikuvia meidän lajista, että on se tosi tärkeää.

Ilkka Palomäki: Kyllä, mutta joo, teillä on tosiaan tiivis kevät edessä. EM-kisat, olympialaiset ja MM-kisat, niin kovasti tsemppiä kevään koitoksiin Satu Niittynen ja lämmin kiitos vierailusta OlympiaCastissa.

Satu Niittynen: Kiitos paljon, että sain tulla.

Ilkka Palomäki: Kiitos vielä Satu Niittyselle vierailusta OlympiaCastissa ja tsemppiä tavoitteiden saavuttamiseen niin lyhyemmän Peking-näkökulman kuin pidempiaikaisen kehittämisen, tietenkin etenkin tuo hallihankkeeseen liittyen, kanssa. OlympiaCast palaa ääneen jälleen viikon päästä uusin aihein. Jotta seuraava jakso ei mene ohi, niin käy ihmeessä tilaamassa tämä podcast sieltä, mistä podisi tykkäät kuunnella ja arvostamme myös tosi kovasti, jos käyt heittämässä arvion meistä. Se auttaa meitä kehittymään ja toisaalta uusia kuuntelijoita myös löytämään luoksemme.