OlympiaCast: Suomalaisessa judossa eletään isojen muutosten aikaa – 2000-luvun menestysjudoka Jaana Jokinen avaa, mistä on kyse

Ilkka Palomäki: Tervetuloa OlympiaCastin seuraan. Tämä on Suomen Olympiakomitean- tuottama podcast-sarja, joka on käynnistynyt syksyllä 2018. Loppuvuoden 2020 pidimme hiljaiseloa ja samalla uudistimme vähän sisältöjämme. Edelleen vankkana kivijalkana säilyy suomalaisen huippu-urheilun ilmiöiden, tarinoiden ja ihmisten esiin tuominen, mutta rinnalle nousee yhä vahvemmin suomalaisen liikunnan ja urheilun toinen iso valinta ja peruskivi eli seuratoiminta. Meidät löydät yleisimmiltä podcastin tarjoajilta. Tänään isäntänä toimii Ilkka Palomäki.

Ilkka Palomäki: Tänään OlympiaCastin vieraana on Jaana Jokinen. Aktiiviurallaan sukunimellä Sunberg tunnettu on Suomen 2000-luvun menestynein judoka, joka ylsi parhaimmillaan maailman rankingin kolmanneksi. Jokisen uran tasosta ja pituudesta kertoo se, että vuosien 2005 ja 2016 välillä hän oli mitaliottelussa kerran MM-kisoissa peräti neljä kertaa EM-kisoissa. Urheilu-uransa jälkeen Jokinen on toiminut judoliiton valmennuspäällikkönä. Viime aikoina kiirettä on pitänyt, sillä judoon on palkattu uudeksi päävalmentajaksi Sloveniassa meritoitunut Rok Draksic ja laji on tehnyt selkeän keskittymävalinnan Helsinkiin, jossa sillä on hyvät puitteet Pääkaupunkinseudun urheiluakatemian Urhean kautta. Toiminta on maajoukkuevetoista ja alkuvuoden 2021 tulokset ovat olleet vähintäänkin lupaavia. Judon globaalista levinneisyydestä kertoo muun muassa se, että Rion olympiakisoissa vain yleisurheilussa ja uinnissa oli mukana useampia kansakuntia. Uransa jälkeen judosta muun muassa lajianalyysin tehnyt Jaana Jokinen onkin mainio ihminen avaamaan, millaiset vaatimukset judossa huipputasolla oikeastaan on.

Ilkka Palomäki: Tervetuloa OlympiaCastin vieraaksi Jaana Jokinen.

Jaana Jokinen: Kiitos.

Ilkka Palomäki: Sä olet tehnyt pitkän ja menestyksekkään uran judon parissa – ensin olympiatason urheilijana ja nykyään judoliiton valmennuspäällikkönä, niin jos lähdetään vähän sieltä kauempaa ja ihan sieltä perusteista liikkeelle, niin miksi judo ja mistä se on aikanaan lähtenyt?

Jaana Jokinen: Laji ei ollut entuudestaan tuttu, kun aloitin sen aikanaan eli kaverin kautta eksyin peruskurssille 10-11-vuotiaana ja Riihimäellä sitten tosiaan aloittelin. Seura oli semmoinen, seuratoiminta tosi mukavaa ne ihmiset siinä ympärillä, kaverit ja valmennus, niin se vei mukanaan sitten tavallaan se ilmapiiri ja sitten laji itsessään, että siinä pystyi koko ajan oppimaan lisää ja sitten kilpaileminen on mulla aika verissä. Se on tärkeä elementti ja sitä oli joka tilanteessa oikeastaan, kun on kamppailulajista kyse, niin sitä omaa parastaan pystyi siinä hakemaan ja sitten myös kaveria vastaan kamppailemaan, niin oli niin kuin ne tärkeimmät. Sitten just, totta kai, kaverit siinä ympärillä, mitä tuli sitten vuosien myötä, niin on ollut tärkeitä.

Ilkka Palomäki: Sä mainitsit, että 10-11-vuotiaana. Oliko sulla muita lajeja siinä rinnalla ennen sitä ja missä vaiheessa teit sitten lajivalinnan ihan puhtaasti judoon?

Jaana Jokinen: Joo, siis mä samaan aikaan aloitin jalkapallon. Pelasin sitä 14-vuotiaaksi asti ja siinä sitten tein lajivalinnan, että mulla on lapsuus – oon viettänyt sen maaseudulla pienessä kyläkoulussa. Meitä oli 30 oppilasta sisällä isoimmillaan, että siellä hyvin tiiviisti kuulu pihapelit ja leikit siihen tuntien, välituntien maailmaan. Muutenkin kodin tavallaan naapurusto, niin siellä oltiin hyvin paljon ulkona, että se liikunnallisuus tuli sitä kautta, että seuratoimintaan tosiaan vasta silloin 11-vuotiaana lähdin mukaan.

Ilkka Palomäki: Onko sulla jotain, mistä sä olet saanut vaikuttimia judosta tai onko jotkut ihmiset vaikuttanut merkittävästi sun uraan?

Jaana Jokinen: No, varmasti siis se oma seura Riihimäen Judoseura ja siellä no Hietasolan Jouni oli tässä alkeiskurssilla vetäjänä. Se opetti tavallaan siihen lajiin sisään, että silllä oli siinä aloitusvaiheessa se iso merkitys. Sitten mä parin vuoden kohdalla siirryin jatkoryhmään ja siinä oli Jokisen Jukka-Pekka, mun aviomiehen isä, joka valmensi sitten oikeastaan mun koko uran ajan niin kuin toimi siellä taustalla. Hänen toiminnallaan ja valmennuksellaan on ollut se varmasti suurin merkitys tavallaan, että miten mä ajattelen judosta ja judovalmennuksesta tällä hetkellä.

Ilkka Palomäki: Missä vaiheessa kilpailutoiminta tuli mukaan ja missä vaiheessa sä hoksasit, että tässähän saattaa olla vähän isompiakin elkeitä tässä hommassa?

Jaana Jokinen: Meillä kuuluu silloin siihen alkeiskurssiin, että käytiin tämmöinen aloittelevien junnu-cup, niin siellä kävin ja sieltä tuli heti voitto, niin totta kai se maistui hyvälle, mutta ehkä se semmoinen systemaattisuus ja semmoinen lajivalinta, kun tuli 14-vuotiaana, että ei enää aika riittänyt tavallaan illoissa futiksen ja sitten judon välillä, ja sitten vähän siinä partiossakin kävin. Voitin silloin judossa ikäluokan nuorten Suomen mestaruuden ja halusin siinä kokeilla mihin rahkeet riittää ja urheilu tavallaan penkkiurheilu tv:stä – vaikka hiihtolajien seuraaminen -oli lähellä sydäntä vaikka ei sitten taustoista, perheessä ei ollut niin kuin sellaista urheiluperinnettä, että oltaisiin itse oltu kilpaurheilussa mukana, vaan että oon vähän kulkenut semmoista omaa polkua tässä.

Ilkka Palomäki: No, jos sä mietit sitä sun matkaasi judon parissa ihan sieltä nappulasta asti. Tietysti rooli on vähän muuttunut, mutta onko sun suhtautuminen lajiin kuinka paljon muuttunut tässä matkan varrella?

Jaana Jokinen: No, kyllä se on varmasti muuttunut. Silloin alkuunhan se oli ajanviete ja harrastus. Sitten lukiovaiheessa kävin tämmöisen, en varsinaisesti urheilulukiota, mutta urheilupainotteisen ja sieltä tavallaan oppi siihen säännölliseen harjoitteluun ja suunnitelmallisuuteen. Myöhemmässä vaiheessa, kun piti lähteä jatko-opiskelemaan ja mä valitsin, että mä hakeuduin tuonne Puolustusvoimien urheilukouluun ja tavallaan, että siitä tuli se elämää ohjaava tekijä ja juuri ne parhaimmat kilpavuodet, niin se oli se ykkösasia ja muu elämä rakennettiin sen ympärille, että hyvin intohimoisesti siihen suhtauduin. Sitten, kun myöhemmässä vaiheessa pääsin töihin Puolustusvoimien liikunta-aliupseeriksi tai urheilevaksi aliupseeriksi, niin siellä sitten taas ehkä tuli semmoinen ammattimaisuus siihen, että pystyi toteuttamaan sitä uraa ammattilaisena ja nyt sitten… Silloin kilpaurheilu-uran loppupuolella, niin ehkä siihen pystyi ottamaan enemmän etäisyyttä siihen koko uraan ja miten se on mennyt ja sitten just, että oli tavoitteita ja osa toteutui ja osa jää toteutumatta. Tavallaan se suhtautuminen muuttui ja nyt sitten tässä nykyisessä työssäni katsoo ehkä vähän sieltä ylhäältä sitä koko järjestelmää ja yrittää auttaa niitä urheilijoita etenemään siinä polulla. Kyllä siinä semmoista muuntumista on tapahtunut matkan varrella hyvinkin paljon.

Ilkka Palomäki: Sulla oli aika iso läpimurtovuosi oikeastaan 2005. Sä 22-vuotiaana otit silloin maailmancupissa pronssin Moskovassa, olit EM-kisojen viides ja otit myös alle 23-vuotiaiden EM-kisoista pronssimitalin silloin, iinn mitä silloin oikeastaan loksahti kohdalleen?

Jaana Jokinen: Onnistumisia oikeissa kisoissa tavallaan. Siinä oli… Mä olin muuttanut Tampereelle harjoitusolosuhteiden perässä sen armeijan jälkeen ja siinä oli ehjä kausi – ei ollut loukkaantumisia alla, hyvät harjoituspohjat ihan lukiovaiheesta asti. Sitten nuorissakin olin ollut lähellä sitä Euroopan kärkeä, mutta sitten arvokisoissa en ollut onnistunut, mutta sitten tiesin kyllä oman tasoni, että missä mennään. Tavallaan, että ne on pienistä asioista kiinni sitten ihan se täydellinen onnistuminen ja mitalin saavuttaminen, mutta että se vuosi tosiaan itsessään. Ehkä se aikuisten EM viides sija oli pikkuisen yllätys, että olympialaisten jälkeen siellä aina tapahtuu painoluokissa muutoksia ja sitten tulee uusia ja edelliset kokeneemmat lopettaa, niin se on semmoinen läpimurtopaikka aina olympiavuoden jälkeen. Mutta tuota, varmasti niin kuin semmoinen ehjä kokonaisuus harjoittelussa ja sitten onnistumiset oikeaan paikkaan.

Ilkka Palomäki: No tuota, sitten tosiaan mainitsitkin tästä muutoksesta, jos vähän harpotaan vuoteen 2009, niin silloin tuli iso muutos, kun pääsit Puolustusvoimille töihin eli liikunta-aliupseeriksi. Miten merkittävä juttu se oli sun uralle ja miten sä koet, että se vaikutti sun kilpailija-sinääsi ja  mahdollisuuteen siinä, että sä pystyt pärjäämään tässä lajissa?

Jaana Jokinen: Tietysti, kun siinä sai useamman vuoden sopimuksen heti kerrallaan, niin se toi semmoisen rauhanm että ei ole menestys-tulospaineita tavallaan noiden taustatukijoiden suhteen ja se, että sulla on siinä, että niin sanotusti leipä tulee pöytään ja pystyt keskittymään siihen harjoitteluun ihan kokonaisvaltaisesti ja myös tuki, mitä sieltä urheilukoululta tuli, vaikka fysioterapiaan liittyen, niin se oli tosi tärkeää. Pystyi heittäytymään ihan täysillä siihen urheiluun, että ei tarvinnut huolehtia opintojen etenemisestä tai muuten työssä käymisestä niin kuin tällaisessa kahdeksasta-neljään normielämässä niin sanotusti. Että kyllä se toi semmoisen rauhan siihen, että tiesi, että se niin kuin nyt jää hyvin pitkälti siitä omasta toiminnasta kiinni, että miten paljon tähän sitten satsaa tavallaan sen harjoittelun ja itseensä, tietyllä lailla, piiskaamisen näkökulmasta

Ilkka Palomäki: Sitten 2010 sä otit ensimmäisen voittosi Grand Prix -tasolla, joka on nyt – onko se nyt – Grand Slamin ohella niin kuin kakkoskilpailusarja periaatteessa judossa eli kovatasoisen voiton Rotterdamissa silloin ja sitten, kun siitä lähti oikeastaan nuo olympiakarsinnat myös Lontooseen ja sinne selvitit tiesi, niin avaa vähän tuota niin kuin olympialaisten merkitystä judossa. Eli miten vaativaa se olympiakisoihin pääsy judossa on ja millainen merkkipaalu se oli sulle henkilökohtaisesti päästä olympiaurheilijaksi silloin 2012?

Jaana Jokinen: No, siis meillä meillä judossa se karsintasysteemi on kaksivuotinen. Se perustuu tohon maailman cup -kiertueeseen ja maailman cup:ista tai näistä eri tasoisista turnauksista saa pisteitä maailman rankingiin ja niistä muodostetaan sitten olympiaranking eli siellä voi edustaa yhdessä painoluokassa niin kun yksi edustaja per maa voi olla mukana, mikä tarkoittaa sitä, että maailmanrankingissa voi olla vaikka kymmenen joukossa kolme japanilaista, mutta yksi niistä vain saa sen olympiapaikan. Se on kaksivuotinen urakka kilpailuita läpi vuoden tammikuulta joulukuun alkuun. Siinä ei käytännössä ole mitään sellaista kunnon breikkiä, missä pystyisi tällaista perusharjoittelujaksoa tekemään. Totta kai, sitten, kun sä olet sillä tasolla, että sä otat sieltä varmuudella aina hyvät pistesijoitukset, olet mitalimatseissa, niin sun ei tarvitse kaikkia kiertää, mutta jos et sä ole aivan siinä tavallaan top kympissä, niin sä joudut aika paljon käymään niitä karsintoja. Mikä merkitys sillä itse olympialaisilla on judolle, niin on hyvin suuri merkitys tavallaan maailmanlaajuisesti, että isot maat satsaa judoon järjestelmätasolla rahallisesti, että sieltä olympialaisista on mahdollisuus saada lajin sisällä useampi mitali, kun on seitsemän painoluokkaa miehissä ja naisissa ja sitten nyt tuo joukkuekisa vielä mukana. Tavallaan, että se on niin kuin kansoille tai valtioille se on tärkeä laji. Sitten itse meille judokoille, niin on se semmoinen tavallaan – olympiavoittajia pidetään suurmestareina, vaikka sitten todellisuudessa niin sen yksittäisen olympiaturnauksen merkitys ja, jos sitä lähtee vertailemaan, vaikka MM-kisoihin, niin odellisuudessa ne MM-kilpailut on kovemmat, koska siellä voi olla useampi urheilija samasta maasta yhdessä painoluokassa, niin se on laajempi osanotto. Mutta se on jotenkin noussut hyvin korkeaan asemaan meidän lajin piirissä ja sitä arvostellaan ja sen eteen ihmiset ovat valmiita just kiertämään tämän kaksi vuotta ympäri maata ja kilpailemaan todella paljon – ehkä jopa niin kuin liikaa tavallaan siihen nähden, mitä se vaatii taloudellisesti ja sitten myös niin kuin, mitä tällaiselta fyysisyydeltä, henkisyydestä vaaditaan. Siinä ei enää pysty välttämättä pitämään kropasta sitä virettä yllä samalla lailla, kun kilpailukausi on niin pitkä. Sitä voi ehkä verrata jopa niin kuin tennikseen, että läpi vuoden kilpaillaan.

Ilkka Palomäki: Niin sä olet kaksi kertaa myös jäänyt olympialaisista rannalle eli Pekingissä ja Riossa, niin miten kovia iskuja ne sitten on, kun tuommoisen rulianssin käy läpi ennen sitä?

Jaana Jokinen: On se sillä tavalla kova isku, että kun sä tavallaan ensin olympiadin alussa rakennat sitä pohjaa niitä karsintoja varten ja sitten sä kaksi vuotta kierrät turnauksia ja, jos siellä tulee menestystä ja sä tiedät tasosi, että ne on pienistä asioista kiinni ihan just, että onko minkälainen se arpa siinä kaaviossa – kun meillä ei enää nykyään ole niitä keräilyitäkään, niin että minkälainen se on ja sitten, että tuleeko loukkaantumisia ja sen myötä takapakkia, niin kyllä se on henkisesti… Siihen pitää kasvaa ja olla valmis kestämään sen ruljanssin ja sitten just, että mikä se onkaan se lopputulos, niin kyllä siinä on aika takki tyhjä sen rupeaman jälkeen.

Ilkka Palomäki: Oikeastaan sun urasi huippuvuodet ajoittuivat tuohon aikaan Lontoon jälkeen eli 2013 sä olit MM-kisoissa viides. Sä otit Grand slam -tasolla eli tässä kaikista kilpailuimmassa – tai kovatasoisimmassa kilpailusarjassa – voitot Bakussa ja Moskovassa. Sä olit maailmanrankingissa kolmonen alle 52 kiloisissa, niin laita vähän perspektiivin, miten kovia juttuja nuo oli ja millaista aikaa tuo oli sulle?

Jaana Jokinen: No, varmaan jotenkin se Lontoon olympiapaikka päästi jotakin paineita hartioilta tai jotain, että siinä sitten Lontoon jälkeen pystyi ottamaan ensimmäisen kerran pidemmän tauon lajista ja ihan tuommoisesta säännöllisestä harjoittelusta, että sen jälkeen oli useamman kuukauden tauko siitä päivittäisestä tekemisestä, että se olisi ollut ohjelmoitua. Sitten 2013 just, että mä sain siihen keväällä-kesälle muutaman tosi hyvän onnistumisen ja en ollut siinä vaiheessa ihan varma, että olenko valmis jatkamaan Rioon asti – niin kun tavoittelemaan sitä paikkaa. Halusin antaa itselleni tavallaan välivuoden siinä katsoa ja tunnustella, että miltä se tuntuu. Sitten, kun tuli ne onnistumiset ja meillä tuli vielä päävalmentajaksi tuli Ranskasta Pascal Tayot, joka toi vähän uutta juttua siihen valmennukseen, niin se tavallaan motivoi jatkamaan. Sitten tosiaan vielä, kun kesällä MM-kisoissa olin mitalimatseissa, että olin viides siellä, niin se loi uskoa, että nyt jos jättää leikin kesken, niin sitten alkaa harmittamaan jälkeenpäin, etten ollut katsonut loppuun asti kortteja. Siinä sitten seuraavana talvena 2014 alkoi keväällä karsinnat sitten taas Rioa kohden ja mähän otin siinä Pariisissa, olin toinen Grand Slamissa, että se on yksi isoimmista tuloksista, mitä olen tehnyt urallani, niin se oli hyvin merkittävä ja siinä vaiheessa oli vakaa uskomus, että olen menossa Rioon ja pystyn haastamaan siellä, että oikeasti olen mitaliotteluissa mukana, mutta tuota sitten ei tosiaan paikat kestänyt ja tuli ongelmia, niin se ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan se loppu.

Ilkka Palomäki: Niin tosiaan mä kysyin ennen tätä haastattelua vähän pohjaksi, että mitä sä pidät itse merkittävimpänä saavutuksina, niin nostit tuon Pariisin Grand Slamin kakkossijanvan. Avaa vähän, että vaikka sulla on Bakusta ja Moskovasta saman kilpailusarjan osakilpailujen voitot, niin miksi nimenomaan tämä Pariisin toinen sija on sulle se kovin?

Jaana Jokinen: Pariisia pidetään sellaisena yhtenä kovimmista judoturnauksista niin kuin arvo… Noiden MM-kilpailujen olympialaisten ohella, että se itse se kisa-athmosphere – niin kuin ilmapiiri siellä. Se on tuollainen Hartwall Areenan kokoinen halli ja Ranskassa judo on todella suosittu ja seurattu laji. Siellä on hieno otella ja tyypillisesti siellä on mukana ihan maailman kärki. Siellä voi olla useampi urheilija taas yhdestä maasta painoluokassa ja ranskalaisia neljä, niin se nostaa sen kilpailun tasoa. Ei siella juuri suomalaiset ole menestynyt, että ihan muutama yksi-kaksi mitalia tullut aiemmin ja kyllä se niin kuin on itsella semmoinen kirkkain sulka hatussa, mitä on niin kuin mitaleina tullut. Sitten taas nämä Grand Slam -voitot, mitä on, niin niissä saattaa olla että Grand Slameja on – onko niitä viisi-kuusi ellei enemmänkin nykyään vuodessa ohjelmassa. Niissä saattaa hivenen vaihdella se osanottotaso, että siellä ei joka kilpailussa ole aina kaikki aivan parhaat paikalla, mutta Pariisi kyllä on semmoinen, että siellä lähestulkoon on parhaat paikalla.

Ilkka Palomäki: No tosiaan, jos miettii sun urasi pituutta, niin sä olit neljä kertaa EM-kisoissa mitaliottelussa, MM-kisoissa kerran. Nämä kaikki tapahtui 2005-2016 välillä eli yli kymmenen vuoden aikavälillä ja vielä 2015 sä voitit Tibilisissä GP-turnauksen, mutta tosiaan vuotta myöhemmin sun urasa päättyi, niin mitä sulla jäi urasta käteen ja miten sä päädyit siihen päätökseen aikanaan?

Jaana Jokinen: Näin jälkeenpäin varmasti parasta on ollut se koko matka ja aika, että on saanut tehdä sitä semmoista juttua elämässään, mikä sytyttää ja tuo intohimoa ja siitä nauttii. Ihan niin kuin se harjoittelu itsessään ja sitten just siinä omien rajojen kokeileminen – niin harjoittelussa kuin kilpailussa itsensä haastaminen – ja sitten myös jollain tavalla, niin on se ollut siistiä nähdä maailmaa ja arvostaa just sitä, mitä on kotona Suomessa. On semmoista perspektiiviä tuonut ja nyt jälkeenpäin arvostaa vielä enemmän sitä, että on viitsinyt tehdä sen kaiken, käydä sen polun. Se ei ole mitenkään helppoa ja se vaatii täyden sitoutumisen ja heittäytymisen, että sitä pystyy noin pitkään tekemään tuolla tasolla. Vaikkakin en ikinä sitä EM- tai MM-mitalia saavuttanut, mutta se että ne neljä kertaa, kun olet ollut mitalimatsissa ja hävinnyt sen pienimmällä mahdollisella piste-erolla niin ei se mua niin kuin muuta ihmisenä se, että oliko mulla se mitali kaulassa tai ei, että se sama polku on kuitenkin tallattuna.

Ilkka Palomäki: Hyvä. Mennään kohta tähän sun nykyiseen työhön vielä judoliitossa, mutta vielä muutama sana judosta lajina. Tuossa oli vähän jo olympiakisoista puhetta, mutta Riossa judossa oli urheilijoita mukana 138:sta maasta ja enemmän oli kansakuntia vain yleisurheilussa ja uinnissa. Se kertoo tietysti jotain myös lajien erilaisista karsintasysteemeistä, mutta mitä se kertoo judon globaalista kilpailusta ja levinneisyydestä?

Jaana Jokinen: No, siis kamppailulajina se on hyvin laajalle levinnyt. Totta kai, nykyään on vaikka Brasilialainen jujutsu, niin kamppailee… Että on laajalla sekin, mutta just se, että se on hyvin globaali ja niin kuin sanoin tuossa aiemmin, niin valtiot satsaa siihen taloudellisesti. Tarkoittaen sitä, että kanssakilpailijat on ammattiurheilijoita. Niillä on hyvin vahvat järjestelmät taustalla ja harjoituskeskittymät, ja vaikka se henkilöstö, mikä kiertää siellä kisoissa mukana ja ihan puhutaan vastustajiensa scouttauksesta ja tutkimustoiminnasta, niin se on hyvin laajaa. Sitten, miten vertaa niin kuin meidän olosuhteisiin, niin me ollaan pieni laji Suomessa ja resurssit ovat pienet verrattuna isoimpiin kilpailijamaihin, mutta sitten kuitenkin niin kuin se mun pollukuja tulokset, mitä on tehnyt, niin se osoittaa, että meiltäkin pystyy menestymään, kun ne asiat tekee vain riittävän hyvin ja siinä on tiimi ympärillä, joka sua tukea.

Ilkka Palomäki: No, jos nyt katsoo, vaikka tämän hetken – jos siis palaan siihen sun sarjaan, missä sä ottelit, niin eli 52-kiloisiin, niin jos katsoo nykyistä maailman rankingia, niin siellä on TOP 10:ssä urheilijoita Ranskasta, Japanista kaksi, Italiasta, Kosovosta, Belgiasta, Venäjältä, itse asiassa Ranskastakin toinen, sitten on Israelista ja Brasiliasta eli TOP 10:ssa on kolme maanosaa jo edustettuna. Sitten, jos mennään Pohjois-Amerikkaan, niin sijalta 19. löytyy yhdysvaltalalainen ja sijalta sitten 29. löytyy ensimmäinen afrikkalainen eli Guinea-Bissaun edustaja, niin se kertoo myös siitä levinneisyydestä, mutta kuinka paljon per sarja yleensä on semmoisia potentiaalisia mitaliottelijoita? Varmaan sarjakohtaisestikin on eroja, mutta pystytkö jonkinlaisen lukeman arvioimaan?

Jaana Jokinen: Just tuo sarjakohtainen vaihtelevuus on, että keskisarjat ovat selkeästi isoimpia, mutta naisten puolella sanoisin, että se on niin kuin 10-20 henkilöä, jotka ottelee niistä mitaleista. Joskin on – oliko se nyt edelliset MM-kilpailut Japanissa, niin miesten – mä en muista oliko se 81 vai 90? Joku sarja siis käytiin niin, että kaavioon sijoittamaton urheilija, jonka ranking oli todella korkea – oliko jopa yli 100, niin se… Voittikohan maailmanmestaruuden? Että siellä oli siis kyllä menestystä alla, mutta tuli vähän puskista, että se on kuitenkin sillä lailla – siinä pystyy yllättämään myös tämmöiset tuntemattomat, vaikka niin kuin Rioassa Italian Basil oli nuorten mitalisti edellisvuodelta. Nousi ihan viime metreillä siihen olympiarankingin kisalippuun ja pääsi yllättämään kaikki ja voitti olympialaiset. Kyllä sekin on sitten mahdollista, mutta ehkä puhutaan kymmenestä nimestä ja sitten miehissä on isompi se haarukka, että siellä on vielä isompaa se kilpailua tai laajempaa.

Ilkka Palomäki: No, tuota laji on levinnyt laajalle ja Japani on tietysti jonkinlainen valtalaji, mutta silti – kun katsoo noita listoja, niin Euroopassa on ikään kuin isoin edustus siellä kärkipäässä, niin onko se niin, että EM-kisat on hyvin lähellä MM-kisojen tasoa myös tässä lajissa?

Jaana Jokinen: No, ei niitä voi ihan suoraan verrata, mutta siis on todella kovat EM-kilpailutkin. Sitten MM-kilpailuihin vielä tulee; Brasilia on todella vahva. Siellä on pitkät perinteet paljon olympiamitaleita ja Japanin ohella myös Mongolia, Uzbekistan, naisissa Kiina – ehkä aiemmin pärkäsi paremmin kuin nyt, mutta että kyllä niitä maita on. Sitten on näitä yksittäisiä kovia urheilijoita, vaikka Iranista saattaa tulla miesten puolella ja Afrikasta myös – ehkä enemmän naisten puolella raskaisiin varsinkin. Että EM-kilpailut on kovat, mutta sitten MM-kilpailut nousee vielä astetta korkeammalla.

Ilkka Palomäki: Mutta että nyt, kun on EM-kisat 16.-18.4. Portugalissa, niin ne on ihan kovat kinkerit?

Jaana Jokinen: Kyllä ne on ja siis varmasti siellä on – jos Tokio tullaan järjestämään loppukesästä, niin kyllä siellä uskon, että useampi EM-mitalisti ottelee myös olympiamitalistista mitalista sitten loppukesästä’.

Ilkka Palomäki: No tuota urasi jälkeen sä olet opiskellut työsi ohessa muun muassa Jyväskylässä ja siellä muun muassa teit judon lajianalyysin. Avaa sen pohjalta, että millainen palapeli se menestyväksi judokaksi tuleminen oikeastaan on?

Jaana Jokinen: Joo kyllä se on niin kuin kansainvälisen tason menestyksestä, kun puhutaan aikuisissa, niin se vaatii pitkän uran. Just että pitkän taustatyö, mutta niinhän se on joka lajissa. Sitten ominaisuuksiltaan, niin tekninen taito pitää olla tietyllä tasolla, pitää olla riittävä tekniikkarepertuaari pystyjudossa ja sitten mattojudossa. Sen lisäksi sulle on joku ominainen tyyli, niin se pitää sillä tyylillä pitää pystyä ottamaan erilaisia vastustajia vastaan eli taktinen puoli on hyvin merkityksellinen. Sä et voi lähteä tekemään vain omaa parasta suoritusta niin sanotusti, vaan sun pitää olla – mun mielestä ainakin – tietoinen siitä vastustajan, että mitä sieltä on tulossa, että onko vasen- vai oikeakätinen ja mitkä ovat hänen  niin vahvuudet kuin sitten myös heikkoudet. Tavallaan se taktinen elementti on tärkeä ja tuota, että tämmöistä vastustajien scouttausta käytetään hyvinkin järjestelmällisesti maailmalla. oma lukunsa on vielä henkinen puoli ja sitten fyysinen puoli eli fysiikkaominaisuudet, niin kyllä judokalla vaaditaan hyvin paljon tuolla aivan maailman kärkitasolla, että pikkuisen tietysti painoluokat tuo vaihtelevuutta siihen, vaikka kehon koostumukseen ja niihin ominaisuuksiin. Sä voit pärjätä myös, että olet nopeasoluinen tai kestävämpi, niin voi olla niin kuin painopisteitä eri ominaisuuksissa, mutta kuitenkin se perustaso pitää olla riittävä. Että jos on huono kestävyys, niin se ei auta se sun nopeutesi siinä vaiheessa, jos ottelu venyy. Jos perusmatsi on neljä minuuttia ilman, että se tulee ippon-suoritus, mikä lopettaa matsin, niin kyllä siellä kestävyysominaisuuksia vaaditaan siinä ottelussa. Sitten voimalla on oma merkityksensä ja sitten just tämmöinen tehon tuotto, että sä pystyt sen nopeuden ja voiman yhdistämään väsyneessäkin tilassa, niin sillä on erittäin suuri merkitys. Henkisestä puolesta sanoin tuossa, niin tosiaan ottelu voi päättyä siihen heti ensimmäiseen aloitukseen tai sitten voi olla, että neljä minuuttia otetaan tasan; tulee pisteestä poikki jatkoaika. Tavallaan se jatkoajan paineensieto ja semmoinen itseensä uskominen ja voitontahto, niin kyllä siinä vaaditaan semmoista tiettyä kanttia, että pystyy vaikka kymmenen minuutin ottelemisen jälkeen vielä ratkaisemaan sen. Tietysti itse niin kuin harjoittelu, niin pitää luottaa siihen omaan prosessiin pitkäjänteisesti tehdä töitä, että ei tässä pikavoittoja tule. Varsinkin meillä Suomessa, niin ne, jotka ovat menestyneet, niin melkein pääsääntöisesti ne on tullut niin kuin myöhemmällä ikää, että harvemmin kaksikymppisenä ollaan jo siinä maailman huipulla, että se tulee pitkän kaavan mukaan.

Ilkka Palomäki: Onko se taktinen puoli, tuleeko se nimenomaan siitä, kun tulee riittävästi toistoja, riittävästi erilaisia vastustajia, niin tietää enemmän mitä odottaa myös?

Jaana Jokinen: Joo, että ne on tavallaan ne tilanteet tuttuja ja sitten sulla on niin sanotusti lääkkeet niihin hankaliin paikkoihin ja tiedät niin kuin… Kyllä siitä tulee semmoinen suoritusvarmuus, että mullakin oli – varsinkin tuossa loppuvuosina – niin oli useampi tilanne sillä tavalla, että mä pystyin voittamaan ottelun vielä ihan viime sekunneilla, kun tiesin sen, että olen onnistunut tässä aiemminkin ja siihen oli oma tekniikka, että millä pystyi ottamaan ne isot pisteet ja viemään tappioasemastakin sen matsin vielä itselleen, niin kyllä ne niin kuin tavallaan… Että sulla on se itseluottamus, niin se on tärkein, että jos et sä itse usko siihen voittamiseen, niin se on tosi hankala lähtökohta siihen matsiin

Ilkka Palomäki: Mä luin aikanaan, että sun harjoitusohjelmaan kuului judon lisäksi muun muassa juoksu, melonta, pyöräily, seinäkiipeily, jooga ja pilates. Tuo kuulostaa aika monipuolisella paketilla. Mitä tuo kertoo lajista ja sen vaatimuksista huipputasolla?

Jaana Jokinen: Siis kyllä monipuoliset liikuntataidot tulee olla siellä taustalla ja varmaan tuo mun harjoittelutausta, että se on ollut noinkin kirjava ja monipuolinen, niin se peilaa myös siitä, että meillä ei pysty ottamaan lajitreeniä kovaa niin paljon, kun ei ole vastustajia ja sitten niin laajasti, kun vertaa vaikka, että sä menisit Ranskaan treenaamaan, niin siellä pon harrastajia enemmän ja sitten pystyt sen lajin kautta kehittämään itseäsi. Suomessa on just rajallisesti harjoitusvastustajia, niin se pitää huolehtia se fysiikkaa, että se on kovalla tasolla sitten muin keinoin, ja siinä oli kyllä tärkeässä roolissa just tämä monipuolinen harjoitustausta. Judo itsessään, niin se vaatii kehon eri osilta tosi paljon, että jalat pitää olla nopeat ja räjähtävät, käsistä pitää löytyä staattista voimaa siihen otehallintaan, mutta sitten myös räjähtävyyttä ja keskivartalon pitää olla, niin tiukka paketti, että sieltä pystyy voimaa tuottamaan, niin tavallaan se on myös… Tuo harjoitustausta tulee sieltä, että paljon tuli tehtyä peruskuntokaudella eri lajeja, että pystyi – ettei kuormittanut kehoa liian yksipuolisesti.

Ilkka Palomäki: Pystyykö naiset hyödyntämään miehiä sparrivastustajina judossa?

Jaana Jokinen: Joo, kyllä mun mielestä. Mulla ainakin kuului sillain ihan säännöllisesti, että aviomies – aika paljon tuli heiteltyä häntä ja kyllä hän muakin heitteli, mutta varmaan se isompi hyöty oli mulla hänestä. Sitten just, kun ikää tuli lisää, niin totta kai pojat, miehet, kehittyvät, että sitten siinä ei voimatasot ole enää samat, että niin kuin nuoremmista pojista saa hyvän harjoitusvastuksen. Kyllä miehetkin pystyy ottamaan ja harjoittelemaan, mutta naisten kanssa, mutta tämmöiseen tavallaan tehoharjoitteluun, niin mies miestä vastaan on se todellisempi.

Ilkka Palomäki: Sitten, jos mennään tähän sun nykyiseen toimenkuvaan. Eli sä olet vuodesta 2018 lähtien toiminut judoliiton valmennuspäällikkönä, niin kerro vähän, että mitä tuohon sun toimenkuvaan kuuluu ja kuinka sun oma urheilu-urasi näkyy tässä sun nykytyössä ja miten paljon se antaa työkaluja tehdä sitä työtä?

Jaana Jokinen: Joo, eli tosiaan 2018 aloitin siinä. Meillä tuli uutena tehtävä liittoon, että se on ollut mukava paikka, että on päässyt itse viemään sitä työtä semmoiseksi, kun haluaa. Totta kai, siinä on myös ollut haasteena, että sitten aina ei välttämättä ole tehnyt oikeita asioita, että se on niin kuin saanut itse rakentaa sitä kenttää. Mä koen, että mitä alkuvaiheessa on ollut tärkeintä, niin saada meillä tavallaan yhdenmukaistettua asioita ja toimimaan sitä valmennusta tiiminä, niin että suunnittelu tehdään yhteisesti samaan suuntaan – peilaten tottakai, että kun ikäluokkien akatemiavalmentajia, niin sitten heillä on ne omat toimintaympäristönsä ja urheilijansa, mutta että kuitenkin tehtäisiin samalla lailla asioita. Että olisi tietynlainen systemaattisuus, suunnitelmallisuus, ja sitten, että se toiminnan arviointi siinä, että tehdäänkö nyt oikeita asioita ja peilaaminen siihen kansainvälisen vaatimustasoon eli, mitä muualla tehdään samoilla resursseilla, mitä meillä on, vaikka Pohjoismaissa, tai sitten ihan mitä huiput tekee – niin kuin tavallaan nämä, joilla on enemmän rahaa, niin miten se homma toimii siellä. Vaikka nyt Brasilia tai Ranska, niin mitä sieltä sitten voidaan tuoda meidän järjestelmään, meidän resursseihin. Se on ollut se ydintehtävä, että ehkä tuon niin kuin maajoukkuevalmennuksen terävöittäminen ja etenkin tohon olympialaisia, olympiakarsintoja, silmällä pitäen, että sillä on kuitenkin iso merkitys meidän lajille Suomessa. Varmasti jatkossa nyt vahvemmin pitää vielä sitä urheilijan polkua, judokan polkua, kokonaisvaltaisemmin päästä tukemaan ja kehittämään, eli tulla sinne alemmas ja olla seurojen avuksi. Se on selkeä sellainen painopiste sitten jatkossa.

Ilkka Palomäki: Eli sun työ on ikään kuin toimia valmentajien tukena ja sparrarina ja ikään kuin organisoida sitä maajoukkuevalmentajien ja jatkossa ehkä myös seuraalmentajien työtä?

Jaana Jokinen: Joo. Jossain papereissa saattaa lukea mun työnkuvauksessa, että valmennuksen johtaminen ja kehittäminen eli tavallaan juuri se, että viedään yhteen suuntaan niitä asioita, tehdään yhdessä, mutta sitten myös kehittää esimerkiksi valmennusosaamista valmentajien keskuudessa, niin tuoda siihen niitä elementtejä. Sitten, kun kysyit sitä, että miten se oma uraa sinne peilaa, niin tavallaan se – muistaakseni jostain 90-luvun lopulta 1998-1999 oli ensimmäiset arvokilpailut ja sieltä 2016 asti, niin aika pitkä matka tuli kuljettua ja on nähnyt jos jonkinmoista tapaa valmentautua ja tehdä tulosta ja sitten myös semmosia toimintatapoja, mitkä ei ole toiminut, niin koittaa sillä omalla kokemuksella tuoda ne parhaimmat asiat tähän meidän nykysysteemiin ja se, että siellä ei ole vaan se oma pitkä kilpailukokemus, vaan nyt sitten, että kävin silloin urheilu-uran aikana valmentajan ammattitutkinnon ja sitten uran jälkeen vielä tuolta Jyväskylästä valmistuin, niin ne tuo siihen tavallaan semmoisen tiedolla valmentamisen. Se ei mene vain mututuntumalla, vaan se on oikeasti asiantuntemusta. Koen, että omaavani tietoa ja semmoista, mikä on tärkeää tähän suomalaiselle judokentälle.

Ilkka Palomäki: Niin ja muun muassa olet tehnyt sen lajianalyysiin liittyen niihin opintoihin.

Jaana Jokinen: Joo, kyllä.

Ilkka Palomäki: Tokion olympiakarsinnat on ollut käynnissä kesästä 2018 asti ja, jos nyt ihan rehellisiä ollaan, niin suomalaismenestys on ollut aika ohutta noissa karsinnoissa, niin kuinka paljon tämä fakta painoi siinä, kun slovenialainen Rok Draksic palkattiin päävalmentajaksi syksyllä 2020?

Jaana Jokinen: Joo, kyllä sillä iso merkitys oli, että me tuota… 2019 oli jo vähän – tai kokonaan se karsinnat, miten oli lähtenyt käyntiin niin oli heikko, keikosti mennyt, niin kuin sanoit tuossa. 2019 sitten lähdettiin hakemaan semmoista, että tarvitaan muutos tähän toimintaan. Urheilijat valmentautuivat kukin omilla tahoillaan ja ei olla riittävän yhtenäisiä ja puuttuu semmoinen yhteinen sapluuna. Päädyttiin, että aletaan rakentaa semmoista tavallaan ydinryhmää, jolle pystyttäisiin mahdollistamaan ne harjoitusolosuhteet, jotka vastaisi kansainvälistä vaatimustasoa, niin samaan keskittymään ja kohti Pariisia – ehkä jopa 2028 Los Angelesin olympialaisia, että pidemmällä tähtäimellä. Todettiin, että Tokio tulee ja ei välttämättä ole se meidän juttuc, vaan nyt pitää pidemmällä pohjalla rakentaa sitä perustaa ja olosuhteita niille nuorille. Sitten just, että haettiin ratkaisua ja todettiin, että muutos tarvitaan ja Roki saatiin palkattua Suomeen.

Ilkka Palomäki: Draksic on nyt 2+2 vuotisella sopimuksella ja tietenkin valmentamaa ensisijaisesti maajoukkueurheilijoita, mutta kuinka paljon hänen työpanoksestaan menee tai on suunniteltu menevän tämmöiseen niin kuin pitkäaikaisemman vaikutuksen luomiseen suomalaisen judoon?

Jaana Jokinen: No, pääosa menee tällä hetkellä just siihen ydinryhmään. Mutta sitten kyllä meillä on suunnitelmissa, että esimerkiksi valmentajakoulutusta nyt VOK 3 -tasoon, niin lajin omana toteuttaa maajoukkueleirityksen yhteydessä, niin siihen tavallaan nivoa sitä hänen osaamistaan ja kyllä mitä meillä on yhteisiä palavereita ja käydään kunkin ikäluokan asioita läpi, niin kyllä hän niissä on mukana. Ei häntä ole sillä tavalla eriytetty tai annettu, vaan siihen omaan ryhmän toimintaan keskittyä, vaan että haetaan niin kuin niitä ajatuksia, mielipiteitä myös siihen muuhun toimintaan. Nyt esimerkiksi, kun meillä on syksyllä tarkoitus uusi novi-tehtävä aloittaa Helsingissä alle 18-vuotiaiden vastuuvalmentajana, niin kyllä siinä kysytään hänenkin mielipidettä, että mitä näkee siinä ihan työnkuvassa ja sitten myös, että minkälaista tyyppiä haetaan tuohon organisaatioon. Että koitetaan tiiminä mennä eteenpäin. Totta kai se vie ison ajan se huippuryhmän päivittäinen tekeminen, kun hän on mukana siellä lähestulkoon joka harjoituksessa, mutta että se mitä siltä ajalta kerkeää niin hyödynnetään

Ilkka Palomäki: No Rokin filosofiasta tulee meillä enemmän tekstijutussa myös olympiakomitean verkkosivuille, mutta jos pääkohdat käy nopeasti, niin hän on kovaa tulosta tehnyt aikanaan Sloveniassa sekä urheilijana että valmentajana. Intohimoinen laji-ihminen muuttanut nyt Suomeen ja vetää käytännössä kaikki maajoukkueen treenit, niin millaisesta muutoksesta tässä oikeastaan toimintatapana puhutaan suhteessa aiempaan?

Jaana Jokinen: No, kyllä siinä on semmoista vaatimustasoa harjoittelukulttuuriin ehkä suurimpana se muutos tapahtunut. Toinen iso asia on just tämä, että hän on päävalmentajana mukana. Hän vastaa niiden urheilijoiden valmennuksesta – siitä koko viikon toiminnasta. Että aiemmin – se, mitä mä muistan – niin mun aikana ei päävalmentajalla ollut näin isoa vastuuta urheilijoiden valmennusprosesseista, vaan on ollut taustalla henkilökohtaiset valmentajat, jotka ovat oman työn ohessa toimineet. Nyt hän on siihen heittäytynyt täysiä ja vastaa just Helsingin treeneistä ja sitten kilpailukalenterista, miten reissataan maailmalle leiritykseen. Se on iso muutos, että osa urheilijoista on vaihtanut valmennuksen täysin hänen valmennukseen ja tuo, mitä sanoin harjoittelukulttuurista, niin semmoinen vaatimustason nosto, että meillä on niin kuin semmoiset pelisäännöt luotu hänen tultua tai aloitettua syksyllä tuohon päivittäisharjoitteluun. Itse asiassa ne on ihan perusasioita, mitä on vaikka jossain, kun olen itse aikanaan aloittanut judon peruskurssilla, niin on ollut, että harjoituksissa ei istuta vaan seistään ja keskitytään ja ei höpistä, vaan kuunnellaan ohjeita, että ne on ihan tietyllä lailla perusjuttuja, mutta sitten ehkä päässyt löystymään meillä ajan myötä. Nyt on semmoinen ryhtiliike tapahtunut ja se mikä kuva mulla on urheilijat sen on ottanut hyvin vastaan.

Ilkka Palomäki: Onko valmennusfilosofiaisesti jotain isoa mullistusta menossa ja kuinka paljon judossa ylipäätään on erilaisia, vaikka ottelutyylejä tai selkeästi toisistaan poikkeavia harjoittelutyylejä?

Jaana Jokinen: Varmaan valmennusfilosofiassa korostuu just tämä kova harjoittelu ja sitten se fyysinen puoli, että varmasti valmentajana sä pystyt suuntautumaan, että menetkö sä taito edellä. Ehkä tietyllä lailla – no taktiikka, se ei varmaan voi olla pääsuuntauksena, vaan siellä pitää olla se tekniikka taustalla ja sitten just tuo fysiikkaharjoittelu, että sitä on tullut kyllä noille osalle lisää nyt siitä aiemmasta, että vahvemmin mennään se fysiikkaharjoittelu edellä, mikä mun mielestä on hyvä asia. Että jos meillä on vähemmän niitä harjoitusvastustajia, näitä ottelusparreja, tulisi liikaa samojen naamojen kanssa, niin sitten tavallaan se teho niihin harjoituksiin haetaan sitten sen fysiikkaharjoittelun kautta.

Ilkka Palomäki: No, alkuvuonna on saatu jo varsin rohkaisevia tuloksia eli muun muassa Martti Puumalainen oli seitsemäs Grand Slam -turnauksessa Uzbekistanin Taškentissa ja voitti siellä maailmanlistalan yhdeksännen. Myös Luukas Saha on ottanut jo ihan kovia päänahkoja 66-kiloisissa ja näin päin pos. Jos peilaa näihinkin tuloksiin, niin miten rohkaisevia signaaleina sä niitä pidät?

Jaana Jokinen: No, kyllä ne mun mielestä on siis hyviä tuloksia. Totta kai, sitä toivoo jatkossa lisää, että kun pitkäjänteisesti jaksavat tehdä töitä ja pysyvät terveinä. Mitä ne nyt syyskuulta on puolisen vuotta tuossa harjoitellut yhdessä, niin eihän siinä niin kuin taikatemppuja siinä ajassa, mutta mä uskon siihen – näidenkin, mitä totesit nämä urheilijat Luukas ja Martti – niin heidän pitkäjänteiseen työhön kohti Pariisia ja tavallaan, ettei oteta mitään pikaloikkia, vaan ollaan hänen siinä valmennuksessa se kymmenen kertaa viikossa ja toteutetaan sitä hänen ohjelmaa, niin mä uskon, että sitä tulosta tulee entisestään vielä jatkossa ja myös muille kuin näille kahdelle.

Ilkka Palomäki: Niin onko tämä myös itseluottamuskysymys, kuinka paljon nyt näitä tuloksia on tullut heti alkuvuodesta?

Jaana Jokinen: On varmasti sitäkin, mutta sitten tuota se, että sulla se itseluottamus… Siellä pitää olla tietyt asiat siellä taustalla tehtynä, että liikaa ei voi tuudittautua. Just se mukavuusalueella oleminen harjoittelussa, että siellä vaan niin omien rajojen – tavallaan, että mennään sinne toiselle puolelle, että tulee kehitystä, tällaiselle epämukavuusalueelle, niin sitä pitää olla siellä taustalla. Sitten taas, jos urheilija kuvittelee, että nyt kaikki asiat tulee tehtyä ja todellisuus on toinen, että se ei kuitenkaan se harjoittelu ole riittävän tehokasta, niin siinä ei mikään itseluottamus riitä sitten, kun ei vain ne ominaisuudet ole riittävällä taustalla.

Ilkka Palomäki: No tuota, aiemmin judolla on ollut toimintaa Helsingissä, Tampereella Lahdessa ihan liittotasollakin, niin nyt te olette tehneet aika selkeän keskittämisvalinnan eli olette keränneet huiput Helsinkiin ja oikeastaan Pääkaupunkiseudun urheiluakatemian eli Urhean vaikutuspiiriin ja suunnitelmat on jo aika pitkällä, että judosta olisi tulossa yksi Urhean painopistelajeista, kun Olympiavalmennuskeskus Helsinki siellä syksyllä starttaa, niin miten merkittävä juttu tämä muutos ja ajattelutavan muutos on teidän lajille ollut?

Jaana Jokinen: On se merkittävä, että siitä on puhuttu jo, että tämä ei ole nyt kahden vuoden juttu tämän muutosprosessin myötä, vaan siitä on ollut puhetta keskittämisestä jo reilu kymmenen vuotta sitten silloin, kun mä itsekin vaikka Lontoon aikaan, niin oli, että pitäisi kaventaa kahteen valmennuskeskukseen ja sitten näin tapahtui tuossa Rion jälkeen ja sitten tämä, mitä me tehdään, että muutetaan tai laitetaan kaikki tämän huippuvalmennukseen resurssit Helsinkiin, niin ei se mikään tietysti läpihuutojuttu ole, mutta näen sen, että tavallaan meiltä vaaditaan se, jos me halutaan olla mukana tuossa kansainvälisessä kilpailussa, että ei me voida hajauttaa enää toimintaa, vaan ne resurssit laitetaan samaan koriin ja se, että ollaan pääsemässä osaksi tai yhdeksi painopistelajiksi siinä OVK:ssa, niin se on meille tosi tärkeää. Tavallaan se on myös signaali, että uskotaan OK:n suunnasta tähän meidän juttuun, mitä ollaan rakentamassa, vaikka vielä meillä ei ole sitä todellista menestystä, mutta just tämä järjestelmätason muutos ja nämä mitä ollaan tässä tehty ja edelleen tullaan tekemään, niin ne antaa luottoa sinne suuntaan, niin on se tärkeää meille, lajille.

Ilkka Palomäki: Eli jos miettii teidän lajin omia resursseja, sitten vaikkapa niin kuin Olympiakomitean tehostamistukia, sitten Urhean akatemiapalveluita ja asiantuntijatoimintaa asian ympärillä eli se ajattelu on, että nyt ne kaikki purot virtaa ikään kuin yhteen paikkaan ja vieläpä sellaiseen paikkaan, missä on teidän parhaat urheilijat, niin tämä ajatuskulku siellä taustalla. Eli haetaan ikään kuin maksimaalista vaikuttavuutta niille resursseille.

Jaana Jokinen: Kyllä ja just se, että ei tarvitse tai, että ne tulee vaikka sen Urhean kautta tai OVK:n kautta ne palvelut, niin meidän ei itse tarvitse niitä alkaa niitä asiantuntijoita haalimaan joka suunnalta ja sitten vielä eri paikkakunnille, vaan nytkin meillä on siitä ydinryhmästä vajaa kymmenen urheilijaa, niin kahta lukuun ottamatta, ne asuvat ja harjoittelevat jo täällä Helsingissä, pääkaupunkiseudulla ja nyt nämä kaksi Tampereella olijaa ovat muuttamassa Helsinkiin, niin se tarkoittaa sitä, että meillä on kaikki täällä; urheilijat ja just, että heidän se tukitiimi pitää vielä sitten rakentaa. Totta kai, just, kun on uusia tulijoita tänne pääkaupunkiseudulle ja muutenkin tämä OVK on rakentumassa, niin siinä on se rakennusvaihe, että syntyy luottamus ja henkilöt on tuttuja, niin se vaatii oman työnsä, mutta tämä on tosi tärkeää meille, että pystytään olemaan siinä mukana ja ne palvelut on saatavilla.

Ilkka Palomäki: Ja eikö teillä ole myös Urhea-hallista tulossa ihan uunituoreet harjoittelutilat sitten, kun halli valmistuu syksyllä?

Jaana Jokinen: Joo, kyllä, että meillä on noin 400 neliötä mattoa siellä käytössä sitten, että ollaan… Sinne tulee judosali ja painisali on siinä samassa, että se on myös iso uudistus meille, että tähän asti treenit on ollut paikallisten seurojen tiloissa ja ei tuommoista 400 neliön mattoa mun tietääkseni judolla ole aiemmin ollut pääkaupunkiseudulla käytössä. Sitten pitää mennä tuonne urheiluopistoille, että samanlaiset tilat saa käyttöö, niin sekin on taas yksi iso askel tässä meidän toiminnassa, että harjoitukset on ne sitten lajia tai fysiikkaa, niin ne on siellä samassa paikkaa ja se toiminta pyörii siellä, niin kyllä se on semmoinen, että ammattimaisuus korostuu siinä.

Jaana Jokinen: No totesitkin, Tokion suhteen Rok tuli aika nopeasti liikkuvaan junaan ja vaikea vaikuttaa oikeastaan liikaa siihen mennessä, mutta mikä on oikeastaan teidän tilanne tällä hetkellä suhteessa Tokion olympialaisiin? Minkälaisia toiveita on vielä, että saataisiin urheilijoita mukaan?

Jaana Jokinen: Siis kyllä sinne mahdollista on vielä, että joku urheilija pääsisi. Karsinnat kestää kesäkuun loppuun. Meillä on ne EM-kisat on nyt huhtikuulla ja sitten koronan myötä, niin ilmestyi MM-kilpailut vielä kesäkuulle, että ne ei alkujaan tai aiemmin olympiavuonna ei ollut MM-kisoja noin lähellä, mutta tosiaan, kun noita turnauksia viime syksystä peruuntui ja on nytkin peruuntunut osa, niin ne on tuonut sinne loppukeväälle turnauksia. Mutta tuota, sanotaanko näin, että tämä huippuryhmäohjelma on nyt rakennettu siten, että siinä ei ei tavoitella niin kuin tosissaan Tokio-paikkaa, että ei käydä niitä kaikkia Grand Slameja, mitä on tarjolla, vaan, että osallistutaan osaan ja haetaan niistä sitten hyvän harjoittelun kautta tulosta ja varmaan lähimpana tällä hetkellä siinä taitaa olla Puumalalaisen Martti, mutta siinä se piste-erokin on 1500 pistettä muistaakseni, niin se vaatii kyllä ihan mitaliotteluita Grand Slam -tasolta, ellen nyt ihan puuta heinää puhu, mutta tosiaan se ei ole meillä pääfokuksena, vaan siellä on – no, elätellään vielä pieniä toiveita esimerkiksi Universiadit voisi olla mahdollista, jos ne järjestetään ja se niin kuin nuorelle joukkueelle yksi etappi ja sitten 23-vuotiaiden EM:t. Meillä itse asiassa sitten ensi vuonna näillä näkymin niin kesäkuulla alkaa karsinnat Pariisiin, että tavallaan ollaan sinne valmiita. Se on se tavallaan pääfokus, että sitä kohti.

Ilkka Palomäki: Niin se on taas, kun alkaa se kahden vuoden karsintarumba ja tietenkin siinä on sekin, että jotta pääsee hyviltä jalansijoilta siihen karsintarumbaan ja pääsee niihin oikeisiin turnauksiin, niin ei tässä nyt ihan hirveästi ole aikaa tuhlattavaksi asti myöskään Pariisin suhteen.

Jaana Jokinen: Juuri näin. Ainakin se, mikä itsellä oma kokemus ja mitä urheilijoita on seurannut niin kuin suomalaisia tästä läheltäni, niin ne karsinnat, kun alkaa, niin kyllä vahvuus on, että sulla on jo jotain menestystä ja tulosta niistä karsinnoista. Tavallaan siinä herkästi vähän alkaa liian korkeita tavoittelemaan, jos lähtee ihan nollista, että se ranking on kaukana siitä karsintarajasta tai sitten, että sulla ei ole minkäänlaista tämmöistä aikuisten menestystä siinä alla. Se on kuitenkin – ne on erilaiset, ne on eri turnauksia. Puhutaan tästä Kansainvälisen Judoliiton IJF World Tourista ja just Grand Slameista, Grand Prix -kisoista, niin ne on eri kisoja kuin sitten vaikka alle 21-vuotiailla on Eurooppa-cupit. Että vaikka sinne nousee samoja oman ikäluokan urheilijoita, mutta siellä ne kokeneet kehäketut mukana, niin se on kuitenkin erilainen ympäristö.

Ilkka Palomäki: Niin ja se, että teillä on tähtäin Pariisissa ja myös tietyllä tavalla jo Los Angelesissa, niin eikö näin, että nykyinen maajoukkueen ikärakenne myös tukee tätä ajattelua?

Jaana Jokinen: On joo, että suurin osa vielä taitaa päästä syksyllä 23-vuotiaiden EM-kilpailuihin. Jotain muutamaa lukuun ottamatta ne on ihan siinä 20… Alle 25-vuotiaita kaikki. Mähän itse otin parhaat vuoteni kolmekymppisenä. Tietysti se vaatii elämältä, että sä pystyt järjestämään asiat, tekemään pitkän uran, mutta esimerkiksi Puumalalaisen Martti raskaan sarjan ottelija, niin siellä nämä raskaan sarjan urheilijat on hyvin pitkälti kolmekymppisiä ne, jotka menestyy, että hyvin on aikaa kyllä vielä.

Ilkka Palomäki: Hyvä. Kiitos paljon vierailusta OlympiaCastissa Jaana Jokinen.

Jaana Jokinen: Kiitos oikein paljon.

Ilkka Palomäki: Kiitos vielä Jaana Jokiselle vierailusta OlympiaCastissa. Seurataan mielenkiinnolla, kuinka judon tekemät merkittävät muutokset näkyvät tuloslistoilla kohti Pariisin ja miksi ei jo Tokion olympiakisoja mentäessä. OlympiaCast palaa ääneen jälleen viikon päästä uusin aihein ja, jotta seuraava jakso ei mene ohi niin käy ihmeessä tilaamassa tämä podcast sieltä, mistä podcastisi kuuntelet. Se ei vie paljon aikaa ja me arvostamme kovasti, jos vaikka käyt heittämässä arvion meistä, niin se auttaa paitsi meitä kehittämään toimintaamme, niin toisaalta myös uusia kuuntelijoita löytämään tämän podcastin luo.