OlympiaCastin vieraina Lasse Kukkonen ja Eero Mikkelä – hyvässä joukkueessa on yhteistä huumoria ja tilaa olla oma itsensä

Mari Lohisalo: Tervetuloa OlympiaCastin seuraan. Tämä on Suomen Olympiakomitean tuottama podcast-sarja, jossa nostamme esille suomalaisen huippu-urheilun ja seuratoiminnan ilmiöitä, tarinoita ja ihmisiä. OlympiaCasteja on tehty syksystä 2018 asti, joten jaksoja löytyy jo monenlaisista aiheista. Meidät löydät yleisimmiltä podcastin tarjoajilta. Tämän jakson hostina toimii Mari Lohisalo.

Mari Lohisalo: OlympiaCastissa puhutaan tänään joukkuehengestä ja joukkueeksi kasvamisesta. Tulevana talvena Suomessa kilpaillaan Euroopan nuorten olympiafestivaalit, Suomen historian neljännet viiden renkaan kisat eli olympialipun alla kisattavat arvokilpailut. Suurin osa lajeista kilpaillaan maaliskuussa, mutta poikien jääkiekkoturnaus päästään kisaamaan jo joulukuussa. Suomen joukkueella on joka lajissa niin sanottu lajikummi eli urheilijoita tsemppaamassa on lajissa tunnettuja huippu-urheilijoita, nykyisiä tai jo uransa päättäneitä. OlympiaCastin vieraana on tänään poikien jääkiekon lajikummi, jääkiekkoa seuranneille varmasti tuttu mies eli Lasse Kukkonen. Tervetuloa OlympiaCastiin.

Lasse Kukkonen: Kiitoksia.

Mari Lohisalo: Ja meillä on tänään myös toinen vieras eli urheilupsykologi Eero Mikkelä, joka toimii Suomen EYOF-joukkueessa psyykkisen valmennukseen asiantuntijana. Tervetuloa myös Eero.

Eero Mikkelä: Kiitos paljon.

Mari Lohisalo: Lähetääs liikkeelle teidän omilla tarinoilla, aloitetaan Eero vaikka sinusta eli sä työskentelet tällä hetkellä nuorten urheilijoiden parissa Vuokatti-Rukan urheiluakatemiassa ja teet töitä urheilupsykologina. Kerro vähän, että miten sä olet päätynyt työhön urheilun pariin ja millainen oma urheilutaustasi on.

Eero Mikkelä: Joo tosiaan. Itte en oo huippu-urheilija ollu, mulla on lajitausta jalkapallosta, salibändysta lähinnä aladivarista. Tällä hetkellä Kajaanin Papaksessa pelaan salibändyä. Terveiset vaan Papaksen porukoille, jos siellä tätä kuunnellaan. Mutta pikkusiskoni Airin kautta on huippu-urheilu-uraa päässyt näkemään sivusta. Hirveä kunnioitus on ollut aina Airin uraa kohtaan. Sulkapallon parissa aika hienon uran hän teki. Ite sitten psykologina taas kun lähti sitä opiskelemaan ja kun on sen ohessa aina valmentanut ja pyörittänyt joukkueita, on ollut mukana, niin jotenkin tajusin, että urheilupuoli, jotenkin tämä valmennuksellinen ote on itelle aika semmonen luontainen ja sen kautta sitten urheilupsykologin rooliin on hakeutunut ja opiskellut ja tehnyt hommia, että on tässä pisteessä sitten nytten. Siinä ehkä lyhykäisyydessään. Jos urheilullisia meriittejä pitää varmaan tuolta Lassen suunnalta tässä kohtaa hakea.

Mari Lohisalo: No sitten mennään Lasseen elikkä sun pelaajaura kesti parikymmentä vuotta ja päättyi aika tarkalleen vuosi sitten Raksilan jäähallissa Oulun Kärppien paidassa. Tuohon ajanjaksoon mahtuu valtavan paljon. Siellä on mm. Maailmanmestaruus ja olympiahopea ja kaksi MM-hopeaa, kaksi olympiapronssia, yksi MM-pronssi, neljä Suomen mestaruutta… Ihan huikea huikea määrä arvokisamitaleja. Mutta kerro vähän, että miten päädyit lajin pariin ja missä vaiheessa sulle oli selvää, että haluat tehdä urheilusta itsellesi ammatin.

Lasse Kukkonen: No joo, mä ehkä lajin pariin päädyin varmaan aika perinteistäkin reittiä kaveriporukan kanssa. Itse asiassa tässä missä mä nyt istun niin tuosta ikkunasta näkee sen kentän missä mä oon aloittanut jääkiekon eli asutaan  hyvin lähellä mun lapsuuden maisemia nykyäänkin. Sieltä sitten Kärppien junioriporukoihin ja laji vei mukanaan. Nuorempana pelasin myös jalkapalloa ja pesäpalloa, silloin tuli vähän muutakin lajia harrastettua. Sitten 15-vuotiaana oikeastaan mä tein lajivalinnan ja  jääkiekko vei mukanaan. Ehkä nyt jälkikäteen jos ajattelee, varmaan yksi syistä oli se, että siellä oli paljon ystäviä ja että tykkäsi siitä, että jääkiekossa voi liukua, ei tarvi koko ajan juosta tai tehdä töitä, että voi vähän huilatakin välillä. Ehkä semmoinen tavoite sitten.. unelmiahan on aika pienestä asti ollut urheiluun liittyviä, mutta se että se milloin se konkretisoitui, niin olin varmaan lukioiässä, kun pääsin Kärppien A-junnuihin, tavallaan tajusi että se matka sinne… Silloin pelattiin Oulussa vielä silloista divaria, nykyistä Mestistä, täällä ei ollut liigaseuraa, mutta että se hyppy ei ole välttämättä niin iso mitä sitä joskus on miettinyt. Silloin siitä varmaan tuli semmoinen tavoite ja alkoi konkreettisesti hahmottaa, että on mahdollista tehdä jääkiekosta uraa. Ehkä milloin sitä sitten lopullisesti uskoi, että siitä tuli ura, niin oli varmaan sitten pari vuotta ennen kuin lopetti. Että siihen asti sitä aina mietti, että vieläköhän tätä? toivottavasti tätä saa vielä jatkossakin tehdä.

Mari Lohisalo: Millaiset asiat sulla niin kuin silloin nuoruudessa vei sitä ajatusta eteenpäin? Jotenkin jos kuvaat sitä prosessia siihen huippu urheilijaksi kasvamiseksi ja mitä se sun kohdalla tarkoitti?

Lasse Kukkonen: No ensimmäinen on semmonen ymmärrys. Minkä mä uskon, että tietyllä tavalla siihen vaikuttaa paljon aina ympäristötekijät, mutta se että jos sinne huipulle haluaa niin positiivisessa, nimenomaan positiivisessa mielessä, sä haluat luopua tietyistä asioista. Ymmärrät, että sitä ihan koko kakkua mitä meillä elämässä on, niin sä et pysty ihan välttämättä silloin tekemään. Jo silloing tavallaan se ajan hallinta ja asioiden priorisointi oli varmaan se yksi, mä uskon että mun vahvuuksista. Totta kai siihen vaikuttaa paljon kaveripiiri ja se ympäristö ja ne valmentajat, ketkä siinä on. Olen tosi tyytyväinen, että sain esimerkiksi silloin lukion käytyä, mikä oli kyllä aika, tälleen rehellisesti myöhemmin sanottuna, lähellä jäädä kesken. Mutta että onneksi siinä oli sitten taas aikuisia ihmisiä ketkä vahvasti kehotti sen hoitamaan pois kunnialla ja. Ja mitä mä uskon siitä se hyöty, että jos mä oon rehellinen, että oliko välttämättä sitä ylioppilaslakista hyötyä, niin ei sillä välttämättä kauheasti jääkiekon kans ollut hyötyä, mutta se hyöty siitä oli, että oppi tavallaan siihen, että ne asiat tulee hoidettua, kun ne aletaan hoitamaan ja vaan tavallaan määrittelee ja suunnittelee sen oman ajankäytön.

Mari Lohisalo: No nyt jos miettii näitä olympiafestivaaleille valittavaan joukkueeseen tulevia urheilijoita, niin he ovat juuri tällaisia 17-18 -vuotiaita huippu-urheilijaksi kasvamassa olevia nuoria. Eero sä teet töitä just tuon ikäisten urheilijoiden kanssa, niin kuvaatko millainen vaihe se on psyykkisen valmennuksen näkökulmasta? Ja Lassekin voi ottaa kantaa, käsittääkseni teet alalla töitä tällä hetkellä oman jääkiekkourasi jälkeen.

Eero Mikkelä: Joo tosiaan, nuorten kanssa on ihan mahtava olla tekemisissä. Intoahan on ihan valtavasti ja semmoista tavoitteellisuutta ja ehkä toi mitä Lasse äsken sanoi tuosta ajohallinnasta ja priorisoinnista ja tällaisesta, niin sehän on yks semmosia ihan ehdottomasti keskeisiä asioita, että miten tässä ikävaiheessa, että mihin ne omat panokset laittaa ja kuinka paljon vaikka just sitä lukioo tekee ja kuinka paljon sitä urheilua ja tuosta ehkä olisin Lasselta halunnutkin kysyä vielä että mitä itse sanoisit nykyään jollekin tällaiselle nuorelle urheilijalle tästä että miten sä toisit sen ite esiin, että kun sanot että vanhemmat on tuonut sulle ja aikuiset sitä, että se lukio kannattaa käydä. Tämä on mun mielestä mielenkiintoinen teema, koska tää teema on varmasti jossain määrin ikuinen urheilun ja opiskelun ja muun yhdistämisessä. Mutta muuten niin tää on iso ikävaihehan tää on että yks semmonen toinen ehkä myös jos haasteiden kautta miettii on varmasti se, että nuoruudessa vielä fyysiset erot on voinut tehdä joistain vähän parempia kuin toisista ja sit tässä ikävaiheessa ne sitten viimeistään alkaa vähän tasaantumaan. Sekin on semmonen, että kilpailu alkaa kovenemaan ja pitää löytää ne omat vahvuudet ja tämmöiset millä siellä urheilussa pärjää. Se on yks semmonen.. Oppii tuntemaan itsensä urheilijana tässä ikävaiheessa myös. Siihenkin varmaan mahdollisesti tänään podcastissa taidetaan ottaa tähänkin teemaan vähän kantaa myöhemmin. Mutta on iso vaihe, mutta samalla tosi innostava. On mahtava mahtava kuten sanoin niin olla tässä vaiheessa töissä. Mutta jos Lasselta saa kysyä, niin kysyisinkin just tohon, että mitä sä niinku sanoisit siihen tommoselle nuorelle.

Lasse Kukkonen: No mä ehkä sanoisin, että niinku mä sanoin, että mikä hyöty mulle siitä oli siitä asian käsittelystä, lukion käsittelystä, oli se että tavallaan ekanakin se, että pelasin mä sitä jääkiekkoa sitten sen jälkeen vuoden tai 20 niin se, että mähän en missään vaiheessa ole pelkästään Jääkiekkoilija. Mussa on aina se toinenkin puoli. Se tavallaan sen ei-jääkiekkoilija -minän puoli. Varsinkin nuorella monesti se hyvin vahvasti määrittyy se tunne itsestä ja hyvyydestä tai huonoudesta sen urheilusuorituksen mukaan niin, että oikeastikin vaikka se on pieninä annoksina sitten koulua tai muuta, että sulla on muuta siinä välillä. Sun on hyvä saada niitä ajatuksia ja sitten myöskin se, että sä voit saada sieltä niitä pieniä onnistumisen tunteita silloin kun se urheilu on haastavaa, koska jos sitä aikoo ammatikseen tehdä, niin se tulee olemaan haastavaa jossain vaiheessa. Tulee vaikeuksia, tulee haasteita, aika isojakin pettymyksiä, niin että se ei tavallaan se koko vene aina keikahda sen mukaan, että hävittiinkö me eilen vain voitettiinko me eilen. Siihen on hyvä saada tasapaino ja sitten kun myöhemmin siihen todennäköisesti aika monella liittyy perhettä ja muuta niin sä et kuitenkaan, vaikka urheilija on tietyllä tavalla monesti hyvinkin itsekäs, mutta sun on hyvä ymmärtää, että siinä se muu elämä elää koska jossain vaiheessa se urheilu jää pois. Tätä ei kukaan pysty ammatikseen tekemään meidän suomalaisten eläkeikään asti, todennäköisesti. Niin on hyvä, että sulla on ymmärrystä siitä toisesta, että se ei ihan kokonaan määrity sen mukaan, että mitä sä osaat urheilijana ja kuinka hyvää tai välillä kuinka haasteellista se on. Sen takia mun mielestä se olisi hyvä, että siinä on hyvä pitää mukana sitä tasapainoa toiselta puolelta. Mä en usko, että se on oikeasti kenenkään huippu-urheilu-urasta missään nimessä pois, päinvastoin. Se oikeasti mahdollistaa sitä niinku sanoit, että se tosi vahvasti tuossa vaiheessa nyt kun ollaan sen junioriurheilun ja aikuisurheilun kynnyksellä, niin ne fyysiset erot alkaa tasoittumaan. Mä väittäisin, että urheilusta on varmaan.. sanotaanko, uskallanko sanoa, varmaan 80-90 pinnaa huipulla on sitten loppujen lopuksi sitä itsensä tuntemista ja sitä psyykkistä puolta, niin se mielikin tarvii tasapainon sinne kanssa.

Mari Lohisalo: Muistatko millaisia muistikuvia sulle on Lasse itsellesi jäänyt omalta uralta tuossa ikävaiheessa? Sanoitkin, että sait tavallaan tukea siihen muuhun elämään ja kannustusta käydä lukiota. Mutta oliko se esimerkiksi pelillisesti semmosta kovaa kehittymisen vaihetta ja oliko sulla ajatus että nyt niin kuin vaan tätä jääkiekkoa vai mikä sun oma fiilis oli.

Lasse Kukkonen: No joo varmasti ajatus oli paljon se, että nyt vaan tätä jääkiekkoa. Tokihan siinä vaiheessa myös sitten kehitysaskeleet on tietyllä tavalla aika nopeita koska ollaan fyysisestikin siinä iässä, että reenimäärät esimerkiksi lukiossa nousee tosi paljon. Että jos aikaisemmin reenattiin kerran päivässä, niin yhtäkkiä reenataankin kahdesti päivässä. Kyllähän se kehitys tulee paljon sitäkin kautta ja se ruokkii tietenkin sitä intohimoa tuossa vaiheessa. Että kun se unelma on ja sä hoksaat, että kehitystä tapahtuu. Ehkä siinä sitten jossain vaiheessa tulee se vastaan, että sitä kehitystä ei tapahdukaan ihan niin paljoa. Sen käsitteleminen on se yksi iso haaste myöskin. Sillai musta on kivaa, että jälkeenpäin mietittynä, en mä sitä silloin tietenkään ajatellut, mutta onneksi tavallaan omat vanhemmat, isä on pelannut aikoinaan jääkiekkoa Kärpissäkin, mutta jostain syystä osasivat siirtyä tuossa vaiheessa, kun siirryin lukioon ihan täysin siihen niin kuin vanhemman rooliin. Että ei niitä ihan hirveesti kiinnostanut kenelle mä syötin siellä pelissä tai muuta. Että kyseltiin enemmän että mitä fiiliksiä. Ja edelleenkin sitä, että oliko mukavaa ja sitä muuta puolta. Mä koin ite ainakin, että se on ollut tosi tärkeä uralla koska niitä ihmisiä, kellä on mielipide sun urheilusuorituksista on satoja varsinkin kun jääkiekon kanssa ollaan tekemisissä. Ihan hyvä, että jollakin on enemmän kiinnostusta mikä se fiilis itelle jäi sieltä, että oliko se mukavaa edelleenkin.

Eero Mikkelä: No joo tohon voisin ottaa sen verran kantaa omien kokemusten kautta, että Airin kaa varmaan ikinä tästä uran aikana juteltu, mutta aina itse pyrin olemaan nimenomaan isoveli hänelle. En niin hirveästi urheilu-uran aikana puhunut urheilusta, että nyt nykyaikana kyselen kaikkea, kun ite urheilupuolella töissä. Siis nyt puhutaan kyllä ja Airi auttaa välillä jossain tai tuo omia kokemuksia mitä mä voisin käyttää vaikka jossain oppitunneilla ja tälleen, mutta urheilu-uran aikana pyrin nimenomaan olemaan isoveli. Että pystyn kyllä tietyllä tavalla samaistumaan tuohon ja näen tuon myös tosi tärkeänä niin kuin ylipäätänsä kun nuorten puhutaan. Erilaisia tarinoita aina näkee ja eri lailla urheilu-uraan suhtautuvia vanhempia. Toki jokainenhan on yksilö, että eri ihmisillä toimii varmasti eri jutut mutta myös se, että lähipiiristä tulisi muutakin kuin sitä urheilua, niin se on tosi tärkeitä.

Mari Lohisalo: No tuota puhutaan seuraavaksi vähän oikeastaan tuosta omien vahvuuksien tiedostamisesta ja roolin löytämisestä joukkueessa. Sä olet Lasse työskennellyt useiden huippuvalmentajien kanssa ja ollut lähes poikkeuksetta kaikkien luottopelaaja ja usein myös joukkueen kapteenistossa. Ja sinua on kuvailtu mm. termeillä pelaajavalmentaja ja luontainen johtaja ja sun pukukoppipeliä on ylistetty, niin miten tommonen asema ja valmentajien luottamus saavutetaan ja mitä se sun mielestä vaatii pelaajalta vai onko se sulle ollut niin kuin aina jotakin luontainen rooli.

Lasse Kukkonen: Varmasti tälläkin puolella meillä on luontasia ominaisuuksia ja samaan aikaan fyysisellä puolella joku on nopeampi kuin toinen niin kuin luonnostaan, mutta sehän ei tarkoita missään nimessä sitä etteikö toinenkin voisi olla nopea ja kehittyä siinä nopeudessa. Koen, että se oli varmaan yks mun vahvuus, mulla oli itellä 20 vuotta urheilupsykologi esimerkiksi käytössä ihan uran alusta asti. Eli tavallaan se mitä monesti sanon itse nuorille, että jos mä oon sitte uran loppupuolella vaikka sanottiin että on henkisesti vahva, niin en mä syntynyt henkisesti vahvana. Vaan mä harjoittelin tietoisesti sitä asiaa, itseni tuntemista. Mä uskon, että se jos puhutaan siitä pukukoppielämästä ja valmentajan kans toimimisesta niin uskon, että opin siihen että pystyn katsomaan itseni välillä vähän ulkopuolisen silmin omaa käytöstä, omaa tekemistä, omaa persoonaakin, pelaajapersoonaa nimen omaan, ja sitä kautta hahmottaa niitä mun hyviä puolia. Ja sitten myös niitä mun heikkouksia. Meillähän kaikilla on niin kuin, vaikka mä halusin ja toivoin olevani täydellinen kapteeni, vaikka mitä musta ei ikinä tullut, koska mulla on mun omat persoonan puolet. Jotkut toimii hyviä ja jotkut on sitten niitä heikkouksia, mihin mä tarvitsin niitä muita mun  joukkuekaveretten apua ja tukea. Mulla oli loistavia urheilupsykologeja kenen kanssa pystyin aidosti sitten keskustelemaan niistä omista peloista, omista epävarmuuksista siinä joukkueen sisällä ja mitä enemmän niiden kanssa oli sinut niin sitä paremmin uskalsi olla oikeasti oma itsensä, omalla persoonallaan heittäytyä sille pelille ja puhua myös valmentajalle asioista avoimesti ja rehellisesti, kun oli eka itse niitten kanssa suht koht sinut.

Mari Lohisalo: Eli tapahtuiko se sun mielestä vähitellen se kasvaminen siihen rooliin vai oliko se jotenkin sitten niin..

Lasse Kukkonen: Varmasti siinä on ollut sellaisia luontaisia piirteitä, vaikka se että oon aina tykännyt olla äänessä pukuhuoneessa, oon tykännyt aistia sitä pelin tunnelmaa ja se on varmasti ollut luontaista, sisäsyntyistä. Mutta jo se että jos mä nyt ajattelen mä olin Kärpissä eka kerran 21-vuotiaana kapteeni ja nyt sitten viimeisen kerran 38-vuotiaana niin onhan se ihan eri. Tavallaan sama ihminen, mutta ihan eri kantilta katsoo asiaa ja toimii ihan erilailla kapteenina. Että onneks en 21-vuotiaana ajatellut asioita sillai kuin ajattelin 38-vuotiaana ja en myös 38-vuotiaana ehkä käyttäytynyt ihan joka asiassa samalla tavalla kuin 21-vuotiaana. Varmaan siinä on paljon opittua ja semmoista pyrkimystä kehittää sitä ja ymmärtää paremmin sitä roolia, mutta varmasti siinä on sellaista sisäsyntyistä. Varmaan ihan ekana tarvii haluta olla kapteeni. Sekin on semmonen asia mikä pitää uskaltaa itselleen myöntää, että ollaan joukkueurheilussa, mutta kyllä mä nautin ja halusin. Niin kuin joku haluaa sen ylivoimavastuun tai joku haluaa maalivahtina olla, niin mä halusin olla sillä tavalla joukkueessa mukana ja osa pelaajista ei välttämättä sitä halua halua ikinä ja sekin on ihan ok. Me tarvitaan niitä erilaisia persoonia siihen.

Mari Lohisalo: Eero, mitä ajatuksia sulla herää tästä?

Eero Mikkelä: No mun mielestä ylipäätänsä tämmöinen itsetuntemus sen tunteminen, että kuka on urheilijana ja mikä sulle sopii, niin on ihan älyttömän tärkeä asia ja ihan lajista riippumatta. Että jossain joukkueurheilussahan tietysti joukkueen sisällä on eri roolit ja siellä se on tavallaan luontaisempaa, että vähän haetaan että kuka on se kapteeni ja osa on ykköskentän senttereitä ja osa on siellä kolmosketjussa. Siinä on niitä rooleja jo erilaisia, mutta myös vaikka täällä talvilajien, hiihdon ja muiden parissa työskentelevänä niin kyllä mä näen että se on ihan yhtä isossa osassa siellä tää tällainen itsensä tunteminen ja sen että kuka sä oot urheilijana ja vaikka sehän on se että millainen kilpailija sä oot optimaalisesti ja milloin sun kannattaa vaikka hiihtokisoissa iskeä. Oot sä enemmän loppukiri-ihminen vai ootko sä sit semmonen, että sun kannattaa se ratkaisun paikat tehdä vähän aikaisemmin jo siellä matkan varrelle. Mikä sopii niihin sun ominaisuuksiin. Se ei ole vaan semmosta että mennään ja tehdään vaan. Siinä on se ajatus mukana, mutta se ajatus on lähtee siitä, että tietää ylipäänsä että kuka urheilijana on ja vähän reflektoi sitä, pohtii sitä mikä just itselle sopii. Muutenhan sitä urheilusta tulee aika vaikeita.

Lasse Kukkonen: Mun mielestä sekin just, että tunnistetaan niitä omia ominaisuuksia ja myös sitten varmasti samalla tavalla yksilölajeihin kuin joukkuelajeihin myös sitä, että mikä on se mulle optimaalinen tunnetila siihen kilpailutilanteeseen. Me helposti nuorena vaikka otetaan, että valmentaja ajattelee, että sä et ole tosissaan, jos et sä ole totinen. Vaikka jonkun tarvii mennä hyvin rennosti ja olla iloinen ja nauravainen. Se ei poista sitä ettei se olis ihan yhtä tosissaan ja se ei haluas voittaa. Me otetaan sitä ja nuoret pelaajat ottaa sitä pukukopissa vanhemmilta pelaajilta, että jos mun tapa oli olla vaikka mun tunnetila tarvi olla aika aggressiivinen, se oli mulle optimaalinen, mutta en mä sitä kenellekään voi suositella. Jollakin toimii paljon paremmin joku muu. Just sitä kokonaisurheilijan hahmottamista ja sehän on nuorille mahtavaa sitten kun he hoksaa niitä, saa niitä ahaa-ilmiötä. Se on myös aika iso ja nyt varsinkin kun meillä on tämä sosiaalisen median kautta näkyvyys ja muu paljon laajempaa mitä silloin kun mä olin 18. Eihän silloin.. lankapuhelimella soitettiin, ei tarvinnut miettiä semmosia asioita, niin se laittaa haasteisiin, että sä uskallat oikeasti niin kuin opetella ne omat tavat ja ne toimivat jutut ja muut, kun kaikilla on tavallaan joku olettamus, että mitä sun pitäs olla ja sitten jos tulee se epäonnistuminen se johtuu siitä, että se oli tommonen. Suorituksen epäonnistuminen voi johtua jostain ihan muusta sitten. Sen takia olis kauhean tärkeää, että olisi niitä ihmisiä kenen kanssa voit niin kuin pallotella asioita.

Eero Mikkelä: Joo ehdottomasti. Ja toi mitä sanoit, että pitää olla totinen tai jotain, niin on semmonen minkä itsekin on kyllä huomannut. Että aina sanotaan nyt vaikka pitää olla keskittynyt. Urheilu on täynnä tämmöistä valmennuspuhetta, että nyt ollaan tällainen tai nyt ei näin tai nyt nautitaan tästä mutta eihän se että… Tottakai urheilusta pitää nauttia myös, mutta se että jokaisella on oma tapansa olla siellä ja saada itsestään se paras irti ja tää on just kuin aikaisemmikin puhuttiin noista nuorten kanssa, niin mä nään että tää on tässä nuorten vaiheessa yks semmosia mun mielestä keskeisiä oppimissisältöjä. Mikä se sun oma vireystila on, joka on optimaalinen sinne pelitilanteeseen tai urheilutilanteeseen. Just tää yksilöllisyys mun mielestä tässäkin teemassa ois jotenkin mahtavaa, jos se ymmärrys siitä olisi vielä parempaa. Jollekin se, että se juttelee kavereiden kaa ja pitää sillä sillä tavalla se mielen virikkeenä ja sopivan rentona ennen kisaa, se toimii sille ihan yhtä hyvin kuin jollekin muulle se, että on vaikka aggressiivinen tai jäällä jonkun muun tunteen vallassa. Miten muuten, tähän teemaan kiinnostaa kysyä: pukukoppimusiikkihan on tämmönen urheiluun ja osin tähän tähän teemaan aika vahvasti sidostuva, niin miten sä Lasse oot sun uran aikana kokenut pukukoppimusiikin ja sen roolin, koska sehän herättää.. musiikki herättää hyvin erilaisia tunteita ihmisissä?

Lasse Kukkonen: Joo kyllähän se on aika… sanotaanko, että pukukopin epäkiitollisin homma on olla dj, koska aina joku antaa kritiikkiä. Kyllähän siinä pyritään menemään tavallaan sinne, että me löydettäs semmoinen, tavoite olis että jokaiselle jotakin -tyyppinen, ja sitten se että ei varmaan ihan taas ääripäihin ei voi mennä, että sitten se on niinku toinen ahdistuu siitä. Ja on pelaajia, jotka sitten tietoisesti niinkö että osa vaikka tykkää jossain vaiheessa mennä pois pukukopista jos haluaa, että ne ei vaikka tykkää musiikista ollenkaan. Että ne haluaa sitä hiljaisuutta, semmoista rauhallisuutta. Ärsykkeitä alas eikä sitä tarvitse kattoa pahalla silmällä. Se tarvitsee rauhaa siinä hetkessä ja sitten on tietenkin semmoisia asioita mitä sovitaan ennen kauden alkua,  että milloin se musiikki laitetaan pois ja kaikki tietää sen. Siitäkin kannattaa puhua että se on tietoista, että mitä me siellä tehdään. Jos joku haluaa jonkun tietyn biisin sanotaan ja laitetaan se sinne soittolistalle. Tokihan nykypäivänä tää musiikin kuuntelu on helpottunut. Kyllä siellä aika paljon pelaajilla on omia kuulokkeita päässä ja kuunnellaan omaa musiikkia. Sitten vaan ehkä viimeinen yks kaks biisiä, millä pyritään hakemaan semmoista yhteistä tunnetilaa.

Eero Mikkelä: Ollaan tuosta keskusteltu joissain joukkueissa, joissa itsekin on ollut, että voiko mennä kulttuuri kopissa siihen, että kaikki kuuntelee omaa musiikkia mut nähtävästi sullakin on Lasse kokemuksia siitä kun se usein nykyaikana on niin helppoa. Jotenkin se mun mielestä on luontevaa, että jokainen sais mennä koska sillä on se, oltaisi nimenomaan sillä omalla alueella, mutta toki se ottaa kopin yhteisöllisyyden tietyllä tavalla se on sitä että sinne suuntaa lovi, että tuohan ei oo… Tai jos sen silleen haluaa nähdä että mitä mieltä sä tästä oot?

Lasse Kukkonen: Mä koen, että se vaikka kuuntelis niinkö loppuun asti. Osahan kuuntelee erätauollakin niinkö musiikkia mitä kopissahan ei soiteta erätauolla taas musiikkia. Miksi? En tiedä se on vain joku perinne jostain. Mutta mun mielestäni sillä voi.. Mutta mun mielestä ennen peliä on myös hyvä olla taustamusiikkina jotain yleistä, koska sitten siellä on myös se, että osa tykkää jutella. Sitten se on vähän hassu jos siellä on kauhee puheen hälinä. Se musiikki vähän tai että saavat puhua vähän sitä henkilökohtaisemmistakin asiasta. Sulla mietityttää joku niin välttämättä sitä ei jaksa siinä kaikkien edessä puhua, vaan lähimmän ystävän kanssa pohtia. Mä en näe sitä missään nimessä ratkaisuna, että kielletään vaikka oma musiikkisoittimet, koska jos mä tykkään käydä yksin kävelyllä, niin ei sitäkään voi multa kieltää. Mun mielestä rehellisesti esimerkiksi yhteinen alkulämpö ennen ennen on pahinta mitä voidaan tehdä, koska joku tykkää tehdä jotain, kun taas joku tykkää istua ja se joka tykkää istua, niin annetaan, jos se kokee että se auttaa. Tottakai sitä kannattaa joskus vähän analysoida että auttaako se siihen suoritukseen, mutta se että kerrotaan kollektiivisesti, että mennään sitten kaikki kahdeksalta nukkumaan ja syödään ruisleipää, vaikka aamulla tekis mieli puuroa. Et se kyllä sinne pitäisi yksilöille tilaa jättää sotaa enkä mä en usko että se ketään häiritsee. Samalla mä uskon, että me tarvitaan sitä yhteistä musiikkia sinne kuitenkin. Tavallaan semmosta mahdollisuutta myös paeta siihen yhteisöön.

Mari Lohisalo: No mennäänkö tuohon olympiafestivaaliturnaukseen. Jo tässä vaiheessa me tiedetään, että se tulee herättää aika laajakin mielenkiintoa ja katsomossa tulee olemaan esimerkiksi noin sata scouttia eli kykyjenetsijää. Niin mitä sanoisit näille nuorille pelaajille vinkiksi, että miten se fokus pidetään siinä pelissä ja pelataan nimenomaan joukkueen eteen, kun se paine varmasti kasvaa siihen että halutaan tehdä näyttäviä yksilösuorituksia?

Eero Mikkelä: Itse voin ottaa tähän alkuun sen verran kantaa, että ite aina pyrin kattomaan, opettamaan ja keskustelemaan urheilijan kaa vaikka kilpailemisesta, niin siinä on kolme asiaa joihin itse voi vaikuttaa. Ne ovat oma asenne, omat yritykset ja omat teot siellä urheilutapahtuman aikana. Vielä siihen, että jos pystyy nää yhdistää omiin vahvuuksiin pelaajana tai urheilijana. Tämmöisessä tilanteessa missä on siellä katsomossa olevat sata scouttia ei kuulu näihin kolmeen asiaan mihin sä itse voit hirveästi urheilutapahtuman aikana vaikuttaa, jolloin niiden huomioiminen ehkä kannattaa jättää vähän sivuun ja keskittyy niihin mihin mitä sä voit itse tehdä siellä. Toki jos sulla on joka pelissä sulla on taipumus keriä vauhti oman maalin takaa ja painaa kentän läpi niin kuin McDavid Änärissä, niin kai sen sitten voi tehdä, mutta siitä ehkä näkisin että tällaisista perusasioista kannattaa lähteä rakentamaan. Lasse voi korjata, mutta jos mä oon ymmärtänyt että tällaisella ammattiliigascouteilla on että ne kattoo aika monta asiaa kuitenkin siitä pelistä ja se on aika semmosta pikkutarkkaakin analyysiä. Siinä se yksittäisen hienon suorituksen merkitys ei siinä kokonaiskuvassa välttämättä sitten ole niin merkitsevä kuin se että miltä se kokonaisuus näyttää. Mutta Lasse varmaan voi korjata jos oon väärässä.

Lasse Kukkonen: Oot ihan oikeassa. Asiat mihin sä voit oikeasti vaikuttaa koska sitten jos me sekin voi olla pelaajalle ihan hyvä purkaa se että se päätöksen vaikka NHL-varauksestahan tekee joku muu kuin se pelaaja itse. Ja vaikka se tekisi mitä niin se ei voi päättää toisen puolesta. Niin sen sen sisäistäminen ja hyväksyminen ekanakin, mihin mä voin vaikuttaa? Mä voin vaikuttaa siihen omaan suoritukseen mitä mä haluan konkreettisesti tehdä hyvin siellä jäällä ja sitten ehkä semmonen kuin nyt puhutaan jääkiekkoilijasta tässä tapauksessa niin hehän on vapaaehtoisesti valinnu joukkuelajin. Millaisia pelaajakykyjä ne etsii pelaajia ketkä tekee joukkueesta paremman. Ja elikkä tavoite jos kannattais miettiä miten mä voi auttaa tätä joukkuetta tänä päivänä näyttää paremmalta. Miten mä pystyn sitä auttamaan omilla vahvuuksillani. Jos sä siinä onnistut, niin ennemmin tai myöhemmin joku huomaa sut. Ja sitten se huutaa sen sun nimen siellä varaustilaisuudessa. Se voi olla että se huutaa sen ensi kesänä tai se voi olla että se huutaa sen kahden vuoden päästä. Se tulee jossain vaiheessa vastaan. Semmoselle pelaajalle kuka pystyy joukkuetta auttaa löytyy myös pelipaikka aika usein. Ehkä heittäisin tähän maahan ite sain pelata aika pitkän uran, mutta mä en ollut ihan hirveen hyvä jääkiekkoilija ominaisuuksiltani, fyysisiltä tai taidollisilta ominaisuuksiltani. Mutta aika nuorena hoksasin, että mä pystyn auttaa noita joukkuekavereita aika paljon. Mä sain aika monessa paikassa olla sen takia ja itse asiassa kehityinkin sitten sitä kautta  pelaajanakin sitä kautta aika paljon, mutta se niinkö mihin mä voin ja mihin mä haluan oikeasti vaikuttaa on se juttu. Sitten se tietenkin se pallopelien tai joukkuepelien laaja-alaisuus, että vapaaehtoisesti pojat on joukkuepeli. Ja vaikka siellä tekisi yhden hyvän suoritukseen, jos sen 59 muuta minuuttia menee niin sanotusti negatiivisen puolella. Ne huomaa ne kykyjenetsijät myös senkin ja se on se suurempi painoarvo sillä. Mutta myös toinen puoli, että yksikään peli tai turnaus ei määrittele sen pelaajan tulevaisuutta, jos he itse niin päättää. Kuulostaa aika karuilta ehkä mutta tavallaan se uusi mahdollisuus tulee. Että jos se yks peli menee huonosti, niin se on vaan yksi peli. Kykyjenetsijät kattoo satoja, jos ei tuhansia pelejä. Ne kattoo monta kertaa samoja pelaajia. Se ei kaadu yhteen virheeseen tai yhteen huonoon pelinkään, koska senkin tietää kaikki, että jokaiselle tulee huonoja pelejä, ihan niille maailman parhaillekin. McDiville ja Crosbyllekin tulee niitä unisia iltoja.

Eero Mikkelä: Toi on hyvä nosto. Mikä on ehkä näiden nuorten kanssa vielä työskentelevänä eli nousee aika usein esiin, että se just se yksittäisen urheilutapahtuman, kisan tai ottelun merkitys nousee siellä mielessä aika isoksi. Sekin on nuoruuden niitä anteeksiantavia puolia kuitenkin, että ollaan vielä vaiheessa missä paljon kehitytään ja mennään eteenpäin, opitaan myös sitä kilpailemista. Niitä väistämättä tulee niitä notkahduksia, tulee huonoja huonoja otteluita tai huonoja startteja ja se kuuluu myös siihen urheiluun että ei siitä yhestä jää kiinni, että kyllä se kuitenkin se hyvä talentti nousee aina esiin pitkässä juoksussa meni se yksi ottelu tai yksi turnaus miten meni. Ei se siitä ole kuitenkaan kiinni. Sekin on näitä urheilun peruslausahduksia, että saa, nyt on lupa epäonnistua, mutta se jotenkin näistä ajatuksistahan se pitää sitä jotenkin tulla, että sen ymmärtää mitä se oikeasti se epäonnistumisen salliminen itselle tarkoittaa. Osahan sitä on just tätä, että se yksittäinen ottelu tai tilanne ei vaikuta pitkässä tähtäimessä hirveästi mihinkään.

Lasse Kukkonen: Ainakin jääkiekon puolella kykyjen etsijät monesti lainausmerkeissä toivoo, että pelaajat epäonnistuu koska he haluavat nähdä miten ne pelaajat reagoivat epäonnistumiseen. Palaako ne siihen yrittämiseen, siihen omaa asenteeseen vai antaako ne periksi, turhautuu ja ehkä syyttää sitä epäonnistumisesta ympärillä olevia asioita, joihin ei voi vaikuttaa. Semmoinen monesti ainakin nuorille, että välillä on hyvä laittaa asioita myös perspektiiviin. Vaikka että jos vuosi sitten joku ois kysynyt että sä saat pelata nuorten olympialaisissa ja sitte sulla tulee epäonnistunut, mutta sitte sulla on huomenna seuraava peli niin oisitko sä valinnut, että et tuu paikalle ollenkaan? Tai sitten se fakta, että jääkiekkopeli ihan esimerkiksi on semmonen, että niin kauan kun sä ite haluat ja sulla terveyttä riittää, niin tulee seuraava peli. Sehän voi olla, että se taso ei ihan se mitä sä ajattelit, mutta sulla on mahdollisuus pelata seuraava peli. Se voi olla sitä joskus joutuu hakemaan vähän vauhtia mutta tavalla se mahdollisuus on itsestä kiinni että haluaako sen ottaa. On uusi mahdollisuus aina jos vain, tietenkin terveys täytyy olla, mutta jos terveenä pysyy niin sen jälkeen huonostakin pelistä johonkin toiseen joukkueeseen pääsee vielä yrittää uudestaa elikkä se ei oo silloin se viimeinen peli. Niin senkin ymmärtäminen on tavalla välillä hyvä että mikä on pahinta mitä voi tapahtua myös että tulee seuraava peli.

Mari Lohisalo: Tuo oli musta aika hienosti sanottu kyllä ja pätee varmasti kaikkeen muuhunkin urheiluun. Tuosta päästää oikeastaan hyvin eteenpäin tuohon maajoukkue-edustukseen. Kun sanoit Lasse, että oot saanut olla monessa mukana niin se on kuitenkin aika harvinaista herkkua. Miltä susta tuntui aina vetää se Suomi-paita päälle ja edustaa kotimaata arvokilpailuissa?

Lasse Kukkonen: Kyllä se sillai näin kasarilapsena niin eihän silloin vielä tavallaan NHL:stä sillai lapsena unelmoitu. Vähän nähtiin Kurrin ja Tikkasen ja Reksan pätkiä Edmontonista Urheiluruudun päätteeksi, mutta ei todellakaan katsottu joka päivä aamulla maalikoosteita NHL:stä ja Youtube-pätkiä. Sitä unelmoitiin maajoukkueesta. Ja pakko tähän nyt sanoo vaikka se klassinen ja kliseinen onkin niin mä olin 14, kun 95 voitettiin mestaruus. Kyllähän se oli semmonen tavallaan itelle… Muistan itse asiassa tässä lähellä tässä missä nyt asun kaverin luona katottiin ja muistan, että se oli semmonen että tuolla haluan olla joskus. Se tavallaan se unelma heräsi silloin. Niin kyllähän se sitten muistaa ensimmäisen MM-kisojen, ensimmäisen maaottelun, mutta varsinkin ensimmäisiin MM-kisoihin kun menin ja se itse se tunnelma.. Sitten taas viimeiset kisat pelasin.. No 2018 olympialaiset, niin kyllä se sama tunne säilyi hyvin pitkältä. Kyllä siinä oli aina semmoinen spesiaalihetki, kun sai sen leijonapaidan laittaa ja se on oikeasti aika iso etuoikeus. Ja sitten myös että siellä on ihan huikeita tarinoita. Nyt puhun tulosten takaa. Niitä ihmisiä, kaikki sen huoltoporukat, ketä oppi tuntemaan ja valmennusporukat, kaikki ympärillä olevat joukkueenjohtajat, kaikki. Se oli tavallaan varsinkin kun ulkomailla pelatessa se oli välillä se turvasatama meihin tulla tulla. Maajoukkuetauolla näki niitä tuttuja ja pääsi semmoiseen ympäristöön, missä tiesi, että on tuttuja ihmisiä kenen kanssa on helppo ja hyvä olla.

Mari Lohisalo: Just ajattelin kysyä, että tuliko siitä missään vaiheessa rutiinia vai oliko se aina hienoa, mutta vastasitkin oikeastaan siihen. Mutta muistatko ekoja kertoja, kun maajoukkueen edustuspaikka tuli.

Lasse Kukkonen: Joo muistan itse asiassa se oli kauden jälkeen pääsin niihin valmistaviin MM-kisaleirityksiin mukaan. Tiesin silloin, että en ole vielä MM-kisatason pelaaja, mutta olihan se ihan huikeaa, että pääsi ja tuota ensimmäisellä leirillä huonekaverina ensimmäisenä huonekaverina oli Raimo Helminen. Kyllä se oli aika nuorelle pelaajalle aika hieno hetki silloin. Ja tuota Lappeenrannassa oli ensimmäinen maaottelu ja muuta. Muistan hyvin kuinka paljon jännitti ja kuinka tavallaan epävarma ja hermostunut oli itse silloin ja muistaa sen, että kuinka hyvin vaikka Raipe otti vastaan ja kuinka mukava ja helppo siellä oli olla. Tavallaan oli heti semmonen olo, että tässä ollaan samassa veneessä oikeasti, eikä vaan silloin kun puhutaan sitten niinku mediatilaisuuksissa.

Mari Lohisalo: Sä sanoit tuossa, että se oli kuin kotiinsa tulisi, että näki tavallaan tuttuja ja muita. Mutta mites tällainen tilanne, kun pelaajat tulee kuitenkin tähän Suomen joukkueeseen eri porukoista ja on aikaisemmin kohdannut toisiaan vaikka vastustajana niin miten sitä joukkuehenkeä tällaisessa tilanteessa lähdetään rakentamaan?

Lasse Kukkonen: No aika harvoin siellä oikeasti on semmoisia. Pelaajat aika hyvin ymmärtää sen, että mitä tapahtuu kentällä ja se tavallaan paras palvelus mitä mää voin sille vastustajalle tehdä on se, että mä pelaan omalla roolillani mahdollisimman lujaa ja hyvin. Mutta kyllähän niissä sitten se jäänmurtajahuumori auttaa aika monesti, että jos siellä tietää, että muutamalla kaverilla on vaikka edellisviikolla ollut vähän kahnausta, niin sen voi sanoa ääneen siellä kopissa, että vieläkö tarvii painia vai joko se viime kerralla selvitettiin? Tässä kuitenkin aikuisia ollaan, niin se murtaa sitä jäätä. Se hiljaisuus ja se puhumattomuus on se mikä epävarmuutta lisää. Että puhutaan niistä asioista ääneen, jos siellä on jotakin. Käydään läpi miten se nähtiin se tilanne. 15 vuotta sain olla maajoukkueessa, enkä muista että olis ollut ikinä minkäännäköistä ongelmaa sen kanssa, ettei ois voitu puhua ja että se ei asia ois selvinnyt sillä, että se nostetaan esille. Muut pelaajat voi vähän naureskella sille, niin se pistää se asian perspektiiviin. Koska kaikki tajuaa, että silloin kun ollaan seurajoukkueessa, niin halutaan ja mä ainakin halusin semmosia joukkuekavereita mitä mä tiesin että ne haluaa voittaa ja on valmiita laittamaan itsensä likoon. Vaikka se oli hankala vastustaja, niin sen kanssa oli kiva laittaa Suomi-paita päälle, kun tiesi että sitten kun palataan oli se sitten Venäjä tai kuka tahansa, niin se ainakin laittaa itsensä likoon ja siltä löytyy sitä heittäytymiskykyä ja uskallusta pelata rohkeasti joukkueelle.

Mari Lohisalo: Eero mitä sä sanot, kun ajatellaan vaikka sitä maaliskuun EYOF-tapahtumaa ja meillä on urheilijoita Suomen joukkueessa kahdeksasta eri lajista niin mites tää sitten tehdään. Onko siihen jotakin työkaluja tai tai miten lähtisit työstään tämmöistä yhtenäisen joukkueen.. Erilaiset persoonat tuodaan yhteen -ajatusta.

Eero Mikkelä: No aika samoilla jutuilla. Ite tykkään kattoo, että vaikka puhutaan yksilöurheilusta on tietysti eri lajeja, mutta jotenkin tämä huumori ja tutustuminen ja asioista keskusteleminen on aina semmoisia hyviä lähtökohtia, että jokainen siellä joukkueessa, että me ollaan semmoista lupaustakin vähän tänne EYOF-kisoihin muodostettu psyykkisen valmennuksen puolelta. Yksi niistä on, että kohdataan, että kukaan ei ole suurempi kuin se joukkue, että kaikki huomioidaan tuli siellä millaista menestystä vaan. Pyritään luomaan semmoinen ilmapiiri, jossa kaikki saa olla omia itsejään ja tulee kohdatuksi myös sitten omana itsenään siellä kisatilanteessa. Jos tulee näitä kitkatilanteita tai tämmöisiä tietää että siellä on jotain niin niitten asioitten ääreen, kuten Lasse tuossa antoi hyvän esimerkin, että siellähän niistä asioista voi puhua ja pitääkin puhua, että nostetaan se kissa pöydälle ja katsotaan, että mistä siinä tilanteessa on kyse ja onko se sitten loppujen lopuksi niin iso asia kuin se vaikka aluksi voisi tuntua. Se puhumattomuus tosiaan on se pahin mahdollinen vaihtoehto noissa. Aika samoilla teemoilla noissa mennään ja jotenkin se sitten tietysti tälle niin kuin ammatin puolesta ja meillä aikuisilla tällaisissa nuorten kisoissa niin se omasta vireystilasta huolehtiminen on myös isossa osassa, että nuorilla on turvallinen olla ja tietää, että me ollaan hyvässä vireessä ja me jaksataan olla paikan päällä ja läsnä ja luoda se turvallinen ilmapiiri, missä sit kaikki saa olla yhdessä ja kasvaa yhdeksi joukkueeksi. Toki se joukkue on siinä mielessä varmasti erilainen kuin yksittäinen pallopelijoukkue, joka kuitenkin sitten on menossa yhteistä maalia kohti. Sit kun on eri lajit, niin siinä joku osuushan siitä varmasti jää pois, mutta että se sama henki olis siellä ainakin. Että edustetaan omaa maata ja tullaan kohdatuksi yksilöinä ja saadaan olla, et siellä on hyvä olla siellä joukkueen sisällä ja on myös sellaista sopivaa huumoria ja keveyttä niille, jotka sitä kaipasi.

Lasse Kukkonen: Mä voisin tuohon sanoo, kun muutamissa olympialaisissa oon saanut olla, että mun mielestä se on ollut ihan huikea kokemus, kun oikeasti on saanut tutustua muitten lajien urheilijoihin. Ja ekanakin sitten se, että ne lajithan on erilaisia, mutta ne haasteet on hyvin monesti hyvin samanlaisia. Ne kokemukset, ne mielen maailmat, se jännittäminen, häpeän tunteen käsitteleminen siitä, että jos ei siinä onnistukkaan. Semmoiset tietyt pelot. Yks mitä mä suosittelisin sinne nuorelle urheilijoille, että menkää katsomaan muitten lajeja ja jos se vaan on yhtään mahdollista ja kannustaa sinne. Musta se oli ihan mahtavaa päästä olemaan ja kattomaan ja sitten oli hienoa nähdä kun meidän peleissä oli muitten lajien kannustajia. Ja sitten illalla voi jutella niistä siellä kisakylässä ja sieltä on itse asiassa tullut hyviä ystäviä itelle muista lajeista ja jos ajatellaan nuorten kisoissa on ihan huikea mahdollisuus, saattaa tulla muista lajeista semmoisia ystäviä mitkä säilyy, vaikka teidän urat voi viedä teitä eri paikkoihin. Mikä sen mukavampaa joskus kun satut olemaan yhtä aikaa jossain niin mennä katsomaan kisoja jossain muualla. Että kyllä se on semmonen ehkä vielä suurempi asia kuin se itse olympiamenestys tai onnistuminen. Siellä aika paljon tulee semmosia ihmisiä, ketkä käy samoja asioita läpi, on samassa vaiheessa; niin se on kyllä silloin ehdottomasti itestä ollut hienointa kisakylässä, kun on istuttu ja siellä on välillä on ollut lumilautailijoiden mitaleita juhlittu tai sitten on mietitty hiihtäjien kanssa juttuja tai muitten kaikkein pikaluostelijoitten kanssa oltu tekemässä ja muuta. Kyllähän se on tosi silmiä avaavaa ja mukavaa. Se myös antaa siihen omaan tavallaan suoritukseen semmoista tiettyä rauhallisuutta, kun meitä on täällä vähän laajempi kuin se oma joukkue ja varsinkin yksilölajien urheilijalle se, että vaikka siellä ladulla ollaan yksin, niin tavallaan et olekaan yksin, vaan siellä kisakylässä seurataan ja paikan päällä seuraa paljon ihmiset, jotka oikeasti toivoo sun onnistumista ja ymmärtää myös sen työn, mikä siihen pisteeseen on tehty.

Eero Mikkelä: Kyllä toi on mun mielestä tosi arvokas ja ylipäätänsä hieno pointti ja toi mitä sanoit tuosta, että miten lajeissa on loppujen lopuksi aika paljon samaa. Se kyllä resonoi vahvasti. Hiihtoa en ole ikinä harrastanut, vaikka nyt teen ammatikseni työtä hiihdon parissa, niin ei se ole mikään este, koska näissä teemathan on ihan samoja vaikka näin urheilupsykologian ja psyykkisen valmennuksen kannalta kaikissa lajeissa. Ja jotenkin tänkin kannustaminen, mäkin ite haluaisin nuorille tätä kannustaa, että ilman muuta pitää jutella ja käydä tutustumassa muihin lajeihin ja kuunnella mitä kokemuksia siellä on. Yllättävän paljon siellä on samaa mieluumminkin kuin erilaisuutta. Ainakin tällä henkisellä puolella.

Lasse Kukkonen: Kyllä.

Mari Lohisalo: Juuri näin. Hienoja teemoja erittäin hyvää keskustelua. Tuota aletaan kääntyä jo pikkuhiljaa loppusuoralle. Ja nuorten matka jatkuu kovaa vauhtia kohti kotikisoja, mutta heittäkää vielä loppuun parhaat valmistautumisvinkit, kun mennään kohti sitä jääkiekkoturnausta tai sitten sinne niinkuin maaliskuulle.

Lasse Kukkonen: Parhaat valmistautumisvinkit? No ehkä simppelisti jos yrittäis sanoa, että niinkö se arki on riittävällä tasolla, että sä tunnet ja oot itse sinut sen kanssa, että oon tehnyt ne asiat mihin voin vaikuttaa ja mä tiedän, että se auttaa mua onnistumaan. Karkeasti sanottuna, vaikka nyt on olympialaiset, peli on samaa. Siellä on kaksi niistä ja yks punainen viiva ja kaksi maalia. Peli ei muutu, se oma suhtautuminen voi muuttua, kun ajattelee, että miten nyt seuraa niin ja niin paljon ihmisiä. Mutta se sama riittää mikä riittää siinä arjessa joukkueessa ja siinä on se joku syy, että sut on sinne joukkueeseen valittu, niin rohkeasti käyttää sitä, ei tarvi keksiä peliä uudestaan.

Eero Mikkelä: Aika samoilla linjoilla vahvasti, että eipä se.. Suoritus se on ihan sama, että ei se laji muutu siinä että on kisatilanne tai harjoitustilanne tai on kisat mitkä hyvänsä. Suoritus on ihan sama asia, mutta ehkä semmosen nostaisin ite toisena tohon, kun puhuttiin aikaisemmin vaikka tuosta totisuudesta tai jostain muusta. Etenkin ite kannustaisin ja haluaisin nähdä noissa nuorten olympialaisissa myös semmosia iloisia ja omia tunteita näyttäviä urheilijoita. Saa olla oma itsensä ja tuoda sen oman urheilijaminänsä sinne näytille, että ei kaikkien tarvi olla samasta muotista. Jos sua naurattaa ja on iloinen, niin sitä mielellään näkisin suomalaisessa urheilussa paljon enemmänkin et uskalletaan olla semmonen hymy huulilla, fiilistellä myös, jos se on itelle se. Kaikenhan se ei sovi, mutta niille joille se sopii niin.. On oma ittensä.

Lasse Kukkonen: Kyllä.

Mari Lohisalo: Erinomaisen hyviä vinkkejä. Näihin sanoihin on varmaan oikein hyvä päättää tällä kertaa. Lämmin kiitos molemmille vierailusta ja hyvästä keskustelusta.

Eero Mikkelä: Kiitos.

Mari Lohisalo: Kiitos vielä vierailusta OlympiaCastissa Lasse Kukkonen ja Eero Mikkelä. Ja kiitos sinulle, että kuuntelit. Jos tykkäsit jaksosta, niin laita se jakoon somessa hashtagillä olympiacast. Muista merkitä meidät myös suosikiksi niin et missaa yhtään jaksoa. Ensi viikolla jatketaan uusien aiheiden parissa.