OlympiaCastin vieraina Kaisa Mäkäräinen ja Matti Heikkinen: Tie maailman huipulle on pitkä, mutta urheilijaksi kasvaminen on antoisa matka

Mari Lohisalo: Tervetuloa OlympiaCastin seuraan. Tämä on Suomen Olympiakomitean tuottama podcast-sarja, jossa nostamme esille suomalaisen huippu-urheilun ja seuratoiminnan ilmiöitä, tarinoita ja ihmisiä. OlympiaCastia on tehty syksystä 2018 asti, joten jaksoja löytyy jo monenlaisista aiheista. Meidät löydät yleisimmiltä podcastin tarjoajilta. Tämän jakson hostina toimi Mari Lohisalo.

Mari Lohisalo: OlympiaCast sukeltaa tällä kertaa nuorten urheilun pariin eli tänään puhutaan urheilijan polusta ja huippu-urheilijaksi kasvamisesta. Ensi viikolla alkavat Vuokatissa ja Lahdessa Euroopan nuorten olympiafestivaalit, jotka ovat Suomen historian neljännet viiden renkaan kisat eli olympialipun alla kisattavat arvokilpailut. Kyseessä on suurin 14-18-vuotiaille tarkoitettu monilajinen kilpailutapahtuma Euroopassa. Vuokattiin ja Lahteen kokoontuu ensi viikolla 44 maata, joissa on yli 1500 joukkueen jäsentä. Suomalaisurheilijoita kilpailee alppihiihdossa, ampumahiihdossa, tyttöjen jääkiekossa, lumilautailussa, maastohiihdossa, mäkihypyssä, taitoluistelussa ja yhdistetyssä. Poikien jääkiekkoturnaus pelattiin jo viime joulukuussa ja Suomen nappasi turnauksesta upeasti voiton. Suomen joukkueella on joka lajissa niin sanottu lajikummi eli nuoria urheilijoita tsemppaamassa on lajissaan tunnettuja huippu-urheilijoita – nykyisiä tai jo uransa lopettaneita. OlympiaCastin vieraana on tänään kaksi urheilu-uransa jo päättänyttä kummia, joista kumpikaan ei juuri esittelyjä kaipaa. Lämpimästi tervetuloa OlympiaCastiin ampumahiihtäjä Kaisa Mäkäräinen ja maastohiihtäjä Matti Heikkinen.

Kaisa Mäkäräinen: Kiitos.

Matti Heikkinen: Kiitoksia.

Mari Lohisalo: Kaisa sulla on uraltasi takataskussa kuusi arvokisamitalia, huikeat 27 maailmancupin osakilpailuvoitto ja 3 maailmancupin kokonaisvoittoa. Maailmanmestaruuden voitit vuonna 2011, olet edustanut Suomea kolmissa olympialaisissa ja sut valittiin Vuoden urheilijaksi 2011. Avaa vähän kuulijoille, että mitä tällaisen uran saavuttaminen vaatii ja millaisia asioita se tarkoittaa, että pystyy ensinnäkin nousemaan maailman huipulle ja vieläpä pysymään siellä noin pitkään, kun sä teit.

Kaisa Mäkräinen: No mä luulen, että meillä ei ole aikaa tähän yhteen kysymykseen niin paljoa, että tässä pystyisi koko stoorin kertomaan, mutta jos sieltä nyt koittaa semmoisia avainasioita tiivistää, niin varmasti tietysti siellä on tietynlainen lahjakkuus taustalla ja se, että se urheileminen ja liikkuminen on alkanut lapsesta asti. Kun on kyse kestävyysurheilusta, niin se vaatii tietyllä tapaa jo riittävästi sitä liikuntaa ja hengityselimistön ja sydämen kehittymistä ja vahvistamista myös riittävän nuorena. Jos sä keksit vähän yli kaksikymppisenä, että minusta tulee maailman paras hiihtäjä, niin voi melkein sanoa, että ollaan jo vähän myöhässä, jos ei ole minkäänlaista semmoista kestävyysliikuntaa aikaisemmin silloin lapsuudessa harrastanut. Kyllä uskon, että ne pohjat on luotu siellä hyvin nuorena siihen lajiin ja sitten pikkuhiljaa. Mäkin kypsyin aika myöhäisessä vaiheessa. Että 2011 olin jo 28-vuotias, kun voitin maailmanmestaruuden. Tietysti, kun lajia vaihtoi ampumahiihtoon vasta kaksikymppisenä, niin se vei sen tietyn aikaa siinä alussa, että oppi ampumaan ja oli siinä sitten riittävän hyvä, että otti vuosia, että se taso saatiin vakiinnutettua sillä tavalla, että se ei ollut enää tuurista kiinni, että osuuko niihin tauluihin vai ei. Kyllä se pitkäjänteistä työtä vaatii varsinkin tällaisessa lajissa, mitä minä ja Mattias kumpikin edustetaan.

Mari Lohisalo: No Matti, sulla on maailmanmestaruus samalta vuodelta kuin Kaisallakin eli 2011 voitit Oslon MM-kisoissa viidentoista kilometrin perinteisen kisan. Arvokisamitaleja 4, 15 maailmancupin palkintosijaa ja myös sut on palkittu Urheilugaalassa eli vuonna 2010 Vuoden läpimurto-palkinnolla. Olet Kaisan tavoin edustanut Suomea kolmissa olympialaisissa. Sama kysymys kuin Kaisalle; eli millaisista asioista sun ura koostuu ja mitä tämmöisen menestyksen saavuttaminen ja näin pitkän uran tekeminen vaatii?

Matti Heikkinen: Siinä tuli hyvä muistikuva siitä, että olin toisiksi paras urheilija Suomessa sinä vuonna, kun Kaisa oli paras. Vaikka eri sarjoissa ollaan, niin ollaan päästy kilpailemaan samoista titteleistä, mutta Kaisa ansaitusti vei sen Uunon sitten omaan kaappiinsa. Hyvä näin. Mutta onhan se tavallaan… Kaiholla, ilolla ja monella tunteella muistelee sitä koko matkaa. 9-vuotiaana kuitenkin itse päätti, että jonakin päivänä arvokisamitalin haluaa saavuttaa ja taisin 26-vuotias olla, kun sen ensimmäisen henkilökohtaisen arvokisamitalin saavutin. Moni on kysynyt, että miksi tai mikä se syy oli, että miksi halusit urheilijaksi, niin en kyllä sitä itsekään edelleenkään tiedä, mutta kyllähän esikuvien merkitys siellä oli valtavan suuri, että jo edesmennyt Mika Myllylä, Jari Isometsä ja Harri Kirvesniemi. Suomalaiset sen aikaiset 90-luvun hiihtolegendat oli kuitenkin niitä minun esikuvia ja sitten jotenkin halusin pyrkiä heidän kaltaisekseen hiihtäjäksi. Mutta pitkä matka, paljon eri vaiheita ja ei missään nimessä voi sanoa, että kuvittelisinkaan, että se matka kaikilla on samanlainen. Jokainen yksilöurheilija kokee omat vaiheensa siinä pitkällä uralla, että monivaiheinen ja hieno reissu on kyllä urheilijana tullut tehtyä.

Mari Lohisalo: Mitä sä pidät urheilu-urasi parhaana saavutuksena?

Matti Heikkinen: Kyllähän ne mitalit ovat ilman muuta niitä, mitä halusi ja niitä saavutti, mutta kyllä toisaalta nyt, kun kolme vuotta on siitä, että urheilu-ura on päättynyt, niin on miettinyt, että se koko matka, kaikki ihmiset ja ne asiat, mitä urheilun kautta on päässyt näkemään. On päässyt matkustamaan, on päässyt kasvamaan ihmisenä hyvin pitkälti urheilun myötä ja tavallaan oppinut myös sen urheilun merkityksen. Aika harvasta lopun viimein tulee niitä arvokisavoittajia ja muita, mutta urheilu voi olla innostavana elementtinä monelle ja tarjota reitin liikunnalliseen elämäntapaan ja uskokaa tai älkää, niin hiihto on mun harrastus edelleen ja uudessa muodossa. Se on tapa jaksaa arjessa ja voida hyvin. Siinä mielessä urheilua ei pidä koskaan unohtaa.

Mari Lohisalo: Mitäs Kaisa? Mitä sanoisit sun uran parhaista saavutuksista?

Kaisa Mäkäräinen: Kyllä mulla on harvinaisen yhtenevät ajatukset Matin kanssa. Totta kai siellä on ne arvokisamitalit ja mulle ehkä vielä niitäkin tärkeämpänä ovat ne kokonaiset maailmancupin voitot. Ampumahiihto on kuitenkin niin herkkä laji ja se yksi ohilaukaus voi viedä aina tuloslistalla tosi paljon taaksepäin, niin meidän lajissa joten se kokonaismaailmancup on aina ollut urheilijoiden keskuudessa tosi arvostettu ja haluttu. Ampumahiihdossa on myös tyypillistä, että lähes kaikki urheilijat hiihtää sen koko maailmancupin läpi. Siellä ei sillä tavalla valikoida kisoja niin paljon. Sitäkin kautta siitä maailmancupissa ja kokonaiscupissa pärjäämisestä tulee tosi tärkeä ja arvostettu juttu. Ne on ollut mulla aina tosi tipalla ne kaikki kolme, että tuleeko ne mun kaappiin vai jonkun muun kaappiin, niin ehkä sitten vielä enemmän mäkin olen nauttinut siitä tiukasta kilpailusta. Mutta kyllä mä kuitenkin kaikista eniten sitten kaipaan sieltä urheilu-uralta niitä ihmisiä, sitä kokonaistunnetta, sitä itsensä likoon laittamista ja koko ajan omaan tekemisen petraamista, että miettii päivittäin, mitä asioita voisi tehdä vielä paremmin, että tulisi vielä paremmaksi urheilijaksi. Kyllä se on niin kokonaisvaltainen asia huippu-urheilijana oleminen. Siellä aina riitti niitä kehityskohteita. Jäi vähän jopa koukkuun siihen jatkuvaan kehitykseen ja sen kehityksen nälkään.

Mari Lohisalo: Aivan. Pakitetaas taaksepäin ja mennään sinne uran alkuvaiheisiin tai oikeastaan sinne harrastamisen alkuvaiheisiin. Miten te olette päätyneet oman lajinne pariin? Eli mistä se lähti ja mikä toisaalta kiehtoi siinä lajissa niin paljon, että se valikoitui omaksi jutuksi? Kaisa sanoit, että sulle tuli ampumahiihto sitten myöhemmin vasta kuvioihin mukaan, niin mikä siinä sitten veti puoleensa?

Kaisa Mäkäräinen: No se, että lapsuudessahan hiihto valikoitui harrastukseksi sen takia, kun ei Kainuussa ollut oikeastaan varaa valita, että Ristijärvellä joko hiihdettiin tai pelattiin lentopalloa. Se oli aika helppo valinta mulle sieltä syrjäkylältä, että äiti ja isä ei ruvennut kuskaamaan minnekään harrastuksiin, että sitä harrastettiin, mikä oli mahdollista tehdä siinä kotipihassa. Pitkät talvet oli myös Kainuussa, niin se oli aika luonnollista hiihtää. Parempi oli tykätä siitä hiihdosta, niin ei ollut sitten niin ankeita ne pitkät talvet. Se, miten mä loppupelissä päädyin ampumahiihtoon, niin siitä saan syyttää oikeastaan mun urheilulukion parhaita kavereita. Kun mä olin urheilulukiossa Sotkamossa maastohiihtäjänä, niin parhaat kaverit kaikki harrasti ampumahiihtoa ja se niiden tekeminen vaan oli tosi mielenkiintoista. Silloin salaa haaveilin, että olisipa kiva tuota koittaa. Aina, kun yhtä aikaa treenit loppui, niin mä hiihtelin kämpille jonkun mun kaverin ase selässä, että antakaa, että koitan sitä mille se tuntuu kantaa. Ne tosi mielellään antoi, koska ne oli itse vähän kyllästyneitä jo siihen aseen kantamiseen ja aseen painoon siinä treenin lopussa. Sitten vasta lukion jälkeen päätin, että jos se musta tuntuu niin mielenkiintoiselle, niin miksi en yrittäisi. Muutin Joensuuhun ja Kontiolahti tunnettuna ampumahiihtoseurana tuossa vieressä, niin ajattelin, että elämähän on sitä varten, että pitää tehdä sitä mikä tuntuu mielenkiintoiselta ja jos siihen on mahdollisuus, niin miksi ei. Siitä se sitten lähti.

Mari Lohisalo: Aivan. Entäs Matti?

Matti Heikkinen: Mulla paikallislehteä saa syyttää siitä, että siellä oli semmoinen ilmoitus, jossa oli lasten hiihtocup Kajaanissa. Olin silloin 9-vuotias ja sinne kaverin kanssa menin. Täytin omakohtaisesti lapun lyijykynällä ja vein sen paikallisen Shellin postilaatikkoon. Että tämmöiseen cup-tapahtumaan lähettiin ja siellä kävin kisoissa hiihtämässä ja muistaakseni olin perinteisen kisassa kolmas ja ilmoitin isälle kisan jälkeen, että jos et osta uusia kunnon välineitä, niin lopetan koko homman tähän. Sitten isä osti Piipposen Tapiolta Sotkamosta uudet sukset ja monot alle. Sitten jatkettiin seuraavissa lasten cupin kisoissa vapaalla ja sitten sieltä houkuteltiin Kainuun Hiihtoseuran seuratoimintaan mukaan ja harjoituksiin. Sieltä löytyi kivoja kavereita. Siitä se vaan lähti, että pesäpallotaustahan mulla oli, että 6-vuotiaana aloitin pelaamaan pesäpalloa, mutta jostain syystä sitten… Varmaan tuo luonne on vähän semmoinen ollut, että on halunnut sitten omia rajoja enemmän kokeilla ja hiihto tarjosi siihen hyvän mahdollisuuden. Sieltä hakeuduin sitten yksilölajin pariin.

Mari Lohisalo: No missä vaiheessa se päätös sitten huippu-urheilijan urasta alkoi kaihertaa mielessä? Milloin teit sen päätöksen, että nyt?

Matti Heikkinen: Mulla se meni niin, että 9-vuotiaana päätin, että joku päivä arvokisamitalin haluan saavuttaa, mutta kyllähän varmasti avautui se näkymä siihen, että urheilusta voisi tulla ammatti, niin sanotaan ikävuosina 16-17. Siinä vaiheessa, kun nuorten SM-kisoissa alkoi pärjätä, ensimmäiset mitalit sieltä tai voitti nuorten SM-kultaa, niin rupesi tajuamaan sitten, että kyllä mä varmaan jollain tavalla pärjään näitä muitakin vastaan. Sitten rupesi miettimään, että tässä täytyy ruveta tiettyjä ratkaisuja tekemään, miettimään opiskeluita, armeijan käyntiä ja muita sillä silmällä, että josko tätä hiihtoa tekisi ihan tosissaan.

Mari Lohisalo: Entä Kaisa, miten sulla meni?

Kaisa Mäkäräinen: Kyllähän mullakin oli suuret haaveet tulla hyväksi maastohiihtäjäksi silloin lukioaikana, mutta siinä sitten lukion loppupuolella mulla oli vaikeita vuosia ja jotenkin, kun se sprinttihiihto teki niin vahvasti tuloaan ja ymmärsin, että mun tulevaisuus ei ole sprinttihiihtäjänä, niin varmaan sekin toisaalta vauhditti sitten sitä lajinvaihtoa. Kyllä siinä suurimpana oli se oma mielenkiinto ennen kaikkea sitä ampumahiihtoa kohtaan. Silloin, kun vaihdoin lajia, niin mä annoin itselleni yhden vuoden aikaa, että jos tämä ei lähde sujumaan, niin sitten palataan maastohiihtoon ja edelleen oli vahvasti ajatuksissa se urheilijan ura, vaikka siinä nyt oli ollut huonompia muutama alla. Mutta kyllähän sitten, kun ampuminen lähti sujumaan, pääsi nuorten MM-kisoihin ja kiinni kansainväliseen toimintaan, niin kyllä se teki sen sysäyksen, että haluan oikeasti katsoa, mihin mulla rahkeet riittää. Kyllä se sitten aika nopeasti, kun heti seuraavana vuonna pääsi aikuisten arvokisoihin. Mä olin kuitenkin jo yli 20. Sitten ehkä uskalsin alkaa ajattelemaan, että ehkä tästä voi tulla ihan ammattikin.

Mari Lohisalo: Kuvatkaapa vähän sitä, minkälainen prosessi se huippu-urheilijaksi kasvaminen teillä oli. Millaisia asioita se konkreettisesti tarkoitti?

Matti Heikkinen: Kyllä sitä jälkikäteen katsoo, että ei nyt ihan helposti tapahtunut kaikki. Ei tässä ihan viitsi ehkä niin rujosti sanoa, mitä ehkä ajattelisi siitä, että se on aika vaativa prosessi monella tapaa, mutta ehkä tänä päivänä meillä on myös paremmat valmiudet urheiluakatemioiden ja muiden kautta saada tukea siihen kasvuvaiheeseen. Sanotaan, että kun muutti kotoa pois ja lähti omilleen urheilijana ja ihmisenä kasvamaan, niin kyllähän siinä melkein kuusi vuotta meni, että pääsi sille tasolle, että pystyi puhumaan, että hiihtää vaikka maailmancupissa pisteillä ja on jo kansainvälisen tason urheilija. Se matka oli aika pitkä ja se kokonaisuus siinä ympärillä, jotta pystyt urheilijana elämään, niin sen rakentaminen vaatii paljon. Sanotaan ehkä näin, että oma aktiivisuus ja tavallaan halu viedä asioita eteenpäin – toki siinä valmennuksellisesti oman valmentajan ja koko sen toimintaympäristön kanssa, niin se on aika keskeistä. Ei voi jäädä odottamaan, että jotkut asiat järjestyy. Jos saisi ajassa taaksepäin ja palata sinne nuoruusvuosiin, niin kyllä tiettyjä asioita tietysti olisi jo aktiivisemmin hoitanut kuntoon, että olisi ollut se huippu-urheilija jo tekemisen tasolta aikaisemmassa vaiheessa.

Kaisa Mäkäräinen: Niin ja kyllä mä uskon, että me ollaan Matin kanssa kuitenkin sitä sukupolvea vielä, joka on joutunut aika lailla kantapään kautta ottamaan myös asioista itse selvää ja tekemään. Jos mä vertaan vaikka niitä tuttuja, jotka nyt ovat urheilulukiossa ja sitä aikaa, kun itse siellä olit. Vaikka ne oli ehdottomasti mulle yhdet elämäni parhaimmat vuodet olla Sotkamon urheilulukiossa ja kasvaa siitä 16-vuotiaasta rääpäleestä jonkin sortin omillaan toimeen tulevaksi ja omista asioista huolta pitäväksi parikymppiseksi, niin en vaihtaisi niitä vuosia, mutta kyllä siellä asiat on ihan hirveästi kehittynyt, että mitä nuorille urheilijoille tarjotaan. Varmasti helpommalla olisi voinut päästä monista asioista. Sitten vielä niin kuin omien huippu-urheiluvuosien aikanani, niin olen ollut itse itselleni matkatoimisto, ampumavalmentaja ja välillä hieroja-fysioterapeuttikin pahimmassa tapauksessa, että kun on pitänyt itse huolehtia hirveästi asioista. Ei ole ollut niin vahvaa maajoukkuetta koko ajan ympärillä. Varsinkin harjoituskaudella, kun rupesi käymään Keski-Euroopassa itsekseen niitä pitkiä leirejä, niin kyllä siellä piti itse olla ihan äärettömän aktiivinen kaikessa, että sai asiat toimimaan sillä tasolla kuin halusi.

Mari Lohisalo: Niinpä. Vähän jo ehkä sivusittekin noita vuosia, mutta nyt jos mietitään niitä olympiafestivaaleilla kisaavia nuoria. He ovat iältään 15-18-vuotiaita, niin mitäs omien kokemustensa perusteella sanoisitte, että millaisia nuo ikävuodet teillä oli urheilijaksi kasvamisen kannalta ja mitkä asiat niinä vuosina vei sitä urheilu-uraa eteenpäin?

Kaisa Mäkäräinen: Mulla varmaan isoin muutos oli siinä, kun kotoa muutti sinne urheilulukioon. Oikeasti vanhempien helmoista 16-vuotiaana, niin kyllä sitä silloin tunsi olevansa hirveän iso, mutta nyt jos miettii, niin kyllä sitä on ollut kuitenkin aika pieni, että ei yhtään ihme, että äiti oli välillä vähän huolissaan, miten siellä pärjätään. Kyllä ne vuodet kasvatti ihmisenä niin paljon ja sitä, että oppii ottamaan sitä vastuuta sekä koulusta että arjen asioista; syömisestä, ruoanlaitosta ja kaikesta tästä, ja sitten se urheilu vielä siinä lisänä. Ilman niitä kavereita siinä ympärillä, joilla oli se sama elämäntilanne, niin varmasti olisi ollut vielä vaikeampaa. Kyllä mä uskon, että siinä se vertaistuki oli ihan hirveän tärkeää niinä vuosina ja muutenkin tuon ikäiselle nuorelle ne kaverit ovat tärkeitä. Kavereista otetaan mallia niin hyvässä kuin pahassa.

Matti Heikkinen: Mä en ollut urheilulukiossa, vaan ihan normaalilukiossa, niin äiti laittoi ruokaa ne vuodet ja isä voiteli suksia, että sinänsä olin vähän eri ympäristössä. Ehkä parasta niissä vuosissa oli kuitenkin… Meillä oli Kajaanissa semmoinen viiden hengen poikaporukka, jolla me sitten treenattiin jopa päivä- ja viikkotasolla tosi paljon yhdessä. Sitten ne kehityksen askeleet, mitä siinä tapahtui. Nuo ovat semmoisia ikävuosia kuitenkin, että ne harjoitusvasteet ovat todella valtavia. Kun jotakin asiaa alettiin harjoituskauden keväällä käynnistyessä harjoittamaan, niin ne askeleet kohti syksyä ja talvea oli tosi valtavia, että sinänsä hienoa aikaa, että ne ominaisuudet tarttui ja oltiin tosi onnekkaita, että meillä oli semmoinen valmentaja, joka meillä osasi teettää niitä asioita. Se välillä on antoi keppiä ja porkkanaa, että siinä mielessä hienoja ja niitä suurimpia kehitysaskeleiden vuosia ihan pelkästään fyysisesti.

Kaisa Mäkäräinen: Kyllä ne on myös sillä tavalla haastavia sinällään, että kun siellä kuitenkin vielä kehitytään niin ihmisenä kuin urheilijanakin. Sitten toiset kehittyy vähän eri aikaan, eri vuosina. Voit olla tosi menestyksekäs, kun olet 16-17-vuotias ja oot vähän niin kuin askeleen edellä muita ja sitten seuraavana vuonna ne kaverit vasta ottaa sen kehitysaskeleen ja tulee rinnalle – tai jopa ohi. Siellä voi helposti tulla niitä, että no eikö tässä nyt ole tehnyt asioita oikein ja alkaa epäilemään omaa tekemistä ja olemista. Pitäisi muistaa, että sitten kun päästään niiden vuosien yli sinne parikymppiseksi, niin sitten alkaa vasta näkymään ehkä ne voimasuhteet oikealla tavalla. Siellä tulee nuorilla sitä heilahtelua ihan vielä sen kasvamisen ja just sen kautta että, mitä minäkin vuonna treenataan. Se tarttuu niin hyvin sitten se asia, mitä yleensä treenaa.

Mari Lohisalo: Sitten oikeastaan niin kuin nuorten arvokisat, kun nyt näistä EYOF-kisoista puhutaan. Mitä sanotte, onko ne teidän mielestä tärkeitä steppejä matkalla kohti sitä aikuishuippu-urheilua?

Matti Heikkinen: Tosi tärkeitä juttuja että, pääsee semmoisiin kilpailutapahtumiin ja uusiin ympäristöihin. Vaikkapa hiihdossa tulee huoltoryhmä, joka laittaa suksia. Pääsee tekemisiin ja opettelemaan yhteistyötä uusien ihmisten kanssa, että elämyksiä ja kokemuksia. Kyllä mä ainakin nuorten MM-kisat, niin hyviä muistoja sieltä on edelleen. Ei niitä koskaan unohda.

Kaisa Mäkäräinen: Mä en ole ollut nuorten kisoissa kuin vasta silloin viimeisenä vuotena ampumahiihtäjänä, että maastohiihdossa en ollut riittävän hyvä. Just aina tipuin nuorten MM-kisajoukkueesta. Sinä vuonna, kun mulla olisi ehkä ollut parhaimmat saumat siihen päästä, niin olin sitten kipeänä just silloin katsastuskisojen aikaan ja sieltä tuli huonot tulokset, kun oli väkisin päästävä kuitenkin niihin katsastuksiin. Sitten vasta kerran ehdin käydä ampumahiihdon nuorten kisoissa, että olihan se jännittävä paikka ja muistan jo pelkästään sen, että olet ulkomailla kilpailuissa ja tulee niin paljon taas uusia asioita. Kyllä niitä on ihan hyvä opetella noissa nuorten kisoissa.

Matti Heikkinen: Ensimmäisen kerran lentokoneeseen mäkin pääsin, kun lähdin nuorten MM-kisoihin. Kerran oltiin käyty Kostamuksessa ja joskus Ruotsin laivalla. Ei hirveästi oltu reissailtu.

Mari Lohisalo: Niinpä. Te olette paitsi saman ikäisiä, niin olette urheilleet samoissa olympialaisissa. Eli vaan Vancouverissa, Sotshissa ja PyeongChangissa, niin millaisia kokemuksia nämä monilajikisat on teille ollut, että mitä sanoisitte näille nuorille urheilijoille tästä puolesta? Miten toisaalta ottaa siitä kokemuksesta kaikki irti ja sitten taas toisaalta, onko jotain, mitä pitäisi ottaa huomioon, että pystyy keskittyy siihen olennaiseen?

Matti Heikkinen: No ainakin kannattaa enemmän niitä olympiamitaleja ottaa, kun me ollaan Kaisan kanssa otettu. Se tärkein ehkä jäi hoitamatta kunnolla, mutta kolmet kisat tuli mullakin käytyä ja kyllähän ne on… Nyt, kun katsoi Pekingin kisoja sohvalta, niin kyllähän sitä tietyllä tavalla haikaili sinne mukaan. Ei sitä voi kieltää.

Kaisa Mäkäräinen: Sama.

Matti Heikkinen: Että olihan ne hienoja kilpailuja ja tavallaan se suhtautuminen oli ihan erilainen nyt, kun sitä katsoo, että olisi pitänyt osata kyllä nauttia enemmän siitä, vaikka ne kisat ei mennytkään putkeen. Se on kuitenkin ainutlaatuinen neljän vuoden välein toistuva aina uniikki kilpailutapahtuma sinänsä. Niissä kaikki voitava tehtiin. Paljon jäi kokemuksia. Mitaleja ei tullut, mutta tuota kolmet kisat kuitenkin käyty, niin kyllä siinä paljon näki ja oppi.

Kaisa Mäkäräinen: Mulla on varmasti ihan sama, että mulla ollut terveyden kanssa haasteita jokaisissa olympiakisoissa vähän. Eniten niistä on jäänyt mieleen ja harmittamaan se, että ei ole päässyt olemaan siinä omassa parhaassa kunnossa niissä kisoissa sairastumisten myötä. Sitten myös se, että Suomessa semmoisen kisaturistin leiman saa aika helposti otsaansa, niin varmasti sen myötä on tietyllä tapaa myös jäänyt se nauttiminen vähän vähäiselle, että se tuloksenteko on ollut niin vahvasti mielessä ja se edellä sinne on aina menty. Tietyllä tapaa myös pelännyt sitä kisaturistin mainetta. Siitä toivoisin, että meillä päästäisi vähitellen vähän eroon, että osattaisi kuitenkin arvostaa niitä kaikkia urheilijoita, jotka sinne olympialaisiin ylipäätään pääsee. Olisi voinut nauttia enemmän, että kyllä niissä oli enemmän semmoinen olo, että joko tältä pääsisi pois loppuvaiheessa.

Mari Lohisalo: Toiko se monilajisuus siihen jotain erilaista kulmaa teidän mielestä?

Kaisa Mäkäräinen: Toi varmaan hyvässä ja pahassa. Olympialaisissa helposti, kun ne on isot kisat ja isot ympyrät, niin se oma tuttu turvallinen työympäristö siellä on paljon haavoittuvaisempi, että kun olet tottunut siihen, että valmentajat ja huoltajat asuvat samalla hotellikäytävällä ja jos sulla on jotakin asiaa niille tai muuta, niin se kaikki kommunikointi on tosi paljon helpompaa maailmancupeissa ja omissa arvokisoissa. Nyt sitten tuolla se oma työympäristö vähän kaikissa hajosi sinne tänne ja mä kaipasin varsinkin olympialaisissa sitä tiiviimpää oman joukkueen tunnetta. Muistan, että aina kisojen jälkeen oli tosi ihana mennä takaisin maailmancupiin, että täällä on kaikki normaalisti ja hyvin. Kyllähän siellä sitten on tosi kiva nähdä muita urheilijoita ja seurata niiden tekemistä, vaikka nyt aika vahvasti se fokus onkin ollut siinä omassa tekemisessä siellä, niin sitten myös pääsee tutustumaan niihin ja uran jälkeen ainakin huomannut, että sieltäkin on jäänyt muista lajeista paljon tuttuja urheilijoita.

Matti Heikkinen: Ja varmasti koko suomalainen talvi- ja olympiaurheiluun – koko järjestelmä – on siinä kehittynyt. Juuri tuo, mitä Kaisa sanoi, että säilytetään rutiinit entistä paremmin, kun mennään kisoihin. Tietysti koronaha varmasti kiihdytti tätä hommaa, että se kupla ja porukka piti sulkea nyt näihin Pekingin kisoihin paljon tiiviimmäksi. Kyllä mä muistan, että Vancouverissa kuitenkin tuli aika paljon uutta ihmistä ja uutta ärsykettä siihen ympärilleen, eikä välttämättä ne kaikki toimintamallit säilynyt niin hyvänä. Sotshissa oli jo ihan eri meininki ja Koreassa oli jo ihan selkeästi paljon parempi fokus, että sinänsä paljon sieltä oppeja jäi ja oli mukava nähdä, että sitä kehitystä tapahtui, koska kuitenkin olympiaurheiluhan jatkuu meidänkin urien jälkeen ja on kiva nähdä se, että se tietotaito ja työ mitä siellä on tehty, niin se siirtyy sitten tässä urheilukulttuurissa seuraaviin sukupolviin.

Mari Lohisalo: Mites sitten se Suomen edustaminen arvokilpailuissa? Miltä se tuntui? Onko siinä jotain semmoista erityistä ja muistatteko omia ensimmäisiä hetkiä ennen kuin pääsitte edustamaan Suomea?

Kaisa Mäkäräinen: No mulla on ollut ekan kerran Suomen lippu otsassa just siellä nuorten MM-kisoissa 2004. Mä olen ollut jo 21-vuotias silloin. Kyllähän se oli. Muistaa edelleen, miltä ensimmäiset maajoukkuevaatteet näytti ja muuta, että kyllä se oli iso juttu, että pääsi edustamaan Suomea. Oli se edelleen uran loppuun asti jotenkin tosi tärkeä tai se, että on Suomesta ja edustan Suomea. Kyllä sitä aina mietti, että en tässä edusta pelkästään itseäni, vaan myös sitä kansakuntaa ja sitä millaisia me ollaan. Halusi rikkoa myös niitä stereotypioita, mitä suomalaisista pitkäänkin Keski-Euroopassa tai tuolla jossain oli, että ollaan hiljaisia, ei puhuta ja kaikki nämä muut. Sitten oli kivaa, että jos pystyi myös antamaan sitä positiivista Suomikuvaa urheilijana.

Matti Heikkinen: Urheiluhan aina ollut semmoinen kansoja yhdistävä tekijä hyvällä tavalla ja sitten vielä suomalaisiakin, jos mietitään kansakuntana, niin suomalaisia yhdistävä tekijä ja tarjoaa ihmisille siihen arjen elämään tunteita, iloja ja pettymyksen hetkiä. Sinänsä se semmoinen ehkä suuri merkitys, niin sekin on avautunut oman urheilu uran jälkeen. Kun miettii vaikkapa, millä tavalla tuolla nykyisessä työympäristössä tai ihmisten kenen kanssa toimii nyt ei-enää-ammattiurheilijana, niin kyllähän ne on valtavia tunne-elämyksiä monille, mitä urheilun kautta saa. Siinä mielessä se innostava ja vaikkapa lapsillekin, minkälaisia esimerkkejä ja hyviä juttuja sieltä jää liikunnalliseen elämäntapaan. Näkemyksiä eri lajeihin ja kokemuksia. Ne ovat tosi merkityksellisiä asioita, joita on sitten vaikea mitata, että mitä se lopulta tarkoittaa, mutta urheilulla on tosi iso jalansija Suomessa.

Mari Lohisalo: Kyllä. Me paljastimme Instagramissa, että te olette tulossa OlympiaCastin vieraaksi ja annoimme yleisölle mahdollisuuden esittää teille kysymyksiä. Niitä tuli todella paljon. Eli oli erittäin vaikea tehtävä valita tähän muutama. Tähän loppuun otetaan muutama tällainen yleisökysymys. Tästä oli aika monet kiinnostuneita. Sieltä pyydettiin teitä kertomaan, että mikä oli teille semmoinen ikimuistoisen kilpailu ja toisaalta taas paras muisto urheilu-uralta.

Kaisa Mäkäräinen: Vaikeita kysymyksiä siellä on kysytty. Mulle varmaan parhaiten on jäänyt mieleen tuo 2018 kauden viimeinen maailmancup-kilpailu Tjumenista, missä ratkaistiin saanko kolmannen kokonaiscupin kristallipallon vaiko en. Se oli aika tapahtumarikas kilpailu ja loppupelissä se ratkesi vasta viimeisellä kierroksella. Muistan itse silloin vähän naureskelleeni siinä viimeisen ammunnan jälkeen, että ei hitsi, että on koko talvi kisattu, yli 20 kisaa ja nyt tämä koko homma ratkeaa viimeisellä kierroksella. Että olisi tässä ollut aikaa tämä homma ratkaista joskus aikaisemmin. Se on varmaa jäänyt parhaiten mieleen ja sitten se, että minkä voiman kuitenkin itse sai siitä tilanteesta. Silloin tiesi, että tämä on ehkä uran tärkein hiihtokierros. Tärkein 2,5 kilometriä. Nyt pitää löytää voimat siihen.

Mari Lohisalo: Mitäs Matti?

Matti Heikkinen: Niitä on tavalla niin paljon semmoisia kilpailuja, mitkä tulee mieleen, kun alkaa miettimään ja vähän alkaa kuplia niitä onnistumisia ja sitten niitä pettymyksiä tulee mieleen. En ehkä osaa sitä yhtä sieltä nostaa esiin, mutta yleisesti ehkä se tunne, kun tajusi, että musta jonakin päivänä voi tulla hiihtäjä. Siellä nuorten SM-kilpailuissa, kun alkoi onnistua, niin ehkä se on semmoisia, jotka tulevat lopulta mieleen, että sieltä se kaikki lähti. Avautui semmoinen reitti sinne ammattilaisurheilijauralle ja alkoi ymmärtämään, että jos mä tätä juttua määrätietoisesti teen ja tähän sitoudun, niin musta voisi jonakin päivänä jotakin tässä tulla. Ehkä se semmoinen tunne on vahvin, joka sieltä mieleen on jäänyt.

Mari Lohisalo: Joo. Sitten tämmöinen kysymys; mieluisin kisalatu maailmalla? Onko joku joka nousee ylitse muiden?

Kaisa Mäkäräinen: Mä tykkään Anterselvasta kisapaikkana. Veikkaan, että 90 prosenttia ampumahiihtäjistä vastaa Anterselva tuohon kysymykseen, vaikka se latuna ei ole missään nimessä mun suosikki, mutta kyllähän se, kun pääset olemaan auringonpaisteessa Dolomiittien ympäröimänä siellä ja on vielä kymmeniätuhansia ihmisiä sekä stadionilla että maastossa, niin on paljon tuommoisia asioita, mitkä sitten myös vaikuttaa siihen, että mistä tulee se hyvä fiilis ja missä on kiva kisata.

Matti Heikkinen: Mulle tulee Davos mieleen ensimmäisenä. Se on semmoinen vähän vanhan liiton hiihtokilpailupaikka, missä on pitkät perinteet ja siellä mennään korkealla vuoristossa. Se hiihdetään joulukuussa se kilpailu ja Suomessa on kaamos pahimmillaan, niin siellä aina joulukuun aurinko näyttäytyy Davosissa. Jollain tavalla se on ollut semmoinen tietynlainen riitti selviytyä kaamoksesta ja sitten suomalaiset on aika kivasti pärjännytkin siellä Davosissa usein. Sieltä hyviä muistoja ja sinne vielä jonakin päivänä pitää mennä kisoihin myös itse katsomaan kuusen alle.

Mari Lohisalo: Niinpä. Sitten viimeinen kysymys. Tuli kysymyksiä tähän päivän keskusteluteemaan liittyen ja haluttiin tietää tällainen, että voiko aikuisena pärjätä hyvin, jos nuorena ei ole oman ikäluokan parhaimmistoa? Ja toisaalta, että minkä ikäisenä koette, että laji täytyy olla valittuna, jotta voi päästä huipulle?

Kaisa Mäkäräinen: Mä nyt varmaan olen ihan elävä esimerkki siitä, että en ole ikinä ollut maastohiihdossa nuorten kisoissa. Kuten sanoin, että ekat nuorten kisat oli silloin viimeisellä hetkellä, että yhden vuoden ehdin ampumahiihdossa nuorten sarjaan osallistua, että se oli 21-vuotiaiden sarja, missä silloin kilpailin ja se että lajia vaihdoin vasta kaksikymppisenä. Mutta kuten tuossa heti alkuun taisin sanoa siitä, että riippuu tosi paljon lajista. Niin kuin on nähty, että taitoluistelussa ollaan jopa 15-17-vuotiaana huipulla ja sitten taas meidän lajissa tietyllä tapaa se verenkierto ja hengityselimistö kehittyy silloin nuorempana, että kaikkia asioita, jos oot jättänyt tekemättä nuorena, niin et pysty enää vanhempana tekemään. Sitten on taas paljon asioita, mitkä pystyt aloittamaan myöhemmin.

Matti Heikkinen: Sillä tavalla sama juttu, ehkä vähän eri ajoitus, mutta mäkään en koskaan päässyt – tai pääsin kerran hiihtämään Hopeasomman loppukilpailun vasta 15-sarjassa. En päässyt edes Kainuun piirin karsinnasta läpi loppukilpailutapahtumaan. Se on ihan hyvä muistaa, että kolmaskymmenes sija muistaakseni oli pojat 15-sarjassa se paras Hopeasompa-noteeraus. Kyllä sinne kerkiää sitten myöhemminkin. Sitten ehkä semmoinen toinen juttu siihen lajivalintaan liittyen, niin se on niin laji- ja tyyppikohtainen, milloin se laji valitaan, mutta yleisellä tasolla voi sanoa, että saa liikkua paljon ja niitä ominaisuuksia kannattaa uskaltaa harjoittaa jo siellä aika varhaisessa vaiheessa, että se kokonaisliikunnan määrä ja aktiivisuuden määrä kuitenkin palvelee sitten, mikä tahansa se laji olikaan, mihin lopulta sitten päätyy. Sitä kannattaa tehdä, mistä itse tykkää. Yleensä sitä on kaikin puolin paljon tyytyväisempi sitten, kun löytää oman lajinsa.

Mari Lohisalo: Kyllä, juuri näin. Näistä hyviä vinkkejä myös näille Suomen joukkueen nuorille urheilijoille. Kiitos paljon vierailusta OlympiaCastissa Kaisa ja Matti.

Kaisa Mäkäräinen: Kiitos.

Matti Heikkinen: Kiitoksia ja tsemppiä nuorille kisoihin.

Kaisa Mäkäräinen: Joo, tsemppiä nähdään siellä Vuokatissa. Mä tuun sinne paikan päälle moikkaamaan muutamaksi päiväksi.

Mari Lohisalo: Kiitos vielä vierailusta OlympiaCastissa Kaisa Mäkäräinen ja Matti Heikkinen. Ja kiitos sinulle, että kuuntelit! Jos tykkäsit jaksosta, niin laita se jakoon somessa ja muista merkitä meidät myös suosikiksi, niin et missaa yhtään jaksoa. OlympiaCast palaa taas ääneen uusien aiheiden parissa. Siihen asti moikka!