Jaa artikkeli Facebookissa Jaa artikkeli Twitterissä Jaa artikkeli LinkedInissä

Pasi Sarkkinen OlympiaCastin vieraana – millaisessa tilanteessa kamppailulajit ovat Suomessa?

Ilkka Palomäki: Tervetuloa OlympiaCastin seuraan. Tämä on Suomen Olympiakomitean tuottama podcast-sarja, joka on käynnistynyt syksyllä 2018. Sisältöjemme kivijalkoina toimivat suomalaisen huippu-urheilun ilmiöiden, tarinoiden ja ihmisten esiin tuominen sekä suomalaisen liikunnan ja urheilun toinen iso valinta ja peruskivi eli seuratoiminta. Kesälläkin puskemme jaksoja ulos Tokion olympiakisoihin asti. Meidät löydät yleisimmiltä podcastin tarjoajilta ja tänään isäntänä toimii Ilkka Palomäki.

Ilkka Palomäki: Tänään Olympiassa puhutaan kamppailu-urheilusta. Vieraana on kamppailulajien lajiryhmävastaavan pestistä Tokion olympiakisojen jälkeen vetäytyvä Pasi Sarkkinen. Sarkkinen on toiminut Suomen Olympiakomitean Huippu-urheiluyksikössä lajiryhmävastaavana sen perustamisesta lähtien eli tammikuusta 2013. Millaista aikaa menneet kahdeksan ja puoli vuotta ovat olleet ja millaisessa tilanteessa kamppailulajit ovat, kun mittavan valmennusuran painin parissa tehnyt Sarkkinen on siirtymässä painiliiton toiminnanjohtajaksi? Perinteiset kamppailulajit ovat tiukassa puristuksessa sekä suomalaisessa yhteiskunnassa että kansainvälisesti olympiakisojen urheilijakiintiöiden tiukentuessa koko ajan. Myös resurssipuolella on haasteita, kun lajit eivät kuulu ansaintaloogisesti aivan sinne urheilulajien kärkipäähän. Silti Suomessa tehdään vähillä resursseilla hyvää työtä ja myös Tokion olympiakisoihin on lähdössä iskukykyisiä suomalaisurheilijoita. Jo se on erityisen voimakkaasti olympialaisista elävissä kamppailulajeissa sinänsä kova saavutus, kuten tässä Sarkkisen kanssa haastattelussa perspektiiviin laitetaan.

Ilkka Palomäki: Tervetuloa OlympiaCastin vieraaksi Pari Sarkkinen.

Pasi Sarkkinen: Kiitos.

Ilkka Palomäki: Istutaan tässä nyt KIHU:n tiloissa Jyväskylässä ja oikeastaan sä aloitit 2. tammikuuta 2013, oikeastaan sinä päivänä perustetussa Huippu-urheiluyksikössä lajiryhmävastaavana, ja nyt tuo pesti on tulossa Tokioon olympiakisojen jälkeen päätökseensä. Joko on aamukampa käytössä?

Pasi Sarkkinen: No, ei aamukampaa ole, mutta pieni sellainen nouseva paniikki tietysti taustalla, että Tokion kisat, kun on ohi, niin siinä on muutama viikko aikaa ottaa vastaan sitten Painiliiton toiminnanjohtajan tehtävät. Tietyllä tavalla jonkun verran täytyy jo niitäkin asioita tsekata iltaisin ja aamuyöstä.

Ilkka Palomäki: Mitä sitä muutenkaan iltaisin ja aamuyöstä tekee. Jos peruutetaan vähän sun työuralla taaksepäin, niin olet nyt tosiaan kisojen jälkeen siirtymässä Painiliittoon, mutta siellä on niin sanotusti pohjatkin luotu eli sä olet nuorten maajoukkueen valmentajana Painiliitossa aloittanut 1994. Sen jälkeen maajoukkueen kakkosvalmentaja ja Ateenaan 2004 huipentunut olympiadi: päävalmentajana siellä, niin kertaa vähän millaista aikaa tuo noin vuosikymmenen verran kestänyt pätkä valmennushommissa Painiliitossa oli?

Pasi Sarkkinen: Mielenkiintoista aikaa tietysti. Mä olin aika vast’ikään lopettanut oman aktiiviuran. Opiskeli Jyväskylässä liikuntatieteitä ja täältä mut sitten kaappastiin tuonne nuorten maajoukkueen valmennushommiin kesken opintojen. Siellä oli kyllä aika mielenkiintoista koulua tietyllä tavalla siinä roolissa tuli heti kovaakin menestystä. Tuomas Ojala voitti silloin 18-vuotiaiden maailmanmestaruuden heti silloin ensimmäisenä kesänä ja tuntui, että tämähän on helppoa, mutta kyllä sitä aika monta kertaa sitten on saatu vähän sieltä varjoisampia kujiakin pitkin tulla tuolta kisareissulta, että aika nopeasti sen oppi, mikä siinä hommassa on olennaista ja mitä asioita pitää pyrkiä kehittämään, mutta tärkeitä oppivuosia. Erittäin tärkeitä ajatellen sitten sitä päävalmentajakautta ja ehkä myöhempää työuraa.

Ilkka Palomäki: Niin sulla oli oma aktiiviura, sä olit ollut liikuntatieteellisessä Jyväskylän yliopistossa, niin millainen paketti tuo oikeastaan oli tulla valmentajaksi?

Pasi Sarkkinen: Oma aktiiviura oli paketissa, mutta opinnot vielä vaiheessa ja niiden tekeminen siinä se valmennustyön ohessa oli toki mahdollista, mutta tuota oli aika haastavaa. Toisaalta silloin ei ollut vielä perhettä. Se oli sillä tavalla helppoa aikaa. Vaimo, tai silloinen tyttöystävä, itse urheili aktiivisesti, niin se oli yhtä urheilua se elämä ja pystyi kyllä sinänsä ihan täysipainoisesti panostamaan siihen, mutta ehkä jäljestä päin ajateltuna, niin kaikkea sitä on jaksanut.

Ilkka Palomäki: Te pääsitte nauttimaan silloin myös menestyksestä. Erityisesti tietysti Marko Yli-Hannukselan olympiahopea Ateenassa 2004 ja sitä seurannut valinta Vuoden urheilijaksi Suomessa, mikä ehkä kertoo sen saavutuksen painoarvosta erityisesti sinä vuonna, niin millainen kokemus se oli silloin päästä operoimaan siellä ihan maailman absoluuttisella huipulla?

Pasi Sarkkinen: No, kyllä se hieno kokemus on ja kyllä nämä urheilijat on minua valmentajana valtavasti kasvattaneet. Sillä olympiadilla oikeastaan meillä oli ihan hyvä perus maajoukkuerinki, mutta oli kaksi sellaista selkeää leipähammasta Juha Ahokas ja Marko Yli-Hannuksela. Nalle (Juha) Ahokas voitti siellä Euroopan mestaruuden 2003 ja otti pari muuta lätkää, ja Myhi oli semmoinen takuuvarma edustusmies. Kun Myhi oli kunnossa, niin sehän taisteli joka kerta mitaleista ja sillä tavalla, että olihan se myös valmentajalle kohtalaisen semmoinen hyvä tilanne, kun oli sellaisia vahvoja oksia joukkueessa ja siinä myös nuorten urheilijoiden sisäänajo oli tietyllä tavalla helpompaa, ettei tarvinnut heti olla ottamassa siitä menestyksestä painetta, mutta kyllä siinä… Ja siis ajatellen tietysti myös varmasti virheitä tuli tehtyä paljon.

Ilkka Palomäki: Kuvaa vähän sitä tunnetta, että jos esimerkiksi Juha Ahokas ottaa Euroopan mestaruuden tai esimerkiksi Marko Yli-Hannukselan finaalipaikka olympialaisissa varmistuu, niin millaisia tunteita päävalmentaja siinä oikeastaan kokee?

Pasi Sarkkinen: En minä oikein voi kuvitella, että sen hienompia olisi, että kyllä ne arvokilpailut ovat aina tietyllä tavalla kova juttu ja siellä rupeaa niitä otteluvoittoja tulemaan, niin se on jännä se. Mennään sellaisessa hyvin tunnelissa-putkessa. Siinä keskitytään vaan niihin olennaisiin asioihin: pyritään ne tekemään. Se on kamppailulajien turnauksissa lähes kaikissa, ehkä nyrkkeilyä lukuun ottamatta, ne on aika hektisiä ne kilpailut. Niissä pitää ottelusta toiseen edetä nopeasti ja niitä hienoimpia fiiliksiä on se, kun useampi urheilija on lähtenyt arvokilpailussa sellaiselle voittoputkelle ja sitten koittaa siinä vain niin kuin läpsystä vaihtoja. Siinä tietysti se valmennustiimin merkitys tulee esille. Sitähän me oikeastaan siinä 1990-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa opeteltiin sitä semmoista valmennustiimitoimintaa. Siitä ei ollut niin paljon kuitenkaan aikaisempaa kokemusta.

Ilkka Palomäki: Niin tosiaan niille, jotka ei painia niin paljon seuraa, niin siellä saattaa useampikin suomalainen olla samaan aikaan siellä matolla tai vähintään sillä tavalla, että alkaa melkein peräkkäin otteluja. Eli sinne ei välttämättä yksi valmentaja ihan jokaiseen matsiin ehdi.

Pasi Sarkkinen: Joo ja lähtökohta on se, että urheilijaa ei koskaan jätetä yksin ottelun alla. Siinä pitää olla joku henkilö. Mennään tuommoiseen kamppailutilanteeseen, niin siinä kuitenkin paineet on urheilijoilla kovat ja tietyllä tavalla, jos siinä on jotain, mitä tahansa tarpeita, siinä viimeisillä hetkillä, niin pitää olla joku henkilö, joka tuo siihen tietyn turvan siitä, että ei olla yksin menossa sinne matolle. Mullehan kävi sellainen tilanne heti ensimmäisissä MM-kilpailuissa silloin päävalmentajan ollessa 2001. Me oltiin lähdössä New Yorkiin. MM:t piti olla Madison Square Gardenilla ja pari päivää ennen meidän lähtöä tuli terroristi-isku, joka tuottaa perui kisat ja sitten oltiin epätietoisuuden vallassa, mitä tulee tapahtumaan ja liiton talouskin oli aika tiukilla siinä, kun oli käytetty resurssit valmistautumiseen ja jouduttiin rakentamaan uusi valmistautuminen sitten kolme kuukautta myöhemmin. Sitten Kreikassa pidettiin maailmanmestaruuskilpailut ja säästösyistä sitten pienennettiin valmennustiimiä ja sinne, kun me mentiin ja kilpailut alkoi, niin heti ensimmäinen tilaisuus: mulla on kolmella matolla urheilijat samanaikaisesti ja mä olen vajaalla valmennustiimillä siellä ja mä sinkoilin siellä niin kuin edestakaisin ja huomasin, että musta ei ole oikein hyötyä kenellekään tällä hetkellä, niin se oli kyllä niin opettavainen juttu, että sen jälkeen pidin kaikissa tilanteissa sen, että valmennustiimistä ei tingitä.

Ilkka Palomäki: Sitten, kun lopetit Painiliitossa siirryit sielä Pajulahden valmennuskeskuksen johtajaksi. Mikä veti silloin tämmöisestä hikihommasta tuonne vähän ehkä enemmän toimistomaiseen ympäristöön?

Pasi Sarkkinen: No, tietysti se oli aika raskas se olympiadi ja siinä oli kaiken maailman talonrakennuspuuhat, kolme lasta syntyi siinä olympiadin aikana. Vaimon kanssa oli sovittu, että yksi olympiadi vedetään sitä ja sen jälkeen työnkuva rauhoittuu ja siinä vaiheessa sitten Seppo Haavisto jäi eläkkeelle Pajulahden valmennuskeskuksen johtajan paikalta ja siellä tuli paikka auki ja mä hain sitä ja tulin valituksi. Jäljestä päin ajateltuna ehkä jäi vähän hampaankoloon. Ehkä olisi pitänyt siihen valmentamiseen vielä siinä kohti panostaa. Ehkä se olisi pystynyt hyödyntämään niitä sen ekan olympiadin kokemuksia siinä seuraavalla olympiadilla. Siinä tuli painissa aika isoja muutoksia ja niin kuin kansainvälisessä painissa sääntöjen puolesta ja sitten, kun valmennustiimikin meni siinä aika lailla uusiksi, niin se ei ollut mikään ihan yksinkertainen. Toki, samat leipähampaat: Yli-Hannuksela ja Ahokas toi siinä vielä parina vuonna ihan kovaa menestystä ja nuoria myös nousi sen seuraavaa olympiadin aikana.

Ilkka Palomäki: Kyllä. Tosiaan Pajulahden valmennuskeskuksen johtajana, sen jälkeen KIHU:lla ja Jyväskylän yliopiston liikuntatieteellisessä tiedekunnassa ennen tuota Huippu-urheiluyksikön perustamista, niin avaa vähän, mitä kaikkea noihin tehtäviin kuului ja mitä ne sun reppuun osaamista toi?

Pasi Sarkkinen: Me asuttiin Lahden kupeessa Nastolassa silloin, kun olin päävalmentajana ja siellä Pajulahden töissä. Sitten tehtiin siinä jossain kohtaa vaan ratkaisu. Oli vaimon kanssa täällä Jyväskylässä liikunnalla tavattu ja haluttiin muuttaa tännne Jyväskylään takaisin. Sitten työt tuli tuohan KIHU:lle, tai tähän, missä nyt ollaan, ja siinä kohtaa sitten mulla oli erilaisia lajin kehittämishankkeita, minkä kanssa työskentelin: valmennusjärjestelmän kehittämistyötä lähinnä. Sitten oli myös kamppailulajien tämmöistä yhteistoiminnan kehittämistä. Lähinnä valmentajakoulutuksen alalla ja niitä projekteja siinä sitten tein täällä KIHU:lla ja sitten siirryin tuohon liikuntatieteellisen tiedekunnan palvelukseen sitten sellaista motoristen taitojen oppimisen hankkeeseen. Olin siinä projektipäällikkönä sitten neljä vuotta.

Ilkka Palomäki: Joo. Tuota sitten Huippu-urheiluyksikkö päätettiin perustaa vuoden vaihteessa 2013 ja sä olet siinä alusta asti ollut mukana muissakin hommissa, mutta ennen kaikkea tietysti kamppailulajien lajiryhmävastaavana. Olit tämmöistä ikään kuin yhteistyötä vetänyt jo aiemminkin, niin miten sä oikeastaan päädyit tuohon hommaan Huippu-urheiluyksikkö – tai tähän hommaan?

Pasi Sarkkinen: Joo, mulla oli siinä ennen Lontoon kisoja, siis 2012 kisoja, jonkun verran naisnyrkkeilyn ja judon puolen tämmöisiä – silloinen ikään kuin vanha Olympiakomitea osti minun työaikaa yliopistolta jonkin verran ja olin sellaisena sparraajana. Semmoisessa kevyessä muodossa silloin Kari Niemi-Nikkolan johdolla tehtiin ensimmäisiä kokeiluja vähän lajiryhmävastaavan työstä, mutta hyvin tietysti sivutoimisesti ja olin muutenkin sitten esimerkiksi haastattelemassa Olympiakomitean nuorten ohjelmaan ehdolla olevia urheilijoita. Asko Härkönen organisoi Vierumäelle isoja tämmöisiä, jossa oli todella paljon eri lajeista nuoria urheilijoita ja niitä sitten haastateltiin ja käytiin läpi siellä, että tietyllä tavalla sai vähän esimakua siitä. Plus sitten tietysti olin siinä kaksi olympiadia myös Olympiakomitean valmennuksen asiantuntijaryhmän jäsenenä, joka antoi kyllä sellaista vähän laajempaa perspektiiviä tuohon suomalaiseen huippu-urheiluun ja niillä pohjilla tietysti sitten – mitään sellaista hakuahan ei silloin ollu, että Mika Kojonkoski soitti ja kysyi lähdetkö lounaalle, että jutellaan työasioista silloin syksyllä ja käytiin keskustelemassa huippu-urheilusta ja sitten sen jälkeen työura siitä urkeni.

Ilkka Palomäki: Niin kuin on käynyt ilmi sun erityisosaamisaluetta tietysti on kamppailulajit, mutta olet toiminut myös muiden lajien parissa tässä kahdeksan ja puolen vuoden aikana, niin avaa vähän, että mitä kaikkea siihen toimenkuvaan on siinä mielessä kuulunut.

Pasi Sarkkinen: Niin kyllähän nyt, jos vanhalla grilli-termeillä, niin kyllähän täällä vähän sitä sun tätä on, että meillä on kuitenkin sen verran vähän lajiryhmävastaavia ja sen verran laajaa lajikirjo, että ollaan sitten laajennettu näitä työnkuvia. Minullakin on ollut tässä kamppailulajin lisäksi, johon on siis liitetty myös esimerkiksi miekkailu ja viisiottelu, joita ei niin ehkä yleisesti mielletä kamppailulajiryhmään. Sitten painonnosto, joka nyt on ihan siinä vielä tuota lähellä, vaikka siinä kamppaillaankin raudan kanssa. Sitten kesälajeista minulla on ollut jossain vaiheessa ollut mailapelit, talvilajeista noita lumilajeja, alppia, freestyleä ja lumilautailua, jossa nyt lähinnä olin semmoinen yhteyshenkilö Huippu-urheiluyksikön suuntaan. Sitten ihan viimeisimmässä kiepautuksessa muutama vuosi sitten tuli pikaluistelu ja taitoluistelu nyt sitten tämän olympiadin ajan minun vastuullani, että kyllähän siinä, jos puhutaan valmennuksellisesti ja lajituntemuksen mukaan, niin mennään siellä osaamisalueen ihan siellä ulkoreunoilla, mutta tietysti tietyt asiat liittyen resurssien käyttöön ja tällaiseen valmennukseen yleisesti ja valmennusorganisaation kehittämiseen ja tällaisiin, niin sellaisiin pystyy tietysti antamaan.

Ilkka Palomäki: Niin kuinka sun paljon oikeastaan työ lajiryhmävastaavana vaihtelee lajista toiseen?

Pasi Sarkkinen: Hyvin paljon tietysti. Kyllähän se selvä asia, että sellainen laji, jonka tuntee; sekä ihmiset että sen toimintakulttuurin, niin siinä se työskentely on helpompaa ja menee helpommin syvälle. Sitten jossain toisessa lajissa, niin siihen on pitänyt yrittää perehtyä ja sitten varsinkin siinä vaiheessa, kun henkilö vaihtuu, niin se on aina vähän haastava, että löytää se riittävän ajan siihen perehtymiseen ja toisaalta myös tietysti se lajin vastaanotto ei ole mikään ihan semmoinen, että koetaanko omalla tavallaan Huippu-urheiluyksikön edustaja siinä niin kuin vastustajana, resursseista päättävänä, jolle kerrotaan kaikki vain kultareunuksin ja pidetään semmoiset ongelmat piilossa vai käydäänkö sellaista rehellistä keskustelua tietyllä tavalla sen lajin huippu-urheilusta ja niistä asioista, mitä siellä pitäisi pyrkiä tekemään toisin tai kehittämään.

Ilkka Palomäki: Niin eli nähdäänkö enemmän semmoisena kehitysresurssina lajiryhmävastaava vai nähdäänkö enemmän tämmöisenä kirstunvartijana.

Pasi Sarkkinen: Niin, sehän on se perinteinen juttu, että Olympiakomitealle voidaan tulla kerran vuodessa kertomaan sellainen satu kuin mahdollista, että jos se menee läpi ja saadaan paljon rahaa, niin silloin on onnistuttu ja sitten seuraavana vuonna se on uusi ongelma, ei sitä kannata sen enempää. Siitähän on yritetty tietysti päästä aktiivisesti eroon, että ollaan enemmän kumppaneita ja käytetään sitä lajien valmennusjohdon asiantuntemusta niin paljon hyväksi kuin mahdollista. Silloin ollaan mun mielestä hyvässä tilanteessa. Voidaan nähdä niin kuin jossakin tilanteessa jopa niiden tulosten ohi ja tukea sellaista toiminta, mikä voi tuoda menestystä tulevaisuudessa.

Ilkka Palomäki: Joo. No yksi Huippu-urheiluyksikön funktioista on lisätä lajien välistä yhteistyötä, niin onko sulla antaa jotain esimerkkiä, miten se on käytännössä vaikkapa näissä sun lajeissa tapahtunut?

Pasi Sarkkinen: Jonkun verran me siellä alkuvuosina näitä valmennusjohdon yhteisiä kuvioita on rakennettu ja käyty asioita… Kyllä se erittäin haastavaa tällaisella lajikartalla on niin kuin löytää ajankohtia, milloin se voisi onnistua. Kaikissa lajeissa on oma kansainvälinen kilpailukalenteri. Leiritys on muuttunut koko ajan enemmän kansainväliseen suuntaan. Ei ole mitään ihan yksinkertaista. Toki, nyt korona-aikaan olisi voinut ehkä vähän aktiivisemmin katsoa, että olisiko tällaiselle etäyhteyksien kautta, kun se on tullut niin luonnolliseksi, niin tehdä tällaisia miittingejä, mutta toisaalta kaikilla on ollut omien lajien suunnassa valtavan paljon lisää työtä ja jotenkin tuntuu, että ne yhteiset asiat, mitä sitten Huippu-urheiluyksikön suunnalta lajeille ollaan tuotu, valmennuspäälliköille, valmennusjohdolle, kaiken kaikkiaan, niin ne on kyllä lisääntynyt niin paljon tässä viime vuosina, että pitänyt oikeasti miettiä, että onko tarvetta tai onko järkevää lisätä niiden ihmisten työtaakkaa. Taustalla kuitenkin kamppailulajeissa on tämä kamppailulajien yhteisen valmentajakoulutuksen kehittäminen, joka on pyörinyt sieltä 1990-luvun – anteeksi, 2005 lähtien suunnilleen tämmöisenä, että siellä on koko ajan ollut jotain yhteistä toimintaa ja sitten tällainen erillinen hanke, johon minä en millään tavalla liittynyt, niin tämmöinen hallinnollinen yhteistyö, jonka tuloksena syntyi kamppailumaailma tuonne uuteen toimitaloon muutamia vuosia sitten, jossa siis paljon kamppailulajiliittoja on samassa avotoimistossa ja ovat tietyllä tavalla yhtä työtyöporukkaa siinä, vaikka jokainen tekee töitä omalle lajilleen. Sellaisia juttuja tuossa on tapahtunut ja joissakin olen ollut osallinen ja joissain en. Aika tiukkaa rajausta tietysti se, että lähteekö lajiryhmävastaava joihinkin tämmöisiin hallinnollisiin kuvioihin osallistumaan vai ei, niin siinä onneksi on ollut sitten muita tekijöitä.

Ilkka Palomäki: Tuleeko sulla mieleen joitain esimerkkejä hyvistä käytänteistä, mitä esimerkiksi jossain lajissa on todettu, että tämä toimii ja se on saatu ehkä jollain tavalla hyödynnettyä jossain toisessa lajissa?

Pasi Sarkkinen: Asiantuntijoita on hyödynnetty, että kun on asiantuntijoita vaikkapa lihashuollon puolella tai lääkäripuolella tai tuolla, jotka ovat niin kuin kamppailulajeissa saaneet kokemusta, niin kyllä se kuitenkin on helpompi tulla sitten myös toisen kamppailulajin toimintaympäristöön. Sieltä on saatu hyviä juttuja. Varmasti valmennuksen sisältöihin kontakteihin ollaan saatu. Otetaan nyt esimerkiksi Suvi Mikkonen, joka on asunut jo yli kymmenen vuotta reilusti Madridissa ja siellä huippu-urheilu-uraansa rakentanut ja siellä on heillä huippuolosuhteet ja ihan maailmanluokan tekemistä, niin siellä on myös vieraillut muiden lajien valmentajien urheilijoita, muun muassa karateka Titta Keinänen valmentajansa kanssa ja muut. He ovat olleet siellä myös ja tämän tyyppisiä juttuja. Kyllä kamppailulajien urheilijat – oli ne sitten urheilukoulussa armeijassa tai tuolla muuten, niin yleensä aika hyvin tulevat juttuun keskenään. Monilajisissa kisoissa myös se on nähty, että helposti syntyy yhteys.

Ilkka Palomäki: No, kahdeksan pa puoli vuotta olet tässä hommassa ollut. Miten katselet tuota aikaa taaksepäin? Millaista aikaa se on ollut sinulle?

Pasi Sarkkinen: Hienoa aikaa. On saanut työkseen olla huippu-urheilukuviossa mukana. Ilman muuta koen etuoikeutetuksi sen, mutta tuota tietysti on siinä mahtunut monenlaista, että myös tietyistä sellaisista isosta haasteista, niin ei me ole löydetty niihin ratkaisuja. Kyllä meillä samalla tavalla kipuillaan resurssien kanssa, kipuillaan urheilijoiden terveydentilan kanssa, kipuillaan ehkä sen mukana, että maailmalla urheilijat ovat ammattilaisia, jotka tekevät itselleen tulevaisuutta huippu-urheilemalla ja nyt siellä on hyviä avauksia. Toivotaan, että ne kantaa eteenpäin, mutta monta sellaista asiaa on, josta tietysti ajattelee, että niihin olisi pitänyt pystyä löytämään ratkaisu, mutta tietyt asiat vaikkapa se, että kyllä meillä vuoropuhelu ja keskusteluyhteys justiin se Olympiakomitean tai Huippu-urheiluyksikön ja lajien välillä on minun mielestä mennyt parempaan suuntaan, että se on tullut aidommaksi ja rehellisemmäksi, mutkattomammaksi.

Ilkka Palomäki: Joo. Sä sanoit, että sä jonkin verran joudut jo uhraamaan ajatuksiasi tai pääset uhraamaan siihen uuteen hommaan, eli Painiliiton toiminnanjohtajana tosiaan aloitat syksyllä, niin onko sulla mielessä jo elävä visio, kuinka sä lähdet sitä hommaa tekemään?

Pasi Sarkkinen: En osaa sanoa, että olisko se visio on hyvin erilainen, jos ei olisi ollut tätä koronatilannetta, että nyt joutuu kyllä todellakin miettimään sitä, että seurojen toiminta ollut erittäin vaikeata nyt ja tässä kevään aikana, kiitos aktiivisten luottamushenkilöiden ja tämän hetkisten muidenkin liiton toimijoiden osalta, niin niitä sellaisia toimenpiteitä seuratyön kehittämiseksi on tehty nyt – niin kuin saatu alulle, mutta varmasti syksyllä isoimpia asioita on se, että seuratyö lähtisi normalisoitumaan ja sitä kautta kehittymään parempaan suuntaan. Siinä on se iso juttu, mutta sitten toinen tietysti on se, että on selkeä uhka olemassa siitä, että valtionapujen osalta tullaan näkemään leikkauksia ja sehän tarkoittaa sitä, että toimintaa on tarkoitus kehittää, niin silloin myös pitää saada lisää euroja vapailta markkinoilta sinne ja sen mä tiedän, että se ei ole mikään ihan semmoinen… Ei tule puhaltamalla niin kuin sanotaan raksapiireissä.

Ilkka Palomäki: Siinä joutuu tekemään jopa vähän töitä.

Pasi Sarkkinen: No joo, ja siinä nyt mennään tietysti sellaiselle osaamisalalle, missä mulla on pirusti ideoita, mutta tuota ei esimerkiksi koulutusta sille puolelle, mutta onneksi en ole yksin. Meillä löytyy taustatiimistä myös hyviä toimijoita.

Ilkka Palomäki: Sitten mennään ehkä vielä näistä sun taustoista enemmän nyt kamppailulajien tilanteeseen Suomessa. Eli niin kuin kävi ilmi, niin sulla on tällä hetkellä muitakin lajeja, muun muassa painonnostossa jännitetään olympiapaikkoja ja talvilajeista pika- ja taitoluistelua, mutta keskitytään nyt erityisesti näihin kamppailulajeihin. Jos miettii ihan kokonaisuutena kamppailulajien asemaa suomalaisessa huippu-urheilukokonaisuudessa, niin millaisena sä näkisit sen tällä hetkellä?

Pasi Sarkkinen: Se on mielenkiintoinen. Kamppailulajeja arvostetaan urheiluperheessä. Ne on sinänsä ihan arvostettuja. Urheilijoita arvostetaan, valmentajien osaamista arvostetaan, mutta ovathan ne kaiken kaikkiaan pieniä toimijoita. Liitot ovat aika pieniä. Urheilijamassat, huipulle tähtäävien urheilijoiden määrä kaikissa näissä lajeissa on suhteellisen pieni. Menestysodotukset kyllä on olemassa, että jokainen ehkä tällä hetkellä, jotka huippu-urheilua seuraa, niin ne ymmärtää, kuinka tiukassa esimerkiksi pääsy olympialaisiin. Sitten kuitenkin siellä on mahdollisuus niin kuin yllättäen myös menestyä, vaikkei se lähtökohtainen niin kuin rankingsijoitus tai ennätys olisi niin hyvä, mutta kyllähän se sillä tavalla on, että hyvin pienillä marginaaleilla sitä menestystä pitää hakea, että jos me nyt näissä minun lajissa saadaan 3-5 urheilijaa kisoihin ja odotus on kaksi mitalia, niin eihän sitä ihan mahdottomia huteja tehdä kyllä, että kyllä siinä saa asialla olla.

Ilkka Palomäki: Kamppailulajeista Tokion olympialaisissa mukana on judo, karate, nyrkkeily, paini ja taekwondo, ja sitten, jos ja kun miekkailu lasketaan myös kamppailulajiksi ja otetaan siihen sen nykyaikainen viisiottelu mukaan, koska Suomessa ne on samassa liitossa, niin kuinka paljon näet yhtäläisyyksiä ja toisaalta eroavaisuuksia näiden lajien asemassa Suomessa?

Pasi Sarkkinen: Osa on pieniä ja osa tosi pieniä. Voisi sanoa sillä tavalla, että kyllä mulla oli joskus aika aika niin kuin herättävä kokemus jopa, kun minusta itsestä silloin painin toimijana tuntui, että painin näkyvyys ja tämmöinen painoarvo on pieni ja sitten, kun näiden vielä pienempien lajien ihmiset olivat, että jos meillä joskus olisi tuommoinen näkyvyys, mitä painilla on, niin se oli hyvin semmoinen herättävä juttu kaiken kaikkiaan. Kaikki lajit on tuolla, kun vähän menee syvemmälle sisään ja näin ihan siis kansallisestikin, niin ne ovat paljon isompia kuin voisi kuvitella. Se toiminnan määrä, mitä siellä on kansallista kilpailutoimintaa, kansallista harrastustoimintaa, seurojen toimintaa, niin ne on kuitenkin selkeästi… Siellä tehdään isolla sydämellä2, isosti hommia ja pyritään huipulle. Se, että onko edellytyksiä, onko osaamista, onko resursseja, se on sitten eri asia, mutta myös uskoa siitä, että siinä tehdään ihan sellaista kansainvälisen luokan tekemistä, niin on paljon, mutta ei se tietysti… Kyllä se niin kuin sitten, kun mennään tuonne kansainvälisen kentälle ja ymmärretään, kuinka isoja lajeja ne on joissain muissa maissa, niin sitten tietyllä tavalla se perspektiivi vielä muuttuu. Kyllähän sitä toivoisi medialta, että sitä tuotaisiin enemmän näkyville sitä, että kuinka isoja lajien nämä tämmöiset olympiakamppailut on kansainvälisesti. Kymmeniä miljoonia harrastajia, kilpailijoita, valtava asema ja resurssit siinä mielessä siihen nähden. Täällähän tehdään hyvin resurssitehokkaasti ja pyritään tekemään pienestä urheilijamassasta hyvää tulosta.

Ilkka Palomäki: Kuinka väärässä olen, jos väitän, että täällä pyritään ehkä amatööristatuksella tai korkeintaan puoliammattilais- joissain hyvin poikkeuksellisissa tapauksissa jopa ammattilaisresursseja, mutta joka tapauksessa vastaamaan kilpailuun, jossa vastustajamaat ovat ainakin… Sieltä löytyy monia sellaisia maita, jotka sitä tee ammattimaisesti.

Pasi Sarkkinen: Se on juuri näin. Ne on ihan ammattilaisjoukkueita, joissa todellakin nuoresta asti urheilijoiden; ne tekee itselleen parempaa tulevaisuutta siinä, että he ovat päässeet johonkin sellaiseen järjestelmään mukaan, missä he saavat koulutuksen. He tekevät urheilulla sellaista ansiota, että he pystyvät elättämään yleensä itsensä ja lähisukunsa ja, jos he voittavat jotain suurta, niin he tekevät sillä elinikäisen eläkkeen itselleen, joka alkaa siitä päivästä lähtien tai joissakin tapauksissa 35-ikävuodesta lähtien, mutta monessa maassa siitä päivästä lähtien he niin kuin tietyllä tavalla tekevät sitä hyvin sellaisista lähtökohdista – toki, myös paineet ovat sitten sen mukaiset, että siinä mielessä, jos joku asia siinä, mikä meillä voi olla sitten paremmin on se, että ei meidän urheilijoiden tarvitse ajatella, että isä ja äiti kuolee nälkään, kun en pärjännyt painikisoissa, että ei ole sellaista tilannetta, että isä ja äiti näkee nälkää, että lapsi pääsee painikisoihin, niin se on tietysti vähän hassu tilanne. Ehkä se ei ihan tämmöisenä kuitenkaan toteudu.

Ilkka Palomäki: Niin. Me tiedetään, että harrastajamassa on Suomessa siirtynyt viime vuosikymmenien aikana perinteisestä yksilölajeista joukkuelajeihin yhä voimakkaammin, niin millä tavalla tämä – voi kai sanoa megatrendi, ainakin urheilun mittasuhteissa – on heijastunut kamppailulajien arkeen?

Pasi Sarkkinen: Kyllä se varmasti on heijastunut. Viimeisin selvitys, minkä mä tuosta asiasta olen nähnyt, niin noin kaksi kolmasosaa pojista ja yksi kolmasosa tytöistä aloittaa liikunta- tai urheiluharrastuksen joukkuelajeissa. Siitä on heitetty sitten ihan älyttömän isoja lukuja enemmän, mistä minä olen tietoinen, mutta kokonaisuudessaan noin 50 prosenttia kuitenkin ja tuota se on selvä. Se on yhteisöllistä, hienoa, vetovoimasta juttua, jossa ehkä sitten se ansaintalogiikkakin on joissakin lajeissa – ainakin siellä takaraivossa olemassa. Ehkä se, että kamppailulajien pitäisi pystyä ajattelemaan modernisti tuossa jutussa ja niin kuin myös mukailemaan omaa toimintaansa, että sieltä myös tippuu jo alle kymmenvuotiaana valtavasti lapsia pois, joilla on mahdollisuuksia myös jossain muussa lajissa pärjätä. Perinteisesti kamppailulajeihin ei ole niin helppo tulla sieltä polun vaiheesta, että toiset osaa jo asioita ja sinne, kun tulet kesken kaiken, niin täytyy olla kova pää, mutta lähtökohtaisesti kyllähän meillä lapsiharrastajia on kamppailulajeissa hyvin. Se, että ketkä sieltä sitten näkee sen huippu-urheilijan polun ja siellä pysyttelee sitten esimerkiksi aikuisurheilijaksi asti, niin se massa on pienentynyt aivan valtavasti, että siellä se ehkä isompi ongelma rupeaa näkymään siellä viidentoista ikävuoden jälkeen, jolloin se todella sellainen systemaattinen ja kovempi harjoittelu pitäisi vasta aloittaa.

Ilkka Palomäki: Eli se ei välttämättä olkaan polun alkuvaiheessa se massaongelma, vaan siinä, että sitä ei uravaihtoehtona ei nähdä niin houkuttelevana?

Pasi Sarkkinen: No se on kova ja siinä, kun tehdään erilaisia elämänvalintoja, niin ei välttämättä sitten nähdä kovin realistisena tai sitten ei riittävän kiinnostavana. Onhan se ihan luonnollista. Minä en ole koskaan ajatellut drop-outtina sellaisia lapsia, jotka urheilulajeista valitsee jonkun lajin – harrastaa montaa lajia, mutta tämä monen lajin harrastaminen on tehty vaikeaksi lähinnä näiden isojen lajien toimenpiteillä. Sekin on tietysti meillä ongelma – valtavan iso ongelma. Siellä halutaan maksusuhde 12 kuukautta vuodessa ja ne haluaa siitä pitää kiinni kaikin tavoin ja siihen ei mitkään juhlapuheet sitä muuta miksikään, mutta tuota lähtökohta kuitenkin se, että kyllä siellä niitä lapsia tulee. Esimerkiksi painisalilla mä olen seuratoiminnassa täällä ollut toistakymmentä vuotta mukana, niin kyllä lapsia harrastukseen tulee hienosti mukaan ja sillä tavalla se, että miten niitä voidaan viedä siitä mielekkäästi, järkevästi, motivoivasti eteenpäin, niin siinä on tekemistä.

Ilkka Palomäki: Sitten, jos mietitään ihan oman lajiperheen sisälläkin. Varsinkin globaalisti esimerkiksi vapaaottelu, joka lähestyy huippu-urheilua aika vahvasti tämmöiseltä kaupallisemmalta kulmalta kuin perinteiset olympialaiset, niin haastaa näitä perinteisimpiä lajeja, niin millaisena haasteena näet sen tälle olympiakamppailu-urheilulle?

Pasi Sarkkinen: Tietysti voin sanoa, että eihän voi olla aina varma, mitä KOK hakee esimerkiksi olympialaisten sisällä, että kun miettii sitä, että jos siltä miettii, niin pitää tietysti olla vähän huolissaan perinteisten lajien osalta, jotka haluavat olla enemmän urheilua ja vähemmän show-elementtejä. Siellä kuitenkin arvostetaan sitä, että tietyllä tavalla urheilullinen puoli, monipuolisuus, kaikki, vaikka olympiaturnauksessa. Sä joudut kohtaamaan paljon erilaisia vastustajia lyhyen ajan sisällä. Sehän vaatii paljon enemmän monipuolisuutta kuin se, että valmistaudutaan, vaikka kuukausia yhteen otteluun yhtä vastustajaa vastaan. Kovaa hommaa sekin, en yhtään vähättele. Aikuisväestönkin keskuudessa, tietyt tällaiset niin kuin – ei pelkästään siis vapaaottelu – erilaiset kamppailulajit, joita on siis kymmeniä ja kymmeniä, ne on erittäin suosittuja kuntoilumuotoja ja harrastusmuotoja ja sille nostan isosti hattua. Siinä esimerkiksi nyrkkeilyn puolella kuntonyrkkeily toimii hienosti. Judolajien puolella on tämmöisiä… Tai vaikka painilla on tällainen kuntomuoto. Se on hyvin vahvasti kilpailumuoto. Siinä kuntoilumuoto on hyvin pientä, mutta niissä käy esimerkiksi opiskelijoita todella paljon ja se on hienoa. Ne on kamppailijoita. Ne on niin kuin tietyllä tavalla samanhenkisiä ihmisiä, vaikka ne harrastaisi, vaikka kaksi kertaa viikossa jotain lukkopainia tai jujutsua tai vastaavaa, mutta jos ihan huippu-urheilun näkökulmasta, niin esimerkiksi Jenkeissä, jossa paini on iso juttu ja se folkstyle, joka on lähempänä vapaapainia, niin siellä kuitenkin miljoonaluokan harrastajat ja tällä tavalla, niin siellä jotenkin nähdään se vapaaottelukuvio yhtenä mahdollisena jatkosteppinä niin kuin aikaisemmin nähty, että amatöörinyrkkeilyn jatkona on ammattilaisnyrkkeily. Ehkä enemmän on ruvettu tuollakin, esimerkiksi Venäjän suunnalla, näkee tämän tyyppistä juttua, että se nähdään jonkinlaisena mahdollisena jatkourana, mutta ei ehkä niin isosti länsimaissa eikä varsinkaan Pohjoismaissa, jossa on ollut aika isojakin ongelmia päästä tuommoisessa suorassa kontaktilajissa niin kuin saada edes järjestää semmoisia tapahtumia kuin vaikkapa Norjassa oli siinä isoja haasteita. En mä tiedä ja en näe sellaista uhkaa, mitä varmasti jotkut muut voivat siinä nähdä, mutta eihän tulevaisuudesta tietysti osaa kukaan varmaksi sanoa.

Ilkka Palomäki: Sitten, jos käydään lyhyesti ehkä tämmöinen yleiskuvaus näistä sulla olevista olympiakamppailulajeista, että millainen on yleisnäkymä lajissa tällä hetkellä nyt, kun tässä lajiryhmävastaavan hommassa kesän jälkeen lopetat, niin jos aloitetaan aakkosjärjestyksessä, niin judo jossa olympiakarsinta on kesken vielä ja vähän on vielä auki, että saadaanko Tokioon urheilija, mutta millainen on judon tilanne tällä hetkellä Suomessa, jos rajaa huippu-urheilijoihin?

Pasi Sarkkinen: Jos ihan huippu-urheilusta puhutaan, niin siellä on tehty aika isoja liikkuja sen suuntaan, että semmoinen potentiaali, mitä siellä nuorissa urheilijoissa on nähty ja mihin esimerkiksi Olympiakomitean ja myöhemmin Huippu-urheiluyksikön taholta ollaan jo noin 15 vuotta panostettu, niin ei ole kuitenkaan konkretisoitunut aikuisten menestykseksi. Nyt siellä on tehty sellaisia peliliikkuja, että siellä halutaan kaikki nämä kärkiryhmän urheilijat harjoittelemaan päivittäin yhdessä valmennuksessa. Sloveniasta tuli viime syksynä uusi päävalmentaja Suomeen.

Ilkka Palomäki: Rok Drakšič.

Pasi Sarkkinen: Joo, Rok Drakšič on saanut hommat alulleen. Keskittävät huippu-urheilutoimintaa pääkaupunkiseudulle ja varmasti niin kuin pyrkivät tekemään ainakin liikkuja. Kyllä minä näen, että osittain sillä ollut varmaan vaikutusta myös esimerkiksi siihen, että Martti Puumalainen viime viikonloppuna kamppaili kyllä hienosti maailmanmestaruuskilpailuissa.

Ilkka Palomäki: Oli seitsemäs niissä kisoissa.

Pasi Sarkkinen: Seitsemäs ja raskaassa sarjassa ja hienoja voittoja siinä, että kyllä siellä myös päävalmentaja varmasti merkittävästi toiminut hänen kehittymisensä tukena. Judollahan muuten on aina suunnitelmat, paperit hyvässä järjestyksessä. Ne ovat systemaattisia toimijoita. Niillä on kaikki sellainen puoli kunnossa, mutta tietysti myös se, että kansainvälinen kilpailu on erittäin kovaa ja, jos esimerkiksi liian nuorena tai ei valmiina joudutaan sellaisiin haasteisiin, mihin ei vielä vielä riitä – mopolla moottoritielle – niin se voi tuntua niin kovalta se, että eihän tuohon kykene koskaan ja silloin se urheilija menettää sen itseluottamuksensa ja siitä on vaikea nousta.

Ilkka Palomäki: Sitten tulee vastaan karate, joka nyt piipahtaa olympiaohjelmassa Tokiossa. Ei ole sitten enää Pariisissa mukana, mutta suomalaisia ei nyt ainakaan näillä näkymin ole Tokioon lähdössä.

Pasi Sarkkinen: Se on kyllä erittäin ikävää, että nostan hattua Titta Keinäselle ja valmentajaisä, Kai Keinäselle, jotka ovat siellä Turun seudulla tehneet tosi laadukasta valmennustyötä ja siellä on muitakin potentiaalisia. Siellä on hyvä naisten ryhmä ja kyllä lajissa on myös potentiaalisia miesurheilijoita sitten olemassa, että heidän tietysti nyt täytyy katsoa, että miten heillä asemoituu tuo juttu jatkossa, että kyllähän he tietysti, kun he eivät olleet olympiaolemassa, niin heidän arvokilpailut on ollut erittäin arvostettuja tietenkin ja toivottavasti tämä nyt ei sitä asiaa muuta tämä piipahtaminen olympiaohjelmassa. Kyllä siellä tavoitteita riittää ja toivottavasti nuoret urheilijat jaksaa siihen motivoitua. Tietysti heillä on vielä syksyllä nuorten Euroopan mestaruuskilpailut Tampereella, että siinä mielessä on niin kuin arvokilpailu. Hyvää niin kuin tavoitetta vielä kaiken kaikkiaan, mihin panostaa, mutta hieno laji. Siinä on tietyllä tavalla ollut paljon oppimista itselle, että ei ollut kuitenkaan sillä tavalla tuttu, mutta että lajin valmennusjohdon ja niiden kanssa toimiminen on ollut tosi helppoa ja huippu-urheiluymmärrys on ihan hyvällä tasolla.

Ilkka Palomäki: Sitten miekkailu ja nykyaikainen viisiottelu, jotka Suomessa on saman lajiliiton alaisuudessa. Miekkailu kuuluu yhtenä osana nykyaikaisen viisiotteluun.

Pasi Sarkkinen: Kyllä se mielenkiintoista se. Se olisi varmasti vaatinut itseltäni enemmän aikaa, että olisi pystynyt siihen vielä enemmän perehtymään ja se on jäänyt itsellä sillä tavalla kapeaksi, että kalpamiekkailu kilpailumuotona ja sitä on tullut seurattua tuossa tietysti enimmäkseen etänä, mutta sitä on tullut seurattua ja siinä tietysti kärkiurheilija Niko Vuorinen on ollut useita vuosia meidän tukiohjelmassa. Nikon prosessia ollaan sekä urheilijan että sitten liiton valmennusjohdon kanssa käyty ja rakennettu monet kerrat ja se on ollut meillä prioriteetti. Viisiottelun puolella sitten kahta naisurheilijaa tuettiin ja sitten viime vuosina yhtä eli Laura Salmista sitten ihan tänne tänne Tokion karsintoihin saakka. Viisiottelun osalta esimerkiksi voin sanoa, että ymmärrän pääpiirteittäin, miten se menee: ne pistesysteemit ja lajit tietenkin ja näin, mutta siinä ei voi sanoa, että olisi jotain lajin asiantuntemusta.

Ilkka Palomäki: No sitten nyrkkeilyyn ja painiin voidaan ehkä tässä Tokio-osiossa mennä vähän tarkemmin, mutta otetaan vielä taekwondo, joka nyt jäi ilman paikkaa eli Suvi Mikkonen Lontoossa ja Riossa oli mukana ja nyt pääsi voiton päähän Tokion karsintaturnauksessa, mutta tällä kertaa olympiaunelma ei konkretisoitunut.

Pasi Sarkkinen: Kyllä se näin on, että minäkin odotin tietynlaista ihmettä, että kolmannen kerran urheilija ottaisi niin kuin veitsi kurkulla olympiapaikan sieltä Euroopan karsinnasta. Sekä 2012 että 2016 olin paikan päällä seuraamassa ja sielläkin mentiin niin pienillä marginaaleilla, mutta siellä vaan Suvi Mikkonen eteni voitosta voittoon ja esimerkiksi 2012 Kazanissa vielä sai silmävamman siinä kesken kilpailun, mutta ei hidastanut loppua. Päätyyn saakka mentiin ja paikka tuli ja aivan esimerkillinen huippu-urheilija. Todella pistänyt kaikki peliin ja hakenut itselleen huippuluokan olosuhteet, valmennuksen. On niin kuin hengitetty huippu-urheilua kyllä todella koko tämä edellinen vuosikymmen vähintäänkin. Ehkä sitten täällä kotimaan suunnassa ollaan sellaisessa haasteessa, missä moni kamppailulaji on ollut, että potentiaalisista nuorista ja nuorten kansainvälisestikin menestyneistä urheilijoista ei ole kuitenkaan pystytty aikuisten menestyjiä rakentamaan ja siinä on kyllä iso kysymysmerkki tällä hetkellä, että miten sen nyt sitten tapahtuu nyt, kun Suvi on lopettamassa uraansa ja tällainen tietynlainen kansainvälisen tason kärkiurheilija, selkeä kärkiurheilija, sitten jää siitä pois. Toki myös se yhteys sinne Madridiin on ollut aika tärkeä monelle valmentajalle ja urheilijalle, että siellä on käynyt suomalaisia paljon valmentautumassa huippuolosuhteissa.

Ilkka Palomäki: Jos mennään vähän tarkemmin Tokioon ja olympialaisiin ylipäätään, niin oikeastaan, kun käytiin lajeja läpi, niin oikeastaan se olympiakarsinta korostui monessa lajissa tuossakin, niin jos sä mietit näitä perinteisiä olympiakamppailulajeja, vaikkapa nyt itsellesi tutuinta eli painia, niin millaisena sä näet olympiakisojen merkityksen sen lajin kokonaisuudesta?

Pasi Sarkkinen: Se on valtava merkitys. Se on pitkällä ajalla rakentunut ihan sieltä. Yli vuosisadan mittainen merkitys sillä, että se on koettu kuitenkin, että nostetaan vielä olympialaisissa menestyjät vielä aivan erilaiseen valokeilaan verrattuna lajin omissa arvokilpailuissa menestyneet, että aivan mielettömän hienoja tapahtumia ja toisaalta niin kuin tänä päivänä maailmanmestaruuskilpailuissa voi joutua voittamaan parikin kovaa ottelua enemmän esimerkiksi. Onhan se eri asia, että onko siinä sarjassa silloin 50 vai onko siinä 16 niin kuin olympialaisissa on, mutta toki se on aika jalostunut ryhmä, jotka sinne olympialaisiin tulee ja ei olympialaisten arvostus ole kyllä laskenut ja sen takia minulle on ihan käsittämätöntä se, että sinne pitää tunkea väkisin lajeja, jotka eivät edes pidä sitä tärkeimpänä asiana. Heidän kilpailusysteeminsä: he haluavat nostaa omia kilpailuja, vaikka maailmanmestaruuskilpailuja tai vastaavia ammattilaiskiertueita sen ohi ja ne kuitenkin olympiaohjelmaan vain väkisellä tungetaan, niin se mun mielestä laskee enemmän olympialaisten arvoa kuin mikään muu. Joku voi nähdä, että on siellä tärkeää olla tällaiset jotkut tähtiurheilijat mukana, mutta jos ei niitä kaikkia ei edes se kiinnosta, niin ei se ole semmoinen. Parhaat haluaa olla parhaassa maussa kunnossa olympialaisissa, että en tiedä, mä olen perinteinen jyrä näissä.

Ilkka Palomäki: Joo, tämä on hyvin tuttua tämä perinteinen näkökulma. Voin sen verran kuulijalle sanoa, että kun on Huippu-urheiluyksikössä ollut ja Pasi on erittäin voimakas perinteinen puolestapuhuja.

Pasi Sarkkinen: Niin silloin, kun se on ollut vuosia tärkeimpänä päämääränä: onnistua siinä kilpailussa, tehdä se. Kaikki haluaa olla siellä parhaassa mahdollisessa kunnossa. Silloin se on niin kuin kuningashommaa, että kaikki muu on semmoista, että se on yksi muiden joukossa, ei sitä nyt kannata liian isoksi nostaa.

Ilkka Palomäki: Niin, miten esimerkiksi olympiadilla tulee vaikkapa MM- ja EM-menestystä hyvinkin, mutta jos olympialaisissa ei menestytä tai, jos ei saada urheilijoita edes mukaan kisoihin, niin millainen maku siitä olympiadista oikeastaan näissä lajeissa jää? Siis kamppailulajeista puhuttaessa.

Pasi Sarkkinen: No kyllähän se sitä valjummaksi muuttaa, että jokainen ymmärtää, että siellä arvokilpailuissa marginaalit on pienet ja myös niissä karsinnoissa ja nytkin esimerkiksi, vaikka painin puolella, niin useita tämän olympiadin maailmanmestareita – siis eri maista – jäi ulos olympialaisista. Monessa painoluokassa, vaikka kreikkalais-roomalaisessa painissa, niin seuraavat 16, jotka jäi rannalle, kun 16 otettiin kisoihin, niin joka sarjassa siellä oli selkeitä mitaliehdokkaita. Tämä mun mielestä kertoo siitä, että se on viety vähän liian lujille tuo homma kaiken kaikkiaan. Se vie jopa jonkun verran arvoa siitä, että kyllä siellä pitäisi kaikki sellaiset urheilijat olla mukana, ja haluaisivat olla mukana varmasti, joilla on mahdollisuus siellä menestyä. Siihen vaikuttavat tietysti muut asiat ulkopuolelta. Tuossa ehkä me ollaan menty parempaan suuntaan, väittäisin, tässä Huippu-urheiluyksikön aikana, että me ymmärretään myös potentiaalista. Siitä, että ei se laji nyt sillä tavalla enää joudu jonnekin ö-mappiin, jos ei ne niin kuin onnistu olympialaisissa tai eivät saa sinne urheilijoita. Tietysti myös lajit ovat osittain siinä olleet aina syyllisiä. Siinä, kun olympiadi alkaa, niin rakennetaan semmoinen optimaaliseen kehittymiseen perustuva visio sinne tulevaisuuteen ja sitten, kun siinä edetään kohti olympiadin huipentumaa, niin sitten se aika monessa tapauksessa sitten kuivuu paljon kasaan ja se tietysti omalla tavallaan kertoo siitä, että onko siinä nyt oltu sitten alun perinkään rehellisiä ymmärtäen huippu-urheilun faktat, mutta mun mielestä ollaan menty siinä parempaan suuntaan, että me arvostetaan myös olympiadin välillä tulevia kovia kansainvälisiä suorituksia ja niistä tilastoidaan eri tavalla. Niitä arvostetaan Urheilugaalassa eri tavalla ja näin. Ne on mun mielestä tosi tärkeitä juttu, että kaikki haluaa olla huippu-urheilijoita ja menestyä. Lähellekään kaikki ei ole valmiita tekemään sitä työtä ja nekin, jotka ovat valmiita tekemään sen työn ja ovat ovat lahjakkaita ja kaikki kunnossa, niin niistäkin vain harvasta tulee olympiavoittaja. Se on kuitenkin…

Ilkka Palomäki: Se on kovaa leikkiä.

Pasi Sarkkinen: Se on kovaa leikkiä.

Ilkka Palomäki: Kesäolympialaisiin on oikeastaan uusia lajeja tyrkyllä koko ajan ja samaan aikaan se kipukynnys siinä kokonaisurheilijamäärässä, mitä esimerkiksi nyt Tokioon lähtee, niin on saavutettu ja toisaalta sukupuolten välinen tasa-arvo on noussut yhä tärkeämmäksi tekijäksi, mikä on omalla tavallaan muokannut näitä lajikohtaisia kiintiöitä. Jos mietitään nyt kamppailulajeja, ne on perinteisesti aika miesvaltaisia lajeja ollut, niin millaisessa puristuksessa kamppailulajit sun nähdäksesi tässä kehityksessä on ihan kansainvälisessä mittakaavassa ollut?

Pasi Sarkkinen: No hyvässä puristuksessa siinä mielessä, että puristushan on mukava asia. No ei, kyllä mä lähtökohtaisesti näen sen, että tasa-arvo on hyvä asia ja ei tuo nyt voi olla mikään ulkopuolinen linnake, mutta ei se nyt ihan mustavalkoistakaan kuulu olla, että joissakin lajeissa kamppailulajeista niin kuin esimerkiksi judossa, niin tämä tasa-arvo on toteutunut paljon aikaisemmin. Siinä voi sanoa, että naiset ovat nousseet tasa-arvoisempaan asemaan jo 1980-luvun lopulla, 1990-luvun alussa. Nyrkkeily oli niin kuin näistä nyt sitten ehkä sillä tavalla viimeinen linnake, joka tuli Lontooseen sitten olympiaohjelmaan. Painonnosto tuli 2000, paini tuli sitten 2004. Sitten pikkuhiljaa ollaan tasoitettu näitä määriä. Sehän on tietysti yksi iso tekijä, vaikka painin puolella se oli ennen greco ja vapaa. Nyt siellä on se kolmas painimuoto ja saman aikaisesti jouduttu kiristämään vielä urheilijamääriä, niin silloin painoluokkien määrä on vähentynyt ja myös urheilijoiden määrä per painoluokkaa on vähentynyt. Kyllähän grecon ongelmaksi on tietysti nähty se, että naiset eivät kansainvälisesti harrasta sitä, että alunperin ensimmäiset naisten mestaruuskilpailut, kun järjestettiin Oslossa, muistaakseni vuonna 1981, niin siellä naiset paini silloin grecoa, mutta sitten, kun vanhemmin kansainvälinen naispaini alkoi 1990-luvulla, niin sitten se oli muutettu vapaaksi ja silloin siinä pidettiin tällaisia terveydellisiä perusteita tärkeimpinä juttuina, että grecossa tullaan heitoista korkeammalta alas ja mahdollisuus tällaisiin niska-olkapääalueen vammoihin esimerkiksi on suurempi. Siinä kohti oli sen hetkinen terveydestä vastaava kansainvälisen liiton asiantuntijaelin sitä mieltä ja on sillä ollut varmasti iso vaikutus tulevaisuuteen. Tällä hetkellä kuitenkin naispaini nähdään suuressa osassa maailmaa erittäin potentiaalisena menestyslajina ja ison panostuksen lajina. Esimerkiksi Afrikassa, Etelä-Amerikassa, Aasiassa, valtavia panostuksia, mutta tietysti uskonnollisista syistä osa kovista painimaista, niin niillä ei ole sitten naispainia ollenkaan.

Ilkka Palomäki: Jos vähän noita lajikohtaisia kiintiöitä katsotaan, niin painissa tosiaan Tokiossa kaikissa sarjoissa otetaan 16 urheilijaa eli kaikissa vapaapainin, naisten vapaapainin ja kreikkalais-roomalaisen painin painoluokissa. Samoin taekwondossa 16 urheilija per sarja. Karatessa, joko tosiaan nyt piipahtaa olympiaohjelmassa, niin vain kymmenen ottelijaa per sarja. Nyrkkeilyssä se on sentään 16–28 urheilijaa per sarja. Judossakin lähemmässä se 30 per sarja. Miekkailussa niitä on enemmän, mutta siellä on joukkuekilpailu aika hallitsevassa roolissa eli käytännössä suomalaisilla, esimerkiksi Niko Vuorisella oli mahdollisuus vain kolmeen paikkaan kaikkiaan karsinnan aikana, niin siihen, kun otetaan vielä mukaan se, että näiden maanosakiintiöiden takia edes nämä kaikki pienet määrät, mitä nyt tuossa lueteltiin, niin ei ole nyt ihan… Siis jokainen urheilija ei kuulu ihan niihin parhaisiin, niin yritä vähän niin kuin sanoittaa kamppailu-urheilun ystävänä, että kuinka kova juttu se oikeastaan on, jos kamppailu-urheilija pääsee Tokion olympialaisiin ylipäätään mukaan?

Pasi Sarkkinen: No kyllä se on täytyy olla kovan tason urheilija, joka sen paikan saavuttaa. Ihan maailmanluokan urheilija. Se on vielä niin kuin toit esille vielä eurooppalaisille monessa tapauksessa selkeästi vaikeampaa. Näinhän se on myös monissa palloilulajissa, että Euroopan kiintiö on kuitenkin suhteellisen pieni verrattuna siihen kovatasoisten valtioiden määrään. Joissakin tilanteissa se on ihan kohtuuton, että kyllähän esimerkiksi tuossa karatessa, kun seurasi tuota viimeistä maailmankarsintaa, niin siellä oli 50–70 maasta urheilijoita tappelemassa viimeisestä kolmesta paikasta, niin onhan marginaalit silloin todella pieniä, mutta tietysti siinä mielessä, että sieltä ne kuitenkin sitten en kolme löytyi, mutta jos puhutaan siitä, että kymmenen urheilijaa saavat paikat sitten olympialaisiin, niin on se kyllä älyttömän tiukkaa. Älyttömän haastavaa ja voi sanoa, että heidän olympialaiset alkaneet jo kauan sitten. Sama kuin, vaikka näissä muissa lajeissa, että kyllä omalla tavallaan ne olympialaiset alkavat jo sieltä karsinnoista. Ei meillä oikeastaan juuri sellaisia kamppailijoita ole, jotka voivat tietyllä tavalla ottaa rennosti ja mennä tietyllä tavalla sellaisella rutiinisuorituksella pelkästään kohti olympiapaikkaa.

Ilkka Palomäki: Niin esimerkiksi kreikkalais-roomalaisessa painissa Suomen menestysperinne on tietysti erittäin kova ja nopeasti ajateltuna se kaksi olympiapaikkaa, mitä nyt saavutettiin eli Arvi Savolainen 97 kiloisissa ja Elias Kuosmanen 130 kiloisissa, niin tuntuu jopa vähän pieneltä, mutta samaan aikaan esimerkiksi Ranska ei saanut yhtään paikkaa, vaikka he vielä esimerkiksi Pekingissä 2008 ottivat yhden kultamitalin ja kaksi pronssimitalia, niin millaiseen perspektiiviin sä laittaisit tuota, että Suomi kuuteen kreikkalais-roomalaisen sarjan painoluokkaan kaksi paikkaa onnistui saavuttamaan?

Pasi Sarkkinen: Kyllä mä sanon, että se oli ihan optimaalinen suoritus heiltä tässä keväällä, että toki silloin 2019 maailmanmestaruuskilpailusta, niin olisi ollut ehkä yksi paikka silloin jo otettavissa, joka olisi ollut toinen näistä, mutta tuskin sekään kokonaismäärää olisi kasvattanut siinä, mutta sitten vapaapainissakin oli kyllä – varsinkin Jere Heinolla oli hyvät edellytykset ottaa siinä vapaapainin raskaassa sarjassa paikka, että siinä vaiheessa, kun Petra Olli lopetti uransa, niin sai kyllä pikkuisen reivata tuota paikkatavoitetta ja kahteen paikkaan saa olla todella tyytyväinen. Siellä on kuitenkin sellaisia maita samoissa paikkamäärissä joiden huippu-urheilubudjetti on 20-30 kertainen, jos puhutaan ihan taloudellisesta kuviosta. Heidän ammattimaisten toimijoiden määrä; valmentajien määrä ja urheilijoiden määrä, jotka siinä pyörii, niin on aivan eri kaliiberia, että kyllä meidän valmennus ja urheilijat onnistui erittäin hyvin noissa karsinnoissa ja siihen täytyy olla tyytyväinen.

Ilkka Palomäki: No kolikon kääntöpuoli on se, että itse kisoissa jo parilla voitolla ollaan mitaliotteluissa, niin millaisena mahdollisuutena sä tämän näet?

Pasi Sarkkinen: No, arpaan en pysty vaikuttamaan, että siellä on ne sijoitetut urheilijat ja sitten kuitenkin nämä ensimmäiset kierrokset esimerkiksi, niin mennään niin kuin arvan perusteella ja siellä on esimerkiksi Afrikka- ja Osenia-alueelta painijoita, jotka eivät välttämättä ole ihan sillä tasolla, että ne ovat siellä maanosien kilpailuista saaneet vähän helpomman kautta paikkoja. Se on semmoinen, jos ei nyt lottovoitto, mutta vähintään semmoinen kenovoitto kuitenkin, jos semmoinen avauskierrokselle sieltä napsahtaa ja sitten se antaa tietysti hyvän lähtökohdan turnaukseen, kun sen ottelun hoitaa, mutta kyllä meidän urheilijoilla on mahdollisuus voittaa myös niitä sijoitettuja painijoita, että en mä näe sillä tavalla, että heidän ainut mahdollisuus olisi niin kuin jotenkin sillä, että olisi hyvä arpa, että kyllä kovia luita.

Ilkka Palomäki: Viimeinen kysymys. Tokioon on lähdössä kampailijoista nyt painijat Arvi Savolainen on Elias Kuosmanen ja todennäköisesti rankingin kautta nyrkkeilyssä paikan saava Mira Potkonen. Judossa tilanne on vielä vähän auki ja sinne on mahdollista yksi suomalainen vielä saada, niin millaisin ajatuksiin tämän kamppailukolmikon tai kamppailunelikon Tokioon lähetät?

Pasi Sarkkinen: Sanotaan, että jos judo saa paikan, niin siinä on selkeästi… Mira on se, jolla olympiakokemusta aikaisemmin ja oli meidän ainoa mitalitason menestyjä Riossa. Varmasti on sellainen, joka uransa viimeisessä arvokilpailussa tulee laittamaan kaikki peliin. Siitä en ole sinänsä huolissani. Se, että mihin taso riittää, sen näkee. Marginaalit on todella pieniä, ettei se Rion mitali, niin kyllä siellä mentiin niin pienillä marginaaleilla kuin pystyi, mutta hienoa tekemistä. Painijoilta odotan paljon, vaikka ehkä kuitenkin molempien osalta se, että sitten ne selkeämmät mitaliodotukset, jos terveenä pysyvät, niin liittyy sitten 2024 vuoden Pariisin kisoihin. Sama judossa, että ehkä ei kuitenkaan niin kuin ihan mitaliottelutasosta voida tällä hetkellä vielä puhua, mutta kehitys on ollut huimaa riippuen vähän, miten se nyt se judon paikka sitten menee ja kamppailulajeissa on aina se yllätyksellisyys, joka tuo siihen oman suolan. Olisin tietysti toivonut sekä laajempaa lajikirjoa, että isompia edustuksia, että jos se nyt on neljä urheilijaa, niin ehkä se kuusi-seitsemän urheilijaa olisi sitten ollut meidän tasoon nähden semmoinen ihan optimisuoritus.

Ilkka Palomäki: Hyvä. Siinä oli tuhti tunti kamppailulajien asiaa. Kiitos paljon vierailusta Pasi Sarkkinen ja kiitos näistä kahdeksasta ja puolesta vuodesta Huippu-urheiluyksikössä, mitkä tosiaan Tokion olympiakisojen jälkeen päättyvät.

Ilkka Palomäki: Kiitos vielä Pasi Sarkkiselle vierailusta OlympiaCastissa  ja tsemppiä sekä syksyllä koittaviin uusiin haasteisiin että etenkin olympiadin loppusuoralle kamppailulajien lajiryhmävastaavana. OlympiaCast palaa ääneen jälleen viikon päästä uusin aihein. Jotta seuraava jakso ei mene ohi, niin käy tilaamassa tämä podcast sieltä, mistä podisi kuuntelet. Arvostamme kovasti, jos käyt myös heittämässä arvion meistä. Se auttaa meitä kehittämään ja ennen kaikkea uusia kuuntelijoita löytämään luoksemme.