Huippu-urheilussa kilpailuetua etsitään harjoittelusta, teknologiasta, ravinnosta, olosuhteista ja datasta. Niiden laadun täytyy olla timanttista. Silti yksi ratkaiseva kilpailuetu jää helposti vähemmälle huomiolle: se, mitä ihmiset saavat toisissaan aikaan.  

Huippuosaajien joukko ei vielä ole huippujoukkue. Sellainen syntyy vasta, kun ihmiset jakavat osaamistaan, haastavat toisiaan rakentavasti, uskaltavat puhua myös vaikeista asioista ja auttavat toisiaan onnistumaan. 

Siksi jokaisen joukkueeseen kuuluvan kannattaa kysyä itseltään: 

Mitä minä tuon tähän joukkueeseen? 

Vastaus ei löydy pelkästään siitä, kuinka hyvä urheilija, valmentaja tai asiantuntija olemme. Se löytyy siitä, millaista energiaa luomme ympärillemme. Tuommeko ratkaisuja vai ongelmia? Kuuntelemmeko aidosti toisiamme? Jaammeko osaamistamme niin, että koko yhteisö kehittyy? Haluammeko toisille hyvää? Tavoittelemmeko yhdessä menestystä? 

Tärkein resurssi on ihminen 

Huippu-urheilussa puhutaan usein resursseista. Ajattelemme helposti rahaa, olosuhteita tai välineitä. Todellisuudessa tärkein resurssi on ihminen. Jokainen tuo yhteiseen käyttöön oman osaamisensa, kokemuksensa, näkökulmansa ja asenteensa. Kun nämä kohtaavat aidossa dialogissa, syntyy jotain, mihin kukaan ei yksin pystyisi. Silloin yksi plus yksi on enemmän kuin kaksi. 

Juuri siksi riippuvuus toisista ei ole heikkous. Se on huippu-urheilun vahvuus. 

Parhaat kysymykset avaavat uusia näkökulmia 

Voittavaa kulttuuria ei rakenneta siten, että kaikki ovat samaa mieltä. Päinvastoin! Tarvitsemme rakentavaa kyseenalaistamista, uteliaisuutta ja jatkuvaa reflektointia. Parhaat kysymykset eivät aina anna vastauksia; ne avaavat uusia näkökulmia. Ne haastavat ajattelemaan uudella tavalla, auttavat oppimaan ja synnyttävät kehitysideoita. 

Olen saanut olla mukana ympäristöissä, joissa kaikkein arvokkaimmat keskustelut eivät ole syntyneet harjoituksen aikana, vaan sen jälkeen. Kun joku uskaltaa kysyä, toinen jakaa kokemuksensa ja kolmas näkee asian uudesta näkökulmasta, koko joukkue oppii. Valmius oppia tarkoittaa myös valmiutta muuttua. Tarvitsemme suomalaiseen urheiluun rehellisyyttä. 

Ajattelua, päätöksentekoa ja yhteistyötä ei pitäisi jättää vain harjoittelun sivutuotteiksi. Niitä pitää harjoitella yhtä tietoisesti kuin fyysisiä ominaisuuksia ja muita taitoja.  

Urheilu on täynnä tunteita. Innostusta, epävarmuutta, pettymystä, onnistumisia, pelkoa ja rohkeutta. Tunne ei ole suorituksen vastakohta vaan se on osa suoritusta. Siksi tunnetilan huomioiminen ei ole pehmeä lisä huippu-urheiluun, vaan yksi keskeinen asia suorituskyvyn rakennuspalikoista. Kun harjoittelu synnyttää energiaa, merkityksellisyyttä ja oppimisen iloa, sillä on vaikutus myös suorituskykyyn. 

Kulttuuri rakentuu arjen kohtaamisissa 

Arvostus, luottamus ja avoimuus eivät synny juhlapuheista. Ne syntyvät aidosta läsnäolosta – siitä, että ihminen kokee tulevansa nähdyksi ja kuulluksi. Dialogi ei tarkoita sitä, että kaikki ajattelisivat samalla tavalla. Se tarkoittaa sitä, että erilaisille näkemyksille on tilaa ja että jokainen voi osallistua yhteiseen oppimiseen. 

Psykologinen turvallisuus ei tarkoita jatkuvaa mukavuusaluetta, virheiden hyväksymistä ilman vastuuta tai sitä, ettei toisilta voisi vaatia paljon. Huippu-urheilussa vaatimustason täytyy olla korkea, mutta tapa, jolla vaadimme, ratkaisee. Kun vaatimustaso yhdistyy arvostukseen, luottamukseen ja välittämiseen, syntyy ympäristö, jossa ihmiset uskaltavat tavoitella omaa potentiaaliaan, ottaa riskejä ja oppia myös epäonnistumisista. Korkea vaatimustaso ja ihmislähtöinen johtaminen eivät ole toistensa vastakohtia, vaan parhaimmillaan toistensa edellytyksiä. 

Valmentaja näyttää suunnan 

Valmentajalla on kulttuurin rakentamisessa erityinen vastuu. Hänen sanoillaan, valinnoillaan ja reaktioillaan on tavallista enemmän painoa. Kulttuuri ei synny strategiasta, juhlapuheista tai PowerPoint-esityksistä. Se syntyy siitä, mitä valmentaja tekee joka päivä ja miten valmentaja toimii jokaisessa kohtaamisessa. Kyse on asenteesta ja ajattelusta, ei päälle liimatuista toimintamalleista.  

Valmentaja rakentaa voittavaa kulttuuria asettamalla selkeän ja korkean vaatimustason, kysymällä ja kuuntelemalla, antamalla kehittävää palautetta sekä puuttumalla epäasialliseen toimintaan. Vahva valmentaja uskaltaa myös sanoa: ”En tiedä. Mietitään yhdessä tai pyydetään apua.” 

Vastuu kulttuurista ei kuitenkaan kuulu vain valmentajalle. Myös urheilija, asiantuntija ja jokainen muu joukkueen jäsen vaikuttaa siihen, uskaltavatko muut puhua, kysyä ja yrittää. Jokainen kohtaaminen joko vahvistaa tai heikentää joukkueen kykyä onnistua yhdessä. 

Ehkä tärkein tehtävämme on kuitenkin pitää huolta siitä, ettei urheilusta katoa ilo. Innostuminen on mahtava voimavara ja se tuo energiaa.  

Huippu-urheilussa etsimme jatkuvasti kilpailuetua. Uskon, että suurin kilpailuetu ei löydy teknologiasta, harjoitusohjelmista tai yksittäisistä huippuosaajista. Se löytyy ihmisistä. Siitä, miten kohtaamme toisemme, miten uskallamme oppia yhdessä ja millaista kulttuuria rakennamme joka päivä.  

Lopulta jokainen meistä voi kysyä itseltään yhden yksinkertaisen kysymyksen: Mitä minä tuon tähän joukkueeseen tänään?  

Siitä alkaa kilpailuetu.  

Ja hyvin usein myös menestys.