Pikajuoksuvalmentaja Petteri Jouste on huolissaan valmentajien koulutuksesta: ”Huippu-urheiluun tarvitaan lisää osaamista ja kansainvälisyyttä”

Nooralotta Neziri, Anniina Kortetmaa, Aino Pulkkinen, Marja Räsänen, Julia Enarvi, Sara Francis, Oskari Lehtonen… Nykyisten valmennettavien lista on pitkä, mutta Petteri Jousteen yli 30-vuotiselle valmentajauralle mahtuu kokonaisuudessaan vaikuttava määrä urheilijatarinoita – myös hänen omansa.

Petteri Jousteen sydän on aina sykkinyt urheilulle ja jo lapsena liikkuminen oli hänelle osa jokapäiväistä elämää. Hän kertoo, että lapsuudessa lajikattaus oli monipuolinen.

– Ainahan sitä vaan urheiltiin ja tehtiin kaikenlaista koko ajan. Tehtiin seiväshyppytelineet ja seipäät itse metsästä kaadetuista puista. Peltoon tehtiin pituushyppypaikat, juostiin kilpaa, pelattiin jalkapalloa ja koulussa pesäpalloa, talvella hiihdettiin. Kaikki tuollainen kiinnosti, mutta pikajuoksu alkoi kiinnostaa kaikkein eniten, kun tajusin, että minulla on siihen jonkun verran lahjojakin, muistelee Jouste.

Hänen oma urheilu-uransa alkoi, kun hän juoksi koulussa liikuntatunnilla 100 metriä alle 13 sekunnin ja pääsi Oulun koulujen mestaruuskilpailuihin. Sieltä tuomisina oli pronssimitali ja sopimus valmennusyhteistyöstä, kun Esa Pieniniemi lähestyi häntä ja kysyi, olisiko nuorella miehellä kiinnostusta ryhtyä harjoittelemaan kunnolla.

– Oikeastaan olin odottanutkin sitä, että joku kysyy. Olin kiinnostunut, mutta en oikein tiennyt miten mennä mukaan. Siitä se sitten alkoi.

Oman uran päätös ja opinnot valmennuksen parissa

Yhteistyö Pieniniemen kanssa oli mielenkiintoista kokeilujen aikaa. Jouste kuvailee, että pikajuoksusta ei silloin tiedetty kovin paljoa, joten valmennusyhteistyö oli pitkälti systemaattisia kokeiluja. Parin vuoden valmennuksen jälkeen Pieniniemi alkoi antaa vastuuta myös urheilijalle itselleen.

– Hän saattoi sanoa, että suunnittelepa itse voimaharjoitukset tälle syksylle. Sitä kautta myös valmentaminen alkoi kiinnostaa minua, kertoo Jouste.

Pieniniemi jätti valmennuksen vuonna 1980 ja Jouste jäi omilleen. Hän valmensi käytännössä itse itseään jonkun aikaa.

– Silloin kovia nimiä olivat esimerkiksi Alan Wells ja Pietro Mennea ja jotenkin sain käsiini heidän käyttämiään harjoitusohjelmia. Niiden pohjalta sitten suunnittelin omaa harjoitteluani. Se oli tosi mukavaa ensimmäisenä vuonna, mutta toisen vuoden aikana alkoi tuntua, että se oli vähän liikaa, kun piti suunnitella ohjelmat ja vielä urheillakin.

Vuonna 1983 Jouste pääsi Jyväskylän yliopistoon opiskelemaan valmennusta ja uran suunta oli sillä selvä. Oma urheilu-ura päättyi vuonna 1986 Kangasniemellä käytyihin kilpailuihin, kun pika-aitajuoksun päävalmentaja Esa Peltola lähestyi Joustetta.

– Esa tuli kisan jälkeen sanomaan, että eiköhän se ole parempi lopettaa oma kilpaura ja alkaa valmentaa. Hänellä oli minulle urheilijakin jo mietittynä ja niin sitten ryhdyin lajivalmentajaksi. Urheilija oli Sisko Markkanen, myöhemmin Hanhijoki. Oikeastaan se riitti minulle. Oma ura oli helppo lopettaa, kun tuli riittävän haasteellinen valmennettava kohdalle, hän toteaa.

Jouste sai myöhemmin vastuulleen myös vuonna 1985 perustetun Supernuoret-ryhmän eli 19-vuotiaiden tyttöjen viestijoukkueen, jonka kova tavoite oli pääsy MM-kisoihin. Tavoite toteutui ja siitä lähtien myös viesti on ollut kilpailumuotona Jousteelle merkityksellinen.

Ammattivalmentajan uralle

Ammattivalmentajan ura alkoi vuonna 1989, kun Jouste aloitti Kuortaneen urheilulukiossa pikajuoksuvalmentajana. Siitä tie vei pika-aitajuoksun päävalmentajaksi, jota jatkui vuoden 2000 loppuun.

– Olin käytännössä lajipäällikkö ja vuosien varrella oli tullut tunne, että haluan tehdä vielä enemmän haalarihommia. Urheiluliitto palkkasi silloin ensimmäistä kertaa päätoimisia lajivalmentajia ja siirryinkin vuodesta 2001 pikajuoksujen lajivalmentajaksi.

SUL luopui päätoimisista lajivalmentajista vuonna 2016, mutta työttömyyttä ei kestänyt kuin kaksi kuukautta, kun Jyväskylän urheiluakatemia nappasi Jousteen riveihinsä ja yhdessä Urheiluliiton ja Olympiakomitean kanssa palkkasi hänet nuorten olympiavalmentajaksi. Sillä tiellä hän on edelleen.

– Siitä lähtien kun aloitin valmentamisen, olen tehnyt sitä koko ajan. Yhtään vuotta ei ole ollut, ettei olisi ollut myös henkilökohtaisia valmennettavia. Olen lisäksi kouluttautunut koko ajan ja käynyt myös ulkomaisia koulutuksia. Sitähän se valmentaminen on, jatkuvaa opiskelua.

Petteri Jouste ja hänen valmennettavansa Nooralotta Neziri.

Yhtenäinen malli valmentajakoulutukseen ja lisää kansainvälisyyttä

Jouste on huolissaan suomalaisesta valmentajakoulutuksesta, joka on hänen mielestään repaleista, eikä sillä tasolla kuin pitäisi olla.

– Suomessa oli 90-luvun alkuun asti tosi selkeä ja edistyksellinen ABC-koulutusjärjestelmä, jossa oli yleisosa ja lajiosa. Nykyisin puhutaan lajien crosstalkingista, mutta silloin jokainen koulutuksessa oleva valmentaja joutui automaattisesti kohtaamaan kaikkien lajien valmentajia koulutuksen yleisosalla. Nykyisin valmentajakoulutus on liian hajautunutta, eikä peruskoulutusmallia oikein ole olemassa. Tästä kärsivät varsinkin pienemmät lajit, joilla on pienemmät resurssit järjestää omaa koulutusta.

– Meillä oli aikaisemmin parempia valmentajia kuin nyt. Yhteiskunta muuttui 90-luvun laman jälkeen niin, että työ alkoi viedä ihmisten aikaa enemmän kuin kahdeksan tuntia päivässä ja harvalla oli enää mahdollisuus valmentamiseen. Huippu-urheilun valmentaminen vaatii paneutumista asiaan ja toisen työn ohessa aika ei mitenkään riitä. Vielä 70- ja 80-luvulla maailmallakin oli paljon harrastepohjalta valmentavia. Nykyisin urheilijoiden lisäksi myös valmentajat ja taustahenkilöt ovat ammattilaisia. Ammattilaisuutta tarvittaisiin lisää Suomeenkin, Jouste painottaa.

Hän peräänkuuluttaa myös parempaa osaamista huippuvaiheeseen ja entistä vahvempaa kansainvälistymistä.

– Meillä on tietoa ja taitoa kansainvälisestä vaatimustasosta, mutta osaamisvajetta huippu-urheilussa. Keskustelu valmentamisen ympärillä menee yleensä hyvin nopeasti lasten urheiluun, mutta en usko, että ratkaisut löytyvät sieltä. Pitäisi opiskella ja sparrata myös sitä miten lahjakkaita urheilijoita viedään huipulle asti. Se vaatii nykyistä enemmän kansainvälistymistä ja ajan hermolla pysymistä. Verkostoituminen on tärkeää.

Valmentamisessa perusasiat pysyvät

Jouste kokee, että valmentamisen perusasiat ovat vuosien saatossa pysyneet samanlaisina, mutta valmentamisen tavat ovat muuttuneet osin myös ympäröivien olosuhteiden vaikutuksesta. Hänen oma käsityksensä on muovautunut käytännön työssä.

– Opiskeluaikoina oma valmennuskäsitys oli aika mekanistinen, mutta urheilijoiden kanssa tulee nopeasti ihmisläheisyys kuvaan mukaan. Valmentamisen peruslähtökohdat eivät sinänsä ole muuttuneet, eihän ihminenkään ole, mutta valmentamisen tavat ovat. Vuorovaikutus on lisääntynyt. On tärkeää ymmärtää valmennettavien olevan aikuisia ihmisiä, joilla on oikeus omiin päätöksiin. Täytyy kunnioittaa sitä, että urheilijat osaavat ja saavat tehdä itsekin ratkaisuja, Jouste kuvaa.

– Toki jokainen sukupolvi tuntuu olevan erilainen. Esimerkiksi Sisko edusti 60-luvulla syntynyttä urheilijaa, jolle ei tarvinnut mistään pilateksesta tai kehonhuollosta koskaan puhua, ne asiat vaan olivat kunnossa. Sen tyyppiset asiat tulevat sukupolvi sukupolvelta enemmän pintaan, koska yhä vähemmän on lapsena tällaista liikunnallisuutta ja sitä joudutaan paikkaamaan jälkikäteen.

Jouste ei kuitenkaan näe sitä ongelmana Suomen pikajuoksun tulevaisuudessa. Päinvastoin hän toteaa, että nykyisin lajivalinnat tukevat pikajuoksijana kehittymistä.

– Lapset laitetaan nykyisin pelaamaan sähäköitä pelejä ja se alkaa näkyä, meille tulee entistä enemmän nopeuslahjakkaita nuoria. Aikaisemmin kansainvälisen tason lahjakkuuksia tuli kerran neljässä vuodessa, mutta nyt saattaa jonain vuonna olla jopa 1-2 samassa ikäluokassa, joilla on mahdollisuuksia yltää kansainväliselle tasolle. Urheilija-aineksen laajuus näkyy parhaiten viestijoukkueiden menestyksessä.

Hän puhuu myös yhteiskunnan muutoksesta ja sen vaikutuksesta urheilijoihin. Esimerkiksi julkisuus tuo mukanaan haasteita, joita valmentaja joutuu toisinaan ratkomaan urheilijoidensa kanssa. Välillä myös somepaasto tulee tarpeeseen, kun julkisuus alkaa liikaa häiritä tekemistä.

– Kun Sisko oli olympiatason urheilija, ei julkisuus ollut lähellekään tätä tasoa kuin nykyään. Ihmiset saivat olla paljon enemmän rauhassa. Urheilijat joutuvat julkisuuden kanssa nykyisin paljon kovemmalle ja se voi olla hyvinkin aggressiivista. Sosiaalista mediaa pidän todella turmiollisena varsinkin naisten itsetunnolle. Heidän kohdallaan esimerkiksi ulkonäköön kohdistuva arvostelu on lisääntynyt ja raaistunut. Huippu-urheilijan itsetunto on toki aika vahva, mutta jos lapsuudesta asti on koko ajan arvostelun kohteena, se ei voi olla terveellistä mielelle.

Petteri Jouste ja Hanna-Maari Johanna Päkk (o.s. Latvala) harjoitusleiriällä Kanarialla keväällä 2015. Jouste valmensi Päkkıä yhdeksän vuotta.

Parhaat parhaiden kanssa urheiluakatemioissa

Jouste puhuu mielellään Jyväskylän urheiluakatemiasta ja toteaa, että  toiminnan kehitys on ollut nopeaa ja ketterää. Kokeilujen kautta on saatu aikaan toimivia ja urheilijoita palvelevia ratkaisuja. Hän sanoo, että aluksi ajateltiin toiminnan kohdistuvan vain huippuvaiheeseen ja mukana olikin varsin pieni porukka.

– Muistan, kuinka Peltolan Esa puhui jo 80-luvulla, että Suomeen pitäisi perustaa keskuksia, joihin voisi keskittää osaamista ja parhaat urheilijat pääsisivät harjoittelemaan keskenään. Tällainen harjoituskeskus syntyi Jyväskylään 90-luvun puolella ja siellä ovat myös urheiluakatemian juuret.

Toiminta laajentui merkittävästi vuoden 2015 jälkeen, kun mukaan tulivat toisen asteen urheilijat sekä yläkouluikäiset. Nykyisin Jyväskylän urheiluakatemiassa urheilee noin 1300 nuorta.

– Toiminta on parantunut koko ajan. Meillä asiaa auttaa totta kai myös Kihu (Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskus), josta saadaan paljon erilaista apua. Seurat ja lajit hoitavat valmennuksen ja urheilijan tukitoiminnot sekä olosuhteet tulevat urheiluakatemian kautta. Kokonaisuus palvelee urheilijoita hyvin.

Urheiluakatemiassa myös valmentajat kehittyvät urheilijoiden lisäksi. Jyväskylässä yhteistyö on tiivistä ja helppoa. Valmentajille on tarjolla myös mentorointia ja työnohjausta.

– Neljä vuotta ollaan valmentajien kanssa tavattu säännöllisesti kerran kuussa ja edelleen löytyy puheenaiheita. Valmentaminen voi olla aika yksinäistä touhua, joten vertaistuki on tärkeää. Valmentajayhteisön toiminta etenee luonnollisesti ja pakottamatta. Jos urheiluakatemiaa ei olisi, ei varmasti olisi tällaista toimintaakaan, kiittää Jouste.

Yleisurheilu extreme-urheilua

Pitkä ura ei ole saanut Joustetta leipääntymään työhönsä. Häntä kiehtoo valmentamisessa erityisesti prosessi, millä urheilija kehittyy. Hän on myös aina ollut kiinnostunut huippu-urheilijoiden erityispiirteistä.

– Huippu-urheilijat ovat tavallisia ihmisiä, mutta jotain erikoisuutta heissä on. Kun tulee tiukka paikka, niin he kasvavat ihmisenä ja selviytyvät siitä. Yleisurheilu on extreme-urheilua. Vaaditaan poikkeuksellisia lahjoja ja kykyä tavoitella huippua. Urheilijan täytyy jo aikaisin ymmärtää, miten paljon huipulle pääseminen vaatii. Valmentaja johtaa tietä ja näyttää reitin. Jokainen urheilija on erilainen, eikä kenenkään tie ole samanlainen. Vaatii valmentajalta taitoa pystyä analysoimaan urheilijan vahvuudet ja löytämään jokaiselle yksilöllinen tie.

– Urheilijan täytyy myös uskoa siihen mitä tekee. Meillä ei ole maailmantähtiä, joten luottamus omaan tekemiseen voi välillä olla koetuksella. Sitten on yleensä menty ulkomaille treenaamaan sen hetkisten huippujen kanssa ja kun on palattu kotiin, on urheilija yleensä sanonut, että ihan samanlaisia asioitahan ne tekevät kuin mekin. Se luo uudelleen uskoa omaan tekemiseen.

Miesten 4 x 100 metrin viestijoukkue Samuel Purola, Oskari Lehtonen, Otto Ahlfors ja Eetu Rantala Berliinin EM-kisoissa 2018 juhlimassa kuudetta sijaa ja SE-aikaa 38,92. Joukkueen valmentajana toimi Petteri Jouste.

Kuvat: Suomen Urheiluliitto ja Petteri Jouste