Jarkko Finni: Lasten urheilun ”yhteiskuntasopimus” – ”Mutta kun tämä on varhaisen erikoistumisen laji”

Lasten (alle 13 v) huippu-urheiluttaminen on järjetöntä. Suomalaisen urheilukulttuuri on liukunut toimintamalliin, missä lapselle ei anneta mahdollisuutta vapaasti etsiä ja löytää omaa, itselle parhaiten sopivaa, lajia. Toimintaan varhaislapsuudessa ilmoitetut ja alkuvaiheen innostuskipinän säilyttävät lapset ohjataan lajipolulle, missä heitä kuljetaan kuin sitä kuuluisan sanonnan ”narupässiä”. Polku on karttaan ennalta, ilman hajontarastimahdollisuutta, määritelty. Toisen lajin polulla ei saa tallustella. Tai jos toisen lajin polkutallustelu salonkipuheissa suvaitaankin, niin oman lajin toiminnan määrä ja poissaolosanktiot varmistavat lapsen ”oikealla polulla” pysymisen. Jos, ja ikävä kyllä lisääntyvästi kun, tähän toimintamalliin yhdistyy myös todistetusti täysin turha lasten lahjakkuustutkatoiminta, minkä seurauksena ns. huippu-urheilupolku viitoitetaan vain osalle lapsista, on järjettömyys maksimoitu.

Perustelut tälle järjettömyydelle ovat hyvin ohuita ja monesti myös todistetusti paikkaansa pitämättömiä. Oikeutusta varhaiselle pakkoerikoistamiselle on haettu milloin hermo-lihasjärjestelmästä, oppimisteorioista ja herkkyyskausista, milloin urheiluun liittymättömistä kehittymisen toisto- tai tuntimäärävaatimuksia selvittäneistä tutkimuksista ja onpa perusteluita keksitty hakea myös yksittäisten kilpailijamaiden lasten lajiakatemioiden urheilutuntimäärävertailuista ja oman lajin aivan poikkeuksellisen hyvästä monipuolisuustoteutuksesta.

Huippu-urheilun urheilijapolkututkimukset ja -selvitykset eivät varhaiseen erikoistamiseen oikeuta. Päinvastoin.

Lisäksi: varhaisella erikoistamisella vahvistetaan varhaisen lopettamisen ilmiötä.

Kuka kannattaa vain matematiikkaa opettavia matematiikkakouluja esikoulusta alkaen?

”Se on se lajin ja seuran järjestämä toiminta, mikä maksaa”

Urheilujärjestelmän ja urheilurahoituksen rakenne on Suomessa sellainen, että myös lapsiharrastaja maksaa harrastamisestaan. Vuosikymmenten marinoimaa rakennetta on haastava muuttaa. Siinä missä esim. Puolan valtio kustantaa seuroille sen tärkeimmän eli 543 lapsuusvaiheen yleisurheiluvalmentajan palkkauksen, on Suomessa vastaavan valmennustoiminnan maksajana käytännössä harrastajan vanhemmat. Urheilujärjestelmän seurarahoitusmaaottelussa esim. Puolan valtio vie hankehumppaa soittavaa Suomen valtiota 100-0.

Rakennemuutos on haastava, mutta lapsuusvaiheen kokonaiskustannuksien maltillistamisessa jokainen laji pystyy halutessaan tekemään enemmän. Lasten huippu-urheiluttaminen on yksi merkittävimmistä kustannuksia kasvattavista juurisyistä. Ympärivuotisesti (lähes) päivittäin toteutettava valmennustoiminta, puhumattakaan ns. erityisosa-aluevalmentajien ja muiden experttien hyödyntämisestä valmennuksessa, köyhdyttää kasvavasti kasvattajien kukkaroita. Lapsuusvaiheen urheilullisesti melko tarpeettomat valtakunnalliset sarjajärjestelmät, kilpailut ja tapahtumat lisäävät kokonaiskustannuksia exponentiaalisesti. Kansainväliset turnaukset ja kilpailut… No, jätän ne mainitsematta, koska nehän eivät kai lasten urheilutoimintaan kuulu?

Yrittääkö urheiluliike ratkaista lasten valtavaa liikuntavajetta istuttamalla lapsia busseissa viikonloppuisin?

Lasten urheilun ”yhteiskuntasopimus”?

Pystymmekö parempaan? Haluammeko parempaa?

Vastaan: Pystymme ja moni haluaa!

Olisiko aika kokoontua yhteen pohtimaan ratkaisuja? Olisiko aika määritellä lajien yhteiset tavoitteet ja ennen kaikkea pelisäännöt ja raamit lapsuusvaiheen urheilutoimintaan? Olisiko aika laatia Suomeen(kin) lasten urheilun ”yhteiskuntasopimus”?

Vastaan: Olisi!

Olen pitkään odottanut toimintaa laaja-alaistaneelta Olympiakomitealta aloitetta nimenomaan lasten urheilun yhteiseen kehittämiseen, edistämiseen ja raamittamiseen. Huippu-urheilun muutostyön yhteydessä urheilijan polun lapsuusvaiheen yhteiset tavoitteet määriteltiin tutkitun tiedon pohjalta. Sen jatkohyödyntämistä en ole juurikaan havainnut. Kattojärjestömme rooliin ja tehtäviin tällainen mielestäni kuuluisi ja sopisi.

Sopimustasoisen toiminnan raamituksen toteutukseen pitää löytyä myös vaikuttavia ohjausmekanismeja. Niistä tärkein ja tehokkain on resurssiohjaus. Vaikka osa lajeista on käytännössä hankkinut immuniteetin resurssiohjauksen vaikutuksille, niin ilman julkisen rahoituksen ohjausmekanismeja lasten urheilutoiminnan laivaa ei käännetä. Se ohjaus tosin edellyttäisi, että lasten urheilutoiminta, ei pelkästään matalankynnyksen liikunnan edistäminen, nähtäisiin myös julkisen rahoituksen näkövinkkelistä tukirahoituskohdennuksen arvoiseksi. Siirtyminen hankehumpasta seurojen perustoiminnan tukemiseen olisi jo hyvä alku.

Jarkko Finni
valmennuksen ja koulutuksen johtaja, Suomen Urheiluliitto

Kolumni on alun perin julkaistu https://www.yleisurheilu.fi -sivustolla.