Valmennatko ihmistä – vai fysiologiaa?
Urheilu rakastaa numeroita. Testituloksia, sekunteja, kiloja, millimooleja, watteja. Me seuraamme käyriä, mittaamme suoritusta, ripustaudumme älylaitteisiin kehollamme ja hiomme prosesseja – ja hyvä niin. Mutta yhä useammin huomaan kysyväni: Missä kohtaa me aloimme nähdä urheilijat vain kehoina, ei enää ihmisinä?
Omalla työurallani olen tehnyt paljon esihenkilö- ja johtajavalmennuksia. Yhtymäpinta huippu-urheiluun on ilmeinen: menestyvät johtajat pyrkivät jatkuvaan kehittymiseen ja yhä parempiin huippusuorituksiin. Huippusuoritus ei synny vain fysiologisesta tai mentaalisesta kapasiteetista. Se syntyy siitä, mitä tapahtuu pinnan alla – ajatuksissa, tunnetasolla, merkityksessä. Valmentamisen tärkein tehtävä ei ole optimoida kehoa. Sen tärkein tehtävä on kohdata ihminen. Valmentaminen, kuten johtaminenkin, on ennen kaikkea ihmissuhdetaito.
Hyvä ihminen jaksaa – ja kasvaa
Liian usein valmennuksessa keskitytään siihen, mitä pitää tehdä paremmin: juosta kovempaa, palautua nopeammin, syödä fiksummin. Mutta kuka valmentaa ihmistä olemaan rohkeampi, kypsempi, empaattisempi? Kuka auttaa häntä kasvamaan ihmiseksi, joka kantaa vastuuta itsestään – ja toisista?
Parhaat valmentajat ymmärtävät, että pitkäjänteinen menestys ei rakennu pakolla eikä pelolla, vaan luottamuksella ja inhimillisyydellä. He tietävät, että hyvä ihminen on vahva – ei siksi, että olisi kovempi kuin muut, vaan koska uskaltaa olla rehellinen itselleen.
Sisäinen tuli ei syty käskemällä
Ihminen syttyy, kun hän kokee olevansa merkityksellinen. Kun hän saa vaikuttaa omaan tekemiseensä. Kun hän kokee olevansa osa jotakin itseään suurempaa. Tällöin syntyy sisäinen motivaatio – voima, jota ei voi ostaa eikä pakottaa, mutta jonka syttyessä kaikki on mahdollista. Tämä on se polttoaine, jota me tarvitsemme enemmän: ei pelkoa epäonnistumisesta, vaan intohimoa kasvaa. Ei pakkoa täyttää odotuksia, vaan halua ylittää itsensä.
Lopulta kysymys on kohtaamisesta. Ihmisen valmentaminen ei tarkoita silittelyä, eikä se tarkoita sääliä. Se tarkoittaa, että pysähdyt, katsot silmiin ja kysyt: Miten sinä voit? Mitä sinä tarvitset? Kuka sinä haluat olla?
Tätä kysyn esihenkilövalmennuksissani – ja tämä koskee myös urheilua. Me emme tarvitse lisää suorittamista. Me tarvitsemme enemmän kohtaamista. Ihmisyyttä, joka kannattelee silloinkin, kun tulosta ei tule.
Kuka sinä olet, kun kaikki on pois pyyhitty?
Menestys ei määrittele ihmistä. Mutta ihminen määrittelee, millainen menestys on mahdollinen. Siksi valmennuksessa tärkeintä ei ole se, paljonko joku nostaa – vaan kuinka korkealle hän kasvaa ihmisenä. Urheilunkin lopullinen tavoite on huippusuoritusten ohella mahdollistaa ihmisille, kukin omilla tavoitteillaan ja mittareillaan, hyvä elämä.
Petteri Kilpinen on Suomen Olympiakomitean puheenjohtaja. Hän ottaa blogeissaan kantaa liikunnan ja urheilun ajankohtaisiin aiheisiin.