On selvää, että seurarakkaus voi näkyä monella tavoin. Valtteri Kainulaisen kohdalla se tarkoitti sitä, että hän edusti koko aikuisuransa samaa seuraa. Hän nosti espoolaisen salibandyseura Westend Indiansin ykkösdivarista liigaan, johdatti joukkueensa kapteenina lukemattomiin otteluihin, ja viimeisenä palveluksenaan kiinnitti Indiansin myös mitalikantaan.

Kainulaisen salibandyura ei kuitenkaan urjennut heti Indiansista vaan se alkoi Kirkkojärven Loiskeesta, josta matka jatkui juniorivuosina Westend Indiansiin. Ensimmäiseksi Indians-muistokseen Kainulainen mainitsee kenties vähän poikkeuksellisestikin seuran kotipesän eli Otahallin.

– Oltiin pelattu aiemmin koulun saleissa ja harjoiteltu puolapuiden seassa. Oli hienoa päästä isoon halliin ja isoon seuraan.

Vaikka puitteet olivatkin isommat, seura tuntui silti kodilta. Kainulainen edusti Indiansia viimeisten juniorivuosien lisäksi kolme divarikautta ja liigakokemustakin kertyi kaikkiaan 12 vuotta. Kainulainen puki Indiansin keltamustan paidan päällensä yli 300 runkosarjaottelussa F-liigassa. Näissä kaikissa hän oli joukkueensa kapteeni. Seurauskollisuus tuntuu nykypäivän yhteiskunnassa jo harvinaiselta, mutta Kainulaiselle valinta oli selkeä. 

– Halusin pelata Heimossa, ja läheisimmät kaveritkin olivat samassa joukkueessa. En kuitenkaan pitänyt mitenkään itsestään selvänä, että saisin aina jatkaa Indiansissa. Sopimuksia tehtiin aina muutamaksi vuodeksi kerrallaan. Sopimuksista ei tarvinnut kyllä mun kanssa vääntää erityisemmin kättä, Kainulainen naurahtaa.

Niin, Heimo. Westend Indians on jo pitkään kutsunut itseään Heimoksi.

– Lempinimi Heimo kertoo aika paljon seurasta. Me olemme samaa porukkaa kaikki. Aikuispelaajat moikkaavat käytävillä junnuille ja antavat nimmareita. Toiminta on ollut hyvin yhteisöllistä Indiansissa. Mä tykkäsin siitä paljon ja oon halunnut olla mukana siinä.

”Mun näköinen seura”

Kainulaisen puheissa toistuu useaan otteeseen stepit eteenpäin, nöyryys, kova työnteko ja arvot. Kainulainen löytää seurasta ja sen arvoista paljon yhtymäkohtia omaan itseensä.

– Indians on ollut mun näköinen seura. Uskoin koko ajan siihen, että Indians kehittyy jatkuvasti. Mulle oli tärkeää koittaa voittaa Heimossa. En usko, että voittaminen olisi tuntunut samalta jossain muussa joukkueessa. Olen aina puolustanut Indiansin maalia ja heittäytynyt vetojen eteen. Jotenkin olen ajatellut pelaamistakin enemmän nöyrästi kuin pikavoittoina.

Kapteenin luotto omaan joukkueeseen on ollut aina vakaa, vaikka vuosien varrella pelaajistoon ja valmennukseenkin on luonnollisesti tullut muutoksia. Huonoina hetkinäkään usko siihen on pysynyt, että oma valinta jatkaa Indiansissa on ollut oikea. 

– Pettymyksiä on tullut. Mä oon varmasti kohdannut enemmän koetinkiviä kuin hurraa-huutoja. Silti siellä taustalla on aina ollut usko, että vitsi, me ollaan kyllä ensi vuonna parempia ja valmiimpia.

Kevät 2025 oli Kainulaiselle ikimuistoinen. Esikoinen oli pikkuvauva, ja rakas oma seura Westend Indians pelasi F-liigan pronssiottelussa Seinäjoen Peliveljiä vastaan. Pronssiotteluilla on urheilupiireissä laimea maine, mutta tällä kertaa Otahallin täytti raivokas riemu. Ottelu päättyi Indiansin 5–1-voittoon ja seurahistorian ensimmäiseen mitaliin salibandyn F-liigassa.

– Vieläkin nousee karvat pystyyn ottelusta puhuessa. Oltiin monta vuotta siinä kintaalla, ja sitten se mitali tuli vielä kotiyleisön edessä, Kainulainen tunnelmoi.

Samalla oli kypsynyt päätös oman pääsarjauran päättämisestä. Perheenlisäyksen myötä ajasta tuli arvokkaampaa, eikä Kainulainen halunnut jakaa sitä vain työn ja salibandyn kesken. Menneen talven salibandykausi oli siis ensimmäinen, kun joukkueen aikataulut eivät enää sitoneet Kainulaista. Hän kuitenkin myöntää, että seuraa F-liigaa kuitenkin nykyään enemmän kuin omina pelivuosinaan. Otahallin katsomostakin hänet löytää yhä tsemppaamasta Indiansia.

– Pahaa tekee istua katsomossa. Kyllä mun tekisi mieli olla siellä puolustamassa joukkuetta kentällä. Istun katsomossa aina ihan jännittyneenä seuraamassa peliä, Kainulainen sanoo hymyillen, ennen kuin jatkaa:

– Puoliso sanoi hauskasti kuvitelleensa, että nyt kun mä oon vain katsomassa, että me voimme vaan tässä katsomossa vaihdella kuulumisia kavereiden kanssa. Mutta ei musta ollut hirveästi seuraksi.

Kainulainen on eittämättä Westend Indiansin seuralegenda, ja seura on iskostunut syvälle myös Kainulaisen minuuteen ja elämään. Pelivuosina kotikulmilla kävellessä ihmiset eivät kyselleet hänen töistään tai muusta, vaan että miten on pelit menneet.

– Seura on iso palanen mun elämää. Kyllä se on jotenkin mun identiteetti, että mä olen heimolainen. Mieluummin olen heimolainen kuin salibandyn pelaaja.