Laadukas valmennus ja monipuolinen sisältö saavat nuoret urheilijat yläkoululeireille – Tiia Hautala luotsaa tulevaisuuden tähtiä Tampereella

Mari Lohisalo: Tervetuloa OlympiaCastin seuraan. Tämä on Suomen olympiakomitean tuottama podcast-sarja joka on käynnistynyt syksyllä 2018. Loppuvuoden 2020 pidimme hiljaiseloa ja samalla uudistimme vähän sisältöjämme. Edelleen vankkana kivijalkana säilyy suomalaisen huippu urheilun ilmiöiden, tarinoiden ja ihmisten esiintuominen, mutta rinnalle nousee yhä vahvemmin suomalaisen liikunnan ja urheilun toinen iso valinta ja peruskivi: seuratoiminta. OlympiaCastin löydät yleisimmiltä podcastin tarjoajilta. Tämän jakson Housena toimii Mari Lohisalo.

Mari Lohisalo: OlympiaCastin vieraana on tänään Tiia Hautala, yksi Suomen kaikkien aikojen parhaita moniottelijoita. Seitsenottelussa hänen parhaat saavutuksensa arvokilpailuissa olivat viides sija Sevillan MM-kisoissa 1999 ja kahdeksas sija olympialaisissa Sidneyssä vuonna 2000. Lisäksi palkintokaapista löytyy lukuisa määrä SM-mitaleja. Hautalan ennätys seitsenottelussa on Sevillan MM-kisoissa oteltu 6369 pistettä, joka on edelleen Suomen toiseksi paras ottelutulos. Nykyisin hän toimii valmentajana Varalan urheiluopistossa ja Tampereen Urheiluakatemiassa ja vastaa myös yläkoululeirityksestä. Tervetuloa OlympiaCastiin, Tiia.

Tiia Hautala: Kiitos.

Mari Lohisalo: Sinut tunnetaan nimenomaan seitsenottelijana, mutta mistä kaikki alkoi eli miten ja milloin sinusta tuli seitsenottelija? Minkä takia nimenomaan ottelu valikoitui lajiksesi?

Tiia Hautala: No jos lähetään siitä mistä kaikki alkoi niin isä oli innokas urheilumies tai on edelleen innokas urheilumies ja vaikka itse ei ollut semmoista taustaa kilpaurheilijana hänellä niin hän vei mut sitten paikallisen seuran Porissa niin Kiva-81 oli tämmönen perheliikuntaseura, oli aikuisia ja lapsia yhdessä liikkumassa. Hän vei sinne harjoituksiin kun mä olin kymmenen. Eli tavallaan verraten myöhään kuitenkin ja ne alkoi sitten maastojuoksuilla silloin keväällä huhtikuussa muistaakseni ja ne hommat ja mentiin sitten maastojuoksuihin piirimestaruuskisoihin. Näin poispäin. Siitä se alkoi homma eli tämmöisenä niin kuin kestävyysjuoksupainotteisena siinä ei ollut esimerkiksi Lasse Virénin kultamitaleista ja hirveän monta vuotta aikaa Montrealista. Kun mä 82 aloitin niin oli hyvässä muistissa vielä ja se oli se alku ja sitte tota heti silloin kymmenvuotiaana kun kesällä alkokin kilpailu radalla ja kentällä niin sanotusti niin niin tota sekä minä että isä siinä mukana niin innostuttiin muista lajeista. Mä heti osallistuin hyppylajeihin ja sitten tota myös heittolajeihin vaikka olin aika pieni kokoinen silloin niin innolla kaikkia kokeiltiin ja 800 metriä ehkä sit oli kuitenkin mulla se siinä kohtaa se vahvin laji. Mut sitten se oli ehkä näitä maininkeja, kun kuitenkin tykkäsin tosi paljon kilpailla muissakin lajeissa ja siihen aikaan oli silloin hauskaa että moniotteluita oli neliotteluita sen ikäisille, semmosille 10-12 -vuotiaille ja niitä oli useampia vaihtoehtoja. Siellä oli vähän heittopainotteinen neliottelu, hyppypainotteinen ja sit semmonen kaikkea siltä väliltä niin tota niin sitten sellaisiin osallistui hyvin aikaisessa vaiheessa ja se tuntui niin kuin ehkä jo silloin omimmalta enkä osannut luopua mistään. Sitä kautta musta varmaan tuli moniottelu ja seitsenottelija. Tietysti siinä vaiheessa kun se tuli ohjelmaan elikkä se oli sitten 16-vuotiaana. Silloin ne sarjat meni 16, 18, 20. Silloin 16-vuotiaana tai oikeastaan 15-vuotiaana olin siinä sarjassa ensimmäistä vuotta, niin silloin se oli virallinen kilpailulaji. Sitä ennen oli ollut tosiaan neliottelu. Siihen aikaan oli 13-ja 14-vuotiailla oli tämmöisiä vetoapukisoja. Siinä oli varmaan Apu-lehti yhtenä sponsorina. niin oli tämmöiset epäviralliset suomenmestaruuskisat sen ikäisille niin voitin siellä kumpanakin vuonna neliottelun sitte aika pitkälle hyvän korkeushypyn ansiosta ehkä. Juoksu ei ollut silloin vielä kovasti mun heiniä niin tota kuitenkin niin varmaan siinä 13-14 -vuotiaana kirkastui, että mä haluun otella. tosiaan 15-vuotiaana menin ensimmäisiin virallisiin SM-kisoihin ja siellähän oli sitten 7-ottelu.

Mari Lohisalo: Aloit heti kuitenkin alusta saakka kisata, mutta missä vaiheessa homma muuttui tavoitteelliseksi? Milloin aloit miettiä että nyt tähdätään huipulle?

Tiia Hautala: No tota oikeastaan se oli siis varsin tavoitteellista aika pian. Mä olen vähän luonteeltani sellainen kilpailuhenkinen ja heti rupesin itselleni asettamaan tavoitteita mutta sitten se mitä mistä mä olen itse asiassa puhunut tuolla yläkoululeirissä välillä kun on sitä omaa urapolkua heille kertonut, niin siellä olen sanonut että mä en ollut kuitenkaan sellainen että olisin heti nähnyt ne olympiarenkaat siellä. Ei puhettakaan että niinkuin hyvin vaatimattomasti aina suhtautunut tavallaan omiin mahdollisuuksiin tai sillai etten ole vähätellyt mutten myöskään haihatellut niin sanotusti ja mä olen kulkenut portaita pitkin hyvin pitkälle. Eli sitten kun on päässyt seuraavalle portaalle semmoseen niin kuin lähitavoitteeseen, niin sit on uskaltanut seuraavan portaan tavoitteen asettaa ja sitten tavallaan se että unelma siitä, että pääsisi kansainvälisille kilpakentille arvokisoihin niin se on oikeastaan herännyt vasta vasta siinä 94 vuonna eli kun mä olin 22-vuotias tai vähän ehkä sitä ennen, kun ottelin sellaiset 5600 kaksikymppisenä niin mä ajattelin, että no josko joskus voi päästä arvokisoihin. Silloin kun sain ensimmäisen mitalin tuolla Kalevan kisoissa Jyväskylässä vuonna 92, mä olin 20-vuotias ja sain seitsenottelun pronssia niin tuloksella 5600 jotain, niin siinä kohtaa ensimmäisen kerran rupesin vakavissani mietti että hetkinen että voisinko sitten joskus yltää sellaiseen tulokseen. Esimerkiksi kuuteen tuhanteen pisteeseen, että mä pääsisin arvokisoihin. siitä meni kaksi vuotta niin mä olin Helsingin EM-kisoissa mutta siellä se mun menestys jäi vielä aika vaatimattomaksi.

Mari Lohisalo: No niin kuin alussa kerroinkin niin sun parhaita sijoituksia oli oli MM-kisojen viides sija ja olympialaisissa olit kahdeksas niin pidätkö niitä myös urasi huippuhetkinä vai nostatko itse jotain muuta sinne parhaimpien hetken joukkoon?

Tiia Hautala: No kyllä mä sanoisin että Sevilla on ehkä se. Kyllä se täytyy pitää uran huippuhetkenä kuitenkin koska siinä vähän tehtiin tietyllä tavalla mahdottomasta mahdollinen. En ollut mikään lapsitähti ja vasta tosiaan 19- vuotiaana ensimmäistä kertaa ylipäätään kun voitin siis ikäluokkani Suomen mestaruudet.  Sitä ennen himmeämmillä mitaleilla ja tulostaso oli semmonen ettei mitään asiaa ollut nuorten arvokisoihin. Sitä täytyy pitää huippuhetkenä. Tosin niitä on ehkä niitä kokemuksia ja semmoisia elämyksiä mitä urheilu antaa niin on pikkuisen vaikea verrata sitä kuitenkin että mitä on 10- ja 12-vuotiaana kokenut hienoja hetkiä siellä versus sitten 27-vuotiaana kun kun otteli sitte sen uran parhaan tuloksen niin on ehkä vaikea verrata. Mutta kyllä mä näen sen Sevillaan. Se on niin kuin mihin se kaikki kulminoituu.

Mari Lohisalo: Aivan tota mikä siinä lajissa viehättää. Mitkä on sun suosikkilajeja ottelussa?

Tiia Hautala: Aikaisemmin pidin korkeushyppyä suosikkilajina koska se on aina ollut aika helppoa. En tietysti mikään korkeushyppääjän prototyyppi on mutta ei ollutkaan silloinkaan mutta tota se oli jotenkin se ponnistaminen oli mulle helppoa ja hyppylajihan on jos pitää lajiryhmittäin valita niin on kuitenkin ehkä ne parhaat mulle, et jos on juoksut, hypyt, heitot, niin hypyistä ne parhaat pisteet tuli mutta tota noin niin sitten myöhemmin aloin aloin nähdä sen 7-ottelun vahvasti yhtenä lajina. Kun kysyttiin samaa kysymystä mikä on sun suosikkilaji niin mä vastasin aina että se on 7-ottelu. Eihän Pituushyppääjäkään sano, että mun suosikki kohta siinä suorituksessa on se vauhdinotto tai ponnistaminen eli näin sen kokonaisuutena. Mutta sitten jos puhutaan, ei puhuta ehkä suosikkilajista, mutta puhutaan sellaisesta lajista mikä mulla kun sitten myöhempinä vuosina ja sanotaan uran loppuvaiheessakin oli semmoinen pomminvarma, niin sanotusti, niin oli kyllä pituushyppy. Tinttasin sen 620 aina, se oli tosi varma laji mulle, että siinä joka ottelussa hyppäsin ihan tasaisen hyvin. Pituutta se oli ehkä sitten se semmoinen niinku sitten. Olisikohan se mun pituuden ennätys vuodelta ysikasi niin 652, niin on ehkä siinä 7-ottelun lajeista niin pidän sitä ehkä parhaana niin kuin jos jos niitä nyt voi verrata.

Mari Lohisalo: No sun ura päättyi sitten vuonna 2005. Millaiset vaiheet ja pohdinnat edelsivät päätöksentekoa.

Tiia Hautala: Mulla oli semmoinen tilanne jo siinä 2004 vuonna kun silloin oli Ateenan olympialaiset. Se oli tosi vaikea vuosi mulle, että mulla oli selän kanssa ongelmaa ja kaksi kertaa kävin kansainvälisissä kisoissa ulkomailla keskeyttämässäkin. Siinä oli sen selkä oli se pääsyy enkä ollut kauhean hyvässä kunnossa. Oli tosi vaikea vuosi mutta sitten jostakin.. no selän paraneminen auttoi asiaa ja jostakin kaivoin sitten vielä ilon siihen urheiluun ja Kalevan kisoissa pystyin otteleen silloisen A-rajan olympialaisiin. Pääsin vähän kuin kerran vielä lentoon. Olympialaiset 2004 päättyi mun kohdalta hullusti että mä olin merkillisen alavireinen siellä ja siitä ei tullut yhtään mitään ja pituushypyn jälkeen joudun keskeyttää. Syykin selvisi. Seuraavana päivänä niin oli oli kaikki röörit ihan tukossa, niin mulla oli poskiontelontulehdus, joka nosti kuumeen. Ja sairastuin. Se oli tietysti aika viheliäinen paikka olympialaisissa joutua keskeyttää. Se oli kaiken kaikkiaan semmonen vuosi että tämä vähän ajatteli jossain vaiheessa, että siihen lopetan mun uran, mutta sitten kun Helsinki sai MM-kisat 2005 niin päätin jatkaa vuodella ja sehän oli silloin vähän takkuinen vuosi että mulla oli sitten taas akillesjänteen kanssa ongelmaa sit silloin joulukuusta lähtien ja sitten se oli se uran päätös oli sillai vähän surkee että tota en päässyt vaikka mut valittiin  Helsingin MM-kisoihin, niin en sitten koskaan pääsi starttaamaan. Se oli niin kipee se jänne, ettei siitä vaan tullut mitään ja se oli vähän sitte. Siinä kohtaa oli vaikea nähdä niitä valoisia hetkiä mitkä siellä uralla kuitenkin oli ollut. Koska kaksi viimeistä vuotta oli vähän niin kuin jäitä olisi poltellut niin sanotusti. Kaksi viimeistä vuottani ei enää ole päällimmäisenä ajatuksissa. Muistelen mielummin niitä kivoja hetkiä. Sitä edelsi sellanen pitkä prosessi sitä lopettamispäätöstä ja sitten kun juoksin silloin silloin tota 2004 syksyllä Pirkkalan hiilimurskalla niitä pitkiä vetoja josta en erityisemmin koskaan pitänyt, niin päätin että tämä on nyt viimeinen vuosi, en mä tänne enää tule näissä tarkoituksissa ja mä jaksan sinne Helsinkiin asti. Varmasti olisin vähän paremmin jaksanut ilman näitä vammoja että ihan viimeisinä vuosina mulla sit niitä tuli. Sitä ennen niin olin kyllä hämmästyttävän hyvin kestänyt harjoittelua ja kaikennäköistä iskutusta monet vuodet niin niin kaksi viimeistä oli hankalia. Mutta nyt niin niin se lopettaminen jäi Helsinkiin niin se oli jo semmoinen se oli tiedossa jo vuoden päivät ainakin, että sinne se loppuu ja siitä huolimatta kun se homma loppuu ja arki niinku tavallaan löi silmille niin se oli niin.. se oli ihan järkyttävän vaikeata jotenkin tai siis odottamattoman vaikeata vaikka mä olin sitä valmistellut mielessäni vuoden päivät ainakin nyt loppuu niin se ei niin ei tahtonut oikein helpottaa ainakaan heti.

Mari Lohisalo: Sä olet puhunut julkisuudessakin siitä uran lopettamisen vaikeudesta. Mitkä asiat siihen johtivat, oliko se se, että tuli tavallaan tyhjyyden tunne vain mitkä asiat vaikutti siihen, että se oli haastavaa. Saitko siihen lopettamisvaiheeseen jotain tukea?

Tiia Hautala: Nää on hyvin yksilöllisiä varmaan nää asiat niin kuin miten miten urheilijat kokee sen lopettamisen. Mulla oli ehkä semmoinen kun… Oikeastaan pari asiaa. Ensimmäinen oli se että se oli niin määrittänyt olemista ja melkein hyvä ettei persoonaakin niin tuota se urheilu. Ja mä olin tehnyt sitä niin täysillä niin se oli jotenkin kertakaikkisen vaikeata hyväksyä se että nyt kun se kaikki mihin minkä varaan oli sen oman arkensa rakentanut kaikki ne että se päivä ohjelmoitiin sen harjoitusten perusteella ja kaikki muut palikat mitkä urheilijan elämään kuuluu siinä ympärilläni niin ne tehtiin sen urheilun ehdoilla. Se on kuitenkin semmoinen selkeä rakennelma. Miten se rakentuu se oma elämä niin kun ne rakennelmat sortuu niin se ehkä just semmoisen tyhjyyden tunteen ja sitten toinen kuin toinen mikä vaikeutti kanssa tosi paljon oli se että olin opiskellut tai valmistunut fysioterapeutiksi 98. Oli ammatti mutta siitä oli aika pitkä aika, enkä mä ollut tehny alan töitä sen jälkeen niin sehän on kuitenkin seitsemän vuotta. Jos ajatellaan mun lopettamisvuosini niin mulla oli semmoinen olo että mä en osaa mitään muuta kuin urheilua. Sitäkään en enää niin kauhean hyvin niin sanotusti koska oli niitä vammoja ja kaikkia vaikeuksia niitä tuli vähän sinne olo että mitä mä teen. Täytyyhän mun jotain tehdä että mä saan maksettua vuokria ja tämmösiä.

Tiia Hautala: Jos ei mulla ole töitä ja mä en halunnut fysioterapeutin töitä tehdä koska et pärjää työelämässä ku seitsemään vuoteen tehny alan hommia niinku mä en ole hankkinut työkokemusta siltä alalta yhtään. Ja sitten jotain hätäpäissään yritin vähän kirjoitella urheilujuttuja lehtiin ja teinkin sitä mutta se ei ollut kuitenkaan semmonen homma, eikä se nyt sillä tavalla niin lyönyt leiville, että tuota niin en ollu hyvä kynäilijä että olis olisi tota huutaen mun juttuja otettu erinäisiin lehtiin niin se ehkä että mä en tiennyt oikeasta mitä haluan tehdä. Tiesin että urheilu on ohi ja siihen ei ole paluuta mutta siinä vaiheessa ei tullut vielä mieleen, enkä uskonut että se lyö leiville niin sanotusti, että pystyy tienaamaan leipänsä valmentajana siinä kohtaa niin ei ollut ehkä niin selkeästi luotu näitä rakenteita. Nykypäivänä onneksi ollaan menty siihen suuntaan erinäisissä jopa seuroissa mutta tietysti lajiliitoissa ja näin poispäin urheiluakatemioissa on nyt sellaisia mahdollisuuksia että voi voi niin kuin tehdä urheilua työkseen niin sanotusti siellä toisella puolella. Niin se oli ehkä se toinen niin kuin että en oikein osaa tehdä mitään muuta enkä oikein haluakaan. Kai siinä joku semmonen alamäki sitten olikin.

Mari Lohisalo: Tähän on vuosien varrella kehitetty erilaisia erilaisia tavallaan tukimuotoja monien eri toimijoiden kautta muun muassa Olympiakomitean huippu-urheiluyksikön, esimerkiksi urasiirtymäkeskustelu tai urheilupsykologin tuki tai opinto- ja uraohjaus niin miten niin kuin oliko sulla jotain tukimuotoja käytössä ja mitä sä näkisit että miten näitä pitäisi tai voisi entisestään kehittää ja millaisia palveluita lopettavat tai urasiirtymässä oleva urheilija tarvitsee? Onko sun mielestä esimerkiksi vaikka vertaistuki tärkeää?

Tiia Hautala: Joo se oli itse asiassa sen tuki mitä niin kuin sainkin niinku eli  vastaavassa tilanteessa olevia aika tuoreita lopettamispäätöksiä siinä oli. Siinä oli Strömmerin Miia, Koivulan Heli siinä aika lailla niin kuin samoihin aikoihin lopetti niin niin se oli se isoin tuki. Kyllä me sitten keskusteltiin esimerkiksi näistä asioista. Adecco oli aikanaan silloin ja varmaan nytkin se, miss neuvottiin vähän mutta ehkä sellainen psykologinen tuki niin sitä ehkä olisi kaivannut kaivannut sitten että olis joku taho, että olis pystyny juttelemaan niin kuin syntyjä syviä tästä aiheesta. Sitä ehkä oli jonkun verran saatavilla mutta ei niin systemaattisesti ehkä kuin onneksi tänä päivänä. Totta toi vertaistuki on hyvä niin kuin että jotenkin sen ympärille mä rakentaisin. no niin tämmösiä jotakin mentorointijuttuja ja veikkaan että niitä saattaa ollakin jotain jotain tämmösiä mutta tää on yks tosi tärkeä ja sitten totta kai myös urheiluakatemioissa on tuon tyyppisiä nykyisin valmennusta ja psykologeja. Heille pääsy ja heidän kanssaan juttelu onkin tärkeänä ja mielestäni mahdollista. Kyllä nykypäivänä on saatavilla apua.

Mari Lohisalo: Kun sanoit että opiskelit niin kuin siinä urheilu-uran aikana ja kuitenkin vielä sen jälkeen jatkoit useita vuosia niin oliko sulla jotain suunnitelmaa olemassa tavallaan mitä sä sitten kilpaurheilun lopettamisen jälkeen teet? Koetko tälleen jälkeenpäin että olisit voinut ehkä tehdä jotain toisin tai olisiko tehnyt jotain toisin?

Tiia Hautala: Tota joo se, ei mulla ollut hirveen tarkkaa suunnitelmaa vaan ehkä sit jossakin asioissa vähän sellainen yksioikoinen ihminen että mun päähän ei hirveästi mahtunut muuta kuin oma urheilu ja siihen sen syövereihin mentiin todella niinku voimakkaasti niin se oli ehkä… Niin hyvässä kuin pahassakin niin voisi sanoa näin moni asia ihmisessä niin tai piirre ihmisessä voi olla yhtä aikaa heikkous tai vahvuus riippuen kuinka vahvasti se ilmenee. Olisi varmasti pitänyt vähän miettiä tarkemmin sitten se opiskelupaikkakin jota valitsin sen aika pitkälle senkin takia että oli ammattikorkeakoulu niin tiesin että pystyn joustavasti opiskelemaan ja mulla menikin neljä ja puoli vuotta sen kolmen ja puolen vuoden sijaan siinä. Jotenkin se ei sopinut mun kuvioon, että olisi tehnyt edes osittain alan töitä siinä. Mutta sitten mä sanon että siitä on ollut tosi paljon hyötyä. Kuitenkin jos valmennuksessa on fysioterapeutti että ei missään nimessä mennyt hukkaan mutta et sitä tekisi niin. No nykyäänhän tietysti urheilu on ihan hyvin. Se on vähän häilyvä jo kohta rupee oleen se raja fysiikkavalmennus ja fysioterapia ne voi joskus olla tosi lähelläkin toisiaan ja pitääkin olla, urheilijoitten kanssa kun toimitaan. Mutta mutta ehkä silti mä oon enemmän valmentaja ja. urheilufysioterapiakin on toki niin kuin sen rooli ja miten se ilmenee ja miten sitä tehdään on varmasti muuttunut vähän se ja mennyt siihen suuntaan että ollaan osa sitä ammatillista moniammatillista tiimiä ihan niin kuin valmentajakin on. Tiimisysteemeissä siitä on tietysti hyötyä. On se koulutus siellä taustalla. Mieti että silloista itseään mitähän onkin voinut tehdä toisin niin.. Siinä sitten yrittäjän ammattitutkinnon kävin ja tiedottajan perustutkinnon ja kaikkea tällaisia mutta en oikein ehkä tiedä olisinko voinut siihen valmistautua siihen lopettamiseen. olisin voinut jotenkin paremmin mutta vaikea sanoa miten. Sen tyyppiseen tilanteeseen ettei oikein tiedä miten siihen valmistautuu ja siihen tulevaan urheilu-uran jälkeiseen elämään. Siihen semmoista ohjausta ja vastuusta tietysti on hyvä saada joku vähän niinku auttaa löytämään sen tien.

Mari Lohisalo: Miia Strömbergista mainitsitkin niin otan siitä vielä kiinni eli sä oot kirjoittanut hänen kanssaan kirjan Vieläkös te urheilette -nimeltään. Siinäkin käydään läpi tätä uran uran loppumista niin miltä ne kirjan ajatukset tuntuu nyt kun siitä lopettamisesta on jo kulunut aikaa?

Tiia Hautala: No 2007 kirjoitettiin se kirja ja siinähän oli aika tuoreena vielä muistissani lopettaa tai mä luulen että prosessi oli olikin kesken vielä se irrottautuminen tai sen irtautuminen miksi sitä sanotaan, niinku luopuminen tästä tästä urheilijaidentiteetistä. Tätä tavallaan se ehkä se siinä on. Isona erona että siinä on jo sen verran aikaa niin niin tota ne sellaiset tunteen ja unet mitä mä näin vielä pari vuottakin sen lopettamisen jälkeen, niinku esimerkiksi tämmöinen uni että mä ripusti mun kilpailuasua pyykkinarulle. Näin myöhemmin kun se alkaa palaamaan. Siis kaikkea tämmösiä kilpailuasu niinkuin tämän tyyppiset jotkut syvät tunnot mitä se lopettaminen ja se uran läpikäynti toi esiin niin sellaiset onko jo nyt elikkä tota muistellen uraani siinä mielessä eri perspektiivistä että jotenkin mä koen että semmoiset tosi syvä syvät tunteet ja semmoiset niin kuin rippeet vielä siitä että tunne yhteydestä siihen siihen oman uraani ne on haihtuneet. se on varmaan se ero. Eroaa nyt sitten nykypäivään ja on tässä nyt aikaa jo kulunut. Hyvänen aika. 20. Montako vuotta on Sevillastakin? 22 rupeaa olemaan.

Mari Lohisalo: Eli siis jatketaan sitten sun uralla eteenpäin. Kilpaurheilun jälkeen sä suuntasit valmennuksen pariin. Sanoit että et ollut silloin aikaisemmin siitä kauhean kiinnostunut tai et ajatellut sitä niin kuin itsellesi uraksi mutta miten sä nyt innostuit siitä?

Tiia Hautala: Joo no sitä siinä ennen ennen kuin sain mahdollisuuden valmentamiseen niin mä olin töissä tämmöisessä tuotantoyhtiössä. Siellä työskentelin taustatoimittajana ja sitten ihan myöhemmin tein Sari Sirkiän ja Riikka Smolanderin opastuksella inserttejä. Jopa Urkkaruutuun asti mutta peliuutisia lähinnä. Mulla oli tämmöinen vähän toimittajanura siinä sitten ensi alkuun ja tota sitten sitten tätä vuonna 2008 niin Tampereen Pyrintö haki tämmöistä yleisurheilun valmennuspäällikköä ihan työsuhteeseen ja totesin, että nyt on hetki koittanu että jos saan sen paikan niin pystyn kuitenkin urheilulla ja valmennuksella tienaamaan elantoni ja jota tuntuu kuitenkin omemmalta minusta tehdä. Tuotantoyhtiössä oleminen vaikka sekin oli hieno kokemus ja ihan kivaa, niin se valmennus tuntui vielä enemmän mun jutulta ja se alkoi oikeastaan siitä siellä Pyrinnössä valmennuspäällikkönä ja valmensin myös ja tein hallinnollisia hommia. Toki mutta valmensin sitten myös urheilijoita ja se työnkuva siinä pikkuhiljaa muuttui sillä tavalla että siihen tuli seitsenottelun lajivalmentajuus mukaan mukaan työnkuvaan ja sitten tuli vielä et mut valittiin nuorten olympiavalmentajaksi 7-ottelussa. Tarkoitti sitä että piti olla ja sai olla niitä omia valmennettavia ja se oli tämmöinen kolmikantakin sitten  jonkun aikaa. Kunnes sitten Varala tuli kuvioihin mukaan ja pikkuhiljaa se muotoutui sillä tavalla että ensin siinä oli Varala, Olympiakomiteaa ja Suomen Urheiluliitto. Sen jälkeen mä en enää ollut Pyrinnössä vaan siitä tuli tämmöinen tosiaan näiden kolmen tason tahon rahoittama siitä mun työnkuvasta niin sitten mentiin vielä ajassa eteenpäin niin Varalasta tuli yksin mun työnantaja. Sen päätehtäväksi mulla muodostui sellaiseen suuntaan, että mä niitä yläkoululeirejä koordinoin sitte ja vastaan niistä vieläkin. Tästä se alkoi. Mun valmennusura, kun pääsin sinne Pyrintöön. Sen jälkeen tosiaan Suomen Urheiluliitto, olympiakomitea ja Varala on olleet kaikki siinä mukana siinä hommassa ja nyt mä oon sit yksin Varalan listoilla niin sanotusti ja siellä siellä sitten päätehtävä on. Tai oikeastaan kaksi päätehtävää, leirien koordinointi ja valmennan myös urheiluakatemiassa ja sitten ihan muutenkin niin lähinnä palloilulajeissa oon fysiikkavalmentajana.

Mari Lohisalo: Aivan tosiaan noista yläkoululeireistä niin valmennat näitä tulevaisuuden lupauksia ja Varala on yksi yhdestätoista yläkoululeiritystä järjestävästä urheiluopistosta. Mallihan on jo osa monen lajin valmennusjärjestelmää ja ihan sitä urheilijan polkua niin miten sä itse näet leirien merkityksen nuorelle urheilijalle.

Tiia Hautala: Sanotaan näin että varsinkin jos urheilija käy koko putken niin sanotusti elikkä sen kolme vuotta eli aloittaa asiat seiskalta ja sitten käy niitä leirejä niin kuin pitkään niin sehän on semmoinen tosi hyvä, tämä on ehkä vähän hassu sana, mutta saattohoito toiselle asteelle ja usein sitten on urheilulukiomahdollisuus seuraavaksi. Hirveän hyvä jatkumo, jos se menee niin, mutta ei se sitä tarkoita etteikö sen nuori voisi hyötyä siltikin vaikka se ei ihan koko kolmea vuotta yläkoululeirejä käy. Yläkoululeirityksen lisäksi tietysti näitä asioita ja sisältöjä on urheiluyläkouluissa mutta kyllä tää leiritys on sillä että se on kuitenkin aika intensiivistä. Sinne tullaan neljä päivää tai viisi päivää mitä ne kestää. Siellä on niin monipuolinen sisältö urheilijaksi kasvamisen kannalta, että näkisin että tämä on aika merkittävä osa myös osana tätä koko koko järjestelmää urheiluyläkoulujen lisäksi. Se opettaa paljon paljon sellaista mistä ehkä monet ovat sanoneet, että olisivat aikanaan itse halunnut vastaavanlaista tietoa asioista enemmän ja näin. Tästä on hyötyä ja esimerkiksi Vuokatin porukka on, kun siellä on ollut niin yläkoululeirejä jo ennen tätä ennen kuin vahvasti tuli olympiakomitean taholta sisällöt ja kaikki, niin heillä on ollut vähän omanlaista jo ja on siis tosi pitkä kokemus. He sanoo näin että sieltä nykyään valmiimpia niin sanotusti nuoria tulee siihen toisen asteen niin sanotusti se on käynyt yläkoululeirityksen niin siitä on hyviä hyviä tuloksia saatiin aivan.

Mari Lohisalo: Ollaan puhuttu tässä podcastissa nyt paljon sun kaksoisurasta mutta noilla leireillähän tavallaan korostuu myös se yläkouluikäisten kaksoisuran tekeminen, koulunkäynnin ja urheilemisen yhdistäminen ja sitä kautta vahvistetaan niitä nuorten urheilijoiden kaksoisvalmiuksia niin mutta millaisesta kokonaisuudesta käytännössä puhutaan eli mitä mitä siellä leireillä konkreettisesti tapahtuu ja miten tämä yhdistäminen tapahtuu?

Tiia Hautala: Elikkä me ollaan kaikkien opistojen kesken, jotka näitä järjestää niin vähän sovittu yhteisistä suuntaviivoista ja tietysti olympiakomitea on siinä myös omalta osaltaan. Akatemiaohjelma on auttanut että näitä sisältöjä on yhdenmukaistettu ja jalkautettu ja saatu hyviksi. Tavallaan se koostuu muutamasta tämmöisestä palikasta eli se tietenkin tosi tärkeinä ja tämmösenä kaksoisuraa kasvattavana tekijänä on se että siellä leireillä huolehditaan sen viikon läksyjen tekemisestä. Eli siihen varataan sen pari kolme tuntia päivässä aikaa, että ne lapset saa tehtyä läksynsä. Ne ei jää tavallaan sitte junasta siellä kotipuolessa, kun muut käy koulua sillä aikaa eli he ottaa selvää mitä tulee läksyksi ja mitä asioita käydään ja sitten valvotusti tehdään näitä näitä läksyjä ja mun mielestä lisää nimenomaan tätä tämmöstä niin kuin vastuun ottamista omasta koulunkäynnistä täytyy hoitaa ne koulutehtävät. Jos ei niitä hoidetaan niin sitte käy sillä tavalla että menee pohja pois koko leiritykseltä. Se on sen yksi merkittävä juttu mutta tietenkin sitte koulunkäynnin tai läksyjen tekemisen siellä muuten voi kokeenkin tehdä siellä leirillä jos sattuu sille viikolle niin aika hyvin onnistuu valvoa niin tota sitten tietysti missään tärkeysjärjestyksessä sano näitä mutta tärkein palikka on tietenkin minkä takia moni sinne tulee kun on laadukas lajivalmennus.

Tiia Hautala: Elikkä he tulee niin kuin yleensä omien omien lajien leireille ja sitten siellä on hyviä ammattivalmentajia ja usein sen lajin huipputekijöitä ja joskus urheilijavieraitakin. Näistä lajeista se on tietenkin tärkeää mutta sitten on myös tällainen monipuolinen taito kautta fysiikkaharjoitus on myös joka päivä heillä siellä. Sen lisäksi on elämäntaitoja ja silloin paketoituna siellä on urheilijan ravitsemuksesta, puhutaan psyykkisestä valmennuksesta ja valmentautumisesta. Ja sitten urheilijan terveyteen liittyviä liittyvistä kysymyksistä puhutaan ja keskustellaan ja sitten voisin mainita vielä että siellä on vielä päivän päätteeksi usein tämmönen huoltava harjoitus, palauttava harjoitus missä sitten tutustutaan ja opetellaan erilaisia tapoja miten kehoa voi huoltaa ja sen merkityksestä. Tällaisesta se muodostuu. Päivät on tiiviitä mutta mutta mä uskon että nuoret saa tosi paljon. Ja sitten tietenkin mikä ei ole välttämättä oppisisältö sinänsä mutta kyllähän tällainen ryhmäytyminen ja porukan mukana kasvaminen ja yhteenkuuluvuuden tunne. Sen rooliakaan ei voi siinä väheksyä. Tietenkään kyllä nuoret tosi paljon tykkää olla leireillä melkein kaikki. Itekin muistaa että kun on ollut silloin joillain muilla urheiluleireillä niin sehän oli ihan parasta niin.

Mari Lohisalo: No hei, me puhuttiin tässä podcastissa sun kilpaurasta ja sen lopettamisesta mutta siis todellisuudessahan sä kilpailet aktiivisesti edelleen. Kerro siitä vähän

Tiia Hautala: On meinannut tämä koronaasia nyt vähän tota mun motivaatiota syödä mut sehän on pelkästään tekosyy tietenkin. Jo Urho Kekkonen sanoi, että kaikki syyt jotka estävät ja niin edespäin, kaikki muistaa sen lauseen. Aloitin 2017 vähän uudestaan mutta tietenkään samasta asiasta ei voi puhua mutta aikuisurheilua sitten, ajattelin että nyt mun täytyy päästä sieltä sohvan pohjalta pois että sitte vanhana kilpaurheilijana jotenkin vaan näet käyttävät leikkimielistä sanaa mul on jäänyt se päävamma urheilijan päävamma sinne elikkä ei saa ittensä liikkeelle ellei jo jotain numeerisia tavoitteita ja kilpailuja että on vähän vaikeaa oli motivoida itseensä kuntoilemaan mutta sit kun mä keksin kilpailun niin sitten se tavallaan heti kirkastui että mitä mä harjoittelen ja mitä tässä tehdään. Näin voisi sanoa että päälaji. Tällä hetkellä sitte vanha koira ei uusia temppuja opi eli yleisurheilussa liikutaan ja pituushyppy ja aitajuoksu on ehkä sit ne mun lajit mutta oon mä sit sileitä pikamatkojakin juossut mutta en enää ottele. Tuntuu että ei enää että 65 aloitettua ottelua ja 59 loppuun saatettua niin se riittää yhdelle ihmiselle. Se on tuonut vähän ryhtiä ehkä siihen siihen ja semmoista yhteisöllisyyttä. Sehän on kauhean kivaa siellä porukassa ja kun kisoihin mennään. Siellä on se tunnelma jotenkin semmoinen rento ja osaa ottaa sen aika rennosti. On hyväksynyt sen että hieman yli metrin jäljessä tällä hetkellä mun pituushyppyennätystä niin se on ihan luonnollista että kun ikääkin on. Silti hypätään pituutta vaikka sanotaan että semmoinen tosiaan 1.3 metriä suurin piirtein ollaan jäljessä.

Mari Lohisalo: Kuulostaa hyvältä. Hyvä tapa motivoida itseään liikkumaan

Tiia Hautala: Niin se onkin mun kohdalla on näin.

Mari Lohisalo: Kyllä, heitäs tähän loppuu vielä analyysi Suomen seitsenottelun tulevaisuudesta. Miltä se sun mielestä näyttää?

Tiia Hautala: No se nyt sanotaan parin viimeisen vuoden ajan niin oon ollut tosi iloinen että se on nostanut hyvin sieltä päätään ja siellä on oikeasti kovia tekijöitä eli sellaisia tyttöjä, jotka on tarpeeksi nopeita, taitavia ja hyviä korkeushyppääjiä koska se on aika oleellista itse ottelussa pisteiden kannalta, jotka tosissaan halusi jäädä tän lajin pariin. Ei sillä tavalla ikään kuin valu muihin lajeihin mikä sekin on ihan ok, mutta nyt on tota tietysti Huntingtonin Marian kaikki tietää ja Sillmanin Miia, jotka on..  Maria on otellut melkein jo samat pisteet kun minä ja vain ajan kysymys jolloin hän menee ohitse. Siellä on ehkä ne kirkkaimmat, mut sitten Saga Vanninen kannattaa laittaa muistiin, hän on tässä Marian ja Miian kanssa samassa tallissa Liimataisen Matin valmennuksessa. Tosi kova tekijä tulevaisuudessa ja raameja ainakin on. Hän on pitkä ja siitä huolimatta mahtuu hyvin aitaväleihin ja muutenkin on hallinnassa että sieltä on lupa odottaa. Tietenkin Heikkisen kaksoset Jutta ja Hertta on myös 5900 ottelijoita, että kyllä tässä tilanne on aika hyvä. Nyt vaan täytyy toivoa että kaikki menis sillä tavalla että tytöt sais terveenä harjoitella. He on kuitenkin nyt just Maria ja Miia varsinkin on sen ikäisiä että on nyt jo tullut kovia tuloksia mutta on myös odotettavissa vielä lisää. Hän on tehnyt selkein valinnan että tää on nyt se homma mitä tehdään täysillä ja kaikki muut toiminnot on ikään kuin sille alisteisia niin siitä omä olen tosi iloinen. Kyllä mä odotan, tietysti korona on vähän sotkenutkin mutta tuonut toisaalta ehkä hyvääkin mutta odotan että yhden kahden vuoden sisällä tytöt rysäyttää Satu Ruotsalaisen Suomen ennätyksen ohitse ja meikä putoo neljännelle sijalle siinä all time -listalla. Ja taas Saga tulee vielä ehkä ohi niin ota parin vuoden sisällä niin oisko se sitten viides sija kuten Sevillassa.

Mari Lohisalo: Kiitos tästä analyysistä ja itse asiassa tähän on oikein hyvä päättää. Tämänkertainen OlympiaCast eli kiitos paljon vierailusta Tiia.

Mari Lohisalo: Kiitos vielä kerran Tiia Hautalalle vierailusta OlympiaCastissa ja kiitos sinulle, että kuuntelit. Uusien aiheiden parissa jatketaan taas ensi viikolla. Jotta et missaisi yhtään jaksoa käy tilaamassa tämä sieltä mistä tykkään podcasteja kuunnellen. Arvostamme myös, jos annat sanat meistä arvioin. Se auttaa meitä kehittymään ja uusia kuulijoita löytämään luoksemme. Ensi kertaan, moi.