Jaa artikkeli Facebookissa Jaa artikkeli Twitterissä Jaa artikkeli LinkedInissä

OlympiaCast: Johanna Matintalo on kahden lajin mestari – vielä kahdeksan vuotta sitten Sara Kuivisto jäi kakkoseksi juoksuradoilla

Ilkka Palomäki: Tervetuloa OlympiaCastin seuraan. Tämä on Suomen Olympiakomitean tuottama podcast-sarja, joka on käynnistynyt syksyllä 2018. Näissä jaksoissa tuomme esiin erityisesti suomalaisen liikunnan ja urheilun kahta päävalintaa: huippu-urheilua ja seuratoimintaa. Huippu-urheilujaksoissa pyrkimyksenämme on tuoda monipuolisesti esiin ihmisiä, tarinoita ja ilmiöitä. Talvella käytäviin Pekingin talviolympialaisiin asti fokus on erityisesti talvilajeissa. Meidät löydät yleisimmiltä podcastin tarjoajilta ja tänään isäntänä toimii Ilkka Palomäki.

Ilkka Palomäki: Tänään OlympiaCastin vieraana on Johanna Matintalo. Joulukuussa 1996 syntynyt Matintalo on kuulunut Suomen maastohiihtomaajoukkueen runkonimiin jo reilun olympiadin ajan. Ison askeleen hän otti urallaan menneenä talvena, kun Oberstdorfin MM-kisoista tuli uran ensimmäinen arvokisamitali: neljä kertaa viiden kilometrin viestin pronssimitali. Pöytyän Urheilijoita edustava Matintalo oli lupaava juniori paitsi maastohiihdossa myös yleisurheilussa. Kovin moni urheilija ei ole saavuttanut kansallista menestystä sekä kesä- että talvilajeissa, mutta Matintalo on yleisen sarjan Suomen mestari molemmissa lajeissa. Yleisurheilutausta on vaikuttanut Matintaloon myös hiihtäjänä ja se näkyy osaltaan myös erikoistumisena perinteiseen hiihtotapaan. Tuo vahvuus yhdistettynä Pekingin olympiaohjelmaan avaa aika herkullisen näkymän tulevalle kaudelle.

Ilkka Palomäki: Tervetuloa olympialaisten vieraaksi Johanna Matintalo.

Ilkka Palomäki: Kiitos.

Ilkka Palomäki: Oikeastaan sulla on takana; voi sanoa, että melkein kaikilla mittareilla mitattuna urasi paras kausi eli siellä on uran parhaat henkilökohtaiset sijoitukset sekä maailmancupista että myös arvokisoista tuolta Oberstdorfin mm-kisoista. Lisäksi ensimmäinen arvokisamitali Oberstdorfin viestistä. Oikeastaan millainen pohja tuosta on ponnistaa olympiakauteen?

Johanna Matintalo: No tosi hyvä, että tosiaan niin kuin sanoit, niin urani parasta vauhtia vähän niin kuin joka matkalla ja joka tyylillä, niin onhan se tosi hyvä lähtökohta. Totta kai, toivon, että pystyn taas nyt tulevalla hajotuskaudella siitä vielä kehittymään ja olen ensi talvena vielä kovempi, mutta huomattavasti mukavampihan se tästä on lähteä kuin silleen, että kaikki olisi mennyt ihan penkin alle viime vuonna, että mukavin mielin.

Ilkka Palomäki: Joo. Tuota se viestin maaliintulo oli oikeastaan katsojalle aika sykähdyttävä hetki, kun sitä seurasi. Kuvaile vähän sun omia, tai teidän omia, tuntemuksia siinä, kun odottelitte sinä maalialueella, kun Krista Pärmäkoski ja Jessie Diggins ratkaisivat loppukiriratkaisussa pronssimitalin kohtalon.

Johanna Matintalo: No se oli vähän semmoinen epätietoinen, että oli tosi hankalaa seurata sitä ihan viimeisiä minuutteja ja varsinkin sen maalisuorakin oli aika pitkä ja me oltiin siinä totta kai edessä tai edessäpäin, että ei yhtään nähty, vaikka Krista ja Jessie oli rinnakkain, että kumpi johtaa. Minäkin kävin siinä Ylen monitorilla katsomassa, että sain sivukuvaa, että näen, että Kristan on muutaman metri edellä ja näin, mutta kyllä ne oli aika raastavia sekunteja, että siinäkin olisi voinut odottaa, että Krista tulee maaliin ja sitä kautta nähdä kumpi oli edellä, mutta itsekin oli pakko juosta tosiaan siihen Ylellä ja katsoa, että pakko nähdä jo siinä suoran puolivälissä, että mikä tilanne. Sitten, kun nähtiin, että Krista on siinä Jessietä edellä, niin totta kai riemuhan siitä repesi. Kyllähän me oltiin niin kuin rehellisesti sanottuna varmasti altavastaajia tuossa viestissä, että ihan nappipäivänä se pronssi oli varmasti otettavissa ja se otettiin, mutta kyllähän se vaatii myös vähän muiden epäonnea, mutta se kuuluu urheiluun ja varsinkin hiihtourheiluun, että joka osa-alueen pitää toimia, että meillä toimi huolto ja toimi urheilijat, niin sitä saatiin sitten palkinto.

Ilkka Palomäki: Niin tekikö siitä yhtään periaatteessa makeampaa, että se tuli jopa vähän yllättäen se mitali?

Johanna Matintalo: No ehkä joo, koska ei meillä ollut mitään semmoista painetta lähteä siihen viestiin. Jos me oltaisiin oltu ihan selkeitä mitalisuosikkeja, niin olisi ollut pieni semmoinen onnistumisen peikko jopa siinä, että vitsi meidän pitää onnistua tässä, mutta nyt meillä ei ollut mitään hävittävää oikeastaan kenenkään mielestä siinä joukkueessa. Se tuntui vielä ehkä paremmalta se mitali, kun että jos me oltaisiin oltu vaikka pronssisuosikkeja ja sitten me oltaisiin pystytty ottamaan se, niin sitä olisi ehkä pystynyt vähän jo tietyllä tavalla makustelemaan ja haaveilemaan etukäteen, että ei vitsi me voidaan olla tänään kolmansia. Toivottavasti me ollaan tänään kolmansia. Nyt se tuli vähän niin kuin shokkina meille kaikille, että vitsi me oltiin kolmansia. Se ehkä teki siitä vielä sitten tuplasti siistimpää.

Ilkka Palomäki: Sulle se oli ensimmäinen yleisen sarjan arvokisamitali. Junioreissa toki niitä on tullut, mutta millaiseen perspektiiviin se on asettunut tässä muutaman kuukauden aikana?

Johanna Matintalo: Onhan se totta kai varmasti uran paras saavutus ja hienoin saavutus tähän mennessä. Eihän sitä tiedä. Toivotaan, että tulee, mutta kaikkea voi sattua; loukkaantumisia tai muuta vastaavaa tulevaisuudessa. Se on hienoa, että ainakin omalle uralle on nyt yksi aikuisten arvokisamitali myös siunaantunut ja sen on saavuttanut. Kyllähän se on paljon mukavampi ja tietyllä tavalla ehkä paineettomampikin tästä jatkaa uraa, kun tavallaan se mitalitili on jo auki. Toivotaan totta kai, että niitä tulee lisää, mutta siellä on jo yksi mitali taskussa.

Ilkka Palomäki: Oikeastaan on sillä MM-reissulla tunteiden toisen ääripään koit siinä sprintissä, kun kaaduit todella hyvistä asemista siinä ensimmäisessä erävaiheessa. Miten kova isku se oli siinä vaiheessa?

Johanna Matintalo: Oli se aika kova paikka. Ehkä en ollut niin kuin etukäteen ennen sprinttipäivää ajatellut, että se on edes mun paras matka niissä kisoissa. Etukäteen pidin sitä 30 kilometriä ehkä sinä päämatkana jopa Oberstdorfissa henkilökohtaista matkoista, mutta sitten se karsinta meni tosi hyvin siinä sprintissä ja tuntui vahvalta ja tunsin siinä erävaiheessakin, että pystyin hyvin hallitsemaan vielä sitä omaa alkuerää ja uskon, että olisin siitä aika varmasti mennyt kuitenkin jatkoon, jos en olisi kaatunut siinä viimeisessä laskussa, niin kyllähän siinä oli ehkä vähän sama elementti kuin siinä sprinttipäivässä tai siis viestipäivässä, mutta päinvastainen, että kun sitäkään ei ehkä etukäteen ollut niin paljoa odottanut siitä sprintistä, mutta sitten, kun se meni tosi hyvin kuitenkin siihen kaatumiseen asti, niin sitten siinä ehkä tuli niitä skenaarioita hirveästi mieleen, että ei vitsi, miten hyvä mä olisin voinut ollakaan tänään. Sitten, jos sitä olisi ehkä etukäteen odottanut hirveästi ja sitten se olisi mennyt tuolla tavalla, niin en tiedä. Olisiko sitten se harmitus ollut vielä suurempaa? Voi olla, en tiedä. Nytkin, vaikka se ei ollut mikään semmoinen ihan ykkösmatka ennakkoon, niin silti se oli kyllä aika kova paikka. Mietin siinä, että miten nämä kisat tästä jatkuu. Se oli aika absurdi tilanne, että kuitenkin kaikki oli mennyt tosi hyvin ja tiesi, että on hyvässä kunnossa, mutta silti oli jotenkin tosi vaikea fiilis sitten jatkaa niitä kisoja. Vaikka sitähän pitäisi tietenkin ottaa se hyvä itseluottamus ja hyvä kunto mukaan, mutta kyllä se harmitus siitä niin kuin hyvien sijoituksien menettämisestä ehkä kuitenkin oli enemmän vielä mielessä.

Ilkka Palomäki: No siinä 30 kilometrin yhteislähdössä, mihin jo vähän viittasit, niin olit 13. Se on sun paras henkilökohtainen arvokisasijoituksista tähän mennessä, niin millainen maku siitä on jäänyt suorituksena ja näetkö sen ikään kuin askeleena yhä korkeammille sijoille?

Johanna Matintalo: No siitä jäi aika huono maku siitä kolmestakymmenestä, että se oli kaksi päivää sen viestin jälkeen. Täytyy sanoa, että ainakin omalla kohdalla, niin ei hirveästi tullut ehkä palauduttua tai kunnolla nukuttua sen viestin jälkeen. Mietin silloin kisa-aamuna, sen kolmenkympin kisa-aamuna, että ei herran jestas, onko tänään kisapäivä. Jos olisin normaalisti kotona ja olisi semmoinen olo aamulla, niin en tiedä lähtisinkö edes treenaamaan. Olin niin väsynyt ja totta kai paljon erilaisia tunteita ja fiiliksiä ja semmoista henkistä ja fyysistä kuormaa tullut siitä, vaikka positiivista totta kai, mutta kuitenkin kuormaa, että ei ollut kyllä hyvä fiilis lähteä sille 30 kilometrille. Sinänsä olisi ollut kiva nähdä, jos olisi päässyt semmoisessa hyvässä normaalitilassa sille 30 kilometrille, että mihin se sitten olisi riittänyt, että aika pitkään hiihdin semmoisessa porukassa, mistä sitten noustiin ihan sijalle 6. vielä viimeisellä kierroksella. Vähän tuntuu, että ei tullut sitten ehkä ihan loppuun asti se kolmekymppiä, että ei ollut semmoinen paras vire eikä paras päivä sitten sinä päivänä. Toisaalta taas, kun ajattelee, että semmoisella ihan ok – ei ehkä minään huippusuorituksena – niin saa sen sijan 13., niin kyllähän se antaa tietenkin motivaatiota jatkoon. Mutta sitten samalla mua ehkä vähän ärsyttää, kun puhutaan siitä kolmestakymmenestä. Totta kai, se on mun uran paras henkilökohtainen sijoitus tällä hetkellä, mutta vähän siellä takaraivossa kolkuttelee kuitenkin, että varmasti siitä sprintistä olisi tullut parempi, jos en olisi kaatanut, että olisi voinut jopa TOP 10-sijan todennäköisesti saada siitä sprintistä. Se sitten vähän ehkä siellä ärsyttää taustalla, että tuntuu, että viime talvena olisi kuitenkin olla pystynyt parempaan.

Ilkka Palomäki: No, lähetään lähimenneisyydestä vähän kaukaisempaan menneisyyteen. Esimerkiksi joulukuuhun 1996. Sä olet syntynyt silloin Pöytyällä. Kerro vähän lapsuudesta ja nuoruudestasi. Millaiset tekijät on vaikuttanut siihen, että sä olet päätynyt liikunnan ja urheilun, ja myöhemmin huippu-urheilun pariin?

Johanna Matintalo: Meillä on aika aika liikunnallinen kotipaikkakunta tai Pöytyä just, mistä olen kotoisin. On paljon eri liikuntaharrastuksia ja mullakin vanhemmat sitten laittoi mut, kun menin kouluun, niin hiihtokouluun mun isoveljen kanssa. Mulla oli siellä hyvä kaveriporukka ja tykkäsin siitä liikunnasta ja oli totta kai hiihdon ohella myös jotain tämmöisiä jumppia sun muita liikuntaharrastuksia kotipaikkakunnalla siinä rinnalla. Paljon harrastin kaikennäköistä, mutta sitten ehkä siinä hiihdossa tuntui, että oli niin kuin se kaikkein tiivein kaveripiiri ja viihdyin siinä lapsena tosi hyvin. Oli mukava käydä niissä hiihtokoulun harjoituksissa ja leireillä. Sitten niillä pikku-kisareissuilla, mitä tehtiin lapsena ja sitten pärjäisin myös tosi hyvin ala-asteikäisenä. Meillä oli Pöytyällä muutamia eri kouluja eri osissa Pöytyää, niin meillä oli tällaisia koulujen välisiä yleisurheilu-, hiihto- ja maastojuoksukilpailuja aina keväisin ja syksyisin. Pärjäsin tosi hyvin niissä juoksulajeissa yleensä ja muistan, että olisinko ollut ykkösluokalla, kun juoksin kovempaa kuin kukaan saman ikäisistä pojista maastojuoksuissa. Sitten siinä ehkä vähän miettiä, että okei, ehkä olen ihan hyvä näissä juoksujutuissa. Itse asiassa hiihdossa mä olin aika huono jopa lapsena. Mä kasvoin aika myöhään tai olin aika lyhyt ja semmoinen pienikokoinen vielä silloin ala-asteella. Vaikka ihan oman kaveriporukan kesken siinä kotipaikkakunnalla hiihdettiin jotain omia hiihtokisoja, niin yleensä olin aina viimeinen siitä meidän kaveriporukasta. Ei ollut mitään hiihtolahjoja kyllä näkyvissä vielä silloin lapsena, mutta tykkäsin kuitenkin siitä harrastuksena ja sitten meidän isä itse asiassa vähän niin kuin houkutteli mua juoksukisoihin. Hän ehkä näki sitten mussa jopa enemmän potentiaalia juoksijana kuin hiihtäjänä. Ne oli tosi hyviä ne mun juoksutulokset kuitenkin jo lapsena. Vastustin sitä hirveän pitkään, että totta kai jotain hippokisoja ja tämmöisiä käytiin, mutta mitään isompia juoksukisoja, niin en ollut hirveen kiinnostunut itse. Se hiihto ja ne kaverit jotenkin tuntui mukavammalta, mutta sitten olisinko ollut noin 10 vuotta, ehkä vähän reilu, niin sitten suostuin, että voidaan käydä yhdet jotkut kansalliset yleisurheilukisat kokeilemassa, että miltä se tuntuu. Siellä sitten voitin heti ne matkat, mitä kisasin ja innostuin sitten siitä, että tämä onkin ehkä ihan kivaa, että tässäkin pärjää kuitenkin hyvin ja näin. Itse asiassa seuraavaksi kesäksi liityin sitten Liedon Parmaan ja aloin siellä sitten pyöriä niin kuin myös yleisurheiluharjoituksissa. Meillä oli muutaman kerran viikossa siellä ohjatut yleisurheiluharjoitukset, mutta se ei ollut mitenkään kestävyysjuoksupainotteista. Siellä harjoiteltiin ihan korkeushyppyä ja kuulaa, ja se olisi myös sekaryhmä, missä treenasin ja siellä kävin ehkä vuoden-kaksi. Sitten lopetin siellä käymisen, että alettiin enemmän sitten panostamaan siihen kestävyysjuoksuun isän kanssa, että isä valmensi mua silloin just juoksussa ja hiihdossa talvisisin, että hiihto tuli koko ajan siinä rinnalla. Ehkä koen, että jopa silloin varhaisteini-iässä, niin istelle ehkä siihen juoksuun tuntui, että oli semmoista tietynlaista panostusta ehkä enemmän, että hiihto tuli talvisin ja sitten kesällä oikeasti käytiin tosi paljon juoksukisoissa ja treenattiin sitä juoksua ehkä enemmän tosissaan. Hiihto oli enemmän sitä lenkkeilyä ja kisailua sitten talvella. Siinä ne lajit kulki rinnakkain aika monta vuotta ja en osaa sanoa, että kummassa nyt menestystä olisi tullut paremmin. Totta kai kansallisesti varmasti yleisurheilussa, että siellä kuitenkin Kalevan kisojen mitaleja on muutamia ja se mestaruuskin, ja sitten hiihdossakin kuitenkin olen paljon ollut nuorten arvokisareissuissa jo silloin juniorina, että muutamat PM-kisat totta kai ja sitten noilla Euroopan nuorten olympiafestivaaleillakin olin edustamassa Suomea. Tietenkin siellä se kansainvälinen ja jopa kansallinen niin kuin meidän aikuisten kärki oli niin kovaa, että eihän hiihdossa se pärjääminen sitten niin kuin juniorisarjojen ulkopuolella ollut mitään hirveän mainittavaa vielä silloin teinivuosina. Ehkä se teki siitä semmoista tietynlaista kamppailua, että kuitenkin juoksussa pärjäisin tosi hyvin jo jopa aikuisten tasolla, että sitten hiihdossa se oli semmoista junnupainotteista vielä enemmän. Juoksussa aika paljon sitten tuli vaivoja sitten siinä myöhäisteinivuosina ja pari kautta meni vähän ohi erilaisten vaivojen takia, niin sitten se sai ehkä miettimään sitä, että jos aikuisena haluaisi olla huippu-urheilija niin ei ehkä näillä harjoitusmäärillä vielä kuitenkaan pärjää ja sitten, jos paikat ei kestä, niin se on aika aika mahdoton yhtälö sitten. Olin ollut myös edellistalvena silloin 2016 neljäs nuorten MM-kisoissa pertsan vitosella, niin sitten silloin 2016 keväällä tein just sen päätöksen, että nyt saa riittää juoksuhommat, että alan panostamaan siihen hiihtoon. Tosiaan se 2015 kesä oli niin kuin viimeinen minä juoksin ja silloin olin vammautuneena koko alkukevään kautta alkukesän ja en oikeastaan tehnyt sellaista juoksijan harjoittelua. En oikein tiedä, mitä se harjoittelu, että ei se kyllä ollut hiihtäjän harjoitteluakaan ja oli silti talvella neljäs niissä nuorten MM-kisoissa, niin kyllä siitä tuli semmoinen pikku draivi, että ei vitsi, että jos oikeasti harjoittelisi niin kuin hiihtäjät harjoittelee, niin ehkä mä voisin pärjätäkin ja mulla on ehkä lahjoja tähän lajiin kuitenkin enemmän. Totta kai siinä myös painoi vielä se, että näkymät suomalaisena huippu-urheilijana maastohiihdossa versus yleisurheilussa, niin kyllä se maastohiihto ehkä kansainvälisesti on meillä semmoinen vähän enemmän pärjätty laji ollut.

Ilkka Palomäki: Tosta olisi paljon, mistä ottaa kiinni, mutta otan oikeastaan kiinni Turkuun ja 2011 Kalevan kisoihin, jos hetki puhutaan siitä sun yleisurheilutaustasta vielä. Mulla on siis itsellä tausta toimittajana. Muistan, että mä olen jutellut sun kanssa silloin nopeasti sen kisan jälkeen. Sä olit silloin 14 ja otit SM-hopeaa silloin aika sensaatiomaisesti 800 metrillä ja nousit oikeastaan siinä vaiheessa ensimmäistä kertaa tämmöiseen kansalliseen urheilutietoisuuteen varmaan ja muistaakseni aikakin oli vielä…

Johanna Matintalo: Ennätys edelleen.

Ilkka Palomäki: Aivan totta! Ja paras alle 15-vuotiaan juoksema aika sinä vuonna koko maailmassa eli se kertoo vähän siitä sun lahjakkuudestaan ehkä siihen juoksuun, niin millaisia ajatuksia tuommoinen hetkellinen ryöppy silloin 14-vuotiaassa tytössä herätti?

Johanna Matintalo: No eihän sitä varmaan osannut asettaa semmoiseen oikeaan perspektiivin edes sitä asiaa. Totta kai, se menestyminen ja pärjääminen tuntui hyvältä, mutta ehkä sen on vasta jälkeenpäin tajunnut, että vitsi miten kovia ne omat suoritukset oli silloin ja nimenomaan monta vuotta myöhemmin ehkä. Nykyäänkin seuraan paljon yleisurheilua ja sitten, kun on jotain aika nuoria urheilijoita, vaikka yleisurheilukisoissa, just 14-15-vuotiaita, niin katsoo, että ei vitsi, että nämähän on ihan lapsia vielä ja sitten miettii, että ai niin, itse oli saman ikäinen, kun oli silloin siellä mitaleilla ja juoksi tosi kovaa. Ehkä nykyään vanhempana on osannut asettaa sen perspektiiviin, että vitsi ne on ollut kovia juttuja niin nuorena. Ehkä silloin se oli vähän semmoista, että mä olen kuitenkin – varsinkin juoksussa siihen asti, kun niitä vammoja tuli – niin mä olen aika on hyvin kehittynyt ja pärjännyt tosi hyvin oikeastaan aina. Sitten se ehkä oli vähän semmoista kärjistysesti sanottuna, että niitä tuli liukuhihnalta vaan niitä onnistumisia, hyviä sijoituksia ja aikoja. Sitten ei ne ehkä niin kuin tuntunut niin maagisilta edes, koska niitä tuli vaan melkein perätysten. Just, kun on ollut noita vaikeampia vuosia muutamia tässä omalla urallakin sitten myöhemmin, niin on ehkä oppinut arvostaan sitten vielä enemmän niitä onnistumisia, mitä ehkä silloin junnuvuosina.

Ilkka Palomäki: Tosiaan se Suomen mestaruus tuli 2013 sitten Vaasassa eli pari vuotta tätä myöhemmin. Sitten, jos mennään tuo hiihtopuoleen, niin oikeastaan 2014 jo maailmancupissa debytoit. Sitten aikuisten MM-debyytti 2017. Silloin tuli myös tämä 23-vuotiaiden MM-hopea skiathloninsta. 2018 olit jo olympialaisissa edustamassa Suomea, niin asioita alkoi tapahtua aika nopeasti sukset jalassa sitten.

Johanna Matintalo: No joo. Että tosiaan silloin 2016 keväällä tein sen päätöksen, että nyt saa juoksut jäädä kilpailumielessä ja alan panostamaan hiihtoon ja sain valinnan B-maajoukkueeseen myös sinä keväänä. Se oli itselle aika varmasti ratkaiseva askel sen oman hiihtouran kannalta, että sain heti semmoisen hyvän harjoitusryhmän siihen harjoituskaudelle siitä B-maajoukkueesta. Sitten silloinen B-maajoukkueen valmentaja Oksasen Ville, niin hänestä tuli myös mun henkilökohtainen valmentaja. Koen, että sillä on ollut myös tosi iso merkitys että mulla on ollut osaava valmentaja heti tavallaan sen oman hiihtouran tai tämmöisen aikuishiihtouran alusta asti. On osattu ottaa niistä oikeista asioista kiinni ja tavallaan sitä kautta se kehitys on ollut nopeaa, kun on keskitytty oikeisiin juttuihin. Kyllähän se itsekin vähän kuitenkin yllätti se eka niin sanotusti oikea kausi hiihtäjänä sitten talvella, että miten paljon sitä tulosta sitten tuli kuitenkin niin lyhyellä ajalla. Ehkä se vain kertoi siitä, että ne tavallaan on valmiina tai ollut ihan suht’ hyvässä valmiudessa ne ominaisuudet siellä, mutta sitten on ollut just tällaisia teknisiä ja voima ja muun puolen juttuja, mitkä on pitänyt vaan saada tietylle tasolla, että se alkaa realisoitumaan siihen tulokseen edes jollain tavalla. Ne on ehkä asioita, joiden kanssa vieläkin painin, vaikka siitä on kuitenkin monta vuotta jo, kun on tehnyt tämän valinnan, mutta tietyt asiat, niin huomaan, että niissä on vielä vähän ehkä lajitovereita, jotka on pidemmän aikaa tehnyt ammattimaisemmin hiihtoa tai pelkästään hiihtoon keskittyen harjoitellut, niin olen jäljessä, mutta tietenkään nykyään se kehitys niissä ei enää ole niin nopeaa, mitä silloin kun vähän raakileena sitten alkoi niitä hiihtojuttuja painottamaan vielä paremmin.

Ilkka Palomäki: Niin ei se kuitenkaan ihan kuin toivottoman huono harjoitustausta hiihtoonkaan ole, jos yleisurheilua on harjoitellut?

Johanna Matintalo: Ei, ei ja varsinkin keskimatkat varmasti on tuonut semmoista tiettyä kovuutta, mitä sitten välttämättä kaikilla hiihtäjillä ei edes ole. Kyllähän mä varmasti keskimääräistä paremmin vaikka happoja siedän, että kuitenkin juoksin vielä ehkä,  kasia ja totta kai päämatkana, mutta ehkä kasista vielä vähän alaspäin. Kyllä mä koen, että 400 metriä ja 800 metriä oli enemmänkin ne mun kaksi lempimatkaa, kun vaikka, että 800 ja 1500 metriä. Mä olen vielä sieltä kasista kallistunut vielä enemmän sinne happoihin, että siihen neloseen. Ne oli kuitenkin suosikkimatkat silloin ja ja näin, niin ne on varmasti tuonut hyviä ominaisuuksia myös tähän hiihto. Kyllähän se nyt jälkeenpäin, kun miettii, että siitä on viitisen vuotta aika tarkalleen, kun päätin keskittyä hiihtoon ja olen kuitenkin kolmet aikuisten MM-kisat käynyt ja yhdet olympialaiset ja näin. Ei se nyt niin kuin ihan hirveästi paremmin olisi voinut mennä. Totta kai, itselläkin on nyt mahtunut tähän viiteen vuoteen pari vähän vaikeampaa kautta, mihin en ole missään nimessä tyytyväinen, mutta harvoinhan se menee ihan niin kuin Strömsössä koko aikaa.

Ilkka Palomäki: No millä tavalla sä näet, että hiihtäjä Johanna Matintalon arjessa tai hiihtäjäprofiilissa näkyy noin vahva yleisurheilutausta? Onko sillä esimerkiksi korrelaatiota siihen, että sulla on perinteinen hiihtotapa ollut vahvempi sun hiihtouralla?

Johanna Matintalo: Varmasti joo. Varsinkin silloin, kun aloitettiin just tämä niin sanotusti oikea hiihtäjän harjoittelu, niin kyllähän se vielä enemmän korostui silloin, että se perinteinen oli paljon vahvempaa kuin vapaa. Semmoinen tietynlainen lihaskestävyys on jäänyt vähän vajaaksi tai puutteelliseksi vapaalla. Sen kanssa on jouduttu aika paljon tekemään nyt tässä viime vuosina töitä, että se tulee vaan sen toistojen ja määrän kautta, mikä on jäänyt liian vähäiseksi silloin juoksuaikoina. Mutta sitten se juoksu on kuitenkin antanut valmiuksia siihen perinteiseen tosi hyvin. Varmasti, jos olisin hiihtäjänä harjoitellut ihan junnusta asti, niin tietyt ominaisuudet, mitkä mulla on tosi hyvällä tasolla sen juoksun takia, niin olisi jäänyt siitä perinteisestäkin uupumaan, että on paha sanoa, että olisiko semmoinen tasapaksu, että molemmat tyylit kulkisi tosi hyvin. Kyllä mä tällä hetkellä ainakin vielä mieluummin otan sen, että toinen tyyli kulkee tosi hyvin ja sitten toisen kanssa on vielä vähän tekemistä. Mun mielestä se on kuitenkin mukava lähtökohta, että joku kuitenkin tämän ikäisenä on mahdollista sitten jollain tyylillä ja matkoilla pärjätä tosi hyvin.

Ilkka Palomäki: No, oletko sä koskaan kaivannut juoksuradoille tosimielessä?

Johanna Matintalo: No en oikeastaan, että niin kuin sanoin, niin aika paljon seuraan ja katson TV:stä oikeastaan aina kaiken, mitä tulee. Paljon on tuttuja vielä yleisurheilukentillä, mutta ei ole ollut mitään kisoihin hirveää paloa. Kuitenkin meidän kisaharjoitteluun – ja miksei talvellakin pikkusen – kuuluu tietenkin juoksu ja sitä tulee tehtyä aika paljon, mutta sitten ehkä ne teinivuodet ja sen yläaste-lukioiän elin semmoisessa ympärivuotisessa kisakuplassa. Kun kilpailin kesä- ja talvilajissa, niin mulla oli kisoja ympäri vuoden ja koko ajan. Oli se ehkä vähän semmoista – tietenkin silloin nuorempana ei se stressaaminen ehkä ollut niin kovaa kuin nykyään jostain vähän tärkeämmistä kisoista. Kuitenkin se oli semmoista aika hektistä ympäri vuoden kilpailemista, niin kyllä olen nauttinut ihan hirveästi siitä nyt hiihtäjänä, että oikeasti meillä on se kesä ja saa keskittyä siihen harjoitteluun. Totta kai, meillä on kesäkisoja muutamia, mutta ne on kuitenkin aika treenimielessä. Sillä tavalla se arki niin kuin vuoden ympäri on pikkuisen stressittömämpää kuitenkin puolet siitä vuodesta. Se on aika kiva.

Ilkka Palomäki: Jos mennään tähän sun hiihtäjäuraan tarkemmin, niin sä olet ollut nyt tällaisen nuoremman polven lipunkantajia jo oikeastaan muutaman vuoden ajan tässä, muun muassa Krista Pärmäkosken ja Kerttu Niskasen sukupolven jälkeen. Kun puhutaan näin vahvan menestyshistorian omaavasta lajista ja se heijastuu ehkä myös näihin menestysodotuksiin, niin oletko kokenut yhtään matkan varrella ikään kuin menestyspainetta, kun mediassakin on rummutettu, että pitäisi saada niitä manttelin perijöitä sekä pikkuhiljaa?

Johanna Matintalo: No joo, totta kai tietyllä tavalla. Varsinkin se Lahden MM-vuosi 2017 oli itselle tosi hyvä kausi ja nosti omalta osalta ja varmasti niin kuin muidenkin silmissä odotuksia sitten siihen olympiavuoteen. Koen, että silloin Pyeongchangin vuonna onnistuin hyvin ja se oli itseltä hyvä kausi kokonaisuudessaan. Ehkä se nosti vielä ennestään niitä odotuksia, että ei vitsi, että mulla on kaksi kautta mennyt niin nousujohteisesti, että mitä nähdäänkään ensi vuonna, mutta sitten se Seefeldin MM-kisojen vuosi meni ehkä vähän harjoituksellisesti itsellä vihkoon, että en ole tyytyväinen siihen harjoituskauteen. Sitä kautta myös kisakausi oli sitten vähän vähän epäonnistunut ja sairastelin siinä aika paljon sen kauden aikana – kisakaudella nimenomaan. Silloinhan oli myös, jos 2019 Lahdessa mun viimeiset nuorten MM-kisat, missä olisin halunnut ehdottomasti hiihtää, mutta siellä sairastuin norovirukseen kisojen alussa ja jäi sitten kisat hiihtämättä. Se oli aika kova talvi silleen, että kun kaksi vuotta oli mennyt sellaisessa nousukiidossa ja sitten oli tosi kovat odotukset itsellä siihen Seefeldin MM-talveen ja sitten oikeastaan kaikki meni pieleen, niin se oli aika raskas vuosi. Sitten sitä seuraava vuosi tuo 2019-2020 -kausi, mikä on päättyi nyt koronan takia vähän kesken, niin se oli taas jo askel parempaan sen yhden vaikean vuoden jälkeen. Siinäkin ehkä oli semmoisia asioita, missä en ollut ihan tyytyväinen kaikkeen. Se oli askel oikeaan suuntaan, mutta ei ehkä mikään ihan hirveän hyvä kausi kuitenkaan. Siinäkin vähän liikaa sairastelin varsinkin kisakauden aikana ja siitä tuli vähän rikkonainen ja näin, niin kyllä siinä niiden kahden kauden jälkeen, kun asiat oli mennyt aika paljon pieleen, niin paljon oli ajatuksia ja mietin, että ei vitsi, että tähänkö tämä loppui, että oli kaksi hyvää kautta ja sitten on ollut kaksi huonoa kautta, että mitähän se seuraava kausi tuo tullessaan ja se koronakin vielä tuli siinä keväällä. Kyllä kaikennäköistä pyöri mielessä, mutta ei se auttanut kuin uskoa, että se oma työ ja se linja, mikä on valittu siihen harjoitteluun, niin se tuo sitten jossain vaiheessa tulosta ja viime kaudesta tuli, itselle kaikkein tärkeintä henkisesti just, että siitä tuli hyvä. Kyllä se olisi ollut tosi raskasta, että sitten olisi tullut kolmas semmoinen hutitalvi putkeen. Kyllä mä olen viime kauteen kaiken jälkeen kuitenkin tyytyväinen. Tiedän, että siihenkään ei ollut semmoinen optimi valmistautuminen. Harjoituskausi meni niin kuin pääpiirteittäin tosi hyvin, mutta sitten sairastuin itse asiassa lokakuun alkupuolella anginaan ja olin siinä monta viikkoa lokakuusta. Mulla meni niin kuin lokakuu harjoituksellisesti käytännössä ihan ohi viime syksynä. Marraskuussa sitten aloitettiin harjoittelua taas uudestaan tosi pitkän tauon jälkeen ja valmentajan kanssa muistan, että pidettiin silloin palaveria ja hän sanoi mulle vähän kuin suoraan, että totta kai Rukalla hiihdetään ja sinne mennään kilpailemaan. Ei ollut kyse siitä, että sinne ei lähdettäisi, mutta että vuodenvaihteessa voin odottaa, että sitten kulkee seuraavan kerran. Tässä pitää nyt kaksi kuukautta painaa duunia, että niin paljon meni sitä aikaa hukkaa siinä syksyllä sairastellessa. Aika hyvin hän tiesi kuitenkin, kun Tour de Skillä tuli kuitenkin varmasti niitä yksittäisiä kauden parhaita hiihtoja. Että vaikka viime kausi oli hyvä, niin ei ollut mikään semmoinen täydellinen laskeutuminen siihen kisakauteen. Aika pieleen meni koko syksy vähän viime vuonnakin, että sillä tavalla toivon ihan hirveästi, että joku vuosi saisin niin kuin keväästä syksyyn semmoisen 95 prosenttisesti onnistuneen harjoituskauden edes, että vaikka syksyllä ei tulisi mitään suurempia sairastelujani, oikeasti näkisi sen oman potentiaalin, mihin se riittää.

Ilkka Palomäki: Niin, kaksi kautta semmoista nopeata nousukiitoa. Sen jälkeen vähän ehkä vaikeakin kausi. Onko niissä ollut paljon käsiteltävää, kun se ei ole tullutkaan sen menestys ihan niin kuin ehkä totuit siinä parin kauden aikana?

Johanna Matintalo: No on, ja nimenomaan just ehkä, kun tosi nuoresta asti on tottunut siihen, että vähän niin kuin kaikki, mitä tekee urheilussa, niin onnistuu ja aina pärjää ja aina tulee niitä hyviä sijoituksia tai mitaleja ja näin. Kyllähän se oli ensimmäistä kertaa semmoinen, että ei vitsi, että enhän mä pärjääkään, että mitä mä olen tehnyt väärin ja näin. Oli se tosi uusi tilanne, että ehkä sittenkin just oli vielä vaikeampaa se, kun on niin nuoresta asti ollut aika hyvällä tasolla. Just, kun 14-vuotiaana voitti – tai voitti, kun oli toinen siellä Kalevan kisoissa jo, mutta silloin se tuntui ehkä voitolta jo kuitenkin niin nuorena se menestys siellä. Kuitenkin sen melkein kymmenen vuotta olin pärjännyt todella hyvin koko ajan ja yhtäkkiä tuntui, että ei pärjää missään enää, niin se oli tosi raskasta. Totta kai, siinä oli niitä fyysisiä haasteita, että harjoituskaudet ei ollut onnistunut ja pitää sen fysiikankin pelata tässä lajissa tietenkin, että sitä tulosta tulee, mutta kyllä ne vielä enemmän ehkä koetteli just sitä henkistä kanttia ja jaksamista. Aika synkissä ajatuksissa ja syvälläkin on käyty tuossa viime vuosien aikana, että ei ole ollut mitenkään hirveän helppoa aina.

Ilkka Palomäki: Miten sieltä on päästy – niistä vaikeimmista tilanteista yli. Millaisia työkaluja sulla on ollut käytössä?

Johanna Matintalo: Kyllä mä olen käyttänyt psyykkistä valmennusta jo pitkään ja siis jo ennen sitä, että myös semmoisen hyvän harjoittelun tukena, eikä vaan ongelmien ratkaisuun. Olen ihan oikeastaan melkein siitä niin sanotusti ammattihiihtäjän uran alusta käyttänyt sitä psyykkistä valmennusta ja olen kokenut sen tosi tärkeäksi, että ehkä osaa sitten jaksaa niiden vaikeiden aikojen yli paremmin yksin kuin toiset. Itsestä ainakin tuntuu just, että et ilman semmoista tietynlaista ammattiapua, niin olisi varmasti ollut aika vaikeaa jaksaa niiden huonojen jaksojen ja kausien yli, että kyllä se on ollut varmasti yksi isoimpia tekijöitä ja näin jälkikäteen ajateltuna ehkä, kun sitä osaa katsoa vähän taaksepäin, niin on ollut tosi vaikeata ja tuntunut, että ei suurin piirtein halua enää edes jatkaa tätä, mutta sitten kaikesta on kuitenkin selvitty eikä nyt mitään kuoleman vakavaa ollut kuitenkaan, niin ehkä se tuo sitä semmoista tietynlaista perspektiiviä myös tulevaisuuteen. Kaikillehan tulla jossain vaiheessa niitä vaikeita hetkiä ja vuosia, niin ehkä omalla kohdalla niitä ei ollut tullut vielä niin hirveästi, niin sitten ei ollut ehkä sitä työkalupakkia eikä niitä oikeita tapoja käsitellä niitä tilanteita. Se on varmasti myös jatkoa ajatellen, koska niitä vaikeuksia tulee ihan varmasti, niin tosi tärkeää, että nyt on semmoinen tietynlainen ehkä vähän avoimempi katselmus sitten niihin tilanteisiin.

Ilkka Palomäki: Kyllä. Sä olet oikeastaan noussut kansainvälisen tason hiihtäjäksi aika lailla yhtä aikaa ja yhtä matkaa sun puolisosi Lauri Vuorisen kanssa, niin millainen tämä taival on ollut ikään kuin yhdessä tallata tähän pistein?

Johanna Matintalo: No joo, en tiedä millainen se olisi ollut ilman, koska niin pitkään on menty tässä yhtä matkaa ja aika silleen niin kuin sanot, niin synkrossa. Ollaan muutettu yhdessä Rovaniemellä 2016 keväällä ensimmäiseen yhteiseen kotiin ja ollaan nyt siellä siitä asti asuttu, että viitisen vuotta ja vuotta siitä myöhemmin 2017, niin noustiin yhtä aikaa A-maajoukkueeseen molemmat. Viimeiset neljä vuotta ollaan siellä rinnakkain sitten painettu menemään ja kyllähän me ollaan paljon yhdessä, että totta kai kotona treenataan suurin piirtein aina samaan aikaan, vaikka aika vähän loppujen lopuksi harjoitellaan yhdessä kotona. Kuitenkin, jos molemmat haluaa olla huipputason hiihtäjiä, niin kyllä ne naisten ja miesten fyysiset erot on kuitenkin sen verran suuria monessa asiassa, että ei me meidän näkemyksen mukaan voida kaikkea tehdä yhdessä, että sitten se on jommaltakummalta aina vähän niin kuin ehkä väärin toteutettu harjoitus kuitenkin. Mutta ollaan tietenkin ne päivät siinä yhdessä muuten kotona ja välillä jotain yksittäisiä treenejäkin totta kai ja sitten tosiaan, kun A-maajoukkueessa ollaan oltu tosi monta vuotta yhdessä, niin leirit on tietenkin yleensä samaan aikaan – pois lukien muutamat vuodet siinä, kun oli sprinttimaajoukkue vielä, niin Lauri… Vai oliko se vuoden? Niin Lauri oli sprintterien matkassa silloin yleensä leirit, että silloin vähän meni ristiin enemmän meidän leiriaikataulutkin, mutta nyt viimeiset vuodet tässä, niin ollaan aina yhtä matkaa leireillä ja sitten totta kai maailmancupit vähän vaihtelee, että kun Lauri on enemmän painottunut sprinttiin, niin hän on välillä sprinttiviikonlopuissa, missä minä vaikka en ole ollenkaan. Että silleen maailmancupit vähän mene ristiin, mutta kotimaassa aina auton nokka käännetään yhdessä SM:iin ja Suomencupeihin ja näin. Siis todella tiiviisti ollaan yhdessä, että välillä jopa vitsaillaan siitä, että vitsi, kun olisi se kahdeksan tunnin työpäivä, niin olisi  kiva tulla kotiin ja nähdä pitkästä aikaa, että me ollaan pari-kolme tuntia ehkä erossa ja sitten siinä taas vastakkain syödään lounasta ja mennään yhtä aikaa päikkäreille. Kyllä siinä niin kuin pitää varmaan toisesta tykätä, että jaksaa päivästä toiseen ja viikosta toiseen koko ajan olla yhdessä. Onhan se varmasti aika poikkeuksellista moneen muuhun parisuhteeseen verrattuna, että kuinka paljon me ollaan yhdessä ja sitten kuinka paljon kuitenkin sellaista painetta ja tietynlaista vaatimusta siihen meidän työntekoon koko ajan kohdistuu.

Ilkka Palomäki: No huippu-urheilijan elämä on semmoista elämää, missä oikeastaan tietyissä asioissa on aika vaikea tehdä kompromisseja. Onko se arkea helpottava vai hankaloittava tekijä, kun myös puoliso elää oikeastaan siinä samanlaisessa tilanteessa koko ajan?

Johanna Matintalo: Kyllä mä koen, että se on suurimmaksi osaksi helpottava, koska me voidaan ne meidän päivät aina suunnitella niiden treeniaikataulujen mukaan, että sitten jos toinen olisi sen kahdeksasta neljään töissä, niin sittenhän se olisi ehkä vähän ikävääkin aina olla sitten päivät yksin. Nyt me ollaan kuitenkin treenien välit yleensä yhdessä melkein joka päivä kuitenkin siinä ja jotain touhuillaan, mutta sitten siinä on myös semmoinen aika ikävä puoli, jos on toisella vaikeaa ja toisella vaikka kulkee tosi hyvin. Kun puhuin, että mulla oli ne pari vähän vaikeampaa kautta, just se Seefeldin vuosi vai olisiko ollut just se seuraava – no en muista kumpi niistä. Mutta jompanakumpana vuonna, niin Laurilla oli tosi hyvä kulku sinä talvena ja sitten rämmin ihan pohjamudissa niiden omien vaikeuksieni kanssa, niin onhan se aika vaikea tilanne. tietyllä tapaa tasapainoilla siinä, kun toinen on elämänsä kunnossa ja hyvä flow päällä ja sitten toista ärsyttää suurin piirtein kaikki, eikä haluaisi olla urheilun kanssa missään tekemisissä, niin kyllähän siinä on tosi tärkeää siinä kotiympäristössä kuitenkin pyrkiä sitten jättämään sitä urheilua vähän pois. Vaikka tietenkin se on aika paljon läsnä siinä muuten arjessa ja siinä meidän elämässä, mutta just noissa, kun ollaan vähän eri tilanteissa, vaikka sen kulun tai fiiliksen suhteen, niin kyllä silloin se on vähän semmoista tasapainoilua. Silloin, kun kaikki sujuu tai jos kummallakaan ei kulje, niin silloin se on tietenkin mukavampi sitten yhdessä fiilistellä niitä tilanteita, mutta just ne vastakkaiset tilanteet, niin kyllä ne on ollut… En mä sano, että ne on ollut mitenkään älyttömän haastavia, mutta ehkä semmoisia, että vitsi silloin olisi kiva, kun olisi vaikka puoliso, joka ei ymmärrä urheilusta yhtään mitään, eikä tarvitsisi miettiä urheilujuttuja yhtään, eikä kuulla vaikka urheilusta mitään, jos ei haluaisi, että kyllähän se on vaikeaa silloin.

Ilkka Palomäki: No, te olette seurustelleet vuosikausia, niin miten teidän arki on muuttunut matkan varrella, kun te olette muuttuneet ikään kuin nousevista tällaisista lupauksista nykymaajoukkueen ihan kantaviksi runkohiihtäjiksi?

Johanna Matintalo: En mä itse asiassa koe, että meidän arki on muuttunut mitenkään hirveästi. Aika samanlaisen mä sen muistan ihan niin kuin vuosikausia tässä jo, että totta kai ehkä nykyään, kun ollaan kovemmalla tasolla molemmat, niin sitten ehkä vielä enemmän tietyllä tavalla luottaa sen toisenkin – vaikka meillä totta kai on valmentajat, joiden kanssa ensisijaisesti käydään niitä tilanteita läpi. Mutta kyllä me joskus jotain ajatuksia vaihtaa, vaikka jostain treeneistä tai harjoittelustakin. Sitten ehkä nyt, kun molemmat ollaan jo pärjätty aika hyvin, niin sitten ehkä on tullut semmoista tietynlaista vuoropuhelua jopa siitä kuin harjoittelustakin enemmän. Ehkä silloin nuorempina me vaan sitten harjoiteltiin ja ei hirveästi mietitty urheilua, että nyt ehkä sitten analysoidaan asioita vähän enemmän. En tiedä onko se hyvä vai huono juttu, että tietenkin sitä urheilua olisi hyvä ehkä pitää jossain raameissa, että tietenkään ei se arki saa liikaa sillä täyttyä, vaikka urheilijoita ollaankin, mutta huomaa, että ehkä nykyään enemmän puhutaankin ja mietitään just jotain urheilullisia tai harjoituksellisia juttuja. Kun se on kuitenkin tavallaan sen menestyksen ja uran koventumisen myötä, niin sen tietynlainen tärkeys meidän elämässä on kuitenkin korostunut ja ehkä siihen käyttää sitä kautta jopa niin kuin tahtomattaan vielä enemmän aikaa ja ajatuksia siihen omaan sen hetkiseen tilanteeseen tai harjoituksiin tai tällaiseen.

Ilkka Palomäki: Jos mennään tulevaan talveen, joka on siis olympiatalvi, niin millaisia ajatuksia nuo horisontissa siintävät uran toiset olympiakisat Pekingissä herättävät?

Johanna Matintalo: No odottavia fiiliksiä, että nyt tietää, miten se homma olympialaisissa toimii, että kyllähän vaikka monet MM:t on käynyt ja nyt kerran siellä olympialaisissa Pyeongchangissa, niin kyllä ne oli aika erilainen kokemus, mitä ne MM-kisat. Kuitenkin se olympiaympäristö on tosi poikkeuksellinen kaikkeen muuhun verrattuna. Ehkä nyt on semmoinen tietyllä tavalla rauhallisempi mieli, että ei ole mitään semmoista… Totta kai kisat jännittää, mutta just se olympiakylää ja kaikki tällainen, niin se on kaikki sille perusjutuiltaan tuttua tai varmasti hyvin samankaltaista mitä Pyeongchangissa, niin tuntuu jotenkin, että ehkä voi keskittyä siihen tuloksen tekemiseen ja itse hiihtämiseen sitten ehkä vähän paremmin, kun ei ne muut asiat niin paljoa jännitä.

Ilkka Palomäki: No, jos mietit itseäsi hiihtäjänä tänä päivänä, niin millaisiin asioihin erityisesti keskityt nyt olympiatalven lähestyessä?

Johanna Matintalo: No, kyllä me ollaan palattu nyt ehkä viime kauden jälkeen vähän semmoiseen niin kuin kärjistetysti sanottuna paremman kunnon hakemiseen. Viime kaudella meillä oli ehkä semmoinen voima-nopeus painotuksena, että saisi niitä ominaisuuksia selkeästi vietyä eteenpäin ja koen, että viime vuonna just sprintit meni hyvin eteenpäin, että onnistuttiin niissä tavoitteissa, mutta nyt kun kisataan olympialaiset korkealla tai ollaan kuitenkin tosi korkealla Pekingissä, niin kyllä sen jaksamisen ja tavallaan kärjistetysti sanottuna kunnon pitää olla oikeasti kova. Nyt ollaan keskitytty tällä hallituskaudella ja tullaan keskittymään siihen erityisesti, että on sitä jaksamista ja kuntoa sitten, kun ollaan korkealla ja on vähän happea. Luultavasti voi olla aika kylmäkin, niin kelitkin voi olla hitaat, että kyllähän silloin niin kuin semmoinen jaksaminen korostuu tosi paljon siellä varmasti.

Ilkka Palomäki: No, kun sä katsot tuota Pekingin ja vaikka koko kaudenkin maailmancup-kilpailuohjelmaa, niin millaisten tukipalkkien varaan sitä suunnitelmaa oikeastaan, siis kilpailusuunnitelmaa, on rakennettu?

Johanna Matintalo: Kyllä mulla varmaan, totta kai pitää alkukaudesta onnistua kohtuu hyvin niissä ensimmäisissä maailmancupeissa, että sitä kautta sitten meidän joukkueessa aukeaa paikka sitten seuraaviin maailmancupeihin, mutta jos kaikki menee ihan suunnitelmien mukaan. Niin kyllä omalla kohdalla varmaan Tour de Ski tulee olemaan aika tärkeä ensi kaudella ajatellen olympialaisia. Siellä tulee paljon hyviä kisoja hyvään tiiviiseen tahtiin ja koin viime vuonna, että se oli itselle hyvä ja toimiva konsepti hiihtää se läpi ja siellä on nyt vielä muutama kisa vähemmän, mitä viime vuonna nyt olympiavuonna. Sen jälkeen sitten varmaan muutamia yksittäisiä maailmancupeja ja siitä valmistavan leirin kautta kautta kohti tuota Pekingiä, että aika silleen aikaisinhan ne kisat on, että vielä miettii just, että kun ne on korkealla, niin pitää tehdä valmistavaa leiriä vielä korkealla ja sitten on aikaerot sinne matkustettaessa, että pitää mennä hyvissä ajoin. Kyllähän se niin kuin tammikuun puolella aika äkkiä tulee vastaan, että ne kisat on sitten hiihdetty, mitä hiihdetään ennen olympialaisia. Kyllähän niin kuin aika aikaisin olisi kiva olla jo ensi vuonna hyvässä kunnossa, että vaikka Rukalla pystyisi hiihtämään jo semmoisia hyviä hiihtoja, että voisi siitä luottavaisin mielin lähteä toteuttamaan sitä omaa suunnitelmaa.

Ilkka Palomäki: Sulla on perinteisellä tosiaan urasi aikana ehkä ne parhaat hiihdot tullut, niin Pekingissä on perinteisellä 10 kilometrin väliaikalähtöä ja muun muassa parisprintti. Millaisia maaleja nämä on ja onko sulla nyt jo ajateltuna joku selkeä päämatka?

Johanna Matintalo: No, kyllä varmasti siis henkilökohtaista matkoista tosiaan pertsan kymppi on se, mikä eniten kiinnostaa ja on se tärkein ennakkoon. Sitten kyllä niin kuin molemmat viestit; just pariviesti ja ihan viesti-viesti kiinnostaa tosi paljon, että ehdottomasti ne kolme on semmoiset omat kolme suosikkia, semmoista tärkeintä matkaa, mitkä olisi tosi kiva päästä hiihtämään ja mihin pyrin olemaan tarpeeksi kova, että mahdun mukaan. Jätetään vielä auki, että kyllä varmaan mahdollista on, että jos tuota kunto riittää ja sen hetkinen suorituskyky, niin varmasti skiathlonkin on mahdollinen. Tosiaan, kun kisat on niin korkealla ja valmistavat leirit ja sinne matkustamiset aikaerojen takia tosiaan aikaisin, niin siinä on todella pitkä kilpailutauko, jos ei hiihdä mitään ennen sitä pertsan kymppiä. Varmaan ollaan nyt niin kuin etukäteen vähän ajateltu, että jos tilanne ihan hyvä, niin voisin ehkä sen skiathloninkin mahdollisesti jopa olla kiinnostunut hiihtämään, koska sitten saisi ennen sitä pertsan kymppiä kuitenkin siellä kisamaastoissa yhden kisan alle. Onhan siinä tosi pitkän kisatauon jälkeen aika… Jopa ehkä vähän vaikea tilanne sitten lähteä suoraan hiihtämään sitä omaa päämatkaa, että se olisi hyvä, että saisi sen skiathlonin siihen alle.

Ilkka Palomäki: Loppuun saat vielä vähän visioida. Millaiseen olympiatalveen olisit tämän hetken näkymällä tyytyväinen?

Johanna Matintalo: No kyllä mä haluan ehdottomasti lähteä parantamaan niitä omia henkilökohtaisia sijoituksia. Että jos se nyt on kolmastoista sieltä Oberstdorfista, niin ehdottomasti semmoinen TOP 10-sija henkilökohtaisilla matkoilla ja siitä kympiltä olisi niin kuin tavoitteena. Ja mitä reilummin siellä kymppisakissa, niin sitä parempi totta kai, että sitä lähdetään tavoittelemaan. Sitten totta kai toivon, että pääsen viesteihin mukaan. Mahdollisesti molempiin, se olisi tosi hienoa. Viestissähän kaikki on mahdollista. Toivotaan, että meidän hyvä tuuri jatkuisi mitaliputkessa ja kunto olisi kohdillaan kaikilla ja huolto toimisi ja sitten oltaisiin mahdollisesti myös podiumilla niissä kisoissa. Kyllähän se olisi tosi mahtavaa, että sit olisi varmaan ihan täyden kympin kisat, jos mitaleille päästäisiin jollain viestimatkalla ja sitten henkilökohtaisesti vielä hyvä sijoitus, niin kyllä se olisi hyvä.

Ilkka Palomäki: Hyvä tsemppiä kovasti tohon tavoitteeseen ja kiitos ennen kaikkea vierailusta OlympiaCastissa Johanna Matintalo.

Johanna Matintalo: Kiitos.

Ilkka Palomäki: Kiitos vielä Johanna Matintalolle vierailusta OlympiaCastissa ja tsemppiä matkalla kohti Pekingin olympialaisia. OlympiaCast palaa ääneen jälleen viikon päästä uusin aihein ja jotta seuraava jakso ei mene ohi, niin käy tilaamassa tämä podcast sieltä, mistä podisi tykkäät kuunnella. Arvostamme myös kovasti, jos käyt sinne heittämässä arvion meistä. Se auttaa meitä kehittymään ja ennen kaikkea uusia kuuntelijoita löytämään meidän luo.