OlympiaCast: Vinkki nuoren urheilijan vanhemmille: kuuntele, elä mukana ja anna nuoren omistaa itse urheilunsa – vieraina Tuomas Karjalainen ja Paula Thesleff

Mari Lohisalo: Tervetuloa OlympiaCastin seuraan. Tämä on Suomen olympiakomitean tuottama podcast-sarja, joka on käynnistynyt syksyllä 2018. Loppuvuoden 2020 pidimme hiljaiseloa ja samalla uudistimme vähän sisältöjämme. Edelleen vankkana kivijalkana säilyy suomalaisen huippu-urheilun ilmiöiden, tarinoiden ja ihmisten esiintuominen, mutta rinnalle nousee yhä vahvemmin suomalaisen liikunnan ja urheilun toinen iso valinta ja peruskivi: seuratoiminta. OlympiaCastin löydät yleisimmiltä podcastin tarjoajilta. Tämän jakson hostina toimii Mari Lohisalo. Tällä kertaa OlympiaCastissa puhutaan vanhemmuudesta, erityisesti urheiluvanhemmuudesta. Usein kuulee sanottavan, että vanhempien rooli nuoren urheilijan taustalla on kuljettaa, kustantaa ja kannustaa, mutta mitä muuta se voi olla? Siitä meillä ovat tänään keskustelemassa Tuomas Karjalainen ja Paula Thesleff.

Mari Lohisalo: Hiljattain valmistui Olympiakomitean tuottama Kasvata urheilijaksi -vanhemmat nuoren tukena -materiaali, jossa on kuvattu erilaisia urheiluvanhemmuuden rooleja. Matka urheilijaksi on pitkä ja vanhempien materiaali sisältääkin perusasioita, jotka ovat keskeisiä nuoren tukemisessa tuolla matkalla. Toinen keskustelijoistamme, Tuomas Karjalainen, oli koordinoimassa ja mukana myös kirjoittamassa Kasvata urheilijaksi -materiaalin sisältöjä. Toisena keskustelijana meillä on urheilupsykologi Paula Thesleff, joka myös oli mukana tässä sisältöjen kirjoittajatiimissä. Tervetuloa OlympiaCastiin Tuomas ja Paula.

Mari Lohisalo: Esitellään tähän alkuun teidät teidät kuulijoille, aloitetaan Tuomas vaikka sinusta eli sä olet juuri parhaillaan siirtymävaiheessa lentopalloilijan uralta luokanopettajan uralle niin kerro vähän omasta urheilijan polustasi ja miten sä päädyit tähän Kasvata urheilijaksi -projektiin mukaan?

Tuomas Karjalainen: No varmaan semmoinen pitkä versio hieman lyhennettynä tähän kohtaan omasta urheilu-urasta eli lentopallo yläkouluiässä valikoitui omaksi lajiksi ja silloin pääsi nuorten maajoukkuekuvioihin mukana ja ilmeni itselle tämä mahdollisuus Kuortaneen valmennuskeskuksesta. Oman oman ikäluokan parhaiden kanssa päästä pääsin harjoittelemaan ja suorittamaan samalla lukio-opintoja. No sinne sitten pääsin, yksi unelma täyttyi siinä vaiheessa ja pääsin sinne ihan huippuolosuhteisiin hyvän valmennuksen ja hyvien hyvien pelikavereiden kanssa harjoittelemaan ja pelaamaan. Toki samalla lukio-opintoja hoitamaan ja sieltä sitten lentopallon perässä Savonlinnaan ja Savonlinnasta sitten lentopallon perässä Joensuuhun missä sitten pääsi myös opettajankoulutuslaitokseen sisään eli luokanopettajaksi opiskelemaan ja siinä samalla pelasin. Pelasin lentopalloa tavoitteellisesti ja tuota sitten viime vuoden keväänä 2020 sain viiden vuoden opiskelujen jälkeen luokanopettajan paperit taskuun ja vuosi valmistumisen jälkeen nyt tässä on sitten opettajahommiin siirtynyt. Tämän talven vielä pelasin tavoitteellisesti lentopalloa ja pari kertaa päivässä harjoittelin ja siinä sivussa sitten tätä urasiirtymää jo vähän harjoittelin, tein urheiluun ja liikuntaan liittyviä töitä. Joensuussa olin mukana Urheiluakatemian valmennuksessa ja sitten toki tämän Kasvata urheilijaksi – vanhemmat nuoren tukena -kirjan projektikoordinaatio. Tämän toki alkoi jo silloin että mulla on vähän tää urasiirtymä mennyt tälle lovittain, että alkoi opiskeluaikana jo hieman työnteko et silloin pääsin jo urheiluakatemian kautta. Yksi kysymys Mari oli se miten päädyin tähän Kasvata urheilijaksi -projektiin mukaan, niin urheiluakatemian kautta. Menin sinne aikanaan urheiluakatemialle kyselemään että mitenkäs toi H4-harjoittelu luokanopettajaopinnoissa. On vähän vapaampi. Ei tarvi ihan suoraan luokkatilassa koulumaailmassa toteuttaa ja pääsin urheiluakatemialle. Yläkouluikäisten ominaisuusvalmennusta Petrin kanssa yhdessä tekeen harjoittelun merkeissä ja siitä sitten muistaakseni Koivurannan Tarmoon Joensuun urheiluakatemian koordinaattorin oltiin yhteydessä, että etsitään urheilijaa tähän projektikoordinaatioon ja laitoin hakemusta sisään ja sain paikan. Oli opettavainen ja upea kokemus kirjan tuottamista olla mukana ja siinä markkinoinnissa eteenpäin ja viemisessä siinä.

Mari Lohisalo: Paulalla on kilpaurheilutaustaa rytmisessä voimistelussa ja joukkuevoimistelussa. Sä oot urheilupsykologina SportFocuksessa, joka tarjoaa urheilupsykologisia ja psyykkisen valmennuksen palveluja urheilijoille ja valmentajille. Ja toimit myös osana olympiakomitean psyykkisen valmennuksen verkostoa eli sulla on pitkä kokemus urheilusta ammattilaisena. Kerro vähän siitä.

Paula Thesleff: Tunnistan Tuomas tuon, vaikeaahan sitä on pähkinänkuoreen laittaa, mutta aika monesta roolista käsin oon urheilua nähnyt. 6-vuotiaana aloitin voimistelun ja parikytvuotisen uran tein tein tätä ensin urheilijana ja sitten jonkin verran valmensin sen jälkeen ja koreografina toiminut ja jonkin verran myös tuomaripestssä. Hirveän monesta roolista olen urheilua nähnyt ja nyt toki sitä viimeiset ihmiset 8-9 vuotta tästä ammatissa vielä erilaisesta roolista. Mä oon jotenkin itse löytänyt lajini hirveän nuorena ja suhtautunut siihen hyvin intohimoisesti aina loppuun saakka. Sillä tavoin kuin nähnyt ja kokenut sen mitä mitä urheilu parhaimmillaan voi antaa ja kaiken jotenkin pääomaa ja taitoja ja elämyksiä ja kokemuksia, muistoja, kavereita. Hirveesti kaikkea ja jotenkin määrittänyt itseään hyvin pitkälti sen urheilun kautta että sit toisaalta on myös nähnyt sen nurjan puolen. Itse en ole ihan hirveän rankkoihin tilanteisiin joutunut sillä tavalla, mut et toki on pitänyt tehdä itsensä kanssa paljon töitä uran jälkeen ja sillä tavalla pystyy ammentamaan niistä kokemuksista kun tässä työssä auttaa urheilijoita. Kyllä tässä työssä myös näkee sen nurjan puolen. Urheilu on vaativaa ja se on rankkaa ja on paljon jaksamisen pulmia ja musertavia epäonnistumisia ja erilaisia mielen haavoja mitä sitten kokemukset ja yksittäiset sanatkin on saattanu jättää. Että samalla jotenkin monesta näkökulmasta nähnyt ja toisaalta hirveän kiitollinen että saan olla urheilijoiden ja valmentajien matkassa ja tukea sitä jaksamista ja hyvinvointia ja taas koen että on tärkeätä on sopivan etäällä ja ja sillä tavalla säilyttää objektiivisen ja tämän näkökulman ja pystyä auttamaan siellä kilpailujen tuoksinassa eikä sellaista tunnelataus siihen enää ota. Hirveen monenlaisia kokemuksia ja niistä nyt sitten ammentaa. On hirveän tärkeätä ja ammattieettinenkin velvollisuus se hyvinvoinnin tukeminen ja niiden tavoitteiden vahvistaminen urheilun parissa.

Mari Lohisalo: Siirrytään vähitellen vähän päivän aiheeseen eli Kasvata urheilijaksi -materiaaliin ja siinähän on kuvattu urheiluvanhemmuuden erilaisia rooleja niin avaatko Tuomas tähän alkuun kun tunnet materiaalin kuin omat taskusi että millaisia rooleja urheiluvanhemmuudesta on tunnistettu ja mihin ne pohjautuvat.

Tuomas Karjalainen: Etkös sä Mari sanonut jo että se oli tää kuljeta kustanna kannusta, kolmen koon ohje. Tässä tarkoituksena oli materiaalissa se, että se on hyvin paljon kaikkea muutakin tää vanhemmuuden rooli ja urheiluvanhemmuuden rooli. Vanhemmuuden roolejahan on hyvin usein rakkauden antaja ja arvojen opettaja ja vaikka mitä. Meidän kasvata urheilijaksi -teoksessa käännetään vähän urheilunäkökulmaan ja siitä tässä on tavallaan lähdetty näitä teemoja, sisältöjä ja urheiluvanhemmuuden rooleja rakentamaan valintavaiheen laatutekijöiden kannalta eli mitkä yläkouluiässä nuorten urheilussa on tutkitusti tärkeitä tekijöitä ja niitä on sitten käännetty vähän näitä laatutekijöitä vanhempien näkökulmaan. Kuinka esimerkiksi iloa ja innostusta voi tukea ja miten vanhemmat voivat olla nuoren apuna monipuolisten taitojen hankkimisessa. Miten voi avustaa siinä ja tottakai miten vanhemmat voi huomioida tätä fyysistä puolta, fyysistä kuormittavuutta, miten esimerkiksi kasvu mitä se aiheuttaa nuoressa, että vanhemmilla olisi vielä vielä parempi ymmärrys ja tieto siitä että nuorena tapahtuu hirveästi fyysisiä muutoksia ja se vaikuttaa monen monen tekijään. Toki sitten tää terveiden harjoituspäivien turvaaja oli myös että miten vanhempi voi vähän niin kuin myös valvoa sitä ja mahdollistaa sitä laadukasta arkea nuorelle yläkouluikäisille. Siihen kirjassa on myös paneuduttu. Ja totta kai myös siihen mikä on vanhemmuuden tärkeä rooli myös koulussa. Koulussa myös paljon huomannut, et miten paljon kotoa opitaan asioita. Urheilun arvot ovat ylipäätään minkälaisia arvoja urheilusta opitaan ja minkälaiset arvot meillä on suomalaisessa urheilussa. Tässä kun luettelin, niin onhan se aikamoinen kenttä se urheiluvanhemmuus. Monta roolia on siellä sen kuljettamisen, kannustamiseen ja kustantamisen lisäksi. Se on hyvin laaja ja siihen juuri tällä materiaalilla on pyritty vastaamaan.

Mari Lohisalo: Aivan. Otetaan kiinni tuohon ilon ja innostuksen sytyttämiseen. Mistä se motivaatio siihen tekemiseen syntyy ja millaisia tekijöitä niin kuin urheilun harrastamisen takana on tästä näkökulmasta. Haluatko Paula aloittaa.

Paula Thesleff: No voisin aloittaa ja ehkä ehkä jotenkin koen tärkeäksi myös määritellä käsitteen motivaatio. Ensinnäkin mennään siihen, että motivaatiosta puhutaan yleensä aika mustavalkoisesti jotenkin, että motivaatiota on tai motivaatiota ei ole. Motivaatiohan on valtavan monimutkainen ja koko ajan muuttuva ja muuttuu elämäntilanteiden, päivien välillä ja näin ymmärtää, ettei se ole mikään semmonen jotekin kategorinen asia. Ja motivaatiota voi olla ulkoista motivaatiota, joka kumpuaa palkinnoista ja mitaleista ja toisaalta halusta välttää jopa rangaistusta tai näin. Sitten on sisäistä motivaatiota mikä on silloin kun tekeminen on itsessään palkitsevaa eikä tarvitse mitään. Se on hauskaa, mielenkiintoista, mukavaa ja tällainen niin kuin sisäinen motivaatio on myös itse määräytynyttä, joka tarkoittaa sitä, että se on itse valittua ja se on jotenkin semmoisen laadukkaan eli hyvinvointia tukevan motivaation peruslähtökohta. Tekeminen on itse valittua ja sitä pitäisin niin kuin myös vanhempien näkökulmasta tosi tärkeänä ydinviestinä urheilijoille oli sitten ikä mikä hyvänsä. Se on urheilijan itsensä valinta ja urheilija tai nuori nuori omistaa itse urheilunsa ja sillä tavalla se on ihan valtavan tärkeä asia. Tämmöinen niin kuin sisäinen motivaatio vahvistuu kolmen perustekijän kautta eli ihmisen täytyy onnistua, täytyy kokea kyvykkyyttä ja kokea kehittyvänsä, oppivansa, osaavansa. Täytyy kokea kuuluvansa siihen porukkaan missä on ja kokea siinä, että tulee arvostetuksi ja jotenkin viihtyvänsä ja se tarjoaa semmosia myönteisiä tunteita ja ilon kokemuksia ja sitten on kokemus omasta valinnasta ja vaikuttamisen mahdollisuuksista. Että se on hirveän monitekijäistä ja toisaalta niin kuin helposti ajatellaan että ulkoinen motivaatio on jotenkin paha tai niin kuin hyvä ja paha motivaatio. Kyllähän monet saa hirveästi kiksejä nimenomaan kilpailemisesta ja toisten päihittämisestä, ei siinä ole mitään pahaa. Ja sillä tavoin ne on myös tärkeitä motiiveja ilman muuta. Kun mennä huipulle niin sitä tarvitaan, mut et kaiken ytimessä ja sen hyvinvoinnin turvaa se, että se on itse valittua ja sillä voi tuottaa niitä myönteisiä kokemuksia ja se on itsessään palkitsevaa. Sellaisten asioiden tukeminen ja esiin nostaminen on tosi tärkeää. Sami Kalaja on joskus sanonut erittäin viisaasti, että on tärkeää löytää lapselle laji eikä lasta lajiin. Lapset innostuu erilaisista asioista. Se on hirveän mielenkiintoista että mikä sytyttää pientä lasta eri tavoin kuin kaveria. Ainakin olla kuulolla ja nähdä ja tukea niitä. Jotenkin sisäsyntyisiä kiinnostuksen kohteita. Jos ne eivät ole urheilulla itse voi olla jotain jokin muu harrastus.

Mari Lohisalo: Tuosta sisäsyntyisyydestä, että miten tavallaan urheilu muovaa sitä nuoren identiteettiä ja itsetuntoa ja sitä mitä mitä sä ajattelet siitä.

Paula Thesleff: Muovaa toki ilman muuta. Ja se on niin kuin hieno asia myöskin, että jotenkin kyllä monet nuoret kokee nimenomaan ja itsekin lukiossakin vielä ei kukaan tiennyt mun nimi on Paula koska mä olin vain voimistelija mä olin se voimistelijatyttö ja jotenkin mä olin ylpeä siitä, mä koen että se oli hienoa, että kuulun sellaiseen yhteisöön ja jotenkin oli se laji mikä oli itselle rakas. Se oli niinku tosi arvokasta. Ja kyllähän se mihin ihminen käyttää aikaa niin väkisinkin muovaa hänen käsitystään itsestään ja sillä tavalla siinä ei ole mitään pahaa, päinvastoin se on hienoa. Mutta toisaalta nykykäsitys myös jotenkin semmoisesta hyvinvoinnista ja väkisinkin se urheilu-ura tulee jossa kantaa päätökseen, et semmosen monipuolisen identiteetin tukeminen on tosi tärkeää. Ja tärkeätä ennaltaehkäisevää työtä mitä kaikki nuorten nuorten ympärillä olevat aikuiset voi tehdä on auttaa ymmärtämään, että urheilu on osa elämää. Se ei ole koko elämä ja että ennen kaikkea on ihminen ja seuraavana voimistelu. Olet ihana nuori joka harrastaa voimistelua. Jotenkin kylvää niitä siemeniä sillä ymmärryksellä ja itsetuntemuksen lisääntymisellä mitä kaikkea muutakin minussa on kuin se urheileminen, mutta ilman muutahan se muovaa sitä identiteettiä kaverisuhteita ja kaikkea. Se on ihan luonnollista.

Mari Lohisalo: Mites Tuomas, tunnistatko sä itsessäsi lentopalloilijan identiteetin vai onko se vaihtunut luokanopettaja identiteettiin?

Tuomas Karjalainen: Olin just ottamassa kiinni tuohon. Paula puhui siitä, että oli tavallaan tunnistettu voimistelijana kouluaikoina ja kyllähän mie tunnistan tuon identifioitumisen lajiin ja siihen urheiluun. Se muovaa tosi vahvasti nuorta ja vanhempaakin. Lentopalloilijaksi en varmaan enää sillä tavalla itseäni ajattele, on pidemmän aikaa jo kypsynyt ajatus urasiirtymästä. Ja tavallaan olen aina kuitenkin kokenut enemmän muovautuneeni urheilijaksi ja tottakai sitä kautta lentopalloilijaksi. Kyllä se on hyvin vahvasti ollut elämässä mukana se urheilu ja sitä on sen kautta asioita ajatellut ja arvottanut myös välillä liiankin rankasti nuorena omaa itseään sillä tavalla, että miten on edellinen peli mennyt, miten harjoitukset on menny. Sillä on ollut tosi vahva yhteys siihen omaan mielialaan ja siihen minkälaisena ihmisenä on pitänyt itseään, et onko käytännössä ronskisti sanottuna hyvä vai huono ihminen. Jos urheilussa ei ole mennyt hyvin niin aika vahvasti on kokenut sellaista syyllisyydentuntoa, että enhän mä oon mitään, mutta onneksi kotoa on saanut aina omilta vanhemmilta paljon tukea ja turvaa siihen ja myös sitä kasvatusta ja opetusta. Siihen että urheilu ei ole se ainoa juttu, vaan ihminen on paljon muutakin ja oot rakas ja tärkeä meni urheilussa miten tahansa. Ja sellaista viestiä on onneksi muiltakin läheisiltä ihmisiltä elämän aikana saanut viime vuosina entistä enemmän. Just tuossa kun sanoin että oon identifioinut itseni urheilijaksi enkä enää niin vahvasti lentopalloilijaksi että se on tavallaan sillä tavalla varmaan helpottanut urasiirtymää tällä hetkellä ja myös kun on päässyt opiskeluelämään kiinni ja sitä kautta myös työelämään jo urheilu uran aikana. Koen sen hyvin tärkeänä, että on muutakin virikettä urheilu-uran aikana. Jo pelkästään se että ei sitten jää tavallaan tyhjän päälle. Urheilu-uran jälkeen esimerkiksi opinnot on toiminut ainakin itselle tosi hyvänä vastapainona ja työ myös ennen kaikkea.

Mari Lohisalo: Vähän sanoitkin jo ja ajattelin teiltä molemmilta kysyä, että miten sitten vanhemmat voi asiaan vaikuttaa ja vahvistaa sitä nuoren itsetuntoa.

Paula Thesleff: Otan kopin tosta olet rakas ja tärkeä. Ehkä ne jotenkin ydinviestit, että itsetunto on nimenomaan kokemus siitä, että olen hyvä ja tärkeä ja merkityksellinen sellaisena kuin olen. Positiivinen käsitys itsestä välittyy nimenomaan kaikesta vuorovaikutuksesta mitä siellä kotona tapahtuu. Se on hirveän merkityksellinen, että mikä on ensimmäinen kysymys, kun nuori tulee jostain matsista tai kilpailusta kotiin et onks se, että voititteko vai onko se että mikä oli paras hetki ja mikä jäi mieleen tai missä onnistuit? Se mistä puhutaan välittää sitä arvomaailmaa ja mitä pidetään tärkeänä. Ja sitten olla kuulolla että miten se nuori sanoittaa sitä urheilemista. Jotenkin vastaanotollakin paljon on sitä kun en mä ole hyvä missään muussa. Ainoa asia missä oon taitava. On tosi ymmärrettävää, että joku loukkaantuminen tai ajatus uran lopettamisesta on kauhistuttava.. Koska mitä mä sitte teen, mitä mä sit osaan. Jotenkin tällaisiin hetkiin pitää pysähtyä että jotenkin auttaa ymmärtämään niin ilman muuta sulla on sellanen ajatus, koska se on mihin sä olet käyttänyt aikaa mutta se ei tarkoita että voit oppia ihan mitä vaan muutakin mikä sua kiinnostaa tai mitä sä haluat. Ihminen oppii ja kehittyy siinä mihin hän käyttää aikaa. Jotenkin niissä hetkissä olla kuulolla ja korjata ikään kuin niitä käsityksiä itsestä ja siitä rajoittuneesta käsityksestä itsestä. Se on tosi tärkeätä ja jotenkin ylipäätään semmoinen tunteiden roskasäkkinä oleminen. Tietyllä tavalla tuohon kuljeta, kustanna, kannusta lisäisin että kuuntele. Jotenkin tunteet on helpompi kestää ja niitä on helpompi sietää kun ne tulee jaetuiksi ja se on vanhemman keskeisin tehtävä olla olla kuulolla ja ottaa ne tunteet vastaan oli sitten mitä tahansa ja sillä tavalla niinku kertoo että sä oot mulle tärkeä, mua kiinnostaa sun tunteet, kokemukset ja ajatukset.

Mari Lohisalo: Vielä sen verran tuohon sisäiseen motivaatioon, mistä äsken jo vähän puhuttiinkin, niin sä sanoit Paula hiljattain Ilta-Sanomien artikkelissa että huipulle päästäkseen on nautittava lajistaan ja oltava sitoutunut päivittäiseen tekemiseen. Puhuit myös siitä, että tarvitaan sisäistä paloa eli käsitän sen niin että juuri sitä äsken puhuttua sisäistä motivaatiota. Miten vanhempana pystyy ruokkimaan tätä paloa vai pystyykö?

Paula Thesleff: Hyvä kysymys ja varmaan kuitenkin palaa myös siihen, että lähtökohtaisesti olemme kiinnostuneita eri asioista. Ajattelen että sieltä se jo lähtee, että kuunnellaan ja tarkkaillaan sitä lasta ja seurataan mistä hän kiinnostuu ja ohjataan häntä sellaisten tekemisten pariin mitkä häntä lähtökohtaisesti kiinnostaa että se on tosi tärkeätä. Sitten jo kun se laji on valittu tai mikä se sitten onkaan niin sisäistä motivaatiota pystyy myös ulkopuolelta tukemaan tiettyyn pisteeseen saakka ja nimenomaan varmistamalla näitä kolmea asiaa mitä äsken mainitsin että yksi on esimerkiksi se että vanhempi voi auttaa nuorta näkemään hyvin monipuolisesti sitä omaa urheilemista ja kehittymistä ja olla kiinnostunut hänen monipuolisista tavoitteistaan ei vain kilpailemiseen liittyvistä vaan minkälaisia fyysisiä taitoja tällä kaudella haluat kehittää tai oletteko puhuneet valmentajien kaa että minkälaisia psyykkisiä taitoja olisi tärkeää kehittää ja olla kiinnostunut monipuolisesti tavoitteista ja auttaa näkemään sekä kehitystä että sen kehityksen huomaaminen, onnistumisten sanoittaminen. Se on yksi erittäin tehokas tapa vahvistaa sitä aitoa halua ja toki sisäistä motivaatiota. Ja sitten sen vapaaehtoisuuden sanoittaminen että jotenkin opettaminen pakotetaan puheeksi. Ei se ihan saa aikaan lopettamista jos ei tällaisia ajatuksia jo muutenkin ollut. Kyllä se on tosi tärkeää ottaa avoimesti puheeksi, että onks tää vielä sellaista mikä sua kiinnostaa. Muistathan että se on sun oma valinta ja tehdä sitä niin kuin näkyväksi on tosi tärkeätä. Pakottaminen asioihin harvoin vahvistaa sisäistä motivaatiota. Ja auttaa pohtimaan että mikä siinä on mukavaa ja jotenkin kysyy niitä kysymyksiä jotka vahvistaa sitä ajatusta, että ai niin, tämä siinä on siistiä ja kaikki se tavallaan sitä paloa ja liekkiä pitää yllä.

Mari Lohisalo: Tunnistatko Tuomas sisäisen palon käsitteen? Miten sun rakkaus lentopalloon syttyi?

Tuomas Karjalainen: Rakkaus lentopalloon varmaan silleen, että vanhemmat vei usein katsomaan Valkealan Kajon naisten liigalentopalloa ja muistan vieläkin kuinka pienenä sain pallon melko lujaa eturivissä naamaan ja itkuhan siitä tuli. En tiedä onko palo syttynyt siitä vai mistä mutta kyllä ehkä se rakkaus ja innostus urheilua kohtaan on tullut kun kotoa on tarjottu paljon kokemuksia ja mahdollisuuksia ihan perheen kesken liikkua luonnossa ja kokeilla eri lajeja. Ja siinä pihapiirissä Kuusankoskella, josta oon kotoisin, omakotitaloalueilla lapsuuteni viettänyt, niin siinä naapurissa on ollut paljon alaikäisiä vesseleitä joiden kanssa on sitten pelattu yhtä sun toista pihalla ja talvella on luisteltu naapurin pihalla kun siihen on jää mennyt sellaiseksi että on pysynyt pihalla luistelemaan. Ja on pelattu futista ja koripalloa ja on poljettu pyörillä meidän taloa ympäri, siinä meni semmonen hieno reitti. Ja sitten on työnnetty, meillä oli mäkiauto, jossa yksi työnsi ja yksi oli kyydissä. Kyllä se siitä lähiympäristöstä se sisäinen palo ja innostus urheiluun on syttynyt ja on ohjattu sinne suuntaan pakottamatta, tiedostamatta, vaan kun urheilu on kuitenkin perheessä ollut tärkeä osa. Toki vanhemmat on molemmat lentopalloa pelannut niin sieltä varmaan on yksi ajatus tullut, että tuollaista mahdollisuutta voi tarjota. Ei ole varmaan isä ikinä kieltäytynyt, kun oon pyytänyt lähtee heittelee koripalloa tai mitään muuta, et mie koen sen jotenkin tosi tärkeänä ja sisäisen palon kannalta että ainakaan sitä ei tyrmätä sillä että ei olis mahdollisuuksia tehdä asioita. Isä valmensi mua lentopallossa ja on varmaan aika monta kertaa otettu yhteen omien ajatusten kanssa kun molemmilla on vahva näkemys miten asiat pitäisi tehdä ja se on ollut myös siellä kun on ollut siellä koripalloa heittelemässä. Se on tavallaan myös vahvistanut meidän suhdetta ja silti on aina tultu toimeen, vaikka välillä on se sitten vähän väitelty asioista mutta sitä kautta se oma näkemys myös itsellä urheilua ja lentopalloa kohtaan on myös parantunut. Sillä kodilla on lähiympäristöllä ja siihen, että saa mahdollisuuksia mennä ja pihalla pelata ja näin pois päin ja että kuuntelee ja on läsnä myös tuossa niin antaa mahdollisuuksia.

Mari Lohisalo: Kyllä. Lopettamisesta.. Paula sitä jo vähän tossa sivusitkin, mutta nyt varsinkin tässä koronan aikaan tulee monesta suunnasta viestejä, että nuorten motivaatio on koetuksella. Harjoituksia ei käytännössä enää pystytä järjestämään tai sitten ne on jotenkin etäversioita, niin mitä sanoisitte vanhemmille, miten he voivat tällaisessa tilanteessa parhaiden olla nuorten tukena.

Paula Thesleff: Tätä tilannehan on tosi haastava ja sen niin kuin jotenkin tunnustaminen ja tunnistaminen on tärkeää ymmärtämällä niitä tunteita. Se on varmasti vaikeaa, kun kisoja ei ole näköpiirissä ja jotenkin niiden vaan niitä tunteita ottamalla ja jotenkin kun vastaanottamalla niin se on yksi keino sen sijaan, että jotenkin jyrätään, että no tää kuitenkin menee ohi ja koita nyt jaksaa ja jotenkin usein tulee sitten vähän ohitettu olo että ymmärtämällä niitä niitä ja olemalla kiinnostunut tunteista ja sillä tavalla vahvistaa sitä läsnäoloa mistä mitä on puhuttu. Ja sitä kuuntelemista ja tietyllä tavalla monenlaisia asioita voi tehdä, että sitä voi vahvistaa ja palauttaa mieleen. Kun kisat on nyt etäällä niin kaivetaan vaikka jotain vanhoja kuvia ja yhdessä fiilistellään. Kerro mulle näistä muistoista ja mitä kaikkea tähänkin kuvaan liittyy ja jotenkin yhdestä sillee palauttamaan mieleen ja auttaa nuorta muistamaan. Nuoren nuoren mieli on mustavalkoisempi ja aikakäsitys on erilainen. Se mikä oli vuosi sitten on ikuisuus ja jotenkin auttaa siinä mieleen palauttamisessa ja jotenkin tuoda sinne erilaisiin sävyjä sinne mieleen ja auttaa muistamaan mikä kaikki on tärkeätä ja kivaa ja samalla tavalla ja sitten sopivasti niinku Tuomas sanoo että et olemalla kiinnostuneita menemään mukaan ja tarjota niitä puitteita ja kaikella tavalla voi luovasti mahdollistaa, raivata olohuoneessa tilaa tai aikaa että on mahdollisimman mahdollista se osallistuminen. Ja sillä tavalla voi kannustaa ja sopivasti jotenkin pukata eteenpäin pakottamatta. Sit mä ajattelen myös sellaisia ihan pienen pieniä tavoitteita, että toisaalta palauttaa mieleen isoa kuvaa, mutta toisaalta myös auttaa pilkkomaan pienemmiksi palasiksi. No nyt tänään tässä treenissä teillä on tällaisii ohjelmassa, et kerro mulle joku mitä sä tänään haluat saada aikaan tai missä haluat kehittyä. Pienten tavoitteiden asettamisessa auttamista esimerkiksi, että tänään miten erityisen terävästi nämä ponnistusvoimaharjoitukset tai mitä niitä onkaan ajaa ja voidakseen yhdessä pohti joku pieni palkinto mitä sitten voidaan yhdessä tehdä tai saada tai jotain, jota myös vanhempi voi tukea, että siitä tulis mahdollisimman mielekästä siitä tekemisestä. Mutta tilanne on haastava ja tosi kuormittava ilman muuta, että ei siitä pääse mihinkään. On tosi kurjaa.

Mari Lohisalo: Koronasta huolimatta tai siitä johtuen niin niitä lopettamisia kuitenkin tapahtuu niin mitä näkisitte, että vanhempien on siinä vaiheessa hyvä huomioida kun kilpaurheilu loppuu ja se nuoren tavoitteellisuus siitä häviää. Miten vanhemmat siinä kohtaa tukevat lasta tai nuorta.

Tuomas Karjalainen: Kyllä siinä varmaan jos tavoitteellisen kilpaurheilun tekeminen loppuu niin yksi tärkein juttu on muistuttaa siitä kuinka tärkeätä liikunta ja urheilu on ylipäätään hyvinvoinnille, ett se ei ole pelkästään se kilpaurheilu. Mikä on tärkeätä vaan se muistuttaa niin kuin Paulakin sanoi että muistuttaa niistä fiiliksistä mitä siitä urheilusta saa ja voiko niitä fiiliksiä saada tavallaan jostain muusta kuin ihan siitä tavoitteellisesta kilpaurheilusta. Voiko se olla tämmöistä jotain höntsäilyä tai omaehtoista liikuntaa. Esimerkiksi itselle se itsensä voittamisen fiilis on aina urheilussa myös se iso juttu, esimerkiksi omien ennätysten tekeminen kuntosalilla nyt yksi esimerkki. Muistuttaa myös niinkuin nuorta siitä mistä niin hyviä fiiliksiä tulee näyttämällä jotain kuvia lapsuudesta ja nuoruudesta urheilu-uran varrelta.

Paula Thesleff: Tuli mieleen nimittäin yhden nuoren oma oivallus, kun keskusteltiin juuri tästä että luistelu on kaikki mitä on ja kaikki missä on taitava ja mitä sitten kun se loppuu näin ja kun hänellä jotenkin syttyi lamppu päässä että hei ei luistelun tarvitse koskaan loppua. Eihän sitä luistelemista kukaan multa ota pois vaikka ehkä tällä tasolla tai näin tavoitteellisesti se jossain kohtaa tulee tiensä päähän. Niin se oli jotenkin semmonen et hartiat lysästi ja jotenkin hän rentoutui silmin nähden siinä tämän oivalluksen myötä. Ja kyl se on tosi tärkeätä ja pidän ja usein jaan tällaisen palapelimetaforan. Me ihmiset ollaan niin moniulotteisia ja meissä on niin monenlaisia paloja ja se urheilu on yksi pala siellä. Se että urheilu ajankäytöllisesti ei enää vie niin paljoa aikaan ei se tarkoita että palanen mihinkään katoaa. Kaikki se pääoma ja opit ja muistot ja kokemukset mitä ja ihmiset mitä se jättää, niin ei mihinkään katoa. Jotenkin se semmoinen toiveikkuus ehkä myös siinä että jotenkin sillä tavalla lopullista että osa minusta on. On kuitenkin jotenkin että vaikka se tulee se tyhjyys niin sitten se on jotain tyhjyyttä mikä voi taas täyttää uudestaan mitä näkökulmia voi nuorelle tarjota. Sitä pidän tosi tärkeänä ennaltaehkäisyn merkitystä. Tässä lopettamisesta on puhuttu ja siihen on valmistauduttu ja siihen on sitä ehkä suunniteltu ja on niin pidetty huolta, että identiteettikäsitys on mahdollisimman monipuolinen ja ne on semmoisia asioita millä kaikella voidaan loiventaa sitä ettei se ole niin radikaali muutos tai siihen ei ole valmistautunut. Sopeutumista palvelee ja se on myös tärkeintä mitä valmentajien olisi tärkeä huomioida siinä valmennustyössä, että tämmöisiä kysymyksiä kysytään ja pohdintoja autetaan. Ja sit mä pidän vanhempien tärkeänä että kaikkien jotka on nuoren ympärillä niin olla sellasia vähän poliiseja siinä miten nuori voi. Kun se urheilu sit loppuu, usein myös tukipalvelut loppuu ja näen että miten tuetaan sitten kun se urheilu ura on loppuja ja miten hän sitten voi jotenkin olla kuulolla ja sitä tukea saatetaan tarvita vielä jonkin aikaa sen lopettamisen jälkeen.

Mari Lohisalo: No entä jos Paula se tyhjyyden tunne tuleekin vanhemmille.

Paula Thesleff: Sitten on kyllä itsereflektion paikka. Sekin on tärkeintä työtä vanhempien tehdä ihan koko ajan itsensä kanssa ja jotenkin urheilu-uran aikana ja että mitä tämä nuoren urheileminen mulle merkitsee. Tähän liittyy jotain omia odotuksia ja tavoitteita ja miten hyvin ne on linjassa nuoren omien tavoitteiden kanssa ja tehdä sellaista erottelua siinä että et mikä on niinku nuoren elämää ja mikä on mun elämää. On se sit toisaalta myös tosi ymmärrettävää, että tyhjyyden tunne saattaa vanhemmalle tulla yhtäkkiä, jos ei ole enää mitä kuljettaa ja sillä tavalla että aikaa on yhtä paljon käyttää johonkin muuhun ja kun se on tosi ymmärrettävää. Siitäkin on tärkeä tarvittaessa puhua ja saada tukea muilta.

Mari Lohisalo: Otetaas pieni askel taaksepäin ja mennään tuohon tavoitteelliseen urheiluun olennaisesti kuuluvaan osaan eli kilpailemiseen. Tässä kasvata urheilijaksi -materiaalissa käydään tätä teemaa jonkun verran läpi ja mua kiinnostaa kuulla teidän ajatuksia siitä miten vanhempana voi vaikuttaa kilpailemisen taitoihin ja onko kilpailuhenkisyys synnynnäinen ominaisuus vai voiko siihen oppia kuka tahansa. Aloitatko Paula.

Paula Thesleff: Tutkimusten mukaan kilpailullisuus kyllä on osittain niin kuin myötäsyntyistä ja se tulee näkyviin nuoren lapsen ja nuoren kehityksen myötä, kun hän oppii ymmärtämään, että mitä mä osaan suhteessa muihin ja tulee tämmöistä niinku reflektiokykyä näkyviin, että kuinka paljon siellä on jotenkin sisäsyntyistä tarvetta mitata tai kilpailla tai päihittää muut. Se voi olla tärkeä myös tunnistaa ja jollain tavalla arvostaa sitä mikä siellä nuoren mielessä on ja jos häntä ei kiinnosta kilpaileminen niin sen täytyy olla ok. On varmasti paljon myös mahdollisuuksia harrastaa lajeja ilman että siihen liittyisi kilpailullisuutta. Nuoren hyvinvoinnin kannalta tärkeätä, jos häntä ei kiinnosta yhtään kilpailla tai se on hänelläkin liian epämieluisaa hän ei siihen jotenkin liikaa pakoteta vaikka hän olisi kuinka lahjakas tähän lajiin hyvänsä tai muuta mutta jos ei semmoista tarvetta ollenkaan niin sen sytyttäminen voi olla vaikeaa ja jopa hänelle haitallista. Kyllä ympäristö tietenkin opettaa myös kilpailullisuuteen. Joskin siitäkin tutkijat on aika yksimielisiä siitä että liiallista toisiin vertailua ja jotenkin liiallista kilpailuasetelman luomista tulisi välttää. Ennemminkin auttaa urheilijoita asettamaan omia tavoitteita. Kilpailu on siellä kyllä sisäänrakennettuna jo muutenkin. Jos ajatellaan sitä minkälaisia taitoja sitten lapselle tulisi opettaa ajatellen sitä kilpaurheilu-uraa niin epäonnistumisen taito on aika keskeinen. Miten voidaan niin tavallaan kuin oman esimerkin kautta tai tai jopa luomalla tällaisia leikkimielisiä tilanteita, et mokaa sä ja sit mä mokaan ja siitä puhutaan ja autetaan oppimaan epäonnistumisista ja sanotetaan sitä että me kaikki mokaillaan. Ja sä oot aina yhtä rakas vaikka kuinka epäonnistuu ja sillä voidaan osoittaa että se on inhimillistä. Ja kun tällainen käsitys muodostuu että se on ok epäonnistua ihmiseltä vapautuu jotenkin aika paljon resursseja jahdata oikeasti sitä onnistumista ja keskittyä siihen, joka on oikeasti olennaista, eikä vaan siihen ajatukseen, että nyt mun on pakko onnistua mikä harvoin auttaa.

Mari Lohisalo: Mitä ajatuksia Tuomaksella tästä?

Tuomas Karjalainen: Monia ajatuksia, päällimmäisenä nyt heräs nousi mieleen mistä Paula sanoo että uskalletaan epäonnistua ja siihen oppiminen niin se on tosi iso tekijä minkä on omalla urheilu-urallakin huomannut. Usein kamppailee sen kanssa, että miettii mitä jos tää ei onnistukaan niin se on vihoviimeinen reitti vaan että enemmänkin tää nyt menee enemmän tänne kilpailun puolelle, mutta esimerkin kautta miettii esim. miten tuulettaa kun tekee maalin tai muuta – miettii sen onnistumisen kautta. Just se, että uskaltaa epäonnistua juuri se että lapsen ja nuoren kohdalla kuinka tärkeätä on kuitenkin se suhtautuminen sekä voittamiseen häviämiseen ja sen niiden tunteiden tunnistaminen ja oppiminen. Tappion, häviön hetkellä kuinka käyttäytyä siinä voi käsitellä niitä tunteita ja taas vastakkainen, että voittamisen hetkellä kuinka käsitellä niitä tunteita ja sitä kuinka silloin kilpailulla on on omat hyvät ja huonot puolensa. Pystyn myös tietyllä tapaa oman kokemuksen kautta samaistumaan. Ympäristöllä on oma vaikutuksensa kilpailullisuuteen juuri että on semmoisessa ympäristössä missä on kavereita urheilusta ja liikunnasta kiinnostuneita kavereita niin kyllä meillä on aina pienet kisat ja pelit siinä ollut. Aina se pitää kilpailun kautta tietyllä tapaa ottaa.

Mari Lohisalo: Vanhempanahan sitä saattaa elää sitä lapsen kilpailutilannetta tai kilpailemista mukana ihan täysillä niin mistä se sitten tietää että mikä tavallaan on liikaa että se kääntyy itseään vastaan ja aiheuttaa sille nuorelle pahimmillaan stressiä. Mitä sanoisitte vanhemmille tästä kilpailutilanteen hallinnasta?

Paula Thesleff: Ajattelen että tunteet ne on niin valtavan iso osa urheilua ja totta kai ne on myös vanhemmille ikään kuin ne tunteet jotenkin herää ja voi herätä tosi voimakkaina ja niitä jotenkin saa kokea ja ilmaistaja. Ja totta kai se on parhaassa tapauksessa nuorelle ilmaisee sitä että mitä hän tekee on niin me välitetään ja ollaan kiinnostuneita. Siinä on tärkeä säilyttää toisaalta se oma rooli myös siinä että tärkein ohjenuora on se että virittäytyy siihen nuoren tunnetilaan niin ensisijaisesti ja jotenkin on tosi kuulolla sille. Se stressi nuorelle syntyy siinä jos vanhemman tunteet voimakkaasti ristiriidassa tai ne on jotenkin paljon voimakkaampia kuin mitä hänellä itsellä herää. Jotenkin ensisijaisesti olisi tärkeä myötäelää nuoren nuoren tunteita ja virittäytyä samalle taajuudelle. Se vaatii enemmän taitavuutta. Mitä itsessä niin herää ja jotenkin on se pettymystä tai että etenkin riemua niin jotenkin hengittää tai ottaa pienen aikalisän jotta pystyy kohtaamaan nuoren ja hänen tunteensa ensisijaisesti. Se voi mennä molempiin suuntiin vähä pieleen että jotenkin jos nuori on hirveän pettynyt ja ihan musertunut ja se että me ollaan yltiöpositiivisia ja yritetään jotenkin häivyttää. Tarkoitus on hyvä mut helposti tulee vähän semmonen ohitettu olo, että jos nuori on pettynyt, on tärkeä virittäytyä siihen kuulemaan, että varmasti tosi ymmärrettävää, että sua harmittaa. Olla läsnä tuputtamatta sitä omaa oman näkökulmaa, mut sit voi mennä toki pieleen toiseen suuntaan että nuori on vähän että no meni pieleen, ei tässä mitään ja sitten vanhempi on jotenkin omassa pettymyksestään sitten jotenkin tartuttaa sen, että kyllä tässä nyt olisi pitänyt vähän enemmän harmittaa. Tärkeätä, että vanhemmat itse on kuulolla omille tavoitteilleen ja odotuksilleen ja ei anna niiden tihkua sinne nuorelle. Kyllä siitä sitten aika tarpeettomia paineita voi aiheutua.

Mari Lohisalo: Mennään sitten eteenpäin ja aletaan kääntyä jo loppua kohti ja puhutaan vielä hetki kaksoisurasta. Eli me vähän sivuttiinkin sitä jo, mutta siis suomalaiseen urheilun kuuluu vahvasti se, että urheilija pystyy arjessaan yhdistämään tasapainoisesti urheilun ja opiskelu- tai muun uransa. Eli puhutaan kaksoisurasta ja yläkouluvaiheen jälkeen toiselle asteelle siirryttäessä urheilija voi joutua miettimään että mistä löytyy se optimaalinen ympäristö siihen laadukkaaseen valmentautumiseen ja opintojen suorittamiseen. Sellainen tilannehan voi joskus tarkoittaa ratkaisuja, joissa jo varsin nuorena muutetaan pois kotoa. Sulla oli Tuomaa juuri tällainen tilanne, kun muutit lentopallon perässä Kuortaneelle. Millaisia ajatuksia siihen liittyy ja miten perhe oli silloin siinä hetkessä mukana.

Tuomas Karjalainen: Jälkeenpäin olen kysellyt vanhemmilta miten uskaltaneet päästää 16-vuotiaana Kuusankoskelta Kuortaneelle. Toki siihen on varmaan vaikuttanut että siellä on ollut tuttuja kavereita, pelikaverien, ketkä on lentopallon kautta vanhemmat jo aikaisemmin nähneet. Kun miettii kuinka vahva se oli se oma halu, halusin Kuortaneelle harjoittelemaan ja opiskelemaan. Se oli todella vahva enkä muita vaihtoehtoja miettinyt. Onneksi kävi niin että ei tarvinnut sitä vaihtoehtoa B. Haut oli tehty lukioihin tänne päin, mutta oli alusta selvää, että Kuortaneelle mennään. Varmaan vanhemmatkin on osanneet siinä vaiheessa jo alkaa orientoitumaan, kun mä oon niin kovasti sinne halunnut ja siihen on tavallaan valmistautunut myös itse, kun siitä asiasta on puhunut ja siitä on kotona keskusteltu, se ei ole tullut yllätyksenä. Tärkeää on asiaan valmistautuminen ja tutkaileminen siinä yläkouluvaiheessa ja että mikä se voi olla optimaalisin paikka suorittaa opintoja ja yhdistää sen tavoitteen tavoitteelliseen urheiluun. Itselläni Kuortane oli siihen hyvä paikka ja kyllä se opettaa nuorille ja hirveästi itsenäistymistä ja arjen taitoja, kun 16-vuotiaana muuttaa pois kotoa. Tietynlainen luottamus on myös vanhempien kanssa Silloin yläkouluaikana ja jo aikaisemminkin muodostunut, kun on aina aina uskaltanut omista koiruuksista kertoa. Varmaan ihan aina heti pienenä oppi, että kannattaa olla rehellinen ja avoin omista asioistaan myös niistä niinku hassutteluista mitä ei välttämättä ois saanut tehdä, niin sitten on se luottamussuhde kasvanut vanhempien sellaiseksi että on uskallettu päästää ja ollut siitä lähtien myös avointa puolin ja toisin. Avoimuus on vallinnut niin se on varmaan myös tosi tärkeä tekijä siinä että mä oon sinne uskaltanut lähteä ja mut on uskallettu päästää. Siitä iso kiitos omille vanhemmille, että on luottanut ja antanut semmoisen mahdollisuuden.

Mari Lohisalo: Sua kun kuuntelee niin tai toi ratkaisu oli aika selvä. Eli olisitko tehnyt jotain toisin ja nyt kun mietit itseäsi silloin niin koetko että sä olit valmis muuttamaan.

Tuomas Karjalainen: Varmasti joo olin valmis osittain. Siperia opettaa eli Kuortane opettaa tässä tapauksessa. Oppi pyykkiä pesemään sun muuta. Sekin niinku jos hoksottimet pelaa niin oppii jotenkin. En tekisi mitään toisin. Sieltä on oppinut niin paljon asioita ja saanut myös elinikäisiä ystäviä. Se on antanut semmoiset kannukset urheilu-uralle lentopallon suhteen mitä en usko, että olisin muualta ehkä saanut. Se oli tosi opettavainen ja kasvattava tilaisuus. En kadu. Kaikkia asioita ei voi etukäteen oppia. Aina ne keinot löytyy.

Mari Lohisalo: Ja miten Paula sä näet asian? Mitä asioita pitää ottaa huomioon vanhempien ja koko perheen kannalta

Paula Thesleff: Tärkeitä pointteja Tuomakselta ja kyllä mä kans alleviivaisin sitä avoimuutta. Jokainen nuori on erilainen ja jokainen nuori on yksilöllinen ja kypsyy omaan tahtiinsa. Jokainen vanhempi tuntee varmasti itse oman nuoren parhaiten ja osaa arvioida sitä mihin hän on ikään kuin valmis tai etenkin pystyy. Toisaalta kun on se avoin keskusteluyhteys niin voidaan niitä asioita avoimesti ja rehellisesti pohtia ja nuori tietää että hän voi ilmaista tarvitsevuuttaan ja epävarmuuttaan ja epäröintiään ja etenkin sitä kaikkea kuullaan ja kuunnellaan. Sitä avoimuutta ja luottamuksen rakentamista tietenkin mikä syntyy kaikessa vuorovaikutuksessa ja alusta saakka nostaisin keskiöön ja jotenkin sen sanoittaminen, että muistathan että olet aina tervetullut takaisin ja että se ei ole niin kuin epäonnistuminen, jos osoittautuu että oli liian iso askel otettavaksi. Etenkin kun ääneen sanominen voi olla tosi tärkeätä. Nuorella on turvallinen olo lähteä, kun voi myös palata. Ajattelen myös sellaista kontaktoimista ja yhteyden rakentamista niihin aikuisiin ketkä siellä paikkakunnalla on nuoren ympärillä niin kuin valmentajaan tai ehkä opettajaan, että saisi sitä informaatiota myös aikuisilta että miten miten nuori pärjää. Silmiä ja korvia käsityksen muodostamiseen miten se oikeasti menee. Missä muodossa se onkin, että autetaan tätä pyykkikoneen ohjeiden lukemisesta ja ohjata erilaisten reseptien haltuunottamisesta ja mitä kaikkea se sitten voikaan olla se tuki. Nostaisin omasta kokemuksesta tai omien asiakkaiden kautta jotenkin sellaisen ilmiön kuin pärjäävyyden. Tämmöinen vähän näennäinen pärjäävyys, on tärkeää muistaa, että 16-vuotias nuori on vielä keskeneräinen ja on vielä hyvin tarvitseva. Et voi vaikuttaa siltä ja toki yksilöllisesti saattaa näyttäytyä siltä että hän pärjää, mutta silti voi olla yksinäisyyttä että jotenkin nuoret sanoo että kyllä pärjää on silti tärkeä soittaa ja kysyä ja muutenkin olla kuulolla ja sanoittaa sitä sun ei tarvi kaikkeen pystyä ja olla aina saatavilla.

Mari Lohisalo: Hyvä. Hei tähän loppuun nyt vielä Paula: miten kiteyttäisit kaiken mitä me ollaan puhuttu eli mitkäs on sun parhaat vinkit on vanhemmille nuoren tukemiseksi urheilijan polulla

Paula Thesleff: Tämmönen pikku kysymys. Tiivistetysti. Kuuntele. Ota tunteet vastaan. Älä yritä muuttaa niitä joksikin tai keksiä välittömiä ratkaisuja vaan jotenkin validoi. Kiitos kun jaat, se on tärkeää. Kiitä siitä, kun nuori kertoo. Sillä tavalla rakentaa turvallista ja avointa ja luottamuksellista vuorovaikutusta ja kiintymyssuhdetta lapsen ja nuoren kanssa mitkä on ihan perus rakennuspalikoita sitten myös sillä urheilu-uralle ja urheilu-uran kovillekin tavoitteille. Jotenkin se hyvä perusarvostus itseä kohtaan. Se on semmoinen kiteytys näin psykologisesta näkökulmasta.

Mari Lohisalo: Tuomas mitä sä haluaisit sanoa omille vanhemmillesi nyt kun mietit omaa urheilu-uraasi.

Tuomas Karjalainen: Valtavan kiitollinen ja haluaisin kiittää siitä mahdollisuudesta minkä olen saanut. On saanut urheilla, pelata ja leikkiä niin paljon kuin jaksaa ja on saanut aina äidistä tai isästä kaverin mukaan pelaamaan tai leikkimään tai tekemään ihan mitä tahansa, että läsnä olemiseen. Läsnä oleminen ja kuunteleminen ja siinä mun muun mukana eläminen monessa mukana eläminen ja siitä on valtavan aina kiitollinen ja tavallaan avoimuudesta ja sellaisista arvoista joita oon kotoa saanut, oon valtavan kiitollinen tosiaan siitä. Ja totta kai myös mahdollisuudesta, että on on kustannettu harrastustoimintaa vaikka mulla ei nyt kalleimmat harrastukset ollutkaan, koripallo ja lentopallo. Siitä iso kiitos kun on euromäärällisesti autettu tosi paljon, satsattu meikäläisen lentopallo- ja urheilu-uraan. Se on upeaa, kun voi aina soittaa kotiin ja keskustella ja aina voi mennä vaikka itku silmässä kotiin vielä vanhempanakin ja keskustella äidin tai isän kanssa mieltä painavista asioista. Hienon taustan ja vakaan selkänojan saanut ja tietää että aina pärjää kävi miten kävi.

Mari Lohisalo: Kiitos, tähän on erinomaisen hyvä lopettaa. Muistutetaan kuulijoita vielä koko Suomen urheiluvanhempainillasta, jossa jatketaan keskustelua näistä ja muista aiheista. Vanhempainilta on toukokuun 18. päivä ja se toteutetaan verkkolähetyksenä. Linkki siihen tilaisuuteen löytyy Olympiakomitean verkkosivuilta. Kiitos tästä keskustelusta Tuomas ja Paula. Kiitos, kun olitte vieraana OlympiaCastissa.

Tuomas Karjalainen: Kiitos oli upea olla mukana.

Mari Lohisalo: Kiitos vielä vierailusta OlympiaCastissa Tuomas ja Paula ja kiitos sinulle, kun kuuntelit. Uusien aiheiden parissa jatketaan taas ensi viikolla ja jotta et missaisi yhtään jaksoa, käy tilamassa OlympiaCast sieltä mistä tykkäät podcasteja kuunnella. Arvostamme myös jo käyt antamassa meistä arvion. Se auttaa meitä kehittymään ja uusia kuuntelijoita löytämään luoksemme. Ensi kertaan. Moi.