OlympiaCastin vieraana Amanda Kotaja – ilopilleri on odottanut Rion pettymyksen jälkeen Tokion paralympialaisia kauan

Ilkka Palomäki: Tervetuloa OlympiaCastin seuraan. Tämä on Suomen Olympiakomitean tuottama podcast-sarja, joka on käynnistynyt syksyllä 2018. Sisältöjemme kivijalkoina toimivat suomalaisen huippu-urheilun ilmiöiden, tarinoiden ja ihmisten esiin tuominen sekä suomalaisen liikunnan ja urheilun toinen iso valinta ja peruskivi eli seuratoiminta. Kesälläkin puskemme jaksoja ulos Tokion olympiakisoihin asti. Meidät löydät yleisimmiltä podcastin tarjoajilta ja tänään isäntänä toimii Ilkka Palomäki.

Ilkka Palomäki: Tänään OlympiaCastin vieraana on Amanda Kotaja. Vampulan kunnasta Satakunnasta kotoisin oleva Kotaja on yksi maailman parhaista pyörätuolikelaajista T54-luokassa. Meriittilistalta löytyy muun muassa kolme maailmanmestaruutta, kolme MM-hopeaa ja useita EM-mitaleita pitkältä aikajänteelta. 26-vuotias Kotaja on edustanut Suomea jo kaksissa paralympialaisissa ja hänet on jo valittu tämän kesän kisoihin Tokioon. Kun alla on sadalta metriltä edellisistä paralympialaisista sijat 4. ja 6., Kotaja janoaa mitaleille loppukesästä Japanissa. Suomessa on useita huippukelaajia. Etenkin samassa T54-luokassa kelaavalla Leo-Pekka Tähdellä on ollut iso vaikutus siihen, että Amanda Kotaja on pyörätuolikelauksen pariin päätynyt. Tässä haastattelussa Kotaja avaa elämän tarinaansa, urapolkuaan ja sitä, mitä menestyminen maailman huipulla pyörätuolikelauksessa vaatii.

Ilkka Palomäki: Tervetuloa OlympiaCastin vieraaksi Amanda Kotaja.

Amanda Kotaja: Kiitos paljon.

Ilkka Palomäki: Lähdetään oikeastaan liikkeelle sillä, että nyt eletään paralympiakesää, niin millaisia mietteitä tuo Tokio tässä vaiheessa herättää?

Amanda Kotaja: Aika innostuneita. Odotan erittäin innolla kesän huipennusta, että Tokiota on odotettu totta kai nyt entistä enemmän kuin mitään muita paralympialaisia tähän mennessä, niin ehkä se päivä koittaa vielä, että Tokioon laskeudun ja pääsen kisaamaan.

Ilkka Palomäki: Joo, aika harvoin on viiden vuoden olympiadi, mutta nyt on sekin koettu.

Amanda Kotaja: Kyllä.

Ilkka Palomäki: Kesäkuun alussa parayleisurheilussa oli EM-kisat, mutta sä et ollut siellä mukana, niin kertaa vähän, että minkä takia?

Amanda Kotaja: Joo, tuota toi loppukevät oli mulle vähän haasteellisempi. Maaliskuussa tein ihan urani parhainta harjoitusjaksoa ja olin todella hyvässä kunnossa ja näin, mutta sitten maaliskuun lopussa, niin alkoi sitten oikeassa kyljessä kautta selässä aika kovat kivut. Sitä sitten lähdettiin selvittelemään ja multa löytyi sappikiviä ja ne sitten päätettiin leikata. Sitten huhtikuun puolessa välissä mä olin sitten jo leikkauspöydällä ja sen takia sitten alkukausi ei mennyt ihan niin kuin oli suunniteltu. Siinä leikkauksesta toipumisessa menikin sitten vähän enemmän aikaa, mitä oltiin ajateltu ja suunniteltu. Totta kai koko leikkauskin oli ihan täysi yllätys, että tuli niin kuin aika nopeasti siinä, niin sitten kaikki tämä aiheutti sen, että sitten piti laittaa aika lailla se alkukesä uusiksi ja viisi viikkoa olin tekemättä yhtään mitään. Makasin ainoastaan sohvalla ja seitsemän viikkoa meni kelaamatta, että se oli aika poikkeuksellinen kevät ja alkukesä urheilijalle, ihan kelle tahansa olisi varmasti ollut.

Ilkka Palomäki: Niin meinaat, että ei oltu paralympiavuodelle suunniteltu tämmöistä sappikivileikkausta?

Amanda Kotaja: Joo, ei oltu suunniteltu juttu, mutta sitä ei ikinä tiedä, mitä eteen tulee. Se pitää hyväksyä ja mennä niillä, mitä on ja tehdä se niin kuin mahdollisimman hyvin. Totta kai ajatus olisi ollut, että olisin päässyt paljon nopeammin radalle takaisin ja olisin halunnut treenata paljon aikaisemmin ja kovempaa ja näin, mutta jos ei kroppa anna myöden, niin ei siinä ole mitään järkeä alkaa sitä sitten retuuttamaan, että siinä olisi äkkiä sitten tehnyt enemmän vaan niin kuin hallaa itselleen loppukesää ajatellen, että oli vaan pakko rauhassa palautua leikkauksesta ja aloittaa hetkellisesti taas liikkuminen aika lailla nollista.

Ilkka Palomäki: Sen jälkeen sä olet palannut jo radoille ja osoittanut jo ihan hyvää kuntoakin siellä, niin millaisesta tilanteesta sä oikeastaan pääset näitä viimeisiä viilauksia kohti Tokiota tekemään?

Amanda Kotaja: Nyt mä koen olevani kyllä tosi hyvässä tilanteessa ja leikkauksesta olen palautunut oikeastaan täysin. Ei ole enää mitään tuntemuksia vatsan alueella ja mä uskon, että se maaliskuun ja koko treenitreenikauden erittäin hyvä tekeminen näkyy nyt. Mä olen aika nopeasti kuitenkin päässyt takaisin tosi hyvälle tasolle, niin mulla on tosi luottavainen olo. Totta kai mulla jäi ihan hirveästi harjoituksia tekemättä keväällä, mutta en mä voi ajatella niin, että mun on pakko saada ne kaikki nyt tehtyä niin kuin jotenkin ottaa takaisin, vaan totta kai nyt täytyy vähän kompromisseja tehdä. Ihan samalla kaavalla ei mennä nyt harjoituksissa, mitä oltaisiin menty, jos mä olisin saanut treenata ja kilpailla ihan normaalisti niin kuin oltiin alun perin suunniteltu, mutta mä olen vähän niin kuin unohtanut jo sen leikkauksen ja elän nyt niin kuin tätä hetkeä. Ihan todella niin hyvällä fiiliksellä valmistaudun.

Ilkka Palomäki: Niin ja sulla rupeaa kuitenkin olemaan jo sen verran pohjiakin; paljon harjoitusvuosia. Ei varmaan tuommoinen muutaman viikon harjoittelutauko saman tien kaikkea sitä pohjaa vie sieltä?

Amanda Kotaja: Ei todellakaan vie, että kyllä se, kun ekaa kertaa pääsi kelaustuoliin, niin mua jännitti itse asiassa tosi paljon, että osaanko enää, että kun se itse asiassa mun urani varmasti pisin tauko, kun mä olin tekemättä omaa lajiani, niin kyllähän se sieltä selkärangasta vaan tulee. Ihan kuin mä en olisi vaikka pariin päivään kelannut, että totta kai sitten, kun alkaa tekemään kovempia harjoituksia ja näin, niin sitten ehkä huomasi, että oli maannut vaan ja se kunto oli päässyt pikkaisen tippumaan, mutta se just, että kun siellä on niin vahva se pohja ja just se fyysinen kunto, mutta myöskin kaikki tekniikka ja taito, niin kyllä tulee – sanoisin tosi nopeastikin, että ihan niin kuin viikoissa takaisin.

Ilkka Palomäki: Palataan tuohon sun urheiluarkeesi oikeastaan vähän myöhemmin tarkemmin, mutta lähdetään hakemaan vauhtia vähän sieltä kauempaa. Paralympialajeissa kaikkien urheilijoiden yhteinen haaste on se, että huippu-urheiluelämää eletään jonkinlaisen vamman kanssa ja osalla se vamma on synnynnäinen, osalla ehkä tapaturmainen, niin aloitetaan sillä, että kumpaan joukkoon sä kuulut?

Amanda Kotaja: Mä kuulun tähän synnynnäisen vamman joukkoon eli mulla on synnynnäinen selkäydinvamma. Se tarkoittaa sitä, että mä käytän siis pyörätuolia arjessa eikä mun alaraajat toimi ollenkaan. En pysty kävelemään lainkaan, enkä varaamaan jaloilleni, enkä liikuttamaan niitä ollenkaan.

Ilkka Palomäki: Eli siis se tilanne on ollut sama syntymästä asti?

Amanda Kotaja: Kyllä. Se on ollut ihan syntymästä asti sama ja itse asiassa sikiöaikana jo todettiin mulla se, että kaikki ei oo ihan hyvin ja näin, että se on ollut tiedossa jo silloin sikiöaikana.

Ilkka Palomäki: Sä olet syntynyt tammikuussa 1995 Vampulassa, joka on nykyään osa Huittisia, niin millaista siellä oli oikeastaan varttua näistä lähtökohdista?

Amanda Kotaja: Mun mielestä tosi hyvä. Pieni maalaiskylä, kaikki tuntee kaikki. Mä olin tietysti ainoa pyörätuolia käyttävä lapsi esimerkiksi siinä pienessä kyläkoulussa, mutta jotenkin, kun kaikki tuntee kaikki, niin se erilaisuuskin ehkä otetaan vähän niin kuin helpoimmin vastaan, ettei ole vain joku tuntematon tyyppi tuo pikkutyttö, joka käyttää pyörätuolia, vaan se on meidän kylän Amanda, joka liikkuu pyörätuolilla. Mä jotenkin koen, että mun lapsuus oli tosi ihana siellä ja sitten myös pienessä koulussa, kun on vähän oppilaita, niin mä uskon, että siellä erilaiset persoonat ja lapset pystytään ottamaan tavallaan ehkä henkilökohtaisemmin ja paremmin jopa vastaan, kun sitten jossain tosi isossa koulussa, niin ehkä sitten ei pystytä paneutumaan, niin on ollut kyllä ihana kasvaa ja elää Vampulassa.

Ilkka Palomäki: Eli et ole kokenut, että siitä sun tietynlaisesta erilaisuudesta olisi ollut isompaa haittaa kasvaessasi?

Amanda Kotaja: En usko, että kyllä mut on otettu siellä tosi hyvin vastaan. Yläasteelle mä siirryin esimerkiksi Huittisiin, joka oli sitten iso kunta ja koulu, mutta sielläkin niin sulahdin tosi hyvin joukkoon ja niin kuin esimerkiksi opettajat, jotka totta kai on tosi tärkeässä roolissa tuommoisessa nuoressa iässä, niin otti mut kyllä tosi hyvin vastaan. Kyllä mä olen saanut tosi hyvän vastaanoton aina sielläpäin.

Ilkka Palomäki: Se on kiva kuulla. Entä urheilu; millaista roolia urheilu on sun elämässä näytellyt, jos nyt mietitään ennen tätä huippu-urheilu-uraa, niin jos sitä lapsuutta ja nuoruutta miettii ja peilaa siihen, niin miten iso asia urheilu oli sulle siinä vaiheessa?

Amanda Kotaja: Urheilu – tai no liikunta, ehkä voisi puhua liikunnasta. Liikunta on ollut kyllä aina tosi iso osa mua ja olen ollut jo aika aktiivinen pienestä lähtien ja sain pyörätuolin 2-vuotiaana. Siihen asti mä kuljin ihan niin kuin muutkin lapset lattialla ja rattaissa ja näin. Mä otin pyörätuolin heti omakseni ja niin kuin aina jotenkin liikunta on ollut mulle tosi tärkeä juttu. Tietenkään pienellä, alle kahden tuhannen ihmisen, kylällä ei ihan hirveästi harrastusmahdollisuuksia ole tai saatika mitään erityisryhmiä eri liikuntaharrastuksiin, mutta mä olen siellä mennyt mun kavereiden kanssa liikuntatunneilla ihan samalla lailla kuin kaikki muutkin. Tein sitten vaan soveltaen asioita ja kavereiden kanssa saatettiin käydä koulun jälkeen pelaamassa vaikka pesäpalloa ja kyllä mä olin siellä mukana kuten kaikki muutkin, ja olen käynyt yleisurheilukoulussa niin kuin monet muutkin kylän lapset kävi ja hippokisoissa ja sitten meidän yleisurheilun keskiviikkokisoissa ja näin. Kyllä mä olen saanut olla sitten omalla tavalla mukana ja en mä muista ikinä semmoista hetkeä, että mua ei oltaisi otettu mukaan, vaikka olisin halunnut. Mä olin aina tervetullut. Ehkä se ympäristö ei välttämättä ollut kuitenkaan sellainen huippu-urheilulähtöinen ympäristö. En ole mitenkään automaattisesti kasvanut mihinkään huippu-urheiluympäristöön, että kyllä se on ollut vain semmoinen liikunnan ilo ja riemu, mitä silloin lapsuudessa on ollut.

Ilkka Palomäki: Pitikö lapsuudessa ja nuoruudessa käyttää yhtään luovuutta, että sä pystyit pyörätuolilla osallistumaan näihin aktiviteetteihin?

Amanda Kotaja: No totta kai piti käyttää luovuutta, mutta kyllä se on mulla tullut aina jotenkin aika luonnostaan ja esimerkiksi koulun liikuntatunneilla, niin opettajat totta kai tuki, mutta mä sain myös hirveästi itse päättää, että miten haluaisin olla mukana. Oli sitten kyse just siitä vaikka telinevoimistelutunneista tai vaikka siitä pesäpallosta tai ihan mitä vaan, mutta siis kaikilla liikuntatunneilla mä olen ollut muiden mukana paitsi suunnistus oli semmoinen, että muut lähti metsään, niin mä sain sitten kartan tämmöiseen kaupunkisuunnistukseen.

Ilkka Palomäki: Sprinttisuunnitusta?

Amanda Kotaja: Joo, kyllä. Sse oli oikeastaan melkeinpä ainoa poikkeus, minkä mä sitten sain, että muuten mä olen ollut siellä mukana, että mulle ei jotenkin ole ollut ikinä vaihtoehto se, että jäisin katsomaan vierestä. Miksi mä katsoisin, kun voin olla mukana?

Ilkka Palomäki: Nimenomaan. Luin aina luotettavasta Wikipediasta, että aloitit pyörätuolikelauksen harjoittelun 13-vuotiaana vuonna 2008. Pitääkö tämä paikkansa ja miten päädyit lajin pariin aikana?

Amanda Kotaja: Joo, kyllä se pitää paikkaansa. Mä olin – olisiko se ollut vuonna 2002 – silloisen SIUN eli tuota vammaislasten ja nuorten liikunta-urheilutapahtumassa. Siellä oli näkövammaiset, liikuntavammaiset ja sitten näkövammaisten lasten nuorten liikuntatapahtuma ja se oli silloin Tampereella, nykyisin se järjestetään Jyväskylässä nimellä Junior Games. Siellä mä olin silloin 2002. Äiti vei mut sinne, kun hän oli nähnyt, että nautin liikunnasta ja urheilusta. Se oli ensimmäinen kerta, kun pääsin liikkumaan muiden vaikka pyörätuolia käyttävien lasten kanssa, koska olin tosiaan ainoa lapsi siellä meidän kylällä, jolla oli erilainen tapa liikkua. Itse asiassa mut on bongattu jo näistä vuoden 2002 kisoista lahjakkaana liikkujana, urheilijana tai ehkä urheilijana vaan just nuorena liikkujana.

Ilkka Palomäki: Sä olet ollut siis 7-vuotias?

Amanda Kotaja: Mä olen ollut 7-vuotias silloin, niin kyllä se ehkä siitä vähän on lähtenyt, että voisin urheilla oikeasti ja ehkä kilpaillakin, mutta siinä vaiheessa mä olin niin nuori, että sanottiin, että nyt teet vaan kaikkea, että myöhemmin on sen aika, että voi sitten katsoa, että mikä laji olisi. Se, miten mä päädyin pyörätuolikelauksen pariin, niin se oli mun mielestä 2007 ihan loppuvuotta, niin olin tämmöisellä parayleisurheilun kokeiluleirillä Kuortaneella ja siellä oli sitten maajoukkueleiri myös samaan aikaan eli siellä oli kaikki silloiset parayleisurheilutähdet myöskin mukana. Silloin olin päättänyt jo, että musta tulee kelaaja ja siellä pääsin sitten ekaa kertaa kokeilemaan kelausta. Se, miksi olin päättänyt, että musta tulee kelaaja, niin oli se, että tykkäsin vauhdista. Myös sitten Leo-Pekka Tähden esimerkki ja menestys oli jotenkin vauhdittanut sitä, että oli siistiä tehdä kanssa tuota, niin tällaisella tarinnalla mä olen sitten kelaukseen päätynyt.

Ilkka Palomäki: Okei. Sanoit, että silloin 7-vuotiaana sut bongattiin, niin kuka sut bongasi?

Amanda Kotaja: Silloin oli itse asiassa juuri näitä parayleisurheilun silloisia ihmisiä paikalla. Leo-Pekka oli siellä ja sitten oli sen aikainen päävalmentaja ja he kiinnittivät tai iskivät silmänsä muhun, että tuosta tytöstä voisi ehkä joskus tulla jotain. Ehkä mä olen sitten jotenkin säteillyt ulospäin sitä liikunnan iloa ja itse asiassa tämä päävalmentaja antoi nimeksi mulle kuulalaakeri, että olin kuin kuulalaakeri, joka siellä säntäili edes-takaisin ja meni, että energinen olen ollut.

Ilkka Palomäki: Sä mainitsit Leo-Pekka Tähden. Hän oli jo Ateenassa 2004 ja otti ensimmäiset paralympiakultansa, niin millainen esikuvavaikutus Lepellä on ollut sun uraasi?

Amanda Kotaja: Ihan niitä ehkä ensimmäisiä Leo-Pekan menestyksiä mä en edes ihan tarkkana muista, koska olen ollut aika nuori silloin, mutta kyllähän se on ollut tosi iso merkitys sillä, että on joku, kenen tekemistä voi seurata ja ottaa vähän mallia niin kuin ylipäätään se, että on tavallaan nähnyt, että mitä voisi tehdä ja mihin voisi itsekin jonain päivänä pystyä ja tähdätä, niin onhan se ollut tosi tärkeää.

Ilkka Palomäki: No, mikä siinä oikeastaan pyörätuolikelauksessa sut imaisi mukanaan? Ja millainen tukiverkosto tai infrastruktuuri siihen ympärille tarvitaan, kun päättää aloittaa pyörätuolikelauksen?

Amanda Kotaja: Niin kuin mä sanoin tossa, että ehkä se vauhti oli se, mikä kiehtoi. Mulla ei nyt ihan silloin vielä 13-vuotiaana kauheasti varmaan vauhtia ollut, mutta ehkä silloin se tuntui kovalta vauhdilta. Kelauksen harrastamisen aloittaminen ei nyt ole mitenkään ihan hirveän yksinkertaista, koska sä tarvitset sen välineen. Mulle kävi sillä tavalla hyvin, että sain sitten tämän Kuortaneen leirin jälkeen, niin yhden vanhan kelaajan tuolin itselleni lainaan, jonka avulla pääsin harjoittelemaan. Muutenkin tänä päivänäkin vielä yritetään aina kierrättää meidän vanhoja vanhoja tuoleja, koska sen tuolin hinta on niin järkyttävä suuri, että harrastuksen aloittaja ei missään nimessä halua siihen rahaa laittaa eikä tarvitsekaan. Sitten ne on totta kai aina meille huippu-urheilijoille mittojen mukaan tehty, niin totta kai ne ensimmäiset tuolit on vähän niin kuin sinne päin mitoiltaan, mutta onneksi meillä on tuoleja, joita voi sitten kierrättää ja saada kokeiluun.

Ilkka Palomäki: Avaa vähän, minkä hintaisia nämä kilpailussa käytettävät pyörätuolit ovat?

Amanda Kotaja: Kyllä ne sinne niin kuin viiteen tonniin menee; se runko ja vanteet, etu- ja takavanteet, niin sinne viiteen tonniin suurin piirtein molemmin puolin sitten, niin on se aika iso satsaus kyllä.

Ilkka Palomäki: Mennään tuon kelaukseen ihan kohta, mutta vielä tästä aihepiiristä eli miten olet niin kuin huippu-urheilijaksi päätynyt, niin sua kuvaillaan erittäin määrätietoiseksi urheilijaksi, mistä yksi osoitus on se, että teit aikanaan aika kovan liikkeen muuttamalla Vampulasta Helsinkiin, kun lähdit Mäkelänrinteen urheilulukioon. Millainen askel se oli sun uralla ja varsinkin elämässä?

Amanda Kotaja: Olihan se valtavan iso. Varmasti koko elämäni yksi isoimmista ja ehkä tärkeimmistä päätöksistä, mitä olen tehnyt. Siinä vaiheessa, kun olin olin yläasteella ja tuli se aika, että piti päättää, että mihin kouluun sitä sitten hakee, niin mulla oli aika selkeä, että urheilu oli siinä vaiheessa vienyt mut mukanaan ja olin päässyt jo vähän kisaamaan ja mä halusin katsoa, mihin mun rahkeeni urheilijana riittää, mutta Vampulassa se ei tietenkään todellakaan ollut mahdollista. Jos olisin Vampulaan jäänyt, niin musta olisi tullut semmoinen sunnuntaikelailija varmaan. Mulla oli aika selkeä, että mä haluan katsoa, että mihin pääsen urheilijana ja sitten vaihtoehto oli joko Helsinki tai Pori, jossa oli myös urheilulukio, mutta Pori kaatui sitten jo ihan ensimetreillä siihen, että siellä koulussa ei ollut lainkaan hissiä, joten Helsinki oli sitten oikeastaan ainoa ja erittäin hyvä vaihtoehto kyllä, että Märsky oli hyvä paikka. Ilman sitä päätöstä, niin en kyllä olisi tässä.

Ilkka Palomäki: Sä kilpailet Leo-Pekka Tähden tavoin T54-luokassa, niin avaa vähän ensi alkuun, niin se aloittaminen siinä, niin millaista harjoittelua ja toimenpiteitä se vaatii, että sä pääset semmoiselle tasolle, että pystyt harjoittelemaan sitä lajia?

Amanda Kotaja: Toi onkin vaikea kysymys. Mä olen ehkä vähän sitä mieltä, että kun aloitat kelauksen, niin tärkeää on, että sä vaan kelaat. Melkein ihan sama, mitä sä teet, kunhan sä kelaat vain mahdollisimman paljon, niin sillä tavoin sä pääset tavallaan osaksi sitä tuolia ja totta kai tekniikkaa pitää harjoittaa ja on hyvä, että siinä olisi joku vähän sitä neuvomassa, mutta kyllä se mun mielestä ehkä sen määrän kautta tulee, että sä pääset tavallaan osaksi sitä tuolia ja yhdeksi paketiksi, jonka jälkeen sä voit sitten alkaa oikeasti harjoittaa eri ominaisuuksia sen mukaan, että mikä se sun vaikka päämatka on.

Ilkka Palomäki: Teknisesti, onko se, miten hankalaa pääsee ikään kuin alkuun siinä kilpamaisessa kelaamisessa?

Amanda Kotaja: Kelaus niin kuin tämän niin sanotun arkituolin välillä ja kisatulin välillä, niin se tekniikka on todella erilainen. Yleensä, kun ihmiset kokeilee sitten… Pyörätuolia käyttävät ihmiset sitten niin kuin hyppää siihen kisatuoliin, niin se kelaus on aluksi semmoista samanlaista, mitä se on tällä arkituolilla. Siitä olisi kyllä aika tärkeä päästä äkkiä eroon, ettei se jää tavallaan liian vahvaksi sitten siihen kilpatuoliin se arkikelaustekniikka. Siinä on paljon eroa.

Ilkka Palomäki: Miten se eroaa?

Amanda Kotaja: Tässä arkituolissa otetaan aika lailla semmoinen ihan niin kuin ote tästä kelauskehästä ja työnnetään, mutta sitten kisatuolissa ei oteta otetta, vaan se on tavallaan semmoinen… En mä tiedä voisiko sanoa kosketus, mutta semmoinen niin kuin painallus siihen kehään ja se työntö jatkuu paljon pidempään alas. Jos miettii kelloa, niin kello seitsemään, olisi hyvä, että se työntö jatkuu.

Ilkka Palomäki: Ja mistä se alkaa?

Amanda Kotaja: Se alkaa ehkä noin kello yhdestä-kahdesta.

Ilkka Palomäki: Joo.

Amanda Kotaja: Sitten taas tällä arkituolilla, niin se alkaa täältä jo kello kahdestatoista ja jatkuu ehkä kolmeen. Se on tosi erilainen, niin, jos siirrät sen arkikelauksen sinne kisatuoliin, niin sillä ei kyllä kovaa pääse. Tarttuminen ja ote pitää unohtaa saman tien.

Ilkka Palomäki: Mielenkiintoista. Millaiset asiat tuossa sun luokassa ja ehkä laajemminkin pyörätuolikelauksessa korostuu? Eli minkälaisesta jutusta ne erot siellä ihan huipulla syntyy?

Amanda Kotaja: Tarkoitatko nyt vamman vai fyysisten?

Ilkka Palomäki: No lähinnä nyt haen teknisesti, mutta voit ottaa toki myös, että kuinka paljon teidän luokassa on niin kuin vammoilla eroa, että kuinka paljon siinä on tämmöistä ikään kuin lähtötilannetta.

Amanda Kotaja: Jos miettii, mä olen tosiaan siinä kaikista ylimmässä luokassa, jossa sen vamman haitta-aste on kaikista pienin, niin meillä toimii koko ylävartalo oikeastaan täysin normaalisti, niin totta kai meillä on paljon enemmän lihaksia käytössä, millä me voidaan sitä kelausta tehdä siinä. Siihen osallistuu ihan niin kuin keskivartalosta asti ja sieltä ihan niin kuin lantiosta asti töihin lihakset. Jos miettii vaikka T51-luokkaa, jossa Toni Piispanen kelaa, joka on siis neliraajahalvaantuneiden luokka ja heillä ei toimi edes kädet täysin, että sielläkin on lihaksia poissa pelistä, niin totta kai se fyysinen kapasiteetti on ihan eri niin kuin T51-luokan urheilijalla versus T54-luokan urheilijoilla, niin totta kai se vaikuttaa myös siihen tekniikkaan. T51-luokan urheilijat ei esimerkiksi pysty lainkaan oikein ottamaan sitä ylävartaloa siihen liikkeeseen mukaan, joka taas tarvitsee ottaa huomioon siinä asentoa hakiessa ja taas meillä on ehkä enemmän variaatiota siitä, miten me pystytään sitten siinä kelaustuolissa istumaan ja, mitkä on etäisyydet. Siinä on ihan hirveästi asioita, mutta tietenkin, jos ihan niin kuin tämmöinen penkkiurheilija kelausta katsoo, niin niitä voi olla kuitenkin vaikea niitä eroja välillä ehkä huomata, koska totta kai huippu-urheilijoista on kyse ja he ovat maailman parhaita teknisesti siinä lajissaan, niin se näyttää niin helpolta ja sujuvalta oli sitten luokka mikä tahansa.

Ilkka Palomäki: Sä olet ollut kohta vuosikymmenen siellä maailman huipulla sun lajissa. Olet voittanut muun muassa kolme maailmanmestaruutta ja voi sanoa, että kuulut luokkasi ehdottomiin huippunimiin vuodesta toiseen, niin mitkä on sun kilpailuvalttisi?

Amanda Kotaja: Sanoisin, että mä olen ainakin nykyisin aika taitava kilpailija. Sytyn tosi hyvin kisoissa, että on urheilijoita, jotka tekevät vaikka treeneissä kaikista parhaimmat tuloksensa, mutta ei sitten jostain syystä saakaan niitä kisoissa samoja tuloksia esille, niin mä olen aina semmoinen kisoissa suoritan paremmin kuin treeneissä. Koen, että mun pääkoppa ainakin näinä päivinä on aika vahva ja itseluottamusta on myös paljon, joka on plussaa, että mä tiedän, mitä mä teen ja voin luottaa siihen.

Ilkka Palomäki: Millaiset fyysiset ominaisuudet tulee huippukelaajalla olla pikamatkoilla? Sullakin esimerkiksi 100 metriä on ollut se paras matka urasi aikana, niin millaisia fyysisiä ominaisuuksia se oikeastaan vaatii?

Amanda Kotaja: Räjähtävyys ja nopeus on totta kai sadalla metrillä isossa roolissa ja olen aina ollut hyvä lähtijä, joka on ollut mun etuni sadalla metrillä ja täytyy sanoa, että hyvällä lähdöllä on kyllä monet kilpailut pelastettu, että mun hankaluus on ollut oikeastaan varmaan mun koko urani ajan se huippunopeuden saaminen. Kun mun kisoja katsoo, niin lähden siitä viivalta aika rivakasti. Saan vähän ehkä eroa muihin, mutta sitten ne muut tytöt vyöryy sieltä mun takaa sillä huippuvauhdilla. Se on sitten ihan kiikun kaakun, että miten siinä käy välillä, mutta sekin alkaa nyt sieltä pikku hiljaa paranemaan se loppu, mutta kyllä niin kuin lähdöllä on iso merkitys.

Ilkka Palomäki: No kuinka paljon esimerkiksi sun tapauksessa sillä on tekemistä genetiikan kanssa ja kuinka paljon se on ikään kuin harjoittelun tulosta tuommoinen räjähtävyys ja nopea lähteminen, mitkä sun vahvuuksia on?

Amanda Kotaja: Kyllä mä sanoisin, että mulla on luontaisesti kyllä nopeita soluja enemmän kuin niitä hitaan puoleisia. Mä en ole yhtään kestävyystyyppi. Et sä nyt pelkillä luontaisilla nopeilla soluilla pärjää, että kyllähän sitä pitää koko aika harjoittaa ja kehittyä siinä, että ehkä harjoittelukin on ollut oikeanlaista ja näin, mutta kyllä sanoisin, että kyllä mä luontaisesti olen jo enemmän pikamatkan tyyppi kuin kestävyys.

Ilkka Palomäki: Kuinka paljon, jos nyt miettii, vaikka satasen kelausta, niin kuinka paljon sen harjoittelussa on erilaisia suuntauksia pyörätuolikelauksessa ja kuinka paljon painotuseroja harjoittelun sisällöissä?

Amanda Kotaja: Tosi paljon. Kaikissa varmasti urheilulajeissa, niin väyliä huippusuoritukseen, maailmanmestaruuteen, on yhtä monta kuin urheilijaakin. Ei ole mitään tiettyä kaavaa, millä pitää mennä, jotta takuuvarmasti olet maailmanmestari, ei tietenkään. Tällä hetkellä voin sanoa treenaavani varmasti tosi eri tavalla kuin moni muu kelaaja. Mun ehkä rytmitys ja kaikki tämmöinen on vähän erilaista, mutta se tuottaa tulosta, niin ei se silloin mun mielestä ole väärin.

Ilkka Palomäki: Niin, se sopii sulle.

Amanda Kotaja: Kyllä.

Ilkka Palomäki: Nykyään sua valmentaa fysiikkavalmentajana tunnettu Jussi-Pekka Kurtti, niin miten hän on muuttanut sun harjoittelua?

Amanda Kotaja: Ihan hirveästi. Kyllä se meni aika lailla – ei nyt ylösalaisin – mutta siis todella paljon kyllä muuttui. Jussi tuli ensin mun fysiikkavalmentajaksi ja oli ajatus, että hankkisin siihen sitten vielä toiseksi valmentajaksi lajivalmentajan, koska Jussilla ei ollut mitään kokemusta lajista. Siinä kävi sitten niin, että Jussi otti myös roolin siitä lajipuolesta. Yhdessä ollaan opeteltu, miten treenataan ja millainen se mun laji on ja paneuduttu siihen vielä enemmän, että koska Jussila ei tosiaan ollut mitään hajua tai kokemusta, mutta hänellä on halu oppia ja sitten semmoinen ymmärrys biomekaniikasta, mikä on tärkeää, niin tulos on ollut kyllä hyvää. Me ollaan keskitytty paljon voimaan. Mulle on tullut aika paljon voimaa lisää ja kelauspuolella sitten on tullut vähän tuota nopeuskestävyyttä lisää, joka ehkä toivottavasti sitten auttaa siihen mun loppuosaan, että jaksan kelata sen sata metriä ihan kokonaan.

Ilkka Palomäki: Mä kuulin, että olette tehneet myös lajianalyysiä ikään kuin pohjaksi tälle treenaamiselle, niin onko sieltä noussut jotain uusia asioita, mitä et ehkä aiemmin ollut osannut ajatella?

Amanda Kotaja: Joo, ollaan keskitytty myös siihen tai vähän tavallaan pilkottu sitä kelausta osiin ja yritetty ymmärtää, että mitä siinä mun kelauksessa tapahtuu ja, mitkä siinä on hyvä ja, mitkä ehkä sellaista, mitä pitäisi vielä petrata. Tämän harjoituskauden sekä nyt tällä viikollakin ollaan paljon paneuduttu noin 15 metristä 25 metriin olevaan osioon eli kymmeneen metriin, joka sadalla metrillä kuulostaa silleen ehkä vähän silleen, että semmoinen pieni kymmenen metrin osio, että mitä siinä nyt voi tehdä? Mutta mut on tosiaan tunnettu hyvänä lähtijänä ja mä siitä viivalta pääsinkin hyvin, mutta sitten mulle tulee joku semmoinen pieni suvantovaihe siinä ihan ensimmäisten työntöjen jälkeen ennen kuin pääsen taas jotenkin vauhtiin, niin sitä ollaan yritetty purkaa ja paneutua ja miettiä, että millaisia harjoitteita sen parantamiseksi voitaisiin tehdä. Huonohan se ei missään tapauksessa ole, mutta nyt puhutaan niin oikeasti niistä sadasosista, mitkä kaikki mä haluan itselleni sieltä, niin myöskin niihin muutamiin metreihin on kiinnitettävä huomioon siellä keskellä matkaa.

Ilkka Palomäki: Sä aloitit siis kelauksen vuonna 2008 ja jo vuonna 2012 saavutit EM-kultaa ja olit myös Lontoon paralympialaisissa mukana ja myös neljäs siellä eli sijoituit jo aika komeasti. Sä olit silloin 17-vuotias vasta, niin mihin oikeastaan noin nopea kehitys perustui siinä vaiheessa?

Amanda Kotaja: Kyllä mä sitä mietin vähän itsekin ja ihmettelin, että miten kaikki tapahtui jotenkin niin nopeasti. Mähän siis tein myöskin silloin Lontoossa uuden Euroopan ennätyksen ja siellä myöskin sain kyllä sellaisia tuloksia, mitä en olisi ikipäivänä uskonut tekeväni. Siinä vaiheessa uskon, että tietenkin olin oikeasti kyllä treenannut hyvin ja kovaa ja nuorena kehitys on usein aika semmoista noususuuntaista. Tavallaan, kun rakennetaan sitä perusjuttua vielä siinä vaiheessa, niin ei ole ehkä niin tarkkaa, että mitä tekee tavallaan. Silloin ei välttämättä paneuduta siihen muutamaan metriin, vaan saadaan se kokonaisuus hallintaan ennen kuin päästään tämmöisiin pieniin juttuihin, mutta myöskin se ehkä, mikä oli mun vahvuus tuossa vaiheessa uraa, niin oli ensinnäkin se kelauksesta ja urheilusta todella nauttiminen. Mulla ei ollut minkäänlaisia paineita. Mä olin vaan ihan fiiliksissä kaikesta ja vähän semmoinen nuoruuden semmoinen jossain vaaleanpunaisessa pilvessä oleilu, niin oli ehkä semmoinen, että mä en tavallaan edes ymmärtänyt urheilun kovaa puolta ja maailmaa siitä, että mä elelin aika semmoisten vaaleanpunaisten urheilulasien läpi siinä vaiheessa, joka ehkä oli siinä vaiheessa mun vahvuus.

Ilkka Palomäki: No, seuraavalla olympiadilla tuli ensin kaksi kertaa MM-hopeaa Lyonista 2013 ja sitten 2015 Dohasta 100 metrin hopea ja 200 metrillä urasi uransa ensimmäinen maailmanmestaruus, niin millaista aikaa tuommoinen kuitenkin aika suoraviivainen kehitys sinne maailman ihan huipulle oli?

Amanda Kotaja: Kyllähän siellä aika kovaa mentiin koko ajan ja nyt, kun mietin niitä aikoja, mulla oli kuitenkin lukio vielä tuolloin kesken ja olin muuttanut yksin asumaan suureen kaupunkiin maalta ja sitten kasvoin siinä sitten huippu-urheilijaksi samalla ja tuli menestystä ja kaikkea, niin kyllä mä nyt mietin, että miten ihmeessä olen jaksanut sitä arkea. Jotenkin se vain onnistui. Olihan se totta kai aika rankkaakin ajoittain, mutta se urheilu oli jotenkin niin iso asia mulle, että kyllä siihen kaiken halusin laittaa ja tosiaan, että se kaikki menestys on tullut niin nopeasti mulla, niin ehkä mulla on jotain semmoista lahjakkuutta sitten siihen pikamatkaan. Kropaltani mä en oo mikään ihanteellinen kelaaja. Mulla on jyrkkä skolioosi, jota oikeastaan juuri kellään muulla mun luokassa ei ole. Se asettaa totta kai aika paljon sitten mulle haasteita sen suhteen, että saan kelauksen tasapainoiseksi ja lihakset tasapainoon ja näin. En ole antanut sen kyllä häiritä, että tehnyt vaan paljon töitä.

Ilkka Palomäki: Tuommoinen menestys siinä olympiadilla ja Rion paralympialaisissa tuli kuudes sija, joka ei ole ehkä linjassa ihan sen muun menestyksen kanssa sen olympiadin aikana, niin oliko se kova paikka sulle?

Amanda Kotaja: Oli. Se oli siis ihan hirveää. Musta tuntui, että mun koko maailma murtuu siinä, että kaikki oli ollut jotenkin niin nousukiitoa siinä vaiheessa vuotta. Reilua vuotta ennen Rioa, niin mä olin tehnyt maailmanennätyksen ja kaikki oli sujunut niin hyvin. Totta kai oli ollut vaikeita hetkiä niin kuin kaikilla on, mutta tuloskehitys oli ollut kuitenkin niin nousujohteista ja varmaa, että Rio on mun tähtihetkeni ja kaikkea, mutta se ei sitten mennytkään yhtään niin kuin olin ajatellut ja se oli siis todella iso pettymys. Nyt jälkeenpäin mietittynä, niin se oli tosi hyvä, että se tapahtui, koska opin siitä ihan hirveästi. Mun mielestä pitää oppia häviämään ennen kuin voi oppia voittamaan ja mulla se oli ehkä mennyt, että olin aika lailla singahtanut sinne ihan niin kuin ensimmäisille tai niin kuin podium-paikoille, niin mä en tavallaan ollut ehkä oppinut semmoista häviämistä vielä siinä vaiheessa. Muistan, että siinä oli vuosia jolloin… Vaikka Doha 2015. Totta kai mä lähdin sataselta hakemaan mestaruutta, koska olin sinä kesänä tehnyt myös maailmanennätyksen ja voitin hopeaa, mutta mulle se oli siis todella iso tappio ja häviö se hopea, niin ehkä se nälkä oli kasvanut vähän liian suureksi ja aina oli ainoastaan se kulta, mikä kelpasi. Mulle ei kelvannut ikinä mikään muu. Jos mä sain jotain muuta, niin se oli mennyt huonosti. Niin kyllä toi Rio opetti sen mulle, että mä voin olla myös tyytyväinen johonkin muuhun kuin siihen kultaan, että se oli erittäin hyvä, että se tuli, vaikka se oli raskasta.

Ilkka Palomäki: Millainen prosessi se oppiminen oli? Voisin kuvitella, että se ei ihan niin kuin tälleen tullut?

Amanda Kotaja: Ei tullut ihan muutamissa viikoissa, että kyllä se ihan niin kuin – mitä mä sanoisin? Pari vuotta varmaan kesti se prosessi alkaen sitten ei edes ihan heti siitä Riosta, vaan totta kai vasta sen jälkeen, kun siitä isosta pettymyksestä oli päässyt yli. Joo, kyllä se aikaa vei, mutta se oli niin kuin urani jatkon kannalta ja uskon, että mun urani jatkomenestyksen kannalta, niin ihan todella tärkeää.

Ilkka Palomäki: Millä tavalla se on muuttanut esimerkiksi sun suhtautumista urheilemiseen tai ihan siihen arkielämiseen?

Amanda Kotaja: Tällä hetkellä mä voin sanoa, että nautin erittäin paljon urheilusta huolimatta siitä… Totta kai, siis edelleen mä haluan voittaa. Ihan hassua olisi sanoa, että ei ole enää niin väliä, että voitanko vai en. Totta kai mä haluan voittaa, mutta nautin niin paljon siitä tekemisestä, mitä saan tehdä myös ilman sitä, että mä aina voittaisin, niin se on ehkä se suurin ja se, että pystyn olemaan myös tyytyväinen mun suorituksiin ilman sitä kultaista mitalia kaulassa. Jotenkin ehkä vähän semmoista armollisuutta itseään kohtaan ja se on ehkä suurin, että urheilu on kuitenkin vain urheilua, että mulla on elämässä paljon muutakin kuin se urheilu ja se ei ole yhdestä kisasta kiinni se mun koko elämäni. Muistan siellä Riossa sen pettymyksen jälkeen, niin ihan sama, mitä kukin sanoi mulle sitten kisan jälkeen, niin mähän siis aloin itkemään aina ja mulla oli kauhean ahdistunut olo siitä, että okei, kaikki ajattelee, että mä olen ihan täysluuseri, kun en nyt saanutkaan mitalia, koska sitä multa odotettiin sieltä, niin ymmärtänyt myös sen, että ei kukaan ajattele, että olisin jotenkin huono ihminen, kun mä en suoriudukaan niin kuin multa on odotettu tai olen itse odottanut, niin se, että olen ihan sama Amanda kaikille läheisille ja näin. Oli mulla sitä kultamitalia kaulassa tai ei.

Ilkka Palomäki: Se on arvokas oppi ihan varmasti. Siitä huolimatta sitä menestystä on tullut tai ehkä sen ansiostakin menestystä on tullut. Eli tällä Rion jälkeisellä ajalla sä olet Lontoossa ja Dubaissa voittanut 100 metrin maailmanmestaruudet siinä välissä, EM-kultaa. Viime kesänä parhaimmillaan 15,88, mikä oli paras aikasi tähän mennessä sen ennätysvuoden 2015 jälkeen, niin millainen maku oikeastaan tästä ajasta Rion ja Tokion välissä on tässä vaiheessa jäänyt sulle?

Amanda Kotaja: On ollut paljon erilaisia vaiheita. 2017 vuosi ehkä vielä meni vähän siinä Rion jälkimainingeissa ja vaikka se kausi päättyikin maailmanmestaruuteen, niin se oli hirmu vaikea kausi mulle ja 2018 sekään ei ollut; sieltä tuli EU-kulta 2018. Sekin oli vielä silleen, että vähän ehkä näkyi valoa tunnelin päässä, mutta jotenkin ei ihan saanut itsestään irti, niin kyllä se nyt niin kuin nämä muutamat pari-kolme vuotta, mitä tässä nyt on ollut, niin on ollut ihan mun urani parhaimpia. Nyt on erittäin ihanaa urheilla.

Ilkka Palomäki: Kyllä, se on kiva kuulla. Tätä haastattelua varten juttelin Mika Vakkurin kanssa, joka on huippu-urheiluyksikössä paraolympialajien lajiryhmävastaava muun muassa yleisurheilussa ja hänellä toki taustaa on myös parayleisurheilusta aiemmin, niin hän kuvasi sua näin, että kaksi asiaa: ensinnäkin tosi positiivinen henkilö, vaikka on ollut matkan varrella ongelmia ja vaivoja. Toiseksi äärettömän hyvä kilpailija, jolla pysyy fokus kasassa kilpailutilanteessa. Tuon jälkimmäisen puolen sä nostit itsekin esiin, mutta miten hyvin tunnistat tuosta luonnehdinnasta itsesi?

Amanda Kotaja: Tunnistan itseni tuosta, että on paljon hankaluuksia ollut vuosien varrella ja tälläkin kaudella toi leikkaus ja näin, mutta ehkä mun suhtautuminen ylipäätään elämään on, että haluan hakea aina niitä positiivisia asioita ja tietysti se ehkä voi näyttäytyä muille, että olisin aina tosi iloinen ja aina kaikki menee tosi hyvin. Mun on ehkä vieraille – totta kai läheisimmille näytän – mutta vieraille vaikea sitten vaikea ehkä näyttää niitä vaikeita hetkiä ja niitä vastoinkäymisiä, mitä siellä on. Mä olen kyllä sitä mieltä, että pääsen niistä vastoinkäymisistä aika nopeasti eteenpäin. Iloisella asenteella, positiivisella suhtautumisella asioihin, niin mun mielestä ehkä pääsee pidemmälle tai ainakin mä pääsen elämässäni varmasti pidemmälle kuin semmoisella ainaisella murehtimisella tai negatiivisella otteella.

Ilkka Palomäki: Joukkuepeleissä puhutaan usein tämmöisistä pukukoppipelaajista eli sellaisista pelaajista, joilla on sen koko joukkueen fiilistä kohottava vaikutus ja kuulin, että sä oot vähän tämmöinen ilopilleri, joka pitää ryhmähenkeä koholla kisareissuilla ja jakaa iloa ympärilleen, niin mistä se sun tapauksessa kumpuaa?

Amanda Kotaja: Se tulee jostain tosi syvältä se kaikki ilo. Olen kyllä aina ollut tosi iloinen, nauravainen, ihminen. Enhän mä mieti sitä, että nyt olen iloinen, vaan se vaan jotenkin tulee ja ihan kiva kuulla, että on meidän porukassa semmoinen, joka ilostuttaa. Syvältä se tulee. Se on todellakin osa minua.

Ilkka Palomäki: Tokiossa olisi tuommoiset yhdet kisat: loppukesästä semmoiset paralympialaiset, niin oletko valmis paitsi menestymään siellä tai tekemään parhaan suorituksen, niin myös levittämään sitä iloa ympärillesi siellä?

Amanda Kotaja: Ehdottomasti olen valmis molempiin. Toivon, että pystyn tuomaan semmoista hyvää, ilosta ja semmoista positiivista meininkiä sinne meidän joukkueeseen. Totta kai toivon, että omat kisat menee mahdollisimman hyvin. Se, että tapahtui, mitä tapahtui, niin voisin tehdä sellaisen suorituksen, mihin mä olen itse tyytyväinen. Aika näyttää, miten mulle käy.

Ilkka Palomäki: Sä olet ollut, niin kuin sanottu maailman huipulla kohta vuosikymmenen, mutta se paralympiamitali vielä sinänsä puuttuu, niin miten iso maali tai tavoite sen asian korjaaminen tänä kesänä sulle on?

Amanda Kotaja: Onhan se ihan tosi, tosi iso, että tätä on odotettu kauan ja luulin, että Rio olisi ollut mun tähtihetkeni, mutta se päättyi pettymykseen. Kyllä niin kuin vielä enemmän jotenkin toivoisin, että nyt Tokiossa kaikki menisi hyvin ja se, että olen pystynyt ihan valtavan hienoihin suorituksiin, vaikka MM-kisa-areenalla, niin jotenkin mulla on sellainen olo, että miksi mä en pystyisi tekemään sitä myös paralympialaisissa.

Ilkka Palomäki: Sitä jäädään toivomaan. Oikein lämmin kiitos vierailusta Amanda Kotaja ja tsemppiä kohti Tokiota.

Amanda Kotaja: Kiitos paljon.

Ilkka Palomäki: Kiitss vielä Amanda Kotajalle vierailusta OlympiaCastissa ja tsemppiä tuohon paralympiakunnon hiomiseen kohti Tokion kisoja. Kiitos sulle myös kuuntelusta ja tästä kaudesta, sillä tämä oli viimeinen jakso ennen Tokion olympialaisia, mutta palaamme jälleen uusin aihein alkusyksystä eetteriin.