Jaa artikkeli Facebookissa Jaa artikkeli Twitterissä Jaa artikkeli LinkedInissä

Upea paluu maailman huipulle kahdeksan vuoden piinan jälkeen – OlympiaCastin vieraana Matti Mattsson

Ilkka Palomäki: Tervetuloa OlympiaCastin seuraan. Tämä on Suomen Olympiakomitean tuottama podcast-sarja, joka on käynnistynyt syksyllä 2018. Sisältöjemme kivijalkoina toimivat suomalaisen huippu-urheilun ilmiöiden, tarinoiden ja ihmisten esiin tuominen sekä suomalaisen liikunnan ja urheilun toinen iso valinta ja peruskivi eli seuratoiminta. Kesälläkin puskemme jaksuja ulos Tokion olympiakisoihin asti. Meidät löydät yleisimmiltä podcastin tarjoajilta ja tänään isäntänä toimii Ilkka Palomäki.

Ilkka Palomäki: Tänään OlympiaCastin vieraana on Matti Mattsson. 27-vuotias porilainen sykähdytti suomalaista urheiluvaikeaa jo 19-vuotiaana ottamalla 200 metrin rintauinnista MM-pronssia vuonna 2013. Siihen pisteeseen huipentui Mattssonin ensimmäinen uravaihe, joka oli aika suoraviivaista ja jatkuvaa nousua. Tuon MM-mitalin jälkeen meni kahdeksan vuotta ennen kuin Mattsson paransi ennätystään. Tokiossa jo kolmansissa olympialaisissaan esiintyvän Mattssonin ura on ollut täynnä mahtavia nousuja ja toisaalta myös vähän apeampia laskuja. Nyt Mattson on kuitenkin elämänsä kunnossa ja paluu arvokisamitalistiksi oli lähellä jo toukokuussa Budapestin EM-kisoissa, missä Mattsson sijoittui neljänneksi 200 metrin rintauinnissa. Tänä keväänä ja alkukesänä ennätyksiä on syntynyt käytännössä aina, kun Mattsson on kastautunut.

Ilkka Palomäki: Tervetuloa OlympiaCastin vieraaksi uimari Matti Mattsson.

Matti Mattsson: Kiitos paljon.

Ilkka Palomäki: Jos lähdetään tästä hetkestä liikkeelle, niin sä olet parannellut jo useaan otteeseen Suomen ennätystäsi tämän kevään aikana ja kesän aikana sekä satasella että 200 metrillä rintauinnissa, niin avaa vähän laveasti ensin, että millaisia juttuja tuon vireen taustalta löytyy?

Matti Mattsson: No, kyllä siinä on varmasti monia tekijöitä, jotka on tehnyt sen parannuksen siihen, että varmasti se yksi pitkäaikainen vaikutus on ollut se, että sai sen ruokavalion onnistumaan, että kun todettiin se keliakia kello 2019, niin sen jälkeen alkoi keho voimaan paremmin, mutta totta kai ollaan viimeisen vuoden aikana saatu monta eri osa-aluetta kehitettyä äärimmäisen paljon. Varsinkin yksittäiset on läpivedon nopeaus ja pituus ja vauhtikestävyys ja ylipäätänsä se vauhtia, että ollaan saatu sitä paljon kovemmaksi.

Ilkka Palomäki: Tuota viittasit tuohon ruokavalioon, niin missä sen konkreettisesti huomaa sen vaikutuksen?

Matti Mattsson: Varmaan ehkä isoiten huomaa siinä, että ne ruoka-aineet nyt imeytyy paremmin, että jaksaa harjoitella äärimmäisen paljon paremmin, että monta vuotta sitä etsittiin sitä, mikä se voi olla ja sitten vähän niin kuin oppi elämään sen asian kanssa. Onneksi vihdoin pääsin tutkimuksiin ja saatiin se sitten selville, että hyvä näin.

Ilkka Palomäki: Niin voisi kuvitella, että se vaikuttaa aika moneen asiaan, kun rupeaa ravinto imeytymään.

Matti Mattsson: No, kyllä se vaikuttaa jaksamiseen ja totta kai jaksoi ennenkin, mutta se, että kyllä mä uskon, että siitä on ollut äärimmäisen kova ja hyvä hyöty siitä, että keho voi paremmin. Kyllähän se varmasti osa-asia sitä, kun silloin aikoinaan oli painettua – niin kuin kehon paino oli paljon enemmän, mitä nyt. Just joku päivä kävin vaa’alla, niin se oli sen 93,5 kilogrammaa ja parhaimmillaan se oli sen 113 kiloa, että se parikymmentä kiloa siitä on nyt tippunut ja kyllä mä näen, että se osoittaa sitä, että vaikka  ennenkin on syönyt terveellisesti, mutta joku ei vaivautunut ja se homma ei toiminut silloin, niin nyt on hyvä olo kropassa.

Ilkka Palomäki: Niin on vähän vähemmän liikuteltavaa siellä vedessä.

Matti Mattsson: Joo, kyllä ja ei läski ei värähtele niin paljon.

Ilkka Palomäki: Joo, tuota ennen tätä kevättä sä odottelit ennätysparannuksia kahdeksan pitkää vuotta esimerkiksi 200 metrin rintauinnissa. Nyt, kun mietit jälkikäteen, niin millainen möykky se on ollut ja miten palkitsevaa se ennätystehtailu nyt on ollut, kun siihen oot päässyt taas kiinni?

Matti Mattsson: No, kyllähän se on ollut äärimmäisen hienoa. Totta kai itse uskoo aina, että se paras uinti on tulossa vielä. Moni matkoja tässä lyhyellä radalla oon saanut parannettua satasella ja kahdellasataa lyhkäisellä, mutta se 200 metrin päämatka tuolla pitkällä radalla, niin se oli kyllä aika iso peikko kyllä selässä, että se melkein kahdeksan vuotta siihen meni. Moni viisaampi olisi varmasti lopettanut jo aikapäiviä ennen, mutta mä luotin omaan tekemiseen ja vihdoin se tuli. Kyllä se niin kuin, kun siellä Helsinkiin Swim Meetissä pystyi sen rikkomaan ja näki taululla ajan, niin kyllähän siinä oli onnelliset hetket.

Ilkka Palomäki: Kuvaile, miltä oikeastaan rintauinti tuntuu silloin, kun ui kovempaa kuin koskaan aikaisemmin?

Matti Mattsson: Se tuntuu semmoiselta uskomattoman pehmeältä. Veto oli kiinni. Yhtään ei painanut mikään, että pystyi vaan kiristämään loppua kohti ja homma pysyi koko matkan kasassa. Silloin kyseisessä Helsinki Swim Meetissä, kun aamun alkuerä oli vähän semmoinen, että ui niin hiljaa, kun pystyi uimaan. Sitten aamulla tuli 2.15 kaksisataa rintaa ja sitten ajatteli, että mä oon tyytyväinen, jos se tulee 2.10, että sitten ollaan sopivassa ajassa kohti kesää. Lähdin siitä sitten ihan reipasta vauhtia, että siinä oli hyvät kilpakumppanit, Marco Koch ja yksi Itävallan poika siinä, niin oli hyvä päästä kilpailemaan heitä vastaan ja siinä sitten katsoi, että kun tiesin, että Koch on uinut jo monta kertaa tänä vuonna 2.10 sadanviidenkympin käännöksessä näin, että se tulee vielä perässä, niin sitten mä ajattelin, että jos nyt pysyy kasassa loppuun saakka, niin tää homma on hyvä. Kyllähän se uinti vaan tuntuu semmoiselta maagiselta.

Ilkka Palomäki: Varmasti jokainen uintitaitoinen suurin piirtein tietää, mitä pinnalla pysyminen rintaa uimalla vaatii, mutta kun puhutaan maailman huippuvauhdista, niin avaa vähän, että mitä siellä vedessä tapahtuu ja mistä ne erot tulee sitten, kun mennään ihan sinne huipputasolle?

Matti Mattsson: Kyllähän se varmaan… Mitkähän niitä suurimpia eroja? Varmasti vetopituus on yksi isoimpia eroja ja sitten se vetomäärä. Nykyrintauinti on paljon siihen, mitä hallitseva 100 metrin maailman ennätysmies Adam Peaty tekee semmoista hyvinkin kovafrekvenssistä uintia, mikä sitten taas on täysin erilaista kuin oma rintauinti, että itse tykkään liuttaa pitkään ja hakea niin kuin syvältä sitä vetoa. On siinä yön ja päivän ero siinä mökkisammakossa ja kilparintauinnissa.

Ilkka Palomäki: Avaa vielä vähän, millaisen harjoittelun seurauksena se kilpailuvauhti syntyy. Eli mitä kaikkea esimerkiksi sun harjoittelusi pitää sisällään ja missä suhteessa?

Matti Mattsson: Me ollaan pitkälti monia eri treenimetodeita Eetun kanssa käytetty ja silloin, kun Eetukin Poriin muutti, niin ensimmäiset kaksi vuotta treenttiin aamulla ja illalla, mutta nyt treenataan pelkästään oikeastaan aamuisin, että kerran päivässä on pelkästään uintia, että se on varmaan suurin osatekijä ja se muutti sen, että nyt, kun treenataan pelkästään kerran päivässä altaassa, niin se on aina lähestulkoon kovaa. Ei semmoista kelailua ja verryttelyä on hyvin vähän siinä ohjelmassa, että ollaan kehitetty sitä, että pystyttäisiin kuutena päivänä käymään altaassa, niin suurin piirtein neljänä-viitenä päivänä pystyttäisiin uimaan sitä maksimaalista vauhtia ja kehittämään niitä sarjoja, että tässä niin kuin viimeisen vuoden aikana lähdettiin rakentamaan sillain, että eka lähdettiin rakentamaan 25 metrin sarjoja, että uitiin riittävä määrä piikkejä, jotta se rupesi kehittymään ja sen jälkeen pikkuhiljaa hilattiin sitä ylöspäin, että sitten otettiin alkusarjassa lähdettiin uimaan piikkejä ja sen jälkeen vaihdettiin 35 metrisiin ja sitten, kun oli se taso saavutettu, niin sitten uitiin 35 metrisiä alkuun ja sen jälkeen siirryttiin 50 metrisiin ja sitä kautta yhä pidempään ja pyrkii siihen, että pystyy suorittamaan sen koko sarjan ilman, että se uinti hajoaa. Sitä tuli ihan liikaa tehtyä nuorena, että vedettiin vain niin kuin niin jumiin se uinti eikä se sitten seuraavina päivänä millään toiminut. Nyt pyritään jättämään semmoinen hyvä muistijälki siitä päivän harjoituksesta, jotta se uinti lähtee seuraavana päivänä taas kulkemaan oikein.

Ilkka Palomäki: Eli niin kuin oikeiden lyhyiden suoritusten kautta rakennetaan sitä kuntoa kohti sitä kilpailua?

Matti Mattsson: Kyllä, juu.

Ilkka Palomäki: Joo. Viittasit tuohon Peatyn nopeafrekvenssiseen uintiin, mutta kuinka paljon ylipäätään rintauinnissa on tämmöisiä koulukuntaeroja?

Matti Mattsson: No, kyllä niitä on nykyään jonkun verran. Kyllähän se 100 metriä, niin siellä tehdään paljon paljon kovemmalla frekvenssillä, mitä kahdella sataa, mutta se kahdellakin sataa se rupeaa menemään enemmän siihen, että siellä niin kuin jätkillä on kovempi frekvenssi paljon, mitä itsellä, mutta se sopii tietysti itselle parhaiten se semmoinen pitkä liuttelu, että jos uinnissa jaettaisiin tyylipisteitä, niin kyllä mä sanoisin, että mun uinti on kauniimpaa kuin Adam Peatyn uinti, mutta tietysti, kun tyylipisteitä ei anneta, niin se on se vauhti, mikä ratkaisee. Mutta joo, siis kyllä siinä on jonkun verran, että mulla on ehkä se mun liuttelutyyli, niin se on ehkä vähän semmoista niin sanotusti vanhanaikaista, mutta koen, että se sopii mulle, niin sillä mennään.

Ilkka Palomäki: Eli tuossa on ilmeisesti myös syy, minkä takia olet urallasi suhteellisesti menestynyt 200 metrin rintauinnissa paremmin?.

Matti Mattsson: No, kyllä joo. Se 200 metrin rintauinti sopii itselle paremmin ja totta kai se, että 50 metrin rintauinnissa ei oikein kerkiä lähtemään ja 100 metriäkin on vähän siinä ja siinä, että 200 metrillä se kestävyys on parempi ja sillä pystyy sen – varsinkin sen toinen satanen pitää pystyä kestämään se vauhti yllä, mutta se, että ei ole semmoista riittävää sprinttisolua itsessä vielä ainakaan, että voisi lähteä viidelle kympille vielä. Munkin 50 metrin ennätys on 100 metrin väliaika. Luulen, että jos lähdettäisiin suoraa uimaan vain viisikymppinen, niin se ei välttämättä tulisi niin kovaa, mitä se tulee sen satasen välillä. Sitä en tiedä mistä se johtuu. Näin se vain on ollut.

Ilkka Palomäki: Joo. Jos vielä noista koulukuntaeroista. Esimerkki sun kautta, eli sua valmensi Tomi Pystynen vuoteen 2016 asti. Sen jälkeen tuli Eetu Karvonen valmentajaksi, niin kuinka paljon sun arki muuttui silloin ja heijastuiko se muutoksena myös jollain tavalla myös tekniikkaan?

Matti Mattsson: Kyllä se siis iso muutos oli. Kovaa työtä tehtiin Tompan kanssa, mutta kyllähän siinä paljon tuli semmoista treenirytmiin ja metodeihin eroa, että Tompan kanssa painettiin sitä semmoista pitkää ja kovaa sarjaa niin sanotusti, että ne pahimmat pääsarjat, mitä silloin tuli uitua oli se 10 kertaa 300 metrin rintauinti tai 12 kertaa 200 metriä rintauintia. Niin en semmoista lähtisi enää tekemään. Ne toimi silloin siihen pisteeseen, mihin päästiin, mutta kyllä siinä on eroa, että nyt ollaan vaan kehitetty sitä, että vedetään sitä maksimaalista kisavauhtia niin sanotusti ja riittävästi, että ei vedetä pitkään ja hartaasti sitä rintauintia, vaan nyt tykitetään mahdollisimman paljon sitä kisavauhtista ja sitten opitaan sitä… Tänäänkin tuli viisikymppisiä uitua semmoinen kolmisenkymmentä suurin piirtein, että vaan lähdetään hahmottamaan sitä, että se ensimmäinen kahdeksan viisikymppistä on vähän niin kuin kahden sadan ensimmäiset viisikymppiset ja sitten sitä toista viisikymppistä viedään vaan eteenpäin sitä sarjaa, että pilkotaan se sarja käytännössä aina niin kuin kahden sadan rintauinniksi.

Ilkka Palomäki: No, jos lähdetään hetkeksi vähän kauempaa hakemaan vauhtia, niin sä olet syntyt lokakuussa 1993 täällä Porissa, missä nytkin ollaan, niin miten sä päädyit urheilijaksi ja vielä tarkemmin uimariksi?

Matti Mattsson: Niin, joo 1993 synnyttiin tähän Poriin – länsirannikon helmeen. Täällä on kesät ja talvet samanlaisia suurin piirtein, yhtä lämpimiä. Mutta joo, tosiaan uinti on kuulunut oikeastaan koko perheeseen jollakin tavalla. Isä aikoinaan sukelsi ja äiti pelasi uppopalloa ihan SM-tasolla silloin joskus 90-luvulla. Molemmat siskot, mulla on kaksi isosiskoa, niin molemmat sitten harrasti räpyläuintia että myös uintia, niin se sitten vei myös mut uimahallille. Siinä oli aika helppo lajivalinta sitten jatkaa sitä itsekin, että kun äiti meni omiin treeneihin, niin sitten mut ilmoitettiin Porin Uimaseuraan ja yhä edelleen edustan Porin Uimaseuraa, että 7-vuotiaana mä muistan, että mä olen ensimmäiset kilpailut käynyt vetämässä ja siitä se sitten on vaan jatkunut. Jalkapalloa pelasin Musan Salamassa pikkupoikana, mutta polvet ei oikein tykännyt siitä lajista. Siinä 13-14-vuotiaana, kun sen lopetti, niin myös osasi nähdä sen, että okei nyt mä en ole tässä niin hyvä, että mun kannattaisi jatkaa tätä. Sen jälkeen ruvettiin sitten tekemään pelkästään uintia.

Ilkka Palomäki: Veikö se uinti heti mennessään ja mikä siinä oli semmoinen, mikä imaisi mukanaan?

Matti Mattsson: En tiedä, mikä siinä sitten oikein oli, että kyllähän uinti on aika yksinäistä puurtamista, vaikka totta kai silloin oli ryhmä, missä treenasi ja niin poispäin, mutta eihän siellä altaassa paljon keskustella, että siellä vedetään se kahden tunnin treeni ja sitten lähdetään kotiin, mutta joku siinä vauhdissa kiehtoi, että sitä pystyi kehittämään sitä omaa vauhtia ja totta kai mulla tuli se semmoinen kehitys sillä tavalla, että mä olin 13-vuotias, kun mä voitin ensimmäisen kerran ikäkausimestaruuden. Se oli varmaan semmoinen, mikä teki vaan lisää intoa siihen uintii, että kykeni huomaamaan, että okei nyt tästä vois tullakin jotain. Silloinen valmentaja Heli Paalosalon kanssa ruvettiin tekemään sitä rintauintia ja tosiaan silloin 2007 se on sitten taitanut olla, kun mä olen voittanut sen ensimmäisen ikäkausimestaruuden. Siitä lähtien ollaan uitu pelkästään pitkälti rintauintia. Äiti sanoi aikoinaan, kun mä sitä lajivaihtoehtoa, että mitä lajia lähtisi uintityyleistä kehittämään, niin mä muistan, että äiti on sanonut, että älä ui vaparia, kun kaikki ui vaparia, että ui jotain muuta.

Ilkka Palomäki: Okei.

Matti Mattsson: Ja siitä se sitten varmaan. En tiedä mistä lähti, että siitä sitten varmaan.

Ilkka Palomäki: Niin, eli semmoinen vähän vastavirtaan uiminen tavallaan?

Matti Mattsson: Vähän käytännössä joo.

Ilkka Palomäki: Joo. Jos sä mietit uintia ja peilaat sitä vähän sun luonteeseen, niin onko uinnissa jotain, mikä sopii erityisesti sun luonteelle?

Matti Mattsson: No, kyllähän mä tämmöinen yksinäinen susi käytännössä olen. Monta vuotta, et vaikka nyt on osittain semmoinen ryhmä, jonka kanssa treenailee tuossa, mutta käytännössä kuitenkin treenit, omat sarjat, on aina. Jotenkin se sopii omaan luonteeseen, että en kykenisi, että sen verran – en tiedä onko siinä sitten kasvanut sellaiseksi itsekkääksi – mutta se, etten kykenisi olemaan missään jalkapallojoukkueessa tai jääkiekkojoukkueessa. Se on tietysti se koko joukkue, mikä täytyy ottaa huomioon, mutta nyt ei tarvitse muuta kuin ottaa itsensä huomioon. Totta kai, siinä on se raadollinen puoli, että jos tulee tappio, niin ei tarvitse katsoa kuin omaa naamaa peilistä, mutta se on tämä. En mä tiedä, se on mua aina houkuttanut se itsensä kehittäminen ja sitten jotenkin on sopinut se yksinlaji itselleen niin kuin sen enempää en ole pohtinut.

Ilkka Palomäki: Jos katsoo, tuossa puhuttiin jo vastavirtaan uimisesta, niin, jos katsoo Suomen nykyhuippuja, vaikkapa Fanni Teijonsalo, Ari-Pekka Liukkonen, Ida Hulkko, Mimosa Jallow, heillä on oikeastaan kaikilla vahvuudet hyvinkin lyhyillä matkoilla eli he ovat sprinttereitä. Sulla taas ihan toisin päin, niin tietenkin vähän viittasitkin jo ehkä tuohon geeniperimään sun muuta, mutta miten sä oot pidempien matkojen pariin päätynyt?

Matti Mattsson: Mä en tiedä, jotenkin sitten varmaan ajatteli sitä… Niin en koskaan pohtinut, että mikä sitten on vienyt itsensä siihen, että jotenkin nuorena poikana vaan, että se 200 metrin rintauinti oli heti se, että 2009 nuorten olympiafestivaaleilla olin toi… Miten päin se meni. No kuitenkin sieltä tuli hopeaa 200 metrin rintauinnissa. Jotenkin aina sekoittuu ne kisat, mutta jotenkin silloin muistan, kun mä uin 2.18 silloin 16-vuotiaana ja pidin sitä äärimmäisen kovana, kun toimittaja soitti minulle ja sanoi, että tämä oli kaikkien aikojen viidenneksi kovin aika suomalaisista. Musta se oli äärimmäisen kova juttu, että kykeni viidenneksi kovimpaan aikaan silloin ja jotenkin se semmoinen siinä kuitenkin rupeaa maitohapot nousemaan. Totta kai, ne tulee sprinttimatkoillakin, mutta siinä 200 metrillä on paljon pidempi kisa, että totta sprinttimatkoilla on pieniä asioita, mitkä voi pieleen, jotka voi johtaa häviämiseen ja 200 metrillä ja pidemmillä matkoilla on enemmän niin sanotusti saumaa. Jos vaikka startti lähtee huonosti, niin se peli ei siltikään vielä menetetty, että 50 metrillä se äkkiä on sitten, jos se startti on vain kolme tai kaksi kymmenystä hitaampi, mitä muilla, niin kyllä se näkyy siellä lopputuloksessa. Totta kai, ne voi näkyä 200 metrilläkin, mutta sitten on saumat, että siitä voi silti saada kaverit kiinni. Ehkä se jotenkin semmoinen jollakin tavoin kestävyysurheilijaluonne on ollut sitten jo pikkupoikana. Kyllähän 200 metriä pystyy jo sanomaan kestävyysurheilumatkaksi, vaikka se ei kestä sitä kahta minuuttia kauempaa, mutta kyllä siinä jo riittävät maitohapot saa kehoon.

Ilkka Palomäki: Niin, jos miettii vaikka 50 metrin juoksua ja 200 metrin juoksua, niin kyllähän 50 metrin aika 200 metrin uinnissa on selkeästi isommat erot.

Matti Mattsson: On, kyllä.

Ilkka Palomäki: Joo. Otit itse esille tuon 2009. Voitit silloin SM-pronssia ja tosiaan hopeaa nuorten Euroopan olympiafestivaaleilla Tampereella. Sitä ennen nostit tämän 13-vuotiaana ikäkausimestaruuden esiin. Tämä 2009 oli ehkä semmoinen iso läpimurto tietyllä tavalla sulle, niin miten merkittäviä juttuja ne oikeastaan oli sulle siinä vaiheessa 15-vuotiaana?

Matti Mattsson: Kyllä ne oli älyttömän kovia juttuja. Silloin, kun mä olen ensimmäisen kerran astunut lukion ensimmäiselle, niin ensimmäinen koulupäivä, niin mä sain sieltä kukkapuskan just tästä kyseisestä Tampereen EYOF-mitalista, niin kyllä se on ollut semmoinen kova juttu, että saavutti jo niin nuorena jotain vähän isompaa ja näki, että tästä voi tulla jotakin. Tosiaan sitten 2009 jälkeen se kehitys oikeastaan lähti vielä kovempaan nousuun. Silloinhan oltiin uitu sitä 2.18 siihen 2009 vuoteen saakka, mutta sitten tuli siellä 2011 Serbiassa oli nuorten EM-kilpailut, joissa se pystyin rikkomaan Jarno Pihlavan Suomen ennätyksen ensimmäistä kertaa, että sitten kehitys, mikä tuli siitä 2009 vuodesta eli 2.18 uitiin silloin ja 2011. tultiin sitten 2.12 vai 2.11 ja risat, että kyllä siinä se kehitys oli äärimmäisen kova sen kahden vuoden aikana. Se oli totta kai iso merkitys sillä lukioajalla. Mä pystyin silloin lukioajan keskittymään pelkästään oikeastaan uintiin. Totta kai, pyrin hoitamaan sitä koulua siinä samalla, mutta olin ihan määrätietoinen, että menin aamulla aamutreeneihin ja sen jälkeen olin kaksi tuntia koulussa ja siitä sitten iltatreeneihin. Mua ei ikinä saatu mukaan mihinkään illanistujaisiin eikä mihinkään muihinkaan. Se oli niin määrätietoisesti päätetty, että tätä uintia tehdään ja sitä sykitään täysillä.

Ilkka Palomäki: Niin kuin sanoit, niin aika suoraviivaista kehitystä ja se vei sut myös 18-vuotiaana jo Lontoon olympialaisiin se kehitys vuonna 2012. Siinä tuli tosiaan nuorten EM-hopeaa sun muuta, niin millaisia vuosia noi oli sulle?

Matti Mattsson: Kyllähän ne oli älyttömän hienoja vuosia ja tottui ehkä vähän liikaa siihen näin jälkikäteen katsottuna, että kun tiesi, että kesällä tulee arvokilpailut, niin silloin tulee ennätys, koska niin oli tapahtunut monena vuotena putkeen jo. Se ei käynytkään sitten ihan sillä tavalla. Tällä tavalla jälkikäteen, niin hienoja vuosia, että sai sitä menestystä silloin ja tosiaan Lontoon olympialaiset oli ensimmäiset olympialaiset ja ennen Lontoon olympialaisia oli mun ensimmäiset aikuisten arvokilpailut oli Deprecenissä EM-uinnit toukokuussa, että Lontoon olympialaiset oli niin kuin toiset aikuisten arvokilpailut vasta, mihin itse osallistuin ja siellä Lontoossa olin 17:s. Siellä karsiuduin ensimmäisenä sitten ulos ulos välieristä, mutta olin itsekin ajatellut sen uran silloin jo 2010-2011 vuonna, että kohti Rioa mennään ja joka vuosi, kun ottaa sekunnin pois, niin sitten ruvetaan olemaan lähellä maailman ennätystä. Mä olin semmoisen hahmotelman itse tehnyt ja sitä lähdettiin silloin sen Serbian 2011 jälkeen rakentamaan, mutta se kehitys tulikin sen jälkeen aika paljon nopeammin.

Ilkka Palomäki: Muistan hyvin sen, kun sä uit Lontoossa ja tosiaan oli 17. Ensimmäisenä jäit välierien ulkopuolella. Tietysti moni varmaan muistaa sen rehvakkaan haastattelunkin uinnin jälkeen, kun julistit, että voitat Riossa olympiakultaa ja toi, mitä sanoit, että olit rakentanut sen suunnitelman sinne kohti Rioa hyvinkin loogisesti, että näinhän tämä menee, niin jos palaat noihin aikoihin, niin miltä se maailma oikeastaan silloin näytti sen ikäisen Matti Mattssonin silmin, jos peilaat nyt kaikkeen siihen kokemukseen ja tietämykseen, mitä Suomen sulla nykyään on?

Matti Mattsson: No, kyllähän siinä oli semmoinen… Olen aina tykännyt siitä, että kun lähdetään arvokilpailuihin, niin ei sinne lähde tekemään vaan omaa parasta, vaan kyllä sinne lähdetään tekemään sitä kunnon tulosta ja sitä, että mä olen aina vihannut sitä, kun suomalaiset sanoo, että kuinka moni on kisaturistina siellä, mutta sitä saa joka ikinen suomalainen lähteä kokeilemaan olympialaisiin pääsemistä. Suomessa on helpompaa päästä eduskuntaan kuin olympialaisiin. Mä oon aina sanonut sen määritelmän siihen, mutta kyllähän se… Millä tavalla sen sanoisi. Silloin tuli niin kuin tosi suoria asioita sanottua, että millä tavalla tästä eteenpäin, mutta totta kai, kun näki kultaisesti sen keskitien, kun silloin taisi maailman ennätys olla sen 2.07 ja risat. Mä uin silloin Lontoon olympialaisissa 2.11. Näin todella loogisesti, että neljä vuotta aikaa, joka vuosi sekunti pois. Tuli sitten totta kai sanottua se, että Riossa lähdetään hakemaan kultaa. Se oli semmoinen hetken – ei se välttämättä mikään mikään huuma ollut, mutta se oli oma tavoite ja kyllä pidin sitä kirkkaana silmissäni, että tähän kyetään. Totta kai siitä jonkun näköinen peikko tuli, mutta en mä kokenut, että se peikko tuli ihan vielä silloin selkään. Se oli enemmän semmoinen nuoruuden innostus, mikä sitä lajia kohtaan oli. Totta kai, se muutti sitä asiaa paljon se 2013 vuosi ja MM-pronssi, että jos tällä tavalla jälkikäteen haluaisi nähdä sitä asiaa, niin aika paljon helpompaa olisi ollut, mikäli olisi tuolla ollut, vaikka neljäs sillä MM-kisoissa. Totta kai, arvokisamitali on aina arvokisamitali, että kyllä siitä täytyy olla äärimmäisen onnellinen ja olen edelleen, mutta näin jälkikäteen, niin ois ollut aika helpompi uraa rakentaa, mikäli ois ollut vaikka nelonen tai vitonen. Kyllähän siinä kohtaa ne paineet tuli ehkä nuoren Matin puolesta vähän turhan koviksi. Silloin oli kaikennäköistä muuta siinä ympärillä sitten, mikä aiheutti ongelmia.

Ilkka Palomäki: Sulla on hieno kyky viedä koko ajan haastattelua siihen suuntaan, mihin minäkin olisin sitä viemässä seuraavaksi.

Matti Mattsson: Hyvä.

Ilkka Palomäki: Tosiaan se MM-pronssi. Se oli sykähdyttävä hetki silloin ja edelleen muistetaan. Sä olit silloinkin alle 20-vuotias eli 19-vuotias. Jos nyt unohdat oikeastaan kaiken vielä toistaiseksi, mitä äsken sanoit, niin jos sitä hetkenä muistelet, kun lyöt kädet kaakeliin ja toteat, että “oho pronssia tuli Suomen ennätysajalla” ja siinä vaiheessa lähti vielä vähän enemmän siitä ennätyksestä, kuin tuota olit laskenut sen sekunti per vuosi, mutta siinähän lähti yli kaksi sekuntia, jos laskee siitä Lontoosta sinne MM-kisoihin, niin millainen hetki se oli ja miten sä muistelet sitä nykyään ihan niin kuin hetkenä?

Matti Mattsson: No itse niitä kilpailuja ajatellen, jos ajattelee sitä kilpailusuoritusta ja niitä kilpailuita, niin mulla oli tavoitteena, että, kun Lontoossa karsiuduin ulos välieristä, niin siellä oli tavoite, että ollaan välierissä ja siellä välierissä pärjääminen, mutta sitten siinä palat loksahti äärimmäisen onnistuneesti paikalleen, joka suorituksensa ja sitten koitti se finaali-ilta ja silloin sitten ajattelin, että ei tässä ole mitään hävittävää. Nyt on saavutettu yli se, mitä itse oli lähtenyt hakemaan. En mä nyt tiedä osasinko mä silloin vielä edes kuvitella, että tässä nyt voi mitalin voittaa. Mä lähdin uimaan sitä omaa uintiani ja onneksi, tällä tavlla jälkikäteen, niin nykyään vanhemmiten on oppinut katsomaan, missä muut kilpakumppanit menee tai käännöksestä, että eihän sitä uinnin aikana pysty näkemään. Mutta se olenko mä 100 metrin kohdalla johdossa, niin sitä mä en osaa tai en muista ainakaan enää, mutta se, että 100 metrin väliaika oli reilu kymppä maailmanennätysajasta silloin vain jäljellä. Kyllähän se uinti kulki äärimmäisen hienosti silloin ja se, että läppäsi ne kädet seinään, niin kyllähän siitä sen jälkeen oli ralli valmis. Kyllähän se oli äärimmäisen hieno hetki. Hanna-Maria Seppälä vuonna 2003 teki kyseisessä Barcelonan illassa myös maailman mestaruuden, niin tuo 10 vuotta sen jälkeen saatiin suomalainen uinti takaisin maailman listalla. Kyllä se oli äärimmäisen hieno asia niin kuin jälkikäteen ajateltuna, mutta jollakin tavalla, jos nyt voittaisi mitalin, niin kyllä sitä varmasti osaisi ajatella hiukan miedommin itse niitä ajatuksia. Mutta totta kai, niistä täytyy nauttia. Onhan ne niin harvinaisia asioita suomalaisessa urheilussa kuitenkin.

Ilkka Palomäki: Mitä kaikkea se muutti silloin? Kun sanoit, että olisi ollut ehkä parempi, jos olisit ollut nelonen siinä kisassa niin kuin myöhempiä aikoja kohtaan, niin mitä tarkoitat sillä?

Matti Mattsson: Tarkoitan sitä sillä tavalla, että siitä olisi paljon helpompi ollut lähteä rakentamaan sitä kautta seuraavia kausia. Siinä oli kaikennäköistä. Pystysen kanssa oli vähän erimielisyyksiä monestakin eri asiasta ja ne sitten nivoutui isommiksi. Varmasti Tomppa on myös… Meillä ei sillä tavalla synkannut enää ne kemiat niin hyvin välttämättä sen jälkeen, että siinä oli niin kuin semmoisia minun ja valmentajan välisiä huonoja keskusteluvälejä ja niin poispäin. Totta kai, siinä oli jotenkin niin kuin media rupesi puskemaan niin tiukkaan kiinni, ettei silloin tainnut ymmärtää, että kieltäytyy edes puolesta, mihin suostui. Totta kai, sitten, kun kaikki repii joka suuntaan, niin sitten halusi tietysti antaa sitä. Kaikki julkisuus on hyväksi vai miten ne on aikoinaan sanonut. Mutta se, että olisi pystynyt vähä himmaamaan sitä hypetystä itse ja sitten tosiaan se 2013 mitalin jälkeen aika lailla sitten, kun rupesi treenikausi tulemaan, niin sitten mä mursin tuon peukaloni pyöräilyssä ja se toi tietysti… Mä aina ajattelin, ettei se ketään liikuta, että mä menen leikkaamaan peukaloni takaisin kasaan ja se olikin valtakunnan ykkösuutinen, niin sitten mä ajattelin, ettei tässä ole mitään järkeä tässä hommassa. Siitä sitten vaan jatkettiin sitä työtä kohti sitten sitä Rioo, mutta se varmasti niin kuin Tomppa tietää ja mä tiedän, että- kyllä siinä, kun ne henkilökemiat ei ollut enää sata-kymppi, mitä ne oli aikaisemmin, niin se aiheutti varmasti semmoista uimarin ja valmentajan välistä kränää siihen sitten paljonkin.

Ilkka Palomäki: Tuon vuoden jälkeen sulla meni tosiaan se melkein kahdeksan vuotta ennen kuin pystyit sitä ennätysaikaasi parantamaan, niin kertaa vähän, että millaisia vuosia nämä tässä välissä on ollut erittäin tavoitteelliselle huippu-urheilijalle, kun asiat ei ole mennyt ihan niin kuin silloin ajattelit?

Matti Mattsson: No, jos lyhyesti yrittää kerrata, niin 2014 oli EM:t Berliinissä. Totta kai, siellä oli sitten samat tavoitteet, että kyllähän siellä nyt mitalia lähdettiin hakemaan, kun edellisenäkin vuonna oli tullut MM:sta sitten. Silloin jo Euroopassa rintauintitaso oli äärettömän kova. Suurin osa rintauinnin huipuista tuli Euroopasta ja sitten se oma vuosi oli sen verran rikkonainen ollut, että huomasi ja tiesi jo ennen kilpailuita, että tämä ei tule menemään sillä tavalla kuin tässä toivottaisiin, että se menisi. Silloin oli jo sinä vuonna tullut sitä painoa lisää ja sitten rupesi otsikoissa olemaan kaikennäköistä siitä painokeskustelusta ja silloinen uinnin päävalmentajana, Bo Jacobsen, sanoi Iltalehdelle, että Matti on liian lihava ja kaikkea tämmöistä, mikä sitten itseä on totta kai jälkikäteen ihmetyttänyt, mutta niiden kanssa oli elettävä. Sitten 2014 vuosi saatiin pakettiin ja 2015 vuosi rupesi näyttämään pientä valomerkkiä parempaan suuntaan menemisestä ja silloin Kazanissa, olisinko ollut yhdeksäs. Olisiko viimeisenä tippunut sitten finaalista pois. Jotain siihen luokkaan, mutta kumminkin pääsin alle 2.10, että sillä tavalla alle sekunnin siitä omasta ennätyksestä, niin silloin ajatteli, että tästä voi vielä pystytään nousemaan siihen Rion olympiavuoteen, mutta sitten se oli niin hankalaa sitten se yhteistyö ja kemiat ei kohdannut, niin se oli semmoista väkisin vääntämistä molemmin puolin. Totta kai siinä tehtiin äärettömän kovaa duunia ja sillä mentiin, mitä oli ja totta kai meillä oli hankala se, että Tomppa asui eri kaupungissa kuin minä; ett mä treenasin Porissa ja Tomppa asui Turussa niinä vuosina, niin kyllähän hän joutui pitkiä matkoja kulkemaan kolme kertaa viikossa Poriin sitten. Turku-Pori väli on semmoinen 150 kilsaa, niin 300 kilsaa päivässä ja pari tuntia valmennusta, niin ei se kaikille ihmiselle se ei todellakaan sovi, mutta Tomppa tietysti teki sitä sitten, kun hänellä oli toinen seurasi Turussa, mitä valmensi silloin. Jos ajattelee jälkikäteen, niin toi onko Suomessa koulukuntaa, tämän tasoista huippu-urheilijaa, joka olisi treenannut melkein 70 prosenttia yksin ilman valmentajaa, niin mä luulen, ettei kovin montaa. Se oli meidän ainoa vaihtoehto, että me tehtiin se sillä tavalla. No, sitten tuli se Rion olympiavuosi ja siellä sitten meni miten meni, että yhden sijan sai nostettua siitä Lontoon 2012 olympialaisista, että siellä oli sitten kuudestoista, että ehkä siellä Rion välieräillassa, niin jos siellä olisi ollut joku luukku, mistä sukeltaa pois sieltä altaasta, niin olisin kyllä tehnyt sen. Mutta ei ollut, että sieltä täytyi sitten tulla median eteen. Kyllä se katkeruus, mikä sen kisan jälkeen, niin se oli kyllä niin kova, että onko ikinä ollut niin kova.

Ilkka Palomäki: Niin, jos miettii ihan saavutuksina esimerkiksi sitä vuotta 2016, niin EM-kisojen viitonen ja tosiaan olympiakisoissa välierissä. Nehän ei ole huonoja saavutuksia.

Matti Mattsson: Ei.

Ilkka Palomäki: Mutta ehkä se just se… Kuinka paljon sä koit sitä ikää kuin painetta siitä lupauksesta, mitä olit Lontoossa tehnyt ja sitten ehkä se odotusarvo, minkä varsinkin se MM-pronssi nostatti 2013?

Matti Mattsson: No, kyllä se varmasti teki yhä edelleen sitä, koska se muistettiin, koska mä sanoin sen niin suoraan silloin, niin sitten se muistutettiin. Sitten, kun Rion olympialaiset tuli, niin sitä sitten aika monesta tuutista sitten tuupattiin sitä, että Riossa kultaa, että miten nyt käy? Tuleeko se Rion kultamitali ja niin poispäin. Siitä on saanut kuunnella sitä kakkajauhantaa aika monesti sitten täällä Porissakin, kun semmoinen tuli luvattua ja niin poispäin, mutta niin kuin sanoin, niin mun mielestä, kun kisoihin lähdetään, niin lähdetään tekemään tulosta, ettei sinne kuulu lähteä nöyristelemään.

Ilkka Palomäki: Sä sanoit esimerkiksi Ylelle nyt tämän kevään EM-kisojen nelossijan jälkeen – ja itse asiassa sanoit tämänkin haastattelun alussa – että järkevämpi ihminen olisi ehkä lopettanut jo aikoja sitten, niin mitä kaikkea tällaisia sieltä löytyy ja mikä on ehkä semmoinen hetki, missä olet käynyt syvimmällä ja onko se lopettaminen ollut oikeasti lähellä jossain vaiheessa?

Matti Mattsson: No, en mä tiedä oonko mä sitä, siis totta kai se lopettaminen on varmasti ollut monta kertaa sillä tavalla just sen arvokisapettymyksen jälkeen, niin onhan se varmasti ollut monta kertaa lähellä ja varsinkin se Rio-vuosi oli semmoinen ajatus, että ihan oikeasti, että minkä takia tässä nyt kiusaa itseään, että siiinä oli käytännössä kolme vuotta jo silloin päätä hakattu seinään. Totta kai sitten myös 2017 vuosikin päättyi pettymykseen, niin kyllähän sitä tällä tavalla pohtii jälkikäteen, että kyllä siinä olisi ollut järkevämpää keskiö jotain muutakin rahan käyttöä kuin tuo. Mutta en mä tiedä, mä jotenkin itse nautin siitä, mutta kyllähän se monta kertaa se ajatus siitä oli ollut mielessä, että miksi tätä jatkaa. Silloinkin, kun treenattiin määrällisesti paljon enemmän, mitä nyt, että ne harjoitusmäärien tunnit, mitä siinä on ollut, niin kyllä mä joskus niistä pidin jonkin näköistä kirjaakin, mutta jos siinä painettiin käytännössä siitä syyskuun alusta sinne heinäkuun loppuun saakka tahdilla 11 uintia ja kolme punttia pelkästään jo niin kuin uintiharjoittelu plus kaikki muu härvääminen siihen lisäksi, niin kyllähän siinä ne määrä on ollut ihan levottomia silloin, että semmoinen neljä ja puoli tuntia päivässä, välillä viisi tuntia ja sitten yksi lepopäivä siihen. Kyllähän siinä tietää, että jotain on tehty, mutta jotenkin se oli sen aikainen kulttuuri, että tulos tehdään sillä työllä ja se tulos mitataan sillä, että kuinka paljon on tehnyt treenejä, mutta ei se mene aina ihan niin. Totta kai, kun vuosi 2016 olympialaiset saatiin päätökseen, niin rupesin pohtimaan sitä, että olisiko aika vaihtaa valmentajaa vai pistää uikkarit naulaan ja mä olin sitten jo aika monta vuotta sitten seurannut Karvosen Eetun tekemistä niin kun pelkästään kilpakumppanina ja hänen ajatusmaailmansa vaikutti jo nuorena poikana hyvinkin mielenkiintoiselta, että se tyyli millä tavalla Eetu tuli kilpailuihin, että muistan semmoisenkin, mä olen ollut alle 18-vuotias, kun Eetu on tullut SM-kilpailuihin calling-roomiin just ennen starttia ja kätellyt kaikkia ja sanonut, että hallitseva Suomen mestari. Elkeet, millä se silloin uinnin ajalla oli jo pelkästään uinnissa mukana, niin jotenkin halusin, että pystyisikö sen kanssa tekemään yhteistyötä ja oikeastaan siitä sitten, kun Tompan kanssa oltiin saatu hommat pakettiin ja kiitos ja näkemiin, niin sitten soitin Eetulle, että millä tavalla olisi, että lähdetkö Poriin ja se oli sillä yhdellä puhelinsoitolla selvä. Eetu oli sillon Arabiemiraattien päävalmentaja ja hän oli vuoden siellä kerinnyt olemaan ja pesti siellä sitten tuli päätökseen ja hän muutti Poriin. Mä olin 2016-2017 sen talven Santahaminassa urheilukoulussa. Sitten, kun se saatiin päätökseen, niin sitten pystyttiin alkamaan treenaamaan Eetun kanssa täyspäisesti tai täysipäiväisesti, millä tavalla se sanotaan? Ei se koskaan täyspäistä ollut se touhu.

Ilkka Palomäki: Lupaan, että kohta lopetan tämän vanhojen haavojen auki repimisen, mutta vielä on ehkä semmoinen kysymys, että kun sä olet ollut esimerkiksi sellaisen arvokisapettymyksen jälkeen syvissä vesissä, niin millaisin keinoin olet pystynyt itsesi kampeamaan sieltä ylös ja miten se prosessi on mennyt?

Matti Mattsson: Mitähän niitä kaikkia keinoja on ollut? Kyllä monta kertaa, että arvokisoista päässyt mökille suoraan, kun Helsinki-Vantaalta lähdetty, niin sieltä on sitten jollakin tavalla lähdetty mökille ja siellä sitten on pari viikkoa katsellut merta ja pohdiskellut asioita, niin aina se sitten ruvennut homma pikku hiljaa valaistumaan. Kyllä siinä on monta yötä valvottu arvokisojen jälkeen ja just sitten, kun kovia pettymyksiä on tullut. Itse, kun on tiennyt, että on kovassa kunnossa, mutta siltikään ei ole onnistunut, niin kyllähän se on ollut semmoista pohdintaa, mutta aika helposti niitä sitten on lähtenyt, että sitten, kun on se treeni saatu takaisin. Olen pitänyt aina sen 3-4 viikkoa taukoa ja sitten tehnyt sen 3-4 viikon aikana niitä asioita, mitä on tykännyt. Yksi lempiasia on maastopyöräily, niin sitten on pystynyt tekemään pelkästään sitä, jos on halunnut, että on päässyt sinne luonnon keskelle ja lintujen laulua kuuntelemaan, niin semmonen.  Totta kai tuo veneily on osittain semmoinen rentoutumismuoto, että köydet irrottaa, niin sitten on jo perillä, että saanut siitä sitten semmoisen vapauden tunteen siihen sitten, mutta totta kai on siinä monia öitä joutunut valvomaan sen jälkeen, mutta sitten, kun tämä uinti on niin paljon… Ehkä se ajatus, että, kun oot tehnyt niin älyttömästi töitä sen asian eteen, niin haluaako sitä sitten heittää romukoppaan, että kun monta kertaa olen pohtinut, että jos pääsisi opiskelemaan johonkin ja lukisi itselleen ammatin, mutta sitten, kun on tullut siihen tulokseen, että lukemaan pystyy, vaikka 50-vuotiaana, mutta sitten, kun uintia ei voi enää silloin tehdä. Se rauta on vaan kerran kuuma ja sitä on pakko takoa. Sitten on monien ihmisten kanssa käynyt sitä keskustelua siitä, että ei voi luovuttaa liian aikaisin, että se olisi sitten jälkikäteen harmittanut ja kyllähän mä… Monen nuoren urheilijan tai nuoren ihmisen ja urheilijaihmisen unelma on varmasti pystyä elämään, että on pystynyt treenaamaan tässä 10 vuotta ja sillä jollakin tavalla elättämään itsensä, niin kyllähän se on semmoinen asia, mitä moni haaveilee

Ilkka Palomäki: Sulla on tässä matkan varrella tullut myös pari lasta, niin oletko kokenut nämä tasapainottavaksi tekijäksi vai onko se tuonut haasteita yhdistää perhe-elämää urheilemiseen?

Matti Mattsson: No joo, ja itse asiassa lisätä arvokisojen pettymyksestä vielä piti sen verran sanoa, että, kun lapset syntyivät, niin vaikka se pettymys olisi kuinka kova, mutta sitten kun se lapsi on sua vastassa siellä kotiovelle, niin kyllä se on se, mikä palauttaa takaisin maan pinnalle ja antaa. Loppupeleissä se on vaan urheilua se homma, että kyllä noi lapset on tärkeimpiä asioita, että ne palauttaa siihen takaisin siihen omaan ihanuutensa. Nytkin tuli tuolta EM-kilpailuista sen katkeran neljännen sijan jälkeen, niin Varpu oli tehnyt mulle itse sitten mitalin ja sanoi mulle, että isi sinä et saanut sitä oikeaa mitalia, niin minä tein sinulle mitalin. Se oli niin kuin siinä. Siitä alkoi perhearki, mutta tosiaan kaksi lasta on tullut tähän maailmaan pyöräytettyä ja Varpu tosiaan täyttää neljä nyt lokakuussa ja Aarni täytti just viisi kuukautta pari päivää sitten. Sanotaanko, että elämää on tullut lisää taloon, mutta totta kai se tuo oman haasteen, että tämmöinen lapsiperhe ja urheilun yhdistäminen. Kyllä me ollaan aika hyvin se saatu sumplittua, että en mä tiedä, mä tossa jollekin vitsailin just, että aina, kun tulee yksi lapsi lisää niin homma lähtee kulkemaan, että kuinka monta niitä täytyy tehdä, että voittaa olympiamitalin. Ei vaan, tosiaan kyllähän se on haasteita tuonut, mutta kyllä siitä on paljon enemmän saanut, mitä on kuvitellutkaan. Oikeastaan siinä kohtaa, kun Varpu syntyi 2017, niin siitä vielä vedettiin vuoden verran Eetun kanssa treenattiin sitä kahta kertaa päivässä, mutta sen jälkeen koettiin, että jos vaihdetaan se, koska se rasitus on kuitenkin niin suuri siinä kokonaiskuormituksessa, niin sitten vaihdettiin siihen, että treenattiin aamupäivät ja illat pystyi olemaan sitten muita häärämässä. Sen jälkeen on kyllä kehitys alkanut taas nousemaan. Se on varmasti varmasti ollut yksi järkevimpiä päätöksiä, mitä tässä on tehty.

Ilkka Palomäki: No, nyt sulla on edessä Tokiossa tänä kesänä urasi kolmannet olympialaiset ja tuossa käytiin nyt tämä kahdeksan vuoden…

Matti Mattsson: Draaman kaari?

Ilkka Palomäki: Draaman kaari taustalle ja nyt olet tosiaan päässyt elämäsi vauhtiin taas, niin millaisia ajatuksia tätä taustaa vasten nyt Tokion kisat herättää?

Matti Mattsson: No äärimmäisen kutkuttava tilanne mielestäni on. Se, että on päässyt takaisin huipulle ja oman tason ylittänyt tai päässyt rikkomaan sen oman ennätyksen, niin kyllähän se on semmoinen asia, mitä moni lehtitoimittaja tai toimittaja ylipäätänsä kysytty, että mikä on mun päätavoite, niin kyllä mä olen siihen vaan sanonut, että mä en ole vielä pystynyt tekemään parhainta suoritustani. Sitä kohti yhä edelleen menen, että jos ajattelee noita EM-kilpailuita, niin se uinti, mitä se oli alkuerissä ja välierissä, niin se on jotain semmoista, missä mulla on saumaa vielä kehittää. Se on semmoinen asia, mitä mä lähden Tokiostakin hakemaan, että uinti kerrallaan ja kisa kerrallaan. Nyt, kun on taas päässyt takaisin sinne huipulle, niin kyllä siitä täytyy vaan pystyä nauttimaan, että se että pitkät kahdeksan vuotta tässä hakattu päätä seinään niin sanotusti, niin nyt on taas löydetty se kultainen lanka tässä hommassa, että saanut uuden innon niin sanotusti tähän tekemiseen.

Ilkka Palomäki: Niin, vaikka sä olet tänä keväänä ja kesänä, niin tuntuu, että aina, kun sä kastaudut, niin tulee uusi ennätys, niin silti koko ajan sun lausunnoista on paistanut se, että lisää on tulossa, niin avaa vähän, että mistä se tunne kumpuaa?

Matti Mattsson: Oikeastaan siitä, jos tällä tavalla kilpailusuorituksen kautta lähtisi hakemaan, niin EM:ssa välieräuinti; sehän oli äärettömän tai todella erikoisella vauhtijaolla mä tein sen. Jos ajatteli sitä alkueräuintia, niin alkuerissä oli sekunnin nopeampi aika, mitä oli sitten illan välierissä, mutta se, että, kun siinä lähti Anton Chupkovin kanssa välierässä leikittelemään. Siinä vedettiin semmoista niin pitkää liuttelua, että olisiko mulla ollut vetoja siinä 200 metrin aikana ensimmäisenä viisikymppisenä se 12, seuraavalla 13 toisena ja kolmannella taas 13 vetoa. Eli se vetopituus oli yli kolme metriä siinä kisassa ja semmoista leikittely se homma. Harvoin pystyy hymyilemään kesken uinnin, mutta se välieräuinti oli semmoinen, että pystyi hymyilemään ja nauttimaan siitä tekemisestä. Kun se veto on kiinni siinä vedessä, niin kyllähän se on uskomaton fiilis, että vihdoin pystyi nauttimaan taas siitä tekemisestä.

Ilkka Palomäki: No 200 metrin rintauinti on kova laji, jossa se suorituksen hallinta ja vauhdinjako korostuu melkoisesti, niin miten sä oikeastaan lähestyt sitä kokonaisuutta?

Matti Mattsson: Se, mistä taas otti taas oppinsa siitä finaaliuinnista. Ensimmäisen sata metriä oli liian… Ei se ollut liian kova, mutta siinä oli liikaa vaan vetoja. Kun olisi hiukan malttanut, olisi vetänyt yhden-kaksi vetoa vähemmän sillä ensimmäisellä satasella tai kolme-neljäkin vetoa olisi voinut vetää vähemmän sillä satasella, niin se ensimmäinen sata metriä olisi tullut täysin samaa pienemmälläkin työllä. Se on ehkä se, mitä täytyy itselleen vielä tässä viimeinen kuukausi takoa päähän, että kun ei tarvitse lähteä sitä ensimmäistä satasta niin kovaa, että se tulee ihan yhtä lujaa, kun tekisin enemmän tai vähemmän töitä, ettei sillä ole sillä tavalla eroa, mutta sitä ensimmäistä satasta täytyy vaan malttaa ja sitten toisella satasella lähteä nauttimaan siitä kilpailuista. Sen tietää, että siinä on juurikin tämä Anton Chupkov, kenen kanssa vierekkäin uintiin se välieräuinti, niin sillä on äärimmäisen kova se viimein viisikymppinen. Totta kai siinä täytyy olla sen verran keulilla, että se ei tule ohi. Sillä on jostain kyky siihen, että se tulee aina tosi kovaa ja totta kai ne muutkin jätkät on kovia. Kyllähän siellä olympiafinaalissa, siellä on kahdeksan jätkää, niin kuka vaan voi voittaa niin kuin se nähtiin Rion vuonna, kun radalta kahdeksan tuli toi Kazakstanin poika ja voitti kisan. Siinä voi kuka van voittaa.

Ilkka Palomäki: No, viimeinen kysymys. Sä olet tässäkin haastattelussa viitannut siihen, että se uran paras uinti ei ole vielä tullut, niin 200 metrin rintauinti uidaan Tokiossa 27.-29. heinäkuuta, niin miten luottavainen sä olet, että se paras uinti tulee juuri sillä kohtaa?

Matti Mattsson: Kyllä mä olen äärimmäisen luottavainen. Tälläkin hetkellä, nyt on kolmas kova treenipäivä takana ja uskon ja oma luotto siihen, että tähdet loksahtaa paikalleen silloin, että eihän nämä mitään uskon asioita ole, että nämä on vaan kilpaurheilua. Mutta silloin se oma unelmauinti tulee, että niin kuin tossa joku toimittaja kysyi mun tulostavoitteistani kohti Tokiota, niin sijoituksellahan ei voi mitään tämmöisessä urheilussa, mutta sillä omalla ajalla jo pelkästään voi, niin mä lähden omaa aikaa tekemään.

Ilkka Palomäki: Hyvä. Toivotaan, että saa aika on mahdollisimman kova ja saat sen parhaan uintisi sieltä kaivettu. Kiitos paljon vierailusta.

Matti Mattsson: Kiitos.

Ilkka Palomäki: Kiitos vielä Matti Mattssonille vierailusta OlympiaCastissä. Kovasti tsemppiä matkalla uran kolmansiin Olympialaisiin. OlympiaCast palaa ääneen jälleen viikon päästä uusin aihein. Jotta seuraava jakso ei mene ohi, niin käy tilaamassa tämä podcast sieltä, mistä tykkäät podisi kuunnella ja arvostamme myös kovasti, jos käyt heittämässä arvion meistä. Se auttaa paitsi meitä kehittymään, niin toisaalta myös uusia kuuntelijoita löytämään meidän luo.