Valtaosa Huuhkajien EM-sankareista läpäissyt suomalaisen mallin – OlympiaCast pureutuu tapaan, jolla jalkapallotähtien kasvamista Suomessa tuetaan

Ilkka Palomäki: Tervetuloa OlympiaCastin seuraan. Tämä on Suomen Olympiakomitean tuottama podcast-sarja, joka on käynnistynyt syksyllä 2018. Loppuvuoden 2020 pidimme hiljaiseloa ja samalla uudistimme vähän sisältöjamme. Edelleen vankkana kivijalkana säilyy suomalaisen huippu-urheilun ilmiöiden, tarinoiden ja ihmisten esiin tuominen, mutta rinnalle nousee yhä vahvemmin suomalaisen liikunnan ja urheilun toinen iso valinta ja peruskivi eli seuratoiminta. Meidät löydät yleisimmiltä podcastin tarjoajilta. Tänään isäntänä toimii Ilkka Palomäki.

Ilkka Palomäki: Tänään OlympiaCastissa puhutaan jalkapallosta. Jalkapallossahan merkittävä kilpailutekijä oikeastaan, jos miettii maajoukkueitakin, on se, että pelaajia saadaan mahdollisimman paljon ja mahdollisimman hyviin ammattilaisseuroihin ja liigoihin. Etenkin miesten puolella tuo ammattilaisuus tarkoittaa myös merkittäviä tulovirtoja, joten oleellisin vaihe tukea pelaajia ei ole oikeastaan enää siinä ammattilaisvaiheessa, vaan nivelvaiheessa matkalla sinne ammattilaisuuteen. No, mitä tämä tarkoittaa käytännössä Suomessa? Pelkistettynä se tarkoittaa sitä, että lahjakkaimpien nuorten pelaajien nuoruusvaihetta pyritään tukemaan, jotta heille mahdollistetaan huippupelaajaksi kasvaminen urheilun ehdoilla. Samaan aikaan kuitenkin koulutusväylät vastuullisesti huomioiden. Tästä päästään kolminaisuuteen, jossa ovat mukana Suomen Palloliitto, Suomen Olympiakomitean koordinoima akatemiaverkosto ja myös pelaajien seurat. Tätä kokonaisuutta ovat avaamassa entinen Veikkausliiga-pelaaja, nykyään urheiluakatemiaohjelmassa asiantuntijana toimiva Jarno Parikka sekä Palloliiton huippujalkapallopäällikkö Juho Rantala. Molemmat ovat aikanaan olleet lukioikäisenä urheiluakatemiatoiminnan vaikutuspiirissä pelaajina ja Rantala myös valmentajana Mäkelänrinteen lukiossa vuosina 2007–2013. Tuona aikana Juhon valmennuksessa oli yli kymmenen nykyistä maajoukkuepelaaja.

Ilkka Palomäki: Lähdetään kuten kaikissa hyvissä podcasteissa niin ehkä vähän provosoivasti liikkeelle. Eli usein kuulee sanottavan, että jääkiekko ja jalkapallo ovat Suomessa niin omavaraisia lajeja, että ne eivät tarvitse tätä suomalaista urheilujärjestelmää mihinkään ja myös mediassa tällaista väitettä – tai ainakin median edustajat aina silloin tällöin esiintyvät – niin Palloliiton huippujalkapallopäällikkö Juho Rantala, miten vastaat tällaiseen olettamuksen?

Juho Rantala: No, mä tietysti puhun vaan jalkapallon puolesta, mutta mun mielestä on äärimmäisen tärkeää, että me teemme yhteistyötä. Ylipäätään yhteistyö on varmasti yksi suomalaisen urheilun voima ja tämä on tosi tärkeää, että jalkapallossa me otetaan kaikki mahdollinen apu, mikä on mahdollista ja tuki. Ja urheiluakatemioista ja urheilulukioista kautta maan – siellä on paljon sellaista osaamista ja taitoa, mitä ilman muuta seurojen ja Palloliiton kannattaa käyttää suomalaisen futiksen hyväksi. Ei kahta sanaa siitä.

Ilkka Palomäki: Niin siis todella moni esimerkiksi Huuhkajien tämän hetken avainpelaajista – tai ylipäätään pelaajista -niin on ollut mukana urheiluakatemian toiminnassa lukiovaiheessa tai muuten niin se taitaa olla enemmän sääntö kuin poikkeus jo niin kuin nykyisen – tämän niin sanotun edustusikäluokan kanssa.

Juho Rantala: Joo, ilman muuta. Se tietysti on suomalaisessa kulttuurissa, että se kouluvaihe koetaan tärkeäksi. Sitten, jos ihan myös viedään se vähän ihan itse siitä opiskelustakin pois niin urheiluakatemioissa on tarjolla – ja Olympiakomitean kautta – niin hyviä tukitoimia siis fyysisen valmennuksen ja fysioterapian ja kaiken muun kannalta niin kyllä se on tosi tärkeää, että me saadaan sitä vielä enemmän mukaan suomalaiseen futikseen, koska se lopulta auttaa pelaajia tulee paremmaksi.

Ilkka Palomäki: Hyvä. Sitten heitetään pallo toiselle puolelle pöytää vielä eli Jarno Parikka sä oot Olympiakomiteassa asiantuntijana urheiluakatemiaohjelmassa ja vastuualueena sulla on toinen aste siinä, kuinka iso osa oikeastaan jalkapallo on tätä sun työtä?

Jarno Parikka: No, jalkapallo on iso osa myös mun työtä. Urheiluakatemiatoiminnassa on kyse monilajisesta toiminnassa ja oikeastaan meilläkin toiminta kattaa kaikki lajit, mutta sitten, kun katsotaan myös ihan niitä lajiprofiileja ja määriä, jotka meillä toiminnassa on mukana niin varsinkin yläkoulutoiminnassa ja toisella asteella niin joukkuepelien määrä korostuu siinä. Siellä on paljon urheilijoita joukkuepeleistä ja esimerkiksi toisella asteella niin jalkapallo on isoin laji Suomessa, että meillä on urheilulukioissa vuosittain aina niin kuin eniten jalkapalloilijoita, jotka aloittaa lukio-opinnot ja myös urheiluamiksissa jalkapallo on kahden isoimman lajin joukossa ja tämä näkyy sekä niin kuin yläkouluvaiheen yläkoulutoiminnassa ja toisella asteella ja koko valintavaiheessa, että pelaajia on todella paljon jalkapallossa ja muissakin joukkuepeleissä. Että kyllä niin kuin joukkuepelien ja jalkapallon rooli on sikäli iso.

Ilkka Palomäki: Niin eli urheilulukiot on jo suhteellisen tunnettu käsite tässä mielessä, mutta tämä koskee myös ammattioppilaitoksia tässä mielessä.

Jarno Parikka: Koskee myös ammattioppilaitoksia ja myös sitten yläkoulutoimintaa, mikä on vahvemmin tullut koko ajan mukaan ja siellä on tuhansia nuoria. Isoimpina lajeina on joukkuepelit ja jalkapallo.

Ilkka Palomäki: Hyvä, ennen kuin mennään tähän aiheeseen syvemmälle, niin esitellään vähän, ketä meitä täällä tosiaan on. Eli Juho sä pelasit 90-luvulla-2000-luvun alussa keskuspuolustajana ja puolustavana keskikenttäpelaajana itse. Sä olet HJK:n kasvatti, Honka, PK 35, Atlantis, IFK ja Englannissa myös Billerycey Town. Tämmöinen pelaajaura, kun löytyy niin, jos peilaat vähän nykyiseen työhösi niin mitä kaikkea tuolta pelaajauralta jäi käteen?

Juho Rantala: No tietysti, aika paljon siitä on jäänyt käteen. Erilaisia pelaajia uran varrella, erilaisia valmentajia – tosi hyviäkin valmentajia on ollut paljon; Rautiaisen Pasi, Antti Muurista, Tuomo Saarnio, Jari Rantasta. Kaikilta on saanut tosi paljon. Mutta jos mä ajattelen niin kuin valmentajana niin yksi isoin juttu on tietysti se, että on nähnyt viereltä, kun itse se huippu-ura ei sillä tavalla auennut, niin näki kuitenkin viereltä aika kovia pelaajia ja näki pienestä pitäen, mitä se vaatii, että pääsee ulkomaille ja maajoukkueeseen. Se on tietysti niin kuin avasi silmät. Se ei silloin vielä pelaajana avannut silmät, mutta sitten kun valmentajana katsoo tuota peliuraa taaksepäin niin tajusi vielä vahvemmin, että okei nämä olikin niitä juttuja, mitä ne pelaajat tekivät, että ne pääsee saavuttamaan oman potentiaalinsa. Onneksi nyt sitten sen verran siitä ihan taidollisesti jäi käteen, että sitten, kun myöhemmin valmensi Jarno Parikan kaltaisia huippupelaajia, niin pystyi kuitenkin näyttämään Jarnollekin vielä treeneissä, että näin se pallo pannaan pussiin. Ei tarvinnut pelkästään kertoa, vaan pystyi puhumaan. Mutta ehkä se paras anti oli se, että taajusi kuinka tärkeää ahkeruus on, jos sä haluat päästä huipulle.

Ilkka Palomäki: Kuinka paljon oli värikynää tuossa äskeisessä?

Jarno Parikka: Joo, mietin, että aika on vähän kullannut muistot. Kyllä se joskus löysi Jallunkin jalasta pallo maaliin, mutta allekirjoitan kyllä tuon täysin. No ei mennä ehkä syvemmälle nyt lahjakkuuteen tässä, mutta usein kuulee sanottavan, että joku on lahjakas, mutta ei jaksanut treenata, mutta silloin mun mielestä siitä on se puuttunut lahjakkuuden kuitenkin kaikkein tärkein asia, että suurinta lahjakkuutta on se intohimo ja harjoittelu siinä lajissa ja sitä kautta kyllä niin kuin urheilussa useimmiten saa myös, mitä ansaitsee.

Ilkka Palomäki: Sitten vielä 2005 siirryt Juho valmennuksen pariin. Ensin apuvalmentajana Atlantiksessa sitten HJK:n A-juniorien kautta Klubi 04:n eli HJK:n farmijoukkueeseen ja sieltä HJK:n apuvalmentajaksi, jossa olit vuodet 2010–2013 sitten päävalmentajana Hakassa ja Hongassa ennen kuin sitten palasi HJK:hon urheilutoimenjohtajaksi. Niin avaa vähän taas tuota sun valmentajapolkua niin kuinka paljon se on muovannut sun jalkapallokäsitystä?

Juho Rantala: On se tietysti muovannut, mutta kyllä samat perusta-ajatukset mulla on edelleen. Kaikki on lähtenyt siitä – niin kuin varmaan meille kaikille – että futis on vaan ehkä maailman juttu, että se on niin kuin sydämen asia ja luonnollinen jatkumo pelaamiselle. Pelaajana mun yksi ongelma oli se, että keskityn pelaajana henkisesti valmentajana olemiseen ja unohdin sen harjoittelun, mikä oli tärkeintä. Ehkä se on vielä enemmän hioutunut siihen, että toki sitä halunaa kehittyä itse valmentajana, mutta jotenkin mä olen kokenut aina… Mun mielestä niin kuin valmentajan tärkein tehtävä on tehdä siitä urheilijasta parempi ja se on niin kuin se punainen lanka, mikä on vahvistunut vaan, että mun mielestä valmentaja on kuitenkin pelaajien ja pelin ja urheilijoiden palvelija. Jos sun valmennettavista urheilijoista ei tule mitään, niin en mä sitten näe, että valmentaja on välttämättä onnistunut. Mä haluaisin, että se on monen valmentajan punainen lanka. Totta kai jokaisen valmentajan pitää kehittää itseään, jotta pystyt nimenomaan kehittämään itseäsi parempana pelaajien kehittäjänä. Se on mun mielestä sellainen tärkeä. Se on tullut mulle vielä tässä koko ajan vahvempana ja vahvempana, että haluaa auttaa nuoria tulemaan paremmaksi. Siitä saa myös… Totta kai, siinä havahtuu, että siitä voittamisesta tulee niin tärkeää välillä, että unohtaa sen yksittäisen pelaajan. Ehkä kuitenkin ne suurimmat palkinnot on sellaiset, että joku pelaaja tulee sanomaan, että kiitos, että sä autoit mua edes vähän siihen, että mä pystyn saavuttamaan oman potentiaalin, niin se on ehkä kovempi juttu kuin yksittäisten pelien voitto tai onkin kovempi juttu.

Ilkka Palomäki: Sitten syksyllä 2018 siirryt Palloliittoon eli huippujalkapallopäällikkö on titteli. Mitä kaikkea siihen työnkuvaan kuuluu ja kuinka paljon tuo aiempi urasi on sua tähän tehtävään valmistanut?

Juho Rantala: No se on tietysti tosi laaja työnkuva ja nyt koronan takia työnkuva on vähän tietysti muuttunut. Mutta jos mä nyt otan pari semmoista ydinkohtaa niin mä oon tietysti poikien, nuorten maajoukkueiden valmentajien esimies oli U19-U15 -joukkueet. Eli mulla on vastuu meidän poikien maajoukkueen toiminnasta ja sitten tietysti talenttivalmennuksen kehityksen johtaminen, mikä on iso juttu, ja sitten tietysti tämä akatemiaprosessi. Mutta mä mietin, että miten se on mua tähän valmistanut niin nyt, kun mä olen valmentajan esimies niin ensinnäkin koen sen, että ymmärrän mielestäni aika hyvin valmentamista ja mielestäni ymmärrän aika hyvin valmentajien sielun maisemaa, joten mä uskon, että pystyn samaistumaan niin hyvillä kuin huonoina hetkinä siihen, miten ne valmentajat ajattelee. Tietysti itse sitä on ollut joskus sellaisissa paikoissa, missä omat esimiehet ei välttämättä – oonn toki ollut sellaisissa paikoissa, missä ne on ymmärtänyt valmentamisesta, mutta mun mielestä siitä on hyöytyä ja etua, että valmentajan esimies ymmärtää sen valmentajan sielun maiseman, koska kaikesta yhteistyöstä huolimatta valmentajat on välillä yksin ja tuota silleen se on valmistanut mua aika hyvin, että mä tiedän, mitä valmentaminen on ja minkälaisten asioiden kanssa ne valmentajat oman päänkin sisällä keskustelee.

Ilkka Palomäki: Jotta kuulija ymmärtää, minkä takia tässä keskustelussa nyt keskitytään poikapuolenen niin sä olet siis poikapuolen huippujalkapallopäällikkö eli Marianne Miettinen on vastaavassa pestissä tyttöpuolella Palloliitossa.

Juho Rantala: Joo. Kyllä me tietysti tehdään tosi paljon yhteistyötä ja moni asia pyritään tekemään samalla tavalla, mutta totta kai siellä on eroavaisuuksia jo ihan niin kuin liittyen seurakenttään ja siihen missä on… Jalkapallo on kuitenkin tyttöpuolella mennyt ihan mielettömästi eteenpäin ja siellä on tehty tosi hyvää työtä, että me saadaan sieltä myös hyvää hyvää apua ja yhteistyötä, mutta totta kai on pieniä juttuja, mitä me tehdään vähän eri tavalla. Mun mielestä se on ihan okei, mutta että mä tosiaan keskityn poikapuolelle.

Ilkka Palomäki: Ja Marianne Miettinen on myös tämän podcastin vieraana ollut. Sen voi käydä kuuntelemassa. Siellä puhuttiin silloin ehkä enemmän tuosta tyttöjen ja naisten puolesta. Mutta sitten Jarno, sun pelaajaurasi päättymisestä on nyt aikaa semmoinen viitisen vuotta. Semmoinen noin vuosikymmenen mittainen ura Veikkausliigassa HJK:ssa ja Vaasan Palloseurassa, aikanaan nuorisomaajoukkueiden vakiokalustoa ja myös yksi pelattu A-maaottelu löytyy vyöltä. Mitä sulle jäi tuosta pelaajaurasta käteen?

Jarno Parikka: No, pelaajaurasta on jäänyt todella paljon käteen. Avasit kyllä vähän tuota omaa taustaa, että mulla itselläni, kun miettii minkälainen olin nuorena pelaajana ja missä oli tavoitteet. Tavoitteet oli se, että pääsisi pelaamaan Euroopan huippusarjoihin ammattilaisena ja pystyisi pelata Suomen maajoukkueessa. Kaikkiin mun uran tavoitteet ei ole täyttynyt. Mä en pelannut Euroopassa huippuliigoissa ja yksi A-maaottelu 15 minuuttia kentälle ja 5-1 takkiin Japanilta ei kata sitä tavoitetta, mikä oli A-maajoukkueuralle asetettu eli kaikki tavoitteet ei ole jalkapallon osalta täyttynyt, mutta samalla jälkeenpäin täytyy todeta, että mä olen saanut myös paljon enemmän ja paljon enemmän, mitä osasi tavoitella tai osasi ajatella silloin nuorena pelaajana. Ihan niin kuin Jallu sanoi, että jalkapallo on siistein juttu, sitä se on ollut mulle myös ihan pienestä lähtien. Jo pelkästään se, että sai pelata kymmenen vuotta ammattilaisena on ollut mun elämän parasta aikaa ja silloin jo tiesi, että kun tekee jotain, mikä on intohimo, jotain, mitä rakastaa ja saa tehdä sitä työkseen niin kyllä tiesi jo, että on etuoikeutetussa asemassa. Osasi kyllä arvostaa sitä silloin ja myös uran jälkeen. Se on ihan selvä asia. Toisaalta jalkapallo on myös muovannut sitä kuka mä olen nykypäivänä. Mä olen kasvanut. Se on ollut niin iso osa mun elämää aina eli tavallaan se, mikä mä olen nykyään ja minkälaiseksi mä olen kasvanut ja muuttunut niin siinä on kyllä jalkapallolla ollut iso rooli ja kyllä mä nyt itse koen, että suurimmaksi osaksi niin kuin positiivisessa mielessä. Nyt, kun vaikka viisi vuotta myöhemmin uran jälkeen, kun katsoo sitä omaa uraa ja muuta niin opiskelin uran loppuvaiheessa, mutta sitten uran jälkeen kävin opinnot loppuun. Se on ollut tavallaan tärkeä asia sitten uran jälkeen, mutta kyllä myös se jalkapallo tavallaan oppimisen mahdollistajana, oppimisalustana on myös tarjonnut itselle tosi paljon, että samat asiat, mitkä auttoi onnistumaan jalkapallossa ja jalkapallokentällä niin myös auttaa onnistumaan tavallaan uran jälkeisessä työssä ja jalkapallon ulkopuolella. Tavallaan jalkapallo oli mun ensimmäinen ammatti ja sen jälkeen mulla ollut muita ammatteja, mitä on tehnyt niin tavallaan ne samat asiat, mitä mä olen jalkapallosta oppinut niin on myös auttanut mua onnistumaan uran jälkeen.

Juho Rantala: Joo, tohon tuota… Puhuin tuosta, että yksi valmentajan tärkeä tavoite, että pelaajista tulee parempia. Tietysti Jarnoa valmentaneena niin huomasi heti myös, että tuolla kaverilla on hyvä tulevaisuus sitten, kun se jalkapalloura loppuu. Että oli fiksu pelaaja, on fiksu kaveri tietysti edelleen. Silleen valmentajan kannalta helppo pelaaja, että tiesi, että toi kaveri pärjää, ettei tarvitse alkaa miettimään, miten sä hoidat tän ja tuon asian, että katsoi vaan vierestä ja nautti, että tuossa on niin kuin hyvä tyyppi. Mun mielestä on tosi hieno, hyvä, esimerkki siinä, että on pitänyt huolta siitä, että elämä sujuu jalkapallon jälkeen ja kuitenkin totta kai tiedän, että yksi maaottelu ei välttämättä kattanut niitä unelmia, joita Jarno itse haki, mutta on kuitenkin – puhutaan aika kovasta kovasta urheilijasta joka tapauksessa. Pitää nyt arvostaa, että onhan kuitenkin aika hyvä ura, ettei ihan kuka tahansa pelaaja pelaa maaottelua tai maaotteluita.

Ilkka Palomäki: Niin, on siinä ainakin yksi ottelu enemmän kuin mulla. Mutta vielä, kesästä 2018 lähtien sä olet toiminut nykyisessä pestissäsi eli vielä kerrataan niin Olympiakomiteassa asiantuntijana urheiluakatemiaohjelmassa, niin mitä sun työnkuvaan kuuluu ja miten sun oma tausta toisaalta näkyy siinä, miten sä tuota työtäsi teet?

Jarno Parikka: Joo, niin kuin tavallaan avasin niin ne asiat, mitkä auttoivat urheilijana menestymään niin ne on myös pätenyt tässä työssä. Urheiluakatemiatoiminnassa on, voin sanoa, että kahdesta isosta kokonaisuudesta kyse. On se urheilijan valmentautuminen ja siihen liittyvät kokonaisuudet ja sitten on kaksoisuraa. Sitten, jos puhutaan nuorista urheilijoista niin tarkoitetaan erityisesti sitten koulunkäynnin ja opiskelun yhdistämistä siihen urheiluun. Kyllä mä näen, että mulla on ollut tosi paljon hyötyä mun omasta taustasta ensin niin kuin ammattiurheilijana ja pelaajana, sen jälkeen valmentajana ja sitten mä olen mun koulutuksen käynyt Helsingin yliopistossa kasvatustieteen opinnot, että mä olen opettaja ammatiltani niin myös se koulumaailman tunteminen auttaa etenkin tässä kaksoisuratyössä, mitä me myös urheiluakatemian toiminnassa vahvasti tehdään. Eli lähtökohdat on silleen hyvät. On voinut hyödyntää sekä sitä urheilupuolen osaamista että koulupuolen osaamista tässä työssä. Toisaalta kaksi puolivuotta on myös näyttänyt sen, että on aika paljon saanut ja päässyt oppimaan myös tämän työn aikana ja tiedän, että paljon on vielä opittavaa myös.

Ilkka Palomäki: Jos mennä tuohon pihviin kiinni niin ensiksi, jos määritellään akatemia. Kun kontekstina on jalkapallo niin akatemialla voidaan tarkoittaa hyvin montaa asiaa niin mistä oikeastaan puhumme, kun puhumme akatemiatoiminnasta suomalaisessa jalkapallossa? Kumpi tahansa voi ottaa.

Juho Rantala: Ota sä Jarno eka.

Jarno Parikka: No joo, tää on ihaan hyvä olla tässä tavallaan, koska akatemia sanana tai käsitteenä on semmoinen aika yleinen ja sitä käytetään monessa yhteydessä. Nyt voisin ihan lyhyesti avata, mitä tarkoitetaan, kun puhutaan urheiluakatemioista. Urheiluakatemiat on tällaisia alueellisia verkostoja, joissa lajit, seurat, lajiliitot, oppilaitokset, valmentajat, asiantuntijaorganisaatiot ja muut tekee yhdessä töitä sen eteen, että urheilijan arki on hyvää ja toimivaa. Urheilija voi kehittyä ja saavuttaa unelmiaan potentiaalin siinä urheilussa. Eli tästä on kyse, kun puhutaan urheiluakatemioista. Akatemia-termiä käytetään myös sitten niin kuin – no Jallu voi ehkä tavallaan avata sitä, miten se jalkapalloseura-akatemioista puhuttaessa tarkoittaa.

Juho Rantala: Tietysti, jos nyt mennään siihen seuroihin ja ajatellaan, miten ne… Jos nyt voisi jollain tavalla tiivistää, mikä se seurojen tavoite on. Sitten tietysti jokainen voi arvioida kattaako se akatemia-nimikkeen käytön vai ei, mutta varmaan se perusajatus on se, että sulla olisi oman seuran tai oman alueen parhaat pelaajat, parhaissa mahdollisissa olosuhteissa, parhaassa mahdollisessa valmennuksessa. Toki muutamissa seuroissa voi tarkoittaa sitä, että kun me oltiin junnuja niin meidät valittiin HJK:n edustusjoukkueessa ja nykyään sen nimi on HJK-akatemia. Mutta, että kun sitä toimintaa katsoo, niin ne pyrkii siihen, että siellä on parhaat pelaajat, parhaassa mahdollisissa olosuhteissa ja parhaassa mahdollisessa valmennuksessa. Kyllä sillä tavalla jollain kattaa ainakin akatemian määritelmän, mutta että, mistä Jarnokin puhui niin aika pitkälle – miten se nyt on kansantajuisesti helppo mieltää niin – varmaan aika pitkälle pyritään se toiseen asteen vaihe ja huippu-urheilu yhdistämään parhaalla mahdollisella tavalla.

Ilkka Palomäki: Eli tästä puhutaan nyt, kun tässä keskustelussa puhutaan akatemiatoiminnasta eli nimenomaan sitä, että miten se akatemiaverkosto pystyy tukemaan sitä nuorten pelaajien kasvua ja myös opiskelua samalla.

Jarno Parikka: Joo, eli siinä, kun urheiluakatemiaan – niin kuin aikaisemmin viittasin – niin kaksi isoa tehtävää on se; toinen on valmentautuminen ja se kokonaisuus, mitä tehdään isossa tiiviissä yhteistyössä seurojen ja lajien kanssa ja sitten se kaksoisura on toinen iso kokonaisuus siinä tavallaan urheiluakatemian päivittäisessa työssä. Tavallaan haluan nostaa tästä urheiluakatemiatoiminnasta vielä yhden vahvuuden esiin eli, koska tämä on aina myös monilajista, se tarjoaa erinomaisen alustan eri lajeille tehdä lajirajat ylittävää yhteistyötä ja osaamisen kehittymistä esimerkiksi valmennusosaamisen näkökulmasta myös lajilajien välillä.

Juho Rantala: Se, mikä on tosi tärkeää, että – kyllä jokainen varmaan automaattisesti senkin ymmärtää – mutta, että jos ajatellaan nuorta urheilijaa, kun siirtyy siihen lukiovaiheeseen niin, jos sä haluat urheilussa huipulle, niin se on se vaihe, kunn se urheilu muuttuu. Toivottavasti se on edelleen kivaa, mutta sittenhän se harjoittelu muuttuu oikeasti todella vaativaksi ja sen pitää olla todella systemaattista. Sitten, kun miettii sitä koulumaailman niin totta kai, jos sä haluat päästä yliopistoon ja se tulet yläasteelta niin se lukiokin on kuitenkin tosi vaativa vaihe. Se lapsi ja nuori siirtyy tilanteeseen, jossa sen urheilun vaatimustaso nousee ihan mielettömästi ja myös sen koulun vaatimustaso nousee. Sitten, kun ne molemmat isot tulee siihen, niin on äärimmäisen tärkeää, että me pystytään synnyttämään rakenteita – tai joita on jo synnytetty – että nämä kaksi tosi isoa asiaa pystytään yhdistämään niin, että sä pystyt tekemään ne molemmat täysillä. Se on tosi tärkeätä ja mun mielestä suomalainen järjestelmä on tässä onnistunut aika hyvin tai on itse asiassa tosi hyvin ja sitä ei tarvitse muuttaa. Sitä tarvitsee pikkuhiljaa koko ajan vaan parantaa, parantaa niin kuin tässä koko ajan tehdäänkin.

Jarno Parikka: Joo ja ottaisin tuohon kiinni, että tavallaan siinä kaksoisurassa on nimenomaan se, miten me se ymmärretään, mihin suuntaan me halutaan kehittää niin siinä on nimenomaan kyse suunnitelmallisesta toiminnasta ja toimivasta arjesta. Eli saatetaan joskus mediassa tai muuallakin ottaa esimerkiksi tällaisia urheilijoita, jotka harjoittelee yli 30 tuntia viikossa ja tekee lukio-opinnot kolmessa vuodessa kirjoittaen kuusi L:ää, mutta aika harva meistä on oikeasti sellaisia, jotka pystyy tuohon, eikä pidäkään olla. Se, miten me halutaan kehittää kaksoisuraa niin on ehdottomasti siihen suuntaan, että se on suunnitelmallista, se on sieltä urheilijan arjesta tavallaan lähtevää toimintaa ja siihen ympärille rakennetaan toimivaa arkea, mikä tukee sen urheilijan kehittymistä ja sitä urheilussa menestymistä ja myös sitä urheilijan hyvinvointia. Silloin niin kuin kaksoisurassa ei ole kyse semmoisesta tehokkaasta toiminnasta, että tehdään niin kuin tosi nopeasti ja tosi paljon kaikkea, vaan nimenomaan se suunnitelmallisuus ja hyvä arki on tärkeä asia. Mä olen samaa mieltä Jallun kanssa, että koska siinä toisella asteella erityisesti harjoittelumäärät nousee, ja se vaativuus nousee monella tavalla ja samoin tapahtuu siellä koulun puolella niin sen takia esimerkiksi lukiovaiheessa niin lähtökohta on se, että esimerkiksi toisen asteen tavoitteelliset urheilijat kävisi sen urheilulukion neljässä vuodessa, jotta sinne arkeen tulee sitä tilaa. Se on niin kuin suunnitelmallista arkea ja se ei ole kuormittavaa. Se on lähtökohta ja tavoite.

Ilkka Palomäki: Eli ei pyritä kuuden L:n ylioppilaaksi ja jalkapalloammattilaiseksi ikään kuin samaan aikaan kolmessa vuodessa, vaan sillä tavalla, että annetaan vähän happea molemmille ja kuljetetaan niitä asioita rinnakkain, mutta entä sitten kumman ehdoilla tämä tapahtuu? Tuossa tuli nyt urheilu ja oikeastaan tuo kaksoisura kautta se opiskelupuoli niin, miten teidän ajattelussa niin kumman ehdoilla sitä kuljetetaan?

Jarno Parikka: No, lähtökohta on se, että tämän meidän järjestelmä myös toisella asteella on niin joustava ja tavallaan mahdollistaa tällainen kurssimuotoinen opiskelu esimerkiksi lukiossa tai tai ammatillisella puolella myös tämmöinen osaamislähtöinen opiskelu. Se urheilu on se, mikä määrittää arkea ja sen ympärille rakennetaan sitten muut tärkeät asiat niin kuin se toisen asteen opiskelu. Kyllä sitä urheilun ehdoilla mennään, mutta niin vastuullisesti että siihen urheilijan arkeen pystytään yhdistämään sitten myös opinnot toisella asteella.

Juho Rantala: Joo ja toi on mun mielestä hyvä lähtökohta, että mennään monessa tapauksessa urheilu edellä ja se ei tarkoita sitä, ettei koulu voisi hoitaa hyvin. Jos sun pitää tietty määrä käydä kursseja lukiossa niin sä voit käydä ne kolmessa tai neljässä vuodessa, mutta sä et sitä urheiluharjoittelua – sitä kolmen vuoden harjoittelukuormaa sä et voi jakaa viidelle vuodelle, vaan sun pitää käydä se kolmessa vuodessa. Eli se urheilu on tässä tapauksessa kuitenkin vähän se… Toivottavasti ymmärrette oikein, mutta vähän se joustamattomampi juttu, että koulun kanssa sä voit räätälöidä sitä ohjelmaa, mutta urheilussa sun on tehtävä ne harjoittelut. Sitten, jos sä et just tänä päivänä ehdi tekemään vaikka sen äidinkielen tenttiä tai koetta niin sen sä voit siirtää, mutta niitä urheilujuttuja sä et voi siirtää. Kuitenkin tuossa on perushyvä lähtökohta se, että mitä mä olen itse katsonut noita urheilijoita, niin tuossahan tulee sun elämään parempi struktuuri ja usein, kun sä laitat sen koulukalenterin kuntoon niin itse asiassa se urheilukalenteri menee kuntoon. Monesti on nähnyt niitä urheilijoita, jotka vähän haahuilee niin niillä on ne molemmat kalenterit vähän sekaisin. Sitten, kun joku on vaikka laittanut, että nyt mä panen tämän niin kuin, että miten mä pystyn opiskelemaan näin ja näin ja näin, niin samalla sen on pidettävä huoli, että se muukin elämä on hallinnassa. Pitää muistaa, että nuoret tässä vaiheessa; ei pelkästään se lukio ja koulu, mutta lukioon asti niillä on aika selkeä se omajoukkueyksikkö, mutta nyt sä saatat olla maailmassa, jossa sä pelaat B-junnuissa ja sitten saatkin yhtäkkiä reservijoukkueessa, saatat olla edustusjoukkueessa vähän näissä kahdessa eri joukkueessa ja sen lisäksi maajoukkueessa, ehkä käyt ulkomailla ja sitten on vielä tyttö- ja poikaystäviä niin se paketti on aika iso. Sen kokonaisuuden hallinta on tosi tärkeätä.

Jarno Parikka: Joo mä olen samaa mieltä ja nimenomaan tässä ei ole kyse vastakkaisista asioista, vaan nimenomaan siitä, että ne saadaan niin kuin suunnitelmallisesti yhteen ja usein meidän nuoret urheilijat on myös hyviä koulussa ja nimenomaan se suunnitelmallisesti sen asian tekeminen mahdollistaa kummankin asian hyvin hoitamisen. Ehkä haluan nimenomaan painottaa sitä, että kun kaksoisurasta puhutaan niin se ei tosiaan ole sitä, että täytetään se kalenteri mahdollisimman tiukaksi ja nopeasti ja niin, että tehdään tehokkaasti, vaan nimenomaan, että se arki olisi hyvää ja toimivaa ja se sitten mahdollistaisi sen, että sieltä löytyy nuorelle paljon muitakin tärkeitä asioita kuin se urheilu ja opiskelu, että siellä on paljon muutakin. Tavallaan sen hyvän kaksoisuran myötä me voidaan onnistua sekä siinä urheilupuolessa ja sitten myös niissä opinnoissa.

Juho Rantala: Joo ja onhan toi opintojen suorittaminen niin mielettömän hyvä turvaverkko. Jollain tavoin se asenne voi olla se, että pane kaikki tuohon urheiluun ja sitten aika näyttää, mitä siitä tulee, mutta samaan aikaan laita kaikkesi tuohon kouluun ja sen todennäköisyydet, että susta tulee ylioppilas, niin lähentelee sataa prosenttia, jos sä hoidat sen huolella.

Jarno Parikka: Joo, kyllä mä uskon siihen, että meillä on järjestelm, jota nämä oppilaitokset ja urheiluakatemiat tukee ja luo, että pystyy panostamaan urheiluun ja heittäytymään sinne urheilijan uralle ja siihen yhdistämään sitten esimerkiksi nämä toisen asteen opinnot.

Ilkka Palomäki: No, hyvä esimerkki vaikkapa Joel Pohjanpalo, jonka kanssa tein haastattelun myös tätä varten niin oikeastaan ensimmäisen lukiovuoden jälkeen, kun hän nousi HJK:n edustukseen ei oikeastaan fyysisesti käynyt enää koulussa ja vielä viimeiseksi lukiovuodeksi muutti Saksaan pelaamaan, mutta siitä huolimatta pystyi sen neljässä vuodessa hoitamaan ja kirjoittamaan vielä ihan hyvät M:n paperit Mäkelänrinteen lukiosta. Eli tällaisia niin kuin räätälöityjä ratkaisuja; onko se se niin avainsana, mitä tässä haetaan?

Jarno Parikka: On yksi hyvä esimerkki. Omasta ikäluokasta silloin, kun itse pelasin niin mä olen käynyt lukion urheilulukiossa ja pelannut Suomessa. Mulla oli jo joitakin pelikavereita, jotka lähti 16-vuotiaana Eurooppaan näihin isoihin, vaikka englantilaisiin jalkapalloorganisaatioihin ja seuroihin ja silloin heidän koulunkäynti jäi. Mun mielestä tästä on Tim Sparv esimerkiksi Huuhkajien kapteeni puhunut julkisesti ja hän on nyt viime vuosina tehnyt tavallaan lukio-opintoja. Tällä hetkellä meillä on paljon nuoria pelaajia ympäri Eurooppaa, lukioikäisiä tai amisikäisiä, jotka sieltä käsin pystyy hoitamaan sitä toisen asteen opintoja. Siinä urheiluakatemioiden ja näiden oppilaitosten rooli on tosi keskeinen. Siellä esimerkiksi opinto-ohjaajat tekee, ja urheiluakatemioiden koordinaattorit tekee tosi hyvää työtä, että tavallaan se on mahdollista. Nykyajan teknologia ja muut mahdollistaa sen, tällaiset joustavat ja räätälöidyt ratkaisut, että pystyy periaatteessa suorittamaan lukion käymättä ikinä fyysisesti siinä lukiossa. Mutta samaan aikaan sanon, että kukaan ei voi sitä nuoren urheilijan opiskelua eikä harjoittelua tehdä sen puolesta, että sitten se vaatii myös sellaista omaa aktiivisuutta ja halua toteuttaa ne, mutta mahdollisuudet on olemassa ja tässä on kehitetty paljon ja se on erittäin hieno asia.

Juho Rantala: Joo, toi Pohjanpalo on silleenkin hyvä esimerkki; mietin nyt tässä kymmenen vuotta taaksepäin, kun valmensin silloin Märskyssä ja HJK:ssa samaan aikaa nimenomaan muun muassa Pohjanpaloa, kun se nousi HJK:hon ja olin sitten aamuvalmennuksessa Märskyssä. Mietin nyt jälkeenpäin, että ei tarvinnut kertaakaan puuttuu sen arjen hallintaan ja kouluhommaan just sen takia, että se hoiti sen itse niin laadukkaasti. Sittenhän on tietysti ollut niitä pelejä, joita on joutunut puskemaan, että hei et sä ymmärrä, että lopulta tämä sun jalkapallokin kärsii, jos sä hoidat tuon koulun huonosti. Mutta sitten on myös ihan pari sellaista tapausta; muistan sinä aikana, kun mä itsekin opiskelin Märskyssä siis 90-luvulla niin siinä oli yksi pelaaja, joka sitten lopetti koulun ja en mä sitä silloin nuorena niin paljon ajatellut, mutta se oli hänenkin tapauksena ihan ok vaihtoehto, kun mä tiesin – ja kaikki tiesi – että se panee ihan kaiken peliin siihen futikseen. Sitten valmennusvaiheessa eli tuossa kymmenen vuotta sitten niin oli myös Märskyssä yksi pelaaja, joka päätti, että hän ei käy koulua loppuun, mutta sitten se keskustelu se, että jos sä tämän teet niin pidä huoli, että sä laitat ihan kaiken tohon urheiluun peliin. Vaarallisinta on se, että sä lopetat sen koulun ja kuvittelet, että sä panet kaiken peliin urheilussa, etkä laita peliin kaikkea urheilussa ja sitten sä jäät tyhjän päälle. Että tällaisetkin vaihtoehdot ovat ihan hyväksyttäviä, mutta sitten pitää panna kyllä kaikki likoon. Ehkä sellainen yleinen ohjenuora kaikille nuorille on, että jos vaan niin kuin vähänkään rahkeet riittää niin kyllä se koulu kannattaa hoitaa huolella, että kun miettii niitä, jotka on hoitanut koulun hyvin niin niillä on käynyt aika hyvin tulevaisuudessa.

Ilkka Palomäki: Joo ja oikeastaan tässä niin kuin haluaisin tästä Suomen mallista nimenomaan, että semmoinen näppituntuma on, että kun muissakin maissa on näitä akatemioita niin siellä ehkä tätä koulupuolta ei niin paljon painoteta, mitä Suomessa, mutta että Suomessa se on tosi iso juttu miettiä myös vastuullisesti se, että vähintään se toinen aste tulee hoidettua.

Jarno Parikka: No joo, se on meille tavoitteena, että kaikki niin kuin huippu-urheilijan polullakin olevat nuoret urheilijat kävisi vähintään sen toisen asteen. Se on tavoitteena. Mutta tuota oon Jallun kanssa samaa samaa mieltä tuosta. Tavallaan meidän koulujärjestelmä on kansainvälisessä vertailussa tosi korkeatasoinen ja sitä koulutusta ja opiskelua arvostetaan paljon. Ja avallaan… Mutta nämä räätälöidyt mallit ja nämä erilaiset mahdollisuudet – tällaiset niin kuin päättymättömät polut, mitä koulutuspuolellakin on rakennettu niin mahdollistaa sen, että se ulkomailla opiskeleva tai ulkomailla pelaava nuori niin ei senkään tarvitse edes neljässä vuodessa käydä sitä koulua. Se voi pikkuisen niin kuin liittää siihen omalla tavallaan tai se voi olla kokonaan tauolla se koulunkäynti ja keskittyy täysillä siihen futikseen, tavoitella sitä ammattilaisuutta. Se on hyvä hieno asia ja onneksi meillä on myös järjestelmä ,että sä voit palata siihen. Niitä toisen asteen opintoja voi tehdä, vaikka sitten sen uran jälkeen, jos ne on silloin uran aikana jäänyt.

Ilkka Palomäki: Joo, jotta ei jää kuvaa, että Joel Pohjanpalo nyt olisi jonkinlainen poikkeus tässä jutussa niin esimerkiksi Juho sä olit valmentajana Märskyssä 2007-2013 niin sä laskeskelit, että yksitoista pelaajaa Huuhkajien EM-karsinnasta oli sun valmennuksessa silloin pelkästään Mäkelänrinteen lukiossa eli muun muassa Paulus Arajuuri, Rasmus Schüller, Jesse Joronen, Nikolai Alho, Daniel O’Shaughnessy. Sitten toki lopettaneita maajoukkuepelaajia, mutta Alexander Ring, Sakari Mattila –  tämän tyyppisiä – eli ei puhuta välttämättä mistään poikkeuksista, mutta silloin kun sä olit Märskyssä valmentajana ja silloin, kun Jarno on itse ollut pelaajana tässä systeemissä niin eikö niin silloin se systeemi oli vielä vähän erilainen eli se akatemiaharjoittelu tapahtui ikään kuin omassa ryhmässä, ja kerrotteko vähän miten se poikkeaa tai mitä se meni silloin ja miten se poikkeaa tästä päivästä?

Juho Rantala: Mä voin tuota aloittaa. 90-luvusta, mä menin siis Märskyyn oppilaana ja pelaajana vuonna 90. Sitten mä menin Märskyyn valmentajaksi vuonna 2007 ja silloin se oli vielä molemmissa vaihtoehdossa samanlainen eli pelaaja tuli pääkaupunkialueen seuroista kolmena kertana viikossa treenaamaan yhdessä. Eli muistan sitten, kun mä olin koutsina niin siellä vaikka Alexander Ring palasi HJK:ssa ja Rasmus Schüller pelasi osan ajasta Märskyy Hongassa, siirtyi sitten HJK:n. Mutta mielestä meillä saattoi aamutreeneissä niin, että oli tosi kovia pelejä, missä Ring ja Schüller pelasi vastakkain, samanikäiset kaverit siellä treeneissä tai samalla puolella, ja sitten ne neljä päivää siitä niin kuin pelasi liigaottelussa vastakkain. Nythän se on siirtynyt täysin seuravetoiseksi. Jarnonkin aikana varmasti niin kuin pelaatte eri seurassa, treenasi keskenään. Joku saattoi treenata jo liigajoukkueen mukana eikä ollut siinä aamuosuusksissa ollenkaan mukana.

Jarno Parikka: Joo, näin se meni, että tuota meillä oli se niin sanottu lukiovalmennus tai lukion aamutreenit. Se oli mulle niin kuin todella hyvää aikaa pelaajana. Mä kehityin paljon. Yksi syy oli siihen, että olin tullut tämmöisesta tavallisesta Korsalaiselta yläasteelta, että meillä ei paljon aamutreenejä ollut tai mitään muutakaan. Se oli mahtava tilanne, että mä pääsin urheilulukioon, missä mulla oli kolme aamutreeniä hyvässä valmennuksessa. Meillä oli hyvä porukka, paljon hyviä pelaajia ja tavallaan se oli mun uran kannalta – mä olen ottanut ehkä omat isoimmat kehitysaskeleet nimenomaan siinä vaiheessa ja mun mielestä on silti niin kuin… Siinä on ollut paljon hyvää, mutta samaan aikaan on ollut ilo nähdä, miten toiminta on entistä enemmän kehittynyt. Tässä mallissa ei ehkä voi puhua semmoisesta kokonaisvalmentautumisesta, että siellä jos – no Jallu voi siitä valmentajan näkökulmasta jatkaa – mutta se voi olla vähän vaikea tilanne vetää niitä treenejä tai valmentaa niitä nuoria, että jos ne tulee viidestä eri seurasta ja kymmenestä eri joukkueesta niin tavallaan se, että miten se liittyy siihen yksilön kokonaisvalmentautumiseen ja siihen tilanteeseen. Mutta nykyään, kun se tehdään tosi tiiviissä yhteistyössä seurojen kanssa, niin tavallaan se on koko ajan niin kuin siinä samassa valmennuksessa ja puhutaan yhdestä valmennuksesta. Ei tarvitse puhua ehkä lukion aamutreenistä, vaan puhutaan yhdestä valmennuksesta. Toinen asia, minkä nostan esille, niin meillä oli tosiaan aina tiistai, keskiviikko, perjantai kahdeksasta puoli kymmeneen treenit, että se oli se aika. Niin kuin tuossa aiemmin sanottiin tai puhuttiin, niin nykyään sitä arkea rakennetaan sieltä urheilun lähtökohdista ja urheilun ehdoilla niin se myös aikataulullisesti tarkoittaa sitä, että treenit voi olla myöhemmin, mikä tarkoittaa, että voi nukkua enemmän, mikä mahdollistaa paremman palautumisen ja pidemmän treeniajan ja se voi tapahtua vaikka viitenä aamuna viikossa. Tavallaan siinäkin on otettu askeleita eteenpäin, että se myös määrällisestikin mahdollistaa enemmän.

Juho Rantala: Joo, nyt multa tulee pitkä tajunnanvirtapuheenvuoro, koska tämä on tosi mielenkiintoinen aihe. Komppaan paljon Jarnoa, että siis nykyinen systeemi, missä se tapahtuu seuroissa niin on totta kai kokonaisuudessa tilanne on parempi kuin koskaan aikaisemmin – se on ihan selvää. Että nimenomaan nyt on helpompi päästä kiinni sen yksittäisen pelaajan vahvuuksia myös niihin heikkouksiin, joten tilanne on pelaajan kannalta parempi ja ilman muuta tämä on hyvä, että tämä on mennyt tähän suuntaan. Seuroissa on niin hyvää osaamista, että se Märskylläkin on luotto siihen, että ne pelaajat on seuroissa niin se on paras vaihtoehto. Ei ole syytä palata siihen vanhaan, mutta se vanhakaan ei ollut ihan läpeensä huono. Muistan itse, kun menin Märskyyn niin itse asiassa ne Märskyn aamutreenit oli kovempia kuin yksikään yksikään seurajoukkuetreeni sen takia, että – vaikka jos miettii niin ekaluokkalaista niin siinä oli pari vuotta vanhemmat Antti Niemeä ja Simo Valakaria ja Antti Heinolaa – tulevia niin kun maajoukkuepelaajia. Sä treenasit niiden kanssa samassa ympäristössä ja ne pelit oli ihan törkeän kovia, että se kehitti. Okei, siellä kukaan – siellä oli 25 pelaaja tai mitä se olikaan 20 – niin ei välttämättä pystytty keskittymään sen yksittäisen pelaajaan, että mitä se tarvitsee, mutta se ympäristö oli jo niin kova. Mä muistan sitten, kun mä olin valmentajana Mäkelänrinteen lukiossa niin tilanne oli edelleen sama, että ne pelaajat tuli eri seuroista. Mistä puhuin paljon silloin, että silloihan oli paljon niin, että pelaajilla saattoi loppua treenit yhdeksältä illalla ja sitten ne aamutreenit oli kahdeksalta, joten isossa pohdinnassa oli että jompaa kumpaa vähintään pitää siirtää. Ideaalitilanteessa saada niin, että se iltapäivän tai se illan treeni siirtyy aikasemmaksi ja aamutreeni siirtyy vähän myöhemmäksi, ja mä olen edelleenkin sitä mieltä, että se kannattaa olla niin, että sun iltapäivän treeni on loppunut jo vaikka viideltä, jolloin sä pystyt tekemään läksyjä, palautumaan. Sitten ehkä ideaalitilanteessa se aamuharjoittelu alkaa vasta yhdeksältä ja niin se pitää ollakin. Mutta, kun mä katson nyt taaksepäin sitä asiaa niin sekään ei ollut pelkästään paha, että kun mä mietin niitä jätkiä, jotka tuulessa ja tuiskussa paino sporalla ja metrolla aamutreeneihin 6:55 tai Korsosta junalla tai mitä tahansa niin se kertoo aika tajuttomasta sisäisestä motivaatiosta, että se ei todellakaan ollut pelkästään paha. Siinä oli paljon myös hyviä, mutta nykyinen systeemi on parempi, mutta meidän ehkä pitää jotenkin löytää niitä pieniä juttuja, millä me saadaan ripaus sitä vanhaa maailmaa tähän nykytapaukseen. Puhun ehkä sellaisesta raa’asta kilpailusta ja itseohjautuvuudesta ja sisäisestä motivaatiosta, että kaikki ei tuoda ihan valmiiksi nuorille. Se on riski, että me tehdään kaikki niille niin, että kuljetaan ikään kuin robottina paikasta toiseen, syötetään niitä ja niiden tarvi ajatella mitään. Summa-summarum, kuitenkin tämän päivän nuoret on parempia pelaajia kuin me ikinä oltiin ja todennäköisesti ne on myös vähän fiksumpia, joten se on niin kuin hyvä asia.

Jarno Parikka: Joo, oon samaa mieltä ja niin kuin sanoin niin itse myös otin isoimmat mun uran kehitysaskelet sinä aikana eli siinä on ollut paljon hyvää. Haluan myös – ettei tule väärinkäsitystä – niin sanoa sen, että urheiluakatemiat ja -oppilaitokset osallistuu toki tavallaan myös siihen valmennuksen järjestämiseen ja siihen valmentautumiseen. Eli se tehdään yhteistyössä seurojen kanssa.

Ilkka Palomäki: Niin eli just tätä olin kysymässä, että kun aiemmin oli ikään kuin Märskyn tai muiden urheilulukioiden omat valmennusryhmät; nyt niitä ei enää ole ja pelaaja harjoittelee seuroissa, mutta eikä tämä ole nyt niin kuin kaikkien osapuolten yhteinen valinta, että laitetaan sitä resurssia ja laitetaan se pelaaja valmentautumaan ikään kuin siinä samassa ympäristössä ja yhdellä valmentautumisella ja tätä vain ikään kuin kaikki – Palloliitto ja urheiluakatemiajärjestelmä – tukee tätä tätä kuviota tätä kautta?

Juho Rantala: Kyllä joo, ne tukitoimet tulee useimmiten sieltä urheiluakatemioista. Tietysti se arjen yksikkö sitten sen treenin jälkeen on kuitenkin se koulu. Siellä sä opiskelet, näet kavereita ja myös syöt. Sä saat sieltä esim. Märskyssä on fysiopalveluita, sä saat fyysisen valmennuksen palveluita, saat henkistä valmennusta, saat ravintovalmennusta – sellaisia juttuja, mitä kuitenkaan kaikilla seuroilla ei välttämättä vielä ole, mutta Jarno voi tähän lisätä.

Jarno Parikka: Joo ja parhaassa tapauksessa nimenomaan ne on osa sitä valmennusta nämä toiminnot, mitä Jallu kuvasi. Se on juuri näin, että no nyt täytyy muistaa, että meillä on iso maa, meillä on paljon seuroja, meillä on paljon tässä urheiluakatemioita toiminnassa niin tässä on pikkuisen – ei voi sanoa, että on yksi malli, mitä joka paikassa toteutetaan vaan sitä on tehty vähän eri tavoin, mutta urheiluakatemiat osallistuu siihen ja toteuttaa yhdessä seurojen kanssa sitä valmennusta ja sitten tavallaan tuo siihen valmentautumisen näitä Jallun mainitsemia tukitoimia.

Juho Rantala: Joo ja niin kuin tärkeä asia tässä on muistaa niin kuin sen pelaajan ja urheilijan kannalta niin ei ole olemassa niin kuin erillistä urheiluakatemiaa ja seuraa ja vaikka maajoukkuetta, vaan nämä kaikki on sen arjen kokonaisuus. Ne ei ole millään tavalla irrallaan, vaan ne soljuu siellä hyvässä yhteistyössä ja se on se kokonaisuus. Niitä ei siirretä paikasta toiseen – sit sä oot, että nyt mä menen eri paikkaan, vaan siitä syntyy sen sun arki ja ne menee parhaimmillaan hyvässä soinnussa keskenään.

Jarno Parikka: Kyllä, silloin, kun se on järkevästi suunniteltu ja tehty niin nimenomaan sieltä pelaajan näkökulmasta se näyttäytyy yhtenä kokonaisuutena ja pelaajat ei varmaan tiedäkään tavallaan, että mitkä kaikki tahot siinä seurojen ja siellä olevien valmentajien lisäksi on osallistunut. Että esimerkiksi urheiluakatemiat ja oppilaitokset, että niillä on iso rooli, mutta tärkeintä se on seuran näkökulmasta yksi toimiva kokonaisuus.

Juho Rantala: Ja mikä vielä noilla kouluilla ja urheiluakatemioille on annettava isot pisteet siitä, että – puhuin siitä pelaajien kehittymisestä. Mun mielestä siellä tuntui aina, että se tärkein motivaatio lähes sataprosenttisesti on se, että miten me voidaan auttaa ja tukea tuota nuorta. Niiden niin kuin motivaatio tulee sieltä. Urheiluseuroissa ne saattavat – tietysti joskus olla raakaa kilpailua niin kilpaillaan keskenään; mä haluan olla parempi kuin noi, mutta koulut haluaa lähtökohtaisesti pelkästään hyvää niille nuorille.

Ilkka Palomäki: Välikysymys. Moni muu joukkuepalloilu Suomessa on ratkaissut tämän vähän ihan eri tavalla. Eli esimerkiksi lentopallo keskittää ikäluokkien parhaat Kuortaneelle ja koripallossa esimerkiksi HBA – pyritään siihen, että HBA kasaa ne saman ikäluokan parhaat ikään kuin yhteen paikkaan. Jalkapallo on miettinyt tämän toisella tavalla eli seuroihin resurssia. Avatkaa vähän tätä logiikkaa siellä taustalla. Minkä takia tämä on juuri jalkapallo valinta?

Juho Rantala: No, pysty niin – en oo muiden lajien asiantuntija, mutta me halutaan… Lähtökohta on se, että pyritään siihen, että tulevaisuudessa Suomessa on läpi maan niin hyviä paikkoja, että pelaajien ei tarvitse hirveän kauas lähteä kotoa. Se on tietysti niin kuin tavoite. Yksi juttu on se, että meillä on seuroissa ympäri maan aletaan tekemään jo todella hyvää työtä, joten me voidaan luottavaisin ja rauhallisin mielin olla, että pelaajilla on siinä lähialueella lähtökohtaisesti aika hyvää valmennusta. Seurat on kuitenkin se tärkein yksikkö. Me ei haluta repiä niitä johonkin niin kuin liiton puolueettomaan yksikköön jonnekin päin Suomea. Suomi on vielä niin iso maa. Sitten tietysti toinen juttu on se, että jalkapallossa tosi paljon pelaajia, että semmoinen keskittäminen ei ehkä meidän näkökulmasta tällä hetkellä ole meidän kannalta järkevin vaihtoehto. Mun mielestä, ilokseni on sanottava se, että alkaa taso menemään sillä tavalla eteenpäin, että sanotaan, että meidän niin kuin ranking 25-pelaajien ikäluokassa alkaa olemaan jo ihan hyvä, jos nyt tämmöisen karkean vertauksen sanoisi niin nyt sellainen pelaaja, joka on vaikka ikäluokan ranking 30 niin se olisi 20 vuotta sitten heittämällä ollut maajoukkuepelaaja. Sanotaan, että ne ihan parhaat on aina niin kuin ne, jotka oli huippuja 20 vuotta sitten ne olisi huippuja tänä päivänäkin, mutta se taso on kasvanut, joten se olisi aika hankala hankala repiä niitä yhteen paikkaan sitten, kun niiden uratkin menee eri vauhtia niin se vaihtuvuus voisi olla aika iso. Me koetaan niin, että jos me pystytään luomaan niin, että tulevaisuudessa meillä olisi esimerkiksi niin kuin maanlaajuisesti sanotaan, että noin kuusi akatemiaa ympäri maan niin se on niin kuin meidän näkökulman mukaan semmoinen, mikä on tulevaisuudessa toimiva.

Ilkka Palomäki: No tuota sitten teillä pari tuommoista erityisprojektia vielä eli Käpylän pallo ja myös Rovaniemellä on tämmöinen erityiskuvio menossa, neljän vuoden projekti, alkanut 2019, jota on myös Uefa Euroopan jalkapalloliitto rahoittaa. Avaa Juho vähän tuota, että mistä niissä on kyse?

Juho Rantala: Joo, no tämä lähti liikkeelle reilu pari vuotta sitten. Uefa:lla on ollut semmoinen projekti, missä nyt tukee nimenomaan tämmöistä keskittämishanketta. Ne maksaa liitoille rahaa, jotta liitto laittaa yläasteikäisille yhden sisäoppilaitoksen jonnekin päin maailmaa – sitä maata. Se on ollut aika paljon Itä-Euroopassa pienemmissä eurooppalaisissa maissa. Silloin me sanottiin – Uefa tarjosi sitä Suomelle – että joo tämä on mielenkiintoinen idea, mutta me ei voida sitä laittaa yläasteelle niin hieno kuin se ajatus onkin, että me ei voida repiä niin kuin yhteen paikkaan yläasteikäisiä lapsia. Me voitas laittaa toi lukiovaiheeseen ja Uefa osti tämän meidän joustavan ehdotuksen ja sitten me sanottiin vielä, että Suomi on niin iso maa, että me ei haluttaisi laittaa sitä yhteen paikkaan, vaan että me haluttaisiin laittaa se kahteen paikkaan, jotta se vaikuttavuus olisi isompi ja ne osti senkin ehdotuksen. Sitten, kun oli vielä, että se pitäisi olla niin kuin yksittäinen omayksikkö, joka pelaisi jossain sarjassa niin me sanottiin, että me haluttaisiin silti tämä pitää seuroissa ja Uefa osti senkin, joten me saatiin…

Ilkka Palomäki: Kuka siinä oli myyntimiehenä?

Juho Rantala: Siinä oli minä ja Hannu Tihinen, mutta mä uskon, että ne osti sen takia, koska meidän ainoa motivaatio oli vilpittömästi saada se parhaaksi mahdolliseksi meidän ympäristöön. Sitten tämä meni vielä silleen hyvin, että me saatiin ne joukkueet pelaamaan Rovaniemellä kakkosdivisioonassa ja Helsingissä B-nuorten SM-sarjassa, jotka on kuitenkin kaksi meidän niin kuin reservijoukkueet ja B-nuorten SM-sarja on meidän pelaajakehityksen kannalta nuorissa kaksi tärkeintä sarjaa niin me pystytään… Ne on tavallaan kuin pilottihankkeita. Me nähdään kumpaan on parempi satsata vai onko niin, että molempiin pitää lähtökohtaisesti satsata niin me saadaan tuostä tosi paljon informaatiota ja tietysti pitkälle tuon pohjalta niin me pyritään monistamaan tuo toiminta. Koska niin kuin Rovaniemellä ja Käpylässä on ollut toiminta on tosi hyvää ja totta kai kiitos siitä kuuluu kuuluu totta kai seuroilla ja siellä oleville ihmisille, mutta kyllä ma sanon, että ennen kaikkea minkä takia ne on toiminut niin hyvin voi sanoa, että Märsky ja Santasport on pannut sen suhteen itsensä likoon niin sataprosenttisesti, että on helppo sanoa, että pelaajilla siellä on tosi hyvä ja hyvin paljolti sen takia, että nimenomaan nämä urheiluakatemiat ja tämä järjestelmä on ollut siinä niin vahvasti mukana, että ne on hoitanut nimenomaan ne tukitoimet ja pitää sen viimeisen päälle, ett se arki niillä pelaajilla on hyvää. Toi on ollut meille tosi hyvä esimerkki, että on makeeta nähdä myös kuinka urheiluakatemiat lähtee tähän ihan täysillä mukaan.

Ilkka Palomäki: Niin eli se on niin kuin – miten se eroaa tästä teidän muusta urheiluakatemian hyödyntämismallista?

Juho Rantala: No ei se tietysti niin kuin… Sanotaan, että ne arjen toiminnot ei pitäisi erota, mutta totta kai nyt, kun tulee rahaa Uefalta niin totta kai niillä on niin kuin ulkopuolista resurssia siihen. Mutta nimenomaan, että se raha tuleen sinne seuroille niin siinä pitää olla tämä yhteistyö eli seura, Palloliitto ja sitten nämä urheiluakatemiat, että jos joku niistä falskaisi niin tämä ei toimi. Jarno osaa tietysti sanoa siitä vielä paremmin, mutta on tosi tärkeää, että nämä urheiluakatemiat ja Olympiakomitea on mukana. Jos mä olen ymmärtänyt oikein, niin se on tosi tärkeää myös, että liitto on tässä mukana, koska silloin myös urheiluakatemioiden ja Olympiakomitean on helpompi lähteä mukaan, kun tässä on kaikki – tämä kolmikantamalli.

Jarno Parikka: Joo, kyllä allekirjoitan tuon. Tavallaan se yhteistyö ja yhdessä tekeminen on tavallaan se lähtökohta, jonka avulla tavallaan me voidaan se paras osaaminen saattaa yhteen ja tavallaan yhteiset resurssit ja sillä tavalla luoda sitä toimivaa kokonaisuutta.

Ilkka Palomäki: No, moni on tehnyt siinä valintavaiheen korvilla myös valinnan lähteä ulkomaille. Tästä vähän puhuttiin jo aiemminkin, mutta just ison seuran akatemiaan niin, miten te Palloliitossa näette tämän pelaajapolun optimaalisen toiminnan? Onko siihen joku patenttimalli olemassasta, että jos teiltä kysytään, että kannattaako lähteä niin ei kannata tai kannattaa?

Juho Rantala: Tämä on tosi mielenkiintoinen asia. Mä olen pohtinut tätä, yrittänyt pohtia tätä monelta eri kantilta ja ihan ekana mä olen tietysti yrittänyt pohti sitä, että mä mietin sen pelaajan kannalta. Sitten yhtä tärkeänä mä mietin, että mitä mä ajattelisin, jos mä olisin tämän kyseisen pelaajan vanhempi. Sitten tietysti mietin sitä seuran kannalta, liiton kannalt ja sitten ihan tämmöinen oma henkilökohtainen näkemys, ja mun näkemys on se, että yhtä oikeaa ei ole. Pitää miettiä pelaajan kannalta ja sen perheen kannalta. Mun henkilökohtainen mielipide on se, että optimaalisesti, jos mä mietin, että jos sen saisi rakentaa – mikä olisi ehkä paras idea – niin totta kai, jos sä pelaat siinä suomalaisessa akatemiassa, käyt sen lukion loppuun Suomessa ja pääset pelaamaan vuoden tai kaksi isossa roolissa Veikkausliigassa. Se on varmasti niin kuin lähellä turvallisinta ja parasta vaihtoehtoa, mutta se ei tarkoita sitä, että tämä aikaisemmin lähteminen akatemiaan, vaikka 16-vuotiaana – se voi olla jollekin todella, todella hyvä. Jos pääsee pelaamaan liigassa, se on tosi, tosi hyvä vaihtoehto ja sitä mä suosittelisin, mutta se kysymys on se, että onko meillä tarpeeksi seuroja, jotka luottaa nuoriin pelaajiin – ja sitähän ei kukaan pysty sanomaan. Jos 16-vuotiaalle sanoo, että jos sä pääset liigassa pelaamaan niin sä pääset todennäköisesti siellä ulkomailla isompaan rooliin. Sut hankitaan ja sitten tulee enemmän siirtokorvauksia. Mutta, jos mä mietin sitten sen pelaajan vanhemman kannalta niin ne tietysti miettii, että pääsenköhän mä pelaamaan tuossa liigaseurassa, vaikka mun oman alueen liigaseurassa ei ole ennen mua nuoret päässyt hirveän paljon pelaamaan niin miksi mä pääsisin? Joten mä toivo, että meille tuli se ensinnäkin muutamia liigaseuroja enemmän. Ei kaikki, mutta muutama, jotka panostaisi myös vahvasti siihen, että meillä nuoret pääsee pelaamaan, jolloin olisi oikeasti se potentiaalinen polku siihen, että sä oot pelannut, pelaat, Suomessa myös liigassa. Silti on selvää,  että moni lähtee ulkomaille nuorena jo akatemiaan eikä sekään ole missään nimessä huono, joten ehkä vastaus on se, että mun mielestä meidän pitää löytää molempiin järkevä vaihtoehto. Sitten meidän pitää myös kuunnella niitä pelaajia ja vanhempia, että ollaan me mitä mieltä tahansa, että jos pelaajat kokee ja vanhemmat kokee, että tämä on mulle parempi niin pitää meidän pitää myös pystyä tukemaan tukemaan sitä.

Jarno Parikka: Joo ja ehkä sen lisäisin, että tavallaan vaikea sanoa oikeaa vastausta koska sellaista ei varmaan ole ja yksilön kohdalla ne on erilaisia ja vaikka Huuhkajat on hyvä esimerkki siitä, että meillä on tavallaan vähän niin kumpaakin reittejä tulleita huippupelaajia tällä hetkellä isossa roolissa meidän A-maajoukkueessa. Sekin osoittaa sen, että reittejä on monia ja tavallaan ehkä meidän tehtävä on tavallaan mahdollistaa sitä, että se on myös jatkossa näin, että siihen ei ole yhtä sapluunaa, vaan että on erilaisia mahdollisuuksia ja niitä niitä pystyy myös joustavasti käyttämään ja löytämään sen itselle ja urheilijalle ja perheelle sopivan mallin.

Juho Rantala: Kyllä, että jos ottaa esimerkiksi vaikka Joel Pohjanpalon, josta on puhuttu. Nousi reservijoukkueeseen, nousi liigajoukkueeseen, löi siellä itsensä läpi, siirtyi sitten suoraan aikuisten joukkueeseen. Sitten vaikka on Tim Sparv, joka on lähtenyt nuorena akatemiaan, noussut sitä kautta ja sitten meillä myös esimerkkejä pelaajista, jotka on lähtenyt akatemiaan ja tullut takaisin – ja sekään ei välttämättä ole huono. Lopultahan, jos sä haluat satsata urheilijaksi, se sitten ratkaisee, että mihin sä päädyt. Se on ihan selvää, että jos lähdet aikaisin ulkomaille niin siinä kyseisessä – jos sä menet nyt vaikka Chelseaan, niin ei se todennäköisyys sille, että sä lyöt Chelseässä itsesi läpi ole välttämättä kovin iso, mutta se, että susta tulee ihan hyvä jalkapalloilija niin sen todennäköisyydet on jo paljon isommat.

Ilkka Palomäki: Eli taas palataan siihen, että molemmille reiteille pitää pystyä luomaan paras vaihtoehto, milloin se tarkoittaa sitä, että näitä joustavia ja räätälöityjä malleja pitää jatkaa.

Juho Rantala: Se on just niin. Molempia vaihtoehtoja, mutta jos saisi nyt valita niin varmaan se menisi niin, että reservijoukkue, lukio, edustusjoukkue, pelaa 1–2 vuotta liigassa, nouset ehkä maajoukkueen kynnykselle, saat hyvän roolin ja silloin sut myydään jo aika isolla summalla. Että, jos nuori pelaaja pääsee pelaamaan Veikkausliigassa ja isossa roolissa niin se on kuitenkin niin kova sarja, että se tuottaa myös rahaa Suomeen, koska silloin ne siirtosummat on isommat. Tämä on se niin kuin ihannemaailmassa menisi noin, mutta se ei ole kaikkein vaihtoehto.

Ilkka Palomäki: Hyvä. Sitten, jos ruvetaan vähän nivomaan yhteen niin muun muassa HJK:n toimitusjohtaja Aki Riihilahti korosti taannoin urheilujohdon huippukohtaamisessa, kun hän oli yhdessä paneelikeskustelussa mukana, että näiden keskittymien ja akatemioiden merkitys on erittäin suuri myös seuran näkökulmasta. Hän taisi sanoa jopa, että se merkittävin investointi, mitä just tämä suomalainen urheilujärjestelmä voi tehdä – ainakin nyt HJK:n ja jalkapallon näkökulmasta. Niin Juho sama kysymys sulle Palloliiton edustajana, että kuinka oleellisenä sä ylipäätään näet urheiluakatemiatoiminnan ja nämä suomalaisen urheilujärjestelmän rakenteet Suomalaisen jalkapallon kokonaisuuden kannalta?

Juho Rantala: No, kyllä mä olen samaa mieltä kuin Aki ihan täysin, että tuossa meillä on mahdollisuudet synnyttää tänne – tavallaan ollaan nyt jo synnytetty – jotain kilpailuetua ja isoakin kilpailuetua. Kuitenkin resurssit suomalaisessa futiksessa on parantunut, mutta silti, jos mä mietin sitä arjen valmennuksen laatua; se on laadukasta, mutta nimenomaan urheiluakatemioiden myötä me saadaan sinne sellaista asiantuntija ja oikeasti arjen apua, mitä mihin seuroille välttämättä itse vielä ole rahaa. Seurat pystyy varmasti hoitamaan suhteellisesti aika laadukasta arjen valmennusta, mutta nimenomaan sitten se kaikki muu tukitoiminta – tai ei kaikki muu, mutta paljon tukitoiminnassa tulee nimenomaan urheiluakatemioiden ja nOlympiakomitean myötä ja edelleenkin niin kuin, kun mä palaan siihen… Jarno osaa sanoa sen paremmin, mutta voisin kuvitella, että Olympiakomitealla nimenomaan se motivaatio on se, että – niin kuin seuroillakin – mutta miten me saadaan pelaajan, nuoren pelaajan, arki parhaaksi mahdollisesti. Kyllä sieltä on niin paljon resursseja – ihan pelkästään resursseja, taloudellisia resursseja, mutta myös osaamista on mahdollista saada seurojen käyttöön.

Ilkka Palomäki: Entäs sitten Jarno toisinpäin, miten merkittävänä lajina sä näet jalkapallon suomalaisen urheilujärjestelmän ja ennen kaikkea nyt akatemiatoiminnan kannalta? Onko siinä miten paljon opittavaa esimerkiksi tästä kuviosta voisi olla muutenkin?

Jarno Parikka: No joo, niin kuin mistä lähdettiin liikkeelle niin ihan jo määriltään niin jalkapallo on todella merkittävä osa järjestelmää ja urheiluakatemiatoimintaa. Sen lisäksi niin tavallaan, kun katsoo vaikka viimeaikaista menestystä, mitä Helmarit ja Huuhkajat on saavuttanut niin se myös näkyy siinä, että miten se on otettu vastaan tavallaan suomalaisessa urheilukansassa ja miten se on ollut merkittävä asia ja se on näkynyt myös vaikka Urheilugaalassa jalkapallo on ollut isosti esillä. Kyllä tuntuu, että se niin kuin joukkuepelien ja jalkapallon rooli on iso ja se on kasvamassa. Sitten täytyy muistaa myös, että tämä ei ole mitään niin kuin lajien välistä kilpailua sillä tavalla. Me myös tiedetään se, että joukkuepelit ja etenkin jalkapallo toimii niin kuin muidenkin urheilulajien näkökulmasta tavallaan tällaisena sisäänottona harrastamiseen ja urheiluun mukaan pääsemiseen, ja sitä kautta myös jalkapallon kautta pääsee pelaajia, jotka sitten löytää ehkä jonkun toisen urheilulajin ja sekin on hyvä asia. Kyllä mä näen, että tässä on monta näkökulmaa ja siinä jalkapallon rooli on tosi iso ja merkittävä.

Juho Rantala: Joo ja ylipäätään uskon, että yksi suomalaisen urheilun kilpailuetu – nyt lajeista riippumatta – on yhteistyö. Jos aletaan se jalkapallosta niin mä uskallan väittää, että meillä yhteistyö seurojen välillä on parempaa kuin monessa maailmassa. Me pysytään tehdä läpi seurarajojen yhteistyötä, jotta suomalainen futis paranee ja sama koskee nyt koko suomalaista urheilua. Uskon, että lajit pystyy tekemään yhteistyötä ja yksi vielä tähän; itse, kun olin Märskyssä valmennetajana niin yksi hienoimpia juttuja oli se, että siellä sai toimia muiden lajien valmentajien kanssa ja tehdä niiden kanssa yhteistyötä ja saada sitten omaan laajiin ja omaan tekemiseen jotain uutta. Ja mikä on aika makeeta, niin kyllähän valmentajat on sellaisia, että on se laji mikä tahansa niin, kun sä istut saman pöydän ääressä niin sä olet heti samalla sivulla ongelmien, haasteiden ja hyvien juttujen kanssa. Mun mielestä se on tosi…. Se on sellainen, mitä meidän pitäisi; mä uskon, että me tiedostetaan, mutta vielä tiedostaa paremmin se, että tämä yhteistyö on itse asiassa aikamoinen voimavara meille ja voitaisiin vaalia sitä vielä enemmän. Uskon, että me vaalitaankin sitä jo, mutta niin kuin havahduttaisiin myös siihen, että hei, että se, että tuolla pärjätään niin se voi auttaa myös meitä.

Juho Rantala: Hyvä erinomainen puheenvuoro, siihen on hyvä päättää. Lämmin kiitos vierailusta OlympiaCastissa Juho Rantala ja Jarno Parikka.

Juho Rantala: Kiitos

Jarno Parikka: Kiitos.

Ilkka Palomäki: Kiitos vielä Jarno Parikalle ja Juho Rantalalle vierailusta OlympiaCastissa ja jalkapallon pelaajapolun kriittisen toisen asteen nivelvaiheen toimintojen avaamisesta. OlympiaCast palaa ääneen jälleen viikon päästä uusin aihein, jotta seuraava jakso ei mene ohi niin käy tilaamassa tämä podcast sieltä, mistä podcastisi kuuntelet. Arvostamme myös kovasti, jos käyt heittämassa arvion meistä. Se auttaa paitsi meitä kehittymään myös toisaalta uusia kuuntelijoita löytämään luoksemme.