Urheilun tulevaisuus rakennetaan yhdessä
Haluan uskoa, että meillä on mahdollisuus rakentaa urheiluun järjestelmä, jossa lapsen ei tarvitse valita liian aikaisin yhtä lajia, jossa monilajiharrastaminen on aidosti mahdollista ja jossa seurat tukevat toistensa toimintaa. Tämä vaatii sekä uusia toimintamalleja että rohkeutta muuttaa vakiintuneita asenteita.
Meidän pitäisi nähdä jokainen lapsi ja nuori yhteisenä voimavarana, jonka liikunnallista polkua rakennamme yhdessä. Kun onnistumme tässä, emme ainoastaan mahdollista monipuolisempaa harrastamista, vaan luomme myös paremmat edellytykset sille, että lapset ja nuoret pysyvät liikunnan ja urheilun parissa läpi elämän.
Lasten ja nuorten harrastamiseen liittyvissä keskusteluissa puhutaan paljon harrastamisen kustannuksista, harrastuspaikkojen riittävyydestä ja lasten liikunnan vähenemisestä. Liian vähän puhutaan kuitenkin siitä, miten harrastamisen rakenteita pitäisi uudistaa, jotta mahdollisimman moni lapsi löytäisi liikunnasta itselleen mielekkään tavan harrastaa ja pysyisi mukana seuratoiminnassa mahdollisimman pitkään.
Tällä hetkellä väestönkehitys, pienenevät ikäluokat sekä harrastamisen kustannukset haastavat erityisesti pienempien paikkakuntien urheiluseuroja. Jos vastaamme näihin haasteisiin kilpailemalla yhä tiukemmin samoista lapsista, riskinä on, että kaikki häviävät. Sen sijaan meidän pitäisi nähdä eri lajien ja seurojen välinen yhteistyö voimavarana, jonka avulla voimme turvata harrastusmahdollisuuksia myös tulevaisuudessa. Lopulta tärkein kysymys ei ole, minkä seuran tai lajin jäsen lapsi on, vaan liikkuuko ja harrastaako hän yhä.
Monilajisuus on niin lapsen kuin seuran etu
Useamman lajin harrastaminen mahdollistaa monipuolisen liikunnallisen kehityksen ja voi vähentää yksipuolisen harjoittelun aiheuttamaa kuormitusta ja loukkaantumisriskiä. Eri lajeissa opitut taidot ja liikunnalliset valmiudet tukevat lapsen kehittymistä myös myöhemmällä iällä riippumatta siitä, minkä lajin pariin hän lopulta päätyy.
Monilajisuus tarjoaa lapselle myös mahdollisuuden kohdata erilaisia ihmisiä, tilanteita ja vaatimuksia. Yhdessä lajissa voi onnistua ja toisessa kohdata pettymyksiä. Näiden kokemusten kautta lapsi voi oppia käsittelemään erilaisia tunteita ja rakentaa minäkuvaansa laajemmin kuin vain yhden harrastuksen kautta. Useamman lajin harrastaminen antaa myös mahdollisuuden kehittyä omaan tahtiin, sillä kaikki eivät löydä omia vahvuuksiaan tai mieluisinta lajiaan samassa iässä.
Monilajisuuden mahdollistaminen vaatii kuitenkin seurojen välistä yhteistyötä. Tällä hetkellä lapsi saattaa joutua valitsemaan lajien välillä jo varhaisessa vaiheessa, koska harjoitusajat menevät päällekkäin tai seurojen toimintamallit eivät mahdollista useamman lajin harrastamista. Meidän pitäisi pystyä rakentamaan toimintamalleja, joissa eri lajit tukevat toisiaan ja lapsella on mahdollisuus harrastaa useampaa lajia mahdollisimman pitkään.
Yhteistyö voi olla jopa elinehto paikkakunnilla, joilla ikäluokat pienenevät. Toinen laji ja seura voivat olla merkittäviä yhteistyökumppaneita, joiden kanssa rakennetaan lapsille monipuolisempia harrastuspolkuja. Kun lapset pysyvät urheilun ja seuratoiminnan parissa pidempään, hyötyvät siitä lopulta kaikki lajit ja seurat.
Tarvitsemme uudenlaisia rakenteita ja toimintamalleja
Jos haluamme aidosti mahdollistaa monilajiharrastamisen ja lisätä seurojen välistä yhteistyötä, tarvitsemme myös uudenlaisia rakenteita suomalaiseen urheilujärjestelmään. Nykyisten toimintamallien rinnalle on kehitettävä järjestelmä, joka kannustaa ja mahdollistaa seurojen, lajien, lajiliittojen ja muiden toimijoiden yhteistyön.
Myös koulujen roolia voitaisiin hyödyntää nykyistä paremmin. Koulu tavoittaa lähes kaikki lapset, joten se tarjoaa luontevan ympäristön eri lajien esittelyyn ja kokeilemiseen. Seurojen ja koulujen yhteistyöllä voisimme madaltaa harrastamisen aloittamisen kynnystä ja tarjota lapsille mahdollisuuksia tutustua erilaisiin lajeihin ilman suurta sitoutumista tai kustannuksia.
Rakenteiden uudistamisen lisäksi tarvitsemme ennen kaikkea asennemuutosta. Seurojen ja lajien pitäisi pystyä näkemään yhteistyö mahdollisuutena eikä uhkana omalle toiminnalleen. Tämä edellyttää, että uskallamme tarkastella lasten ja nuorten urheilua kokonaisuutena yksittäisen lajin tai organisaation näkökulman sijaan. Ensimmäisenä kysymyksenä pitäisi olla, mikä on lapsen kannalta paras tapa kasvaa liikunnalliseen elämäntapaan. Kun tämä tavoite on yhteinen, myös yhteistyön mahdollisuudet ovat huomattavasti suuremmat.
Sara Säkkinen
Suomen Olympiakomitean nuorten valiokunnan pj.