Milano-Cortina 2026 oli sitä mitä odotimme, mutta ei sitä mitä haluamme
Kuva: Mika Kylmäniemi.Talvikisat Italiassa antoi meille tuloksen, joka oli ennakko-odotusten mukainen. Mutta jos pysähdymme tähän ja taputamme itseämme olalle, olemme väärällä tiellä. Tässä on erotettava kaksi asiaa: Se, miten näissä kisoissa meni, ja se, mikä on suomalaisen huippu-urheilun tila ylipäätään.
Näiden kisojen osalta onnistuimme siinä, mikä on Suomen Olympiakomitean ja Suomen joukkueen ydintehtävä, eli mahdollistaa urheilijoille ja valmentajille optimaaliset olosuhteet menestyksen tavoitteluun. Mahdollistaja ei tee tulosta. Urheilija ja valmentaja tekevät. Joukkueesta noin 70 % ylsi omalle tasolleen tai sen yli. Se on kova luku olympialaisissa, joissa paine syö metrejä, sekunteja ja päätöksentekokykyä. Onnittelut kaikille mitalisteille. Ja aivan yhtä suuret onnittelut niille, jotka kykenivät urheilemaan omalla huipputasollaan maailman kovimmassa paikassa. Se on suoritus, jota ei voi vähätellä.
Mutta sitten se vaikeampi asia: Suomalaisen huippu-urheilun kokonaisuudessa talvilajit ja joukkuelajit ovat viime vuosina olleet kohtuullisessa tilanteessa. Kesälajit taas, ihan rehellisesti, liian heikossa. Jos haluamme jatkossa olla maa, joka lähtee olympialaisiin useiden mitalipotentiaalisten tähdittämillä joukkueilla, emme voi jatkaa vanhoilla toimintatavoilla. Emme voi tehdä vain vähän paremmin. Meidän täytyy tehdä uudella tavalla.
Viime vuonna aloitettu suomalaisen huippu-urheilun radikaali muutos ei ole projekti. Se on suunnanmuutos. Tavoite on selkeä, sillä 2030-luvun olympialaisiin pitää lähteä tilanteessa, jossa meillä on useita realistisia mitalikandidaatteja niin kesä- kuin talvikisoissakin. Tällä hetkellä heitä on liian vähän. Ja silloin jokainen epäonnistuminen, sairastuminen tai pieni marginaaliheilunta vaikuttaa suhteettoman paljon koko joukkueen lopputulokseen.
Olemme jo ennen Milano-Cortinaa käynnistäneet merkittäviä uudistuksia urheilija-apurahojen ja lajien tukijärjestelmän osalta. Päätökset eivät ole mukavia kaikille. Mutta ne ovat välttämättömiä. Nykyisellä mallilla, tai pienillä viilauksilla, emme tule pääsemään parempiin tuloksiin.
Muutos täytyy kohdentaa resurssien lisäksi vaatimustasoon ja toimintatapoihin. Fokus on suunnattava sataprosenttisesti siihen, mikä ratkaisee:
- Miten teemme urheilijoista fyysisesti parempia?
- Miten kehitämme teknistä ja taktista osaamista?
- Miten varmistamme urheilijoiden hyvinvoinnin?
- Miten tunnistamme maailmanluokan potentiaalin aiemmin?
- Miten tuemme urheilijoita pitkäjänteisesti ja laadukkaasti päivästä toiseen?
Vaikka tiedämme antavamme taloudellisesti tasoitusta kovimmille kilpailijamaille, se ei saa olla muutoksen este. Valitettavasti emme voi jäädä odottamaan, että Suomen taloustilanne toisi merkittävää lisärahoitusta näköpiirissä olevaan tulevaisuuteen.
Juuri siksi resurssien tarkka ja rohkea kohdentaminen korostuu entisestään. Huippu-urheilun resurssit on suunnattava asioihin, jotka mahdollistavat maailman huipputason menestyksen, nyt ja tulevaisuudessa. Se tarkoittaa raakaa priorisointia. Se tarkoittaa keskittämistä.
Ja kyllä, se tarkoittaa sitä, että tuen piiriin päästäkseen pitää olla aiempaa parempi tai potentiaalisempi urheilija.
Vaatimustason nostaminen ei ole vain Olympiakomitean tehtävä. Jokaisen on katsottava peiliin: lajiliittojen, urheilijoiden, valmentajien, taustajoukkojen, niin kisajoukkueessa kuin kotimaan arjessa. Jos taso ei nouse arjessa, se tuskin riittää olympialaisissakaan.
On itsestään selvää, että meidän on kiristettävä standardeja. On kyettävä vastaamaan kovempaan odotukseen. Se voi tuntua hetken aikaa kivuliaalta, sillä suuri muutos harvoin tuntuu heti mukavalta. Suurinta tyhmyyttä olisi kuitenkin tehdä kuten aina ennenkin ja odottaa eri lopputulosta.
Petteri Kilpinen on Suomen Olympiakomitean puheenjohtaja. Hän ottaa blogeissaan kantaa liikunnan ja urheilun ajankohtaisiin aiheisiin.