Lapsen ensimmäisissä urheiluharrastuksissa ei ole tärkeintä se, kuinka monta koria syntyy tai kuinka nopeasti taidot karttuvat. Ratkaisevaa on, millainen tunne harjoituksista jää. Ura Basketin minikorisvalmentaja Jukka Lindberg tietää, että hyvä ensimmäinen valmentaja voi sytyttää liikunnan ilon ja saada lapsen palaamaan lajin pariin yhä uudelleen.

– Kun lapsi saapuu ensimmäisiin koripalloharjoituksiinsa, mukana on usein intoa, uteliaisuutta ja ehkä hieman jännitystä. Vielä hän ei tiedä, tuleeko koripallosta vuosien harrastus. Sen sijaan hän huomaa nopeasti, miten hänet otetaan vastaan, löytyykö porukasta kavereita ja onko treeneissä hauskaa, kertoo Ura Basketin minikorisvalmentaja Jukka Lindberg.

Juuri näissä hetkissä ensimmäisen valmentajan merkitys korostuu ja Jukka Lindberg tietää, mistä puhuu. Pitkän linjan koripallovalmentaja aloitti valmennustyönsä jo vuonna 1980. Oma pelaajaura oli tuolloin päättynyt, mutta koripallo pysyi elämässä uudessa roolissa. Lasten valmentaminen tuntui omalta, ja hän huomasi haluavansa jakaa eteenpäin sitä, mitä oli itse lajilta saanut.

– Lasten energia ja liikunnan riemu tarttuvat. Kun lapset innostuvat, se innostaa valmentajaakin. Monesti tuntuu, että harjoitusten jälkeen on itsekin voimaantunut ja saanut paljon, Lindberg kuvailee.

Monta roolia valmennuksen parissa

Kaarinalaisessa Ura Basketissa valmentava Jukka Lindberg on toiminut mm. seuran valmennuspäällikkönä, osallistunut valmennuksen kehittämiseen ja ollut seuran hallituksessa valmennuksesta vastaavana. Vuosikymmenten aikana hän on valmentanut eri ikäisiä pelaajia, ja viimeiset kymmenen vuotta hänen työnsä painopiste on ollut kaikkein nuorimmissa koripalloilijoissa. Valmennustyönsä lisäksi hän myös tukee ja mentoroi muita lasten valmentajia.

– Valmentajana olen käynyt kaikki ikävaiheet läpi lapsista aina nuorten maajoukkueeseen ja aikuisten divaritason edustusjoukkueeseen asti. Itse koen, että lasten valmentajan on tärkeää nähdä koko valmennusputki. Silloin tulee ymmärrys siitä, mikä on pienten lasten valmentamisen arvo ja merkitys, toteaa luokanopettajana päivätyönsä tehnyt Lindberg.

– Olen nyt kuudetta vuotta minikorisvastaava ja tällä hetkellä valmennan 5-vuotiaita Pikkususia. Samalla olen myös mentori muille pienten lasten valmentajille. Mentorina olen harjoituksissa paikalla ja autan valmentajia toimimaan ja kehittymään valmennustyössään. Sparraus paikan päällä on osoittautunut erittäin hyväksi.

Ensimmäiset kokemukset voivat ratkaista harrastuksen jatkon

Pienten lasten harjoituksissa opetellaan pallonkäsittelyn ja korinteon lisäksi monia muita taitoja. Ryhmässä toimiminen, toisten huomioiminen ja yhteisten sääntöjen noudattaminen vaativat harjoittelua siinä missä itse lajitaidotkin.

– Valmentajan tehtävä on luoda ympäristö, jossa lapsi uskaltaa kokeilla, erehtyä ja onnistua. Kaikilta ei voi odottaa samoja taitoja tai samanlaista keskittymistä. Lapset kehittyvät eri tahtiin, ja jokaiselle pitäisi löytyä sopivasti haastavaa tekemistä, kertoo Lindberg.

Kaikki alkaa kuitenkin kohtaamisesta. Lapsen tervehtiminen, kuunteleminen ja huomioiminen kertovat, että hän on tervetullut juuri sellaisena kuin on. Myös kavereilla on suuri merkitys. Moni lapsi aloittaa harrastuksen ystävän kutsumana, ja tuttu kaveri voi helpottaa uuden ryhmän jännittämistä. Siksi varsinkin alkuvaiheessa on tärkeää, että eritasoiset lapset voivat harjoitella yhdessä. ja jokainen tuntee olevansa osa ryhmää.

– Lapsen näkökulma onkin pidettävä mielessä alusta lähtien. Koripalloharjoituksiin tuleva lapsi haluaa päästä pelaamaan, eikä pelaamisen tarvitse odottaa siihen asti, että perustaidot ovat hallussa. Englannin kielen sana play tarkoittaa sekä pelaamista että leikkimistä. Sovelletuilla säännöillä pelaamisen voi aloittaa hyvin varhain, jopa heti ensimmäisissä harjoituksissa, Lindberg muistuttaa.

Kun harjoituksissa on hauskaa ja lapsi saa kokea onnistumisia, syntyy halu yrittää uudelleen. Juuri se voi ratkaista, jääkö harrastus lyhyeksi kokeiluksi vai kasvaako siitä tärkeä osa lapsen elämää. Aikuisen näkökulmasta harjoitus voi olla hyvin suunniteltu, mutta lapselle kokemus saattaa olla aivan toinen. Jos hän ei tunne oloaan tervetulleeksi tai harjoitukset eivät vastaa hänen odotuksiaan, into voi hiipua jo ensimmäisellä kerralla.

Ensimmäisen valmentajan tehtävä ei ole arvioida, kuka lapsista on jo nyt taitavin tai kenestä voisi tulla tulevaisuuden huippupelaaja. Paljon tärkeämpää on rakentaa pohja, jolle lapsi voi kasvaa omassa tahdissaan.

– Lasten valmentajan, varsinkaan ensimmäisen valmentajan, ei pitäisi keskittyä vain siihen, mitä lapsi osaa nyt. Tärkeämpää on auttaa häntä löytämään liikkumisen ilo ja usko omiin kykyihinsä.

Tavoitteet järjestykseen

Pitkä valmennuskokemus on opettanut Lindbergille, ettei lapsen tulevaisuutta voi ennustaa muutaman ensimmäisen harjoitusvuoden perusteella. Seitsemän- tai kahdeksanvuotiaan taidot eivät vielä kerro, millaiseksi pelaajaksi hän voi kasvaa. Lapset kehittyvät eri tahtiin, ja myös biologinen ikä vaikuttaa siihen, miten taidot näkyvät suhteessa samanikäisiin.

Monipuolinen liikuntatausta antaa hyvät valmiudet jatkoon. Liian varhainen keskittyminen yhteen lajiin voi puolestaan viedä liikunnan iloa ja lisätä riskiä, että harrastus jää kesken.

Siksi tavoitteet on asetettava oikeaan järjestykseen.

– Ensin kasvetaan ihmisinä, sitten liikkujina ja mahdollisesti myöhemmin koripalloilijoina. Tärkeintä ei ole, kuinka moni päätyy kilpapelaajaksi. Yhtä arvokasta on se, että lapsi löytää liikunnasta mielekkään osan elämäänsä, Lindberg painottaa.

Hyvä muisto kulkee sukupolvelta toiselle

Palkitsevimpia hetkiä Lindbergille eivät ole olleet mestaruudet tai palkinnot. Niitä ovat hetket, jolloin entiset juniorit palaavat vuosien jälkeen salille omien lastensa kanssa. Se kertoo, että koripallosta ja seurasta on jäänyt hyvä muisto. Vaikka lajista ei välttämättä olisi tullut elämänmittaista harrastusta, kokemus on ollut niin myönteinen, että sen haluaa tarjota myös omalle lapselle.

– Mielestäni siinä on ensimmäisen valmentajan työn merkitys. Valmentaja ei opeta ainoastaan pallonkäsittelyä tai heittotekniikkaa. Hän voi sytyttää lapsessa liikunnan ilon, auttaa löytämään kavereita ja antaa kokemuksen siitä, että minäkin osaan ja kuulun joukkoon.

Kun lapsi lähtee harjoituksista hymyillen ja kysyy, milloin pääsee seuraavan kerran pelaamaan, valmentaja on onnistunut jossakin todella tärkeässä.