Uutiset Kaikki uutiset
Jaa facebookissaJaa twitterissäJaa linkedinissä

Äidit ja pojat

On lokakuun alku ja suunnistuskauden loppukisat Ruotsissa. Olkoon kilpakunto mikä on, 25-manna viestisuunnistustapahtumaan on pakko osallistua. 25 suunnistajan joukkueeseen mahtuu nopeajalkaisia, hitaammin kulkevia, vankalla kokemuksella varustettuja, sekä vasta aloittelevia kulkijoita. Ikähaarukkakin on melkein vauvasta vaariin, nuorimmat juoksijat vasta toisen kymmenen alussa.

Poikani antaa oman panoksensa Keravan Urheilijoiden joukkueen hyväksi. Kilpailun puolivälissä olemme kumpikin juosseet omat osuutemme. Juttua riittää, kun suunnistamme kohti ruokailualuetta. Oliko sulla se 51 rasti siellä kumpareella, entäs toi 38, taisin mennä läheltä ohi ja millään en saanut kiinni… Kuljemme näin vierekkäin ja moikkaan seurakaveria, joka tulee vastaan oman poikansa kanssa yhtä keskittyneesti jutellen. Jatkamme matkaa suunnistusanalyysin parissa kunnes meitä moikkaa jälleen äiti-poika-pari, nyt jo kolmas sellainen. Pysähdyin siihen. Onko tämä normaalia? Miksi nämä nuoret miehet eivät kulje keskenään ja me keski-ikäiset naiset keskenään? Olisiko se luonnollisempaa niin? Taisin silloin nauraa ja sanoa pojalleni tämän hassun ajatuksen ääneen.

Seuran syyskausi jatkuu perinteisesti yhteisillä maanantain kuntopiireillä. Salissa hikoilevat vierekkäin tavoitteellisesti treenaavat, eläkeiästä nauttivat, taaperoita hoivaavat ja taas me keski-ikäiset poikien ja tyttärien kanssa. Tällä kertaa nuoret omissa ryhmissä ja me ikävertaiset omissa. Jokainen hikoilee kuntonsa ja taitotasonsa mukaisesti. Siitä kaikesta tulee niin hyvä olo. Rehkimisestä ja hikoilusta ja ennen kaikkea siitä, että hikoillaan samassa salissa vierekkäin.

On luonnollista olla yhdessä. Saa olla väsynyt tai innostua seniorisarjalaisen kunnosta, tehdä heikommin tai yllättää toisia jaksamisella. Välillä otetaan toisilta haasteita ja kilpaillaan liikkeen suorittamisessa. Puolin ja toisin. Välillä haastaja on nuorempi, pojat äideille tai tyttäret isille, joskus toisinpäin. Olemme tasavertaisia, vaikka ikä- ja kuntoeroa onkin. Onhan se selvää, että useimmiten nuoremmat voittavat ja vauhdilla ei kannata kilpailla, mutta joskus (suunnistus)kokemus antaa etulyöntiaseman ja hetkeksi voi päästä jopa niskan päälle.

”Lapsen ja vanhemman suhde on tietyissä urheilulajeissa esteettömämpi kuin toisissa”, vastaa nuori kysymykseen siitä, mitä mieltä hän on tästä yhdessä kulkemisesta. ”Homma toimii, jos voi keskittyä omaan suoritukseensa ilman, että joutuu olemaan vanhemman tarkastelun alla tai arvostelun kohteena. Suunnistussuoritus on aina mysteeri itselle ja sitä haluaa purkaa niin kavereiden kuin oman vanhemman kanssa.” Suunnistussuoritus taitaa usein olla vanhemmallekin mysteeri, kun karttoja yhdessä katsomme.

Tasavertainen kohtaaminen tuo luottamusta ja toisen taitojen kunnioittamista. Kun ollaan samassa liemessä tai tarkemmin mudassa ryömitty, ollaan käytännössä samalla tasolla. Toista on helpompi kuunnella ja ymmärtää. Jälkipolvesta tuleekin vertainen ja hänen maailmansa avautuu mutkattomasti. Salitreeneissä tai suunnistusmaastoissa vierellä kulkee toinen suunnistaja, vähän nuorempi kuin itse, urheilija, kuntoilija tai muuten vaan kulkija. Aina paljon muutakin kuin oma lapsi.

Yhteistä juttua riittää. Näillä kilpamatkoilla tai vakiovuoroille ajaessa juttu kulkee helposti kouluasioihin tai kaveripiiriin. Puhuessa sama luottamuksen tunne on läsnä ja tuntuu, että tunne on molemminpuolinen. Kodin rutiinien keskellä sellaisia keskusteluja emme käy. Jokaisella on omat kiireet ja vakiovastaukset toimivat näppärästi: hyvin meni tai meen kaverille. Keskustelujen syvyys ei päätä huimaa.

Yhdessä liikkuminen voi näyttää vain ajan säästämiseltä, kun ei tarvitse erikseen nuoria kuskata ja aikatauluja rakentaa, mutta oikeasti se on yhdessä elämistä. Liikunta on meille se tekeminen ja liima, mikä todeksi eletään, joillekin yhteisen kielen voi tuoda kalastus, musiikki tai valokuvaus. Meille, seuran äideille ja pojille, laajemminkin perheille, suunnistus on yhteinen tapa kokea iloa liikunnasta, itsensä haastamisesta, luonnossa olemisesta tai muuten vaan hyvään seuraan kuulumisesta.

Kyllä, on luonnollista kulkea äidit ja pojat vierekkäin. Eikä ainoastaan meidän seurassa, samanlaisia kulkijoita on myös muiden seurojen verkkareissa. Ei ole häpeä olla läheinen oman vanhempansa kanssa, kun yhdessä on jaettu onnistumisia ja vuorotellen tilitetty pettymyksiä suunnistusradoilta. Kunhan me äidit muistamme potkia lempeästi näitä poikia ja tyttäriä elämän suunnistuspoluille samalla uskoen, että he selviytyvät kolhuista ja oppivat onnistumisista muuallakin yhtä hyvin kuin maastossa. Ei se rinnalla kulkeminen välimatkaan lopu, kun on vuosia yhdessä kuljettu.

Eva Rönkkö
17.09.2018