Avauspuhe, huippu-urheilun strategiapäivä, Helsinki 8.2.2024
Olympiakomitean puheenjohtaja Jan Vapaavuori
92 kultaa, 82 hopeaa ja 116 pronssia. Yhteensä 290 yleisen sarjan arvokisamitalia. Se oli suomalaisurheilijoiden saldo vuonna 2023 niissä urheilulajeissa, joiden lajiliitot ovat Suomen Olympiakomitean jäseniä.
Onko tämä paljon vai vähän? Menestymmekö hyvin vai huonosti? Mitä on se menestys, jota haluamme saavuttaa? Mitataanko menestystä arvokisamitaleilla vai kenties jollain muilla mittareilla. Kysymykset eivät ole helppoja ottaen huomioon esimerkiksi sen, että tuoreimman Vuoden urheilija -äänestyksen 10 parhaasta urheilijasta peräti kuusi oli sellaisia, jotka eivät voittaneet yhtäkään mainituista 290 mitalista.
Entä onko meille tärkeää menestyä kaikissa mahdollisissa lajeissa, kesällä ja talvella, yksilöinä ja joukkueina, nuorina ja aikuisina? Vai riittääkö, että suksi luistaa talvella ja keppi lentää kesällä? Kysymys on tarkoituksella kärjistetty: välillä on nimittäin vaikea välttyä vaikutelmalta, että mikäli pärjäämme hiihdossa ja yleisurheilussa – ja tietty jääkiekossa – kaikki on urheilun valtamediassa ja valtavirta-ajattelussa hyvin täysin muiden lajien menestyksestä riippumatta, mutta ellemme näissä perinne- ja kansallislajeissa saavuta riittävästi mitaleita, mikään muu menestys ei voi tästä aiheutuvaa armotonta tuskaa helpottaa.
Vietin toissapäivänä koko iltapäivän Tukholmassa tutustumassa Ruotsin Olympiakomitean ja paikallisen keskusurheiluliiton toimintaan. Ruotsissa tavoitteeksi on asetettu, että vuoden 2026 ja 2028 talvi- ja kesäkisoissa kummassakin Ruotsilla on edellytykset saada 20 mitalia, joista vähintään 5 kultaista, ja että menestystä tulee laajalla lajikirjolla.
Ja vielä hieman isommassa kuvassa: millaista urheilukulttuuria haluamme luoda Suomeen? Mikä ja kuka määrittää sen, mitä tavoiteltava menestys on? Määrittääkö sen media, penkkiurheiluväki eli yleisö, urheilun rahoittajat, urheiluyhteisö itse vai jokin täysin muu taho? Lienee niin, ettei tähän ole olemassa yksiselitteistä vastausta, eikä ehkä tarvitsekaan olla.
Olemme nyt kuitenkin keskeisenä huippu-urheiluyhteisönä koolla. Meille kysymys kuuluu: Pystymmekö asettamaan yhteiset tavoitteet ja sitoutumaan niihin? Olemmeko valmiit kantamaan vastuun onnistumisesta ja epäonnistumisesta yhdessä? Pystymmekö oikeasti iloitsemaan muiden menestyksestä ja jopa auttamaan muita menestymään? Pystymmekö luomaan urheilukulttuuria, jossa me kaikki olemme samalla puolella, niin että lajit eivät enää ole toistensa kilpailijoita. Niin että pääsemme tilanteeseen, jossa meidän kaikkien yhteisiä vastustajia ovat passiivinen elämäntapa, rajalliset resurssit, ja yhä koventuva kansainvälinen kilpailu.
Markku Jokisipilä kiteytti oivallisesti huippu-urheilun ulkoisen arvioinnin yhteydessä yhden keskeisen tulokulman: Emme vieläkään ymmärrä väestön kunnon ja ikärakenteen muutosten vaikutusta huippu-urheiluun. Tällä hetkellä Suomessa on yli 30% vähemmän huippu-urheiluikäistä väestöä kuin 1980-luvun alussa. Meillä on siis yli puoli miljoonaa potentiaalista huippu-urheilijaa vähemmän kuin 30-40 vuotta sitten. Tämä pienempi ikäluokka on varusmiesten ja koululaisten kuntotestimittausten mukaan kaiken lisäksi huomattavasti heikommassa fyysisessä kunnossa kuin 30-40 vuotta sitten.
Samaan aikaan globaalilla tasolla arvokisoihin osallistuvien maiden määrä on kaksinkertaiseksi, ja myös mitaleita voittaneiden maiden määrä on yli kaksinkertaistunut 1970- ja 1980-lukuihin verrattuna.
Jos on viimeaikainen kehitys ollut karua, hyvältä ei tässä suhteessa näytä tulevaisuuskaan. Nuoret ikäluokat ovat edelleen pienentyneet jopa merkittävästi, ja tästä yhä pienemmästä joukosta yhä suurempi osa on huonossa kunnossa. Mutta kansainvälinen kilpailu sen kun kovenee. Huippumaiden budjetit yksittäisissä lajeissa ylittävät vuositasolla moninkertaisesti koko suomalaisen huippu-urheilun vuosibudjetin. Rahalla hankitaan muun muassa asiantuntijatoimintaa, tieteellistä osaamista, testaamista ja kilpailuetua.
Urheilun harrastaminen on viime vuosikymmeninä myös siirtynyt yksilölajeista vahvasti joukkuelajeihin. Saattaa olla, että olemme pian vaikeiden valintojen äärellä. Voi myös olla, että pienenevät ikäluokat tekevät nämä päätökset osin puolestamme. Lajikartalta lajit eivät ihan helposti katoa, mutta huippu-urheilukartalta kylläkin.
Ei-niin-mieltäylentävänä yhteenvetona suomalaisen huippu-urheilun näkymästä 2030-luvulle kuljettaessa voidaan kärjistetysti sanoa, että jatkuvasti pienentyvä ja yhä huonokuntoisempi suomalainen ikäluokka suuntautuu pääsääntöisesti joukkuelajeihin, ja kohtaa maailmalla yhä kovemman kansainvälisen kilpailun, jossa Suomella on suhteellisesti ottaen käytössään kilpailijamaita pienemmät resurssit.
Tässä kehityskulussa nykymenestyksen säilyttäminenkin vaatii jo kovaa onnistumista. Tai sitten meidän tulee löytää uusia ylivoimatekijöitä ja jalostaa niitä ainutlaatuisella kyvykkyydellä.
Kaikki on kuitenkin mahdollista. Emmekä me olisi täällä, ellemme tähän uskoisi.
On tärkeä ymmärtää, ettei ainakaan isompaa kehitysloikkaa saada aikaan sillä, että tehdään asiat kuten ennenkin, eikä riitä sekään, että yritetään vielä vähän aiempaa kovemmin, ellei jokin olennainen samalla muutu. Asioista on myös uskallettava puhua niiden oikeilla nimillä, mutta fiksusti ja kunnioittavasti. Monien yhteistyöharjoitusten haasteena on se, että joko ei uskalleta arvostella aiempaa tekemistä, koska pelätään, että joku ottaa itseensä ja nokkiinsa, tai sitten uskalletaan sanoa kovastikin, mutta joku ottaa itseensä ja nokkiinsa. Kaikki muutokset lähtevät siitä, että joku tekee jotain toisin kuin aiemmin. Tälle on pystyttävä luomaan suotuisat edellytykset.
Rakentavan mutta määrätietoisen dialogin merkitys on erityisen suuri meillä, koska olemme pieni maa. Me voimme menestyä vain saumattomalla yhteistyöllä. Me emme kykene kilpailemaan resursseilla tai potentiaalisten huippujen määrällä. Emmekä myöskään tekemään merkittävää eroa tietotaidolla ja osaamisella ainakaan suhteessa muihin länsimaihin. Olennaista on silti kyseenalaistaa myös yhteistyömme tavat ja tottumukset. On selvää, että olemme tehneet hyvää yhteistyötä tähänkin asti. Mutta emme silti riittävän hyvää, koska muuten tulokset olisivat parempia.
Ratkaisut löytyvät harvoin siitä, että revitään rikki kaikki olemassa oleva. Näin ei ole nytkään. Nykyjärjestelmässämme on paljon hyvää ja vaalimisen arvoista. Silti kaiken pitää olla alttiina avoimelle tarkastelulle.
Vain yhden esimerkin ottaakseni, meillä ei ole varaa siihen, että pidämme mustasukkaisesti kiinni lahjakkuuksista omassa lajissamme, vaikka näemme että heillä olisi vielä paremmat menestysmahdollisuudet jossain muussa lajissa. Emme voi kahmia resursseja tai osaamista vain omaan lajiimme tai omalle alueellemme, vaan meidän täytyy jakaa tietoa ja oppia toisiltamme. Meidän on kerrottava toisillemme aivan kaikki ja altistettava omat näkemyksemme muiden arvioitavaksi. Meidän on kuunneltava, keskusteltava ja opittava. Ja tähän työhön tarvitaan mukaan kaikki: niin urheilijat ja valmentajat kuin lajiliitot ja seuratkin. Niin ministeriöt, akatemiat, valmennuskeskukset kuin aluejärjestöt, tutkijat ja tutkimuslaitokset.
Yhteistyön lisäksi tarvitsemme resursseja. Tämän suhteen olemme opetelleet ajattelemaan, että olisi ilmiselvää, että resurssimme eivät tule näkyvissä olevassa tulevaisuudessa massiivisesti kasvamaan. Tässä on tietty viisaus ja kysymys kuuluukin: millaiseen rakenteeseen ja strategiaan nykytason resurssit on upotettava, jotta ne optimaalisella tavalla palvelevat suomalaisen huippu-urheilun kokonaisuutta? Mutta silti meidän ei pidä hyväksyä annettuna faktana sitä, etteivätkö resurssit voisi parantua.
Kaikki tämä on hyvä pitää mielessä, kun muistellaan huippu-urheilun muutostyön aikana asetettua tavoitetta olla huippu-urheilumenestyksessä paras pohjoismaa. On helppo jälkeenpäin todeta, että tämä oli epäonnistunut tavoitteenasettelu. Hyvä on kuitenkin muistaa sekin, että tuon tavoitteen taustalla oli oletus selvästi suuremmasta rahoituksesta kuin mitä huippu-urheilutyöhön oikeasti saatiin.
On harvoja asioita, jotka inspiroivat suomalaisia niin vahvasti kuin huippu-urheilu. Se myös vahvistaa maatamme monella tapaa. Silti huippu-urheilun tukemiseen suhtaudutaan hämmentävän nihkeästi. Tämä on asia, joka meidän pitäisi saada käännettyä. Muutos tässä lähtee siitä, että meidän pitää itse urheiluyhteisönä osata ja uskaltaa olla avoimesti ylpeitä huippu-urheilusta ja puolustaa sitä ja sen rahoitusta. Meidän pitää myös pystyä lisäämään ymmärrystä siitä, että huippu-urheilijat eivät lähtökohtaisesti elä yltäkylläisyydessä, vaan itse asiassa useampi huippu-urheilija elää lähempänä köyhyysrajaa kuin miljoona-ansioita. NHL-tähtien, formulakuskien ja muutaman harvan muun lajin huippujen kiistatta valtavilla ansioilla mässäily on antanut täysin harhaanjohtavan kuvan siitä, millaisessa taloudellisessa todellisuudessa valtaosa huipuista ja sinne tähtäävistä vuosikausia elää.
Mutta kyllä meidän on pystyttävä parempaan itsekin. Kaksi kertaa meitä isommassa Ruotsissa paikallinen Olympiakomitea hankkii pelkästään olympialajien huippu-urheilun edistämiseen noin 8 miljoonaa euroa vuodessa kaupallisilta kumppaneiltaan, mikä on yli neljä kertaa enemmän kuin meillä. Tavoitteena Ruotsissa on vuoteen 2030 mennessä – eli varsin lyhyessä ajassa – vielä jopa tuplata tämä summa.
Uusia mahdollisuuksia löytyy myös perinteisen urheilujärjestelmän ulkopuolelta. Voisiko huippu-urheilu esimerkiksi jatkossa integroitua vahvemmin osaksi suomalaista erittäin hyvin resursoitua TKI-toimintaa ja päästä osalliseksi hallitusohjelman vahvoista TKI-kirjauksista? Huippu-urheilun vahvemmalla innovaatiotoiminnalla voitaisiin varmistaa tulevaisuuden kilpailuetua, ja samalla huippu-urheilun parhaita innovaatioita voisi tuotteistaa laajemminkin koko kansan hyvinvointia edistäviksi asioiksi. Uskallan väittää, että vaikkapa huippu-urheilun perinteisen liikuntabudjetin ulkopuolelta tulevan tutkimusrahoituksen tuplaaminen on helpompaa kuin perinteisen liikuntabudjetin puolustaminen edes nykytasolla. Ei pidä jämähtää vanhoihin rakenteisiin tässäkään.
Olennaista tässäkin on mieltää liikunta- ja urheilujärjestelmämme elimellisenä osana muuta yhteiskuntaa eikä irrallisena saarekkeena siitä. Huippu-urheilun puolella on ollut kovin suosittua vaatia sille suurta itsenäisyyttä. Tiettyyn rajaan asti tämä on ymmärrettävää ja perusteltuakin. Luulenpa silti, että tällä ajattelumallilla on tehty karhunpalvelus huippu-urheilulle vastakkaisista aikomuksista huolimatta. Huippu-urheilun ja koko kansan liikuttamisen asettaminen vastakkain on myös hyvin lyhytnäköistä. Huippu-urheilu hyödyttää laajasti muuta yhteiskuntaa, minkä takia sen yhteiskunnallinen perustelu on vahva. Tämä on tarina, joka meidän pitää osata kertoa, jalostaa ja skaalata sisäänpäin käpertymisen sijasta. Eripuraisuus omissa joukoissa iskee tuhoisammin kuin vihollisen miekka, sanoi jo marsalkka Mannerheim aikanaan.
Kannustankin vahvasti uskomaan lisäresurssien mahdollisuuteen ja tekemään töitä sen eteen. Houkutus olla tekemättä mitään ikäviä ratkaisuja ja vain heittäytyä lisärahan vaatijoiden loppumattomaan virtaan on kuitenkin suuri, minkä takia sitä on vahvasti vältettävä. Mahdollisten lisäresurssien tarkoituksena ei myöskään voi olla vaillinaisesti onnistuneiden nykyrakenteiden ylläpitäminen ja pönkittäminen. Siksi meidän pitää tarkastella kriittisesti kaikkia rakenteitamme.
On myös hyvä, muistaa, että resurssit eivät ole vain rahaa. Ne ovat osaamis-, olosuhde- ja talousresursseja, joita täytyy allokoida vaikuttavuuden näkökulmasta. On esimerkiksi uskallettava kysyä, montako jotenkuten kituuttavaa hallinnollista yksikköä tai toimipistettä milläkin elämänalueella tässä maassa takaa parhaan tuloksen? Mihin tulevaisuuden olosuhteet kannattaa sijoittaa? Ja millä perusteella ja kenen toimesta niukat talousresurssit jaetaan?
Samaan aikaan meidän on pohdittava voittavaa strategiaa, jolla menestymme tylyssä kansainvälisessä kilpailussa. Kuinka tunnistamme kansainvälisen vaatimustason, kuinka tunnistamme ne yksilöt ja joukkueet, joilla on potentiaalia menestyä tuolla vaatimustasolla, ja kuinka kuljetamme heidät kirkkaisiin valoihin? Suomalainen urheilujärjestelmä on yli sadan vuoden ajan luottanut tässä pitkälti seura- ja järjestötyön voimaan, ja viime vuosikymmeninä sen tueksi on rakennettu urheiluakatemia- ja urheiluoppilaitosjärjestelmä. Myös tätä kokonaisuutta on tarkasteltava kriittisesti. Mikä on vapaaehtoistyön tulevaisuus, miten roolitamme ja resursoimme urheilun eri toimijat ja kuinka yhteisönä heitä tuemme? Ja mitä uusia avauksia kykenemme visioimaan?
Meillä on tänään vajaa 90 lajiliittoa ja noin 9 000 urheiluseuraa ympäri pienen maamme. Mitäpä jos meillä olisikin vain vaikkapa 50 lajiliittoa ja 2 000 urheiluseuraa? Opetus- ja kulttuuriministeriö rahoittaa ja Olympiakomitea pyrkii jollakin vaikeasti määriteltävällä tavalla johtamaan suomalaista huippu-urheilua. Näin meillä on tapana ajatella. Silti sanoisin ennemminkin, että lajiliitot omistavat suomalaisenkin huippu-urheilun oman lajinsa osalta, josta muodostuvaa mosaiikkimaista kokonaisuutta Olympiakomitea osaltaan pyrkii tukemaan ja koordinoimaan. Ja varsinainen kova raaka työ tehdään pitkälti seuroissa.
Lukumäärältään tiiviimpi järjestö- ja seurakenttä loisi uuden asetelman. Menettäisimme varmasti jotakin, mutta voittaisimme varmuudella myös tosi paljon. Kaikkien toimijoiden taloudelliset ja henkiset resurssit olisivat vahvemmat, kaikissa keskeisissä yksiköissä olisi enemmän kipeästi kaivattavaa kriittistä massaa, jolla esimerkiksi valmennusosaamista voitaisiin jalostaa ja hyödyntää ihan eri tavalla kuin tänään. Samalla lapsillemme voisi syntyä luontevammat edellytykset harrastaa useita lajeja rinnakkain, minkä kaikki tietävät tukevan myös huippu-urheilijaksi kehittymistä, mutta mikä nykysysteemissä on osoittautunut kovin haastavaksi edistää. Maailma muuttuu kovaa vauhtia ja seuratoiminnankin pitää kaikista vahvuuksistaan huolimatta uusiutua säilyttääkseen elinvoimansa – ja palvellakseen niin huippu-urheilua kuin laajemminkin yhteiskuntaa.
Kaikkien kysymysten ja innovaatioiden ja vaatimusten keskellä emme saa unohtaa olennaista. Urheilussa on kysymys yksilön täyden potentiaalin ja unelmien tavoittelusta, pyrkimyksestä tulla jossakin niin hyväksi, kuin ihmisen ylipäätään on mahdollista tulla. Olen vakuuttunut siitä, että itsensä mittaaminen kilpa- ja huippu-urheilussa antaa ihmiselle voimavaroja koko loppuelämään. Meidän on kyettävä rakentamaan moderni urheilujärjestelmä, joka tukee tätä ylevää tavoitetta, ja antaa jokaiselle kilpaurheilevalle yksilölle mahdollisuuden toteuttaa itseään turvallisessa, vastuullisessa ja laadukkaassa toimintaympäristössä.
Olympialaisten ja huippu-urheilun juuret ulottuvat lähes 3 000 vuoden taakse. Ensimmäiset ns antiikin olympialaiset järjestettiin vuonna 776 eaa. Sellainen asia, joka on siitä saakka säilynyt sukupolvien matkassa tuottaen yhä tänäkin päivänä suuria elämyksiä, tunteita ja elämänsisältöä kaikkialla maailmassa ansaitsee sen, että teemme suureella ylpeydellä töitä sen eteen.
Näillä sanoilla toivotan teidät tervetulleiksi merkittävän työn äärelle. Haastan teidät tekemään nyt kauden parasta tulosta tällä kauden tärkeimmällä hetkellä – hetkellä, jolloin ryhdymme piirtämään suuntaviivoja suomalaisen huippu-urheilun tulevaisuudelle.