Mira Potkosen matka olympiamitaleille – OlympiaCastin vieraana Maarit Teuronen ja Hannele Hiilloskorpi

Mari Lohisalo: Tervetuloa OlympiaCastin seuraan. Tämä on Suomen olympiakomitean tuottama podcast-sarja, jossa nostamme esille suomalaisen huippu-urheilun ja seuratoiminnan ilmiöitä, tarinoita ja ihmisiä. OlympiaCasteja on tehty syksystä 2018 asti, joten jaksoja löytyy jo monenlaisista aiheista. Meidät löydät yleisimmiltä podcastin tarjoajilta. Tämän jakson hostina toimii Mari Lohisalo.

Mari Lohisalo: Millainen oli kahteen olympiamitaliin huipentunut yhteistyö valmentajan ja taustavoimien silmin? OlympiaCastissa ollaan tänään Tampereella ja palataan vielä hetkeksi Tokion tunnelmiin kun vieraana ovat nyrkkeilyn olympiapronssia voittaneen Mira Potkosen valmentaja Maarit Teuronen ja Tampereen urheiluakatemian ja Varalan valmennuskeskuksen johtaja Hannele Hiilloskorpi. Tervetuloa OlympiaCastiin Maarit ja Hannele. Miran ja Maaritin yhteinen taival alkoi vuonna 2008 ja huikealta uralta oli saldona mm. 11 Suomen mestaruutta ja 18 kansainvälistä arvokisamitalia, kruununa kaksi olympia- ja kaksi MM-pronssimitalia. Miran ura huipentui Tokion olympialaisiin, josta tuomisina oli siis pronssinen mitali Maarit, nyt kun aikaa on mennyt pieni hetki ja olet ehkä vähän saanut jo etäisyyttä Tokioon, niin millaisissa tunnelmissa muistelet kisoja ja sitten ylipäätään tätä koko yhteistä matkaa, jota Miran kanssa teitte?

Maarit Teuronen: Tietysti hyvällä, mutta mä en ole ehkä ihan vielä saanut tarpeeksi etäisyyttä siihen että mä pystyisin oikeasti fiilistellä ja tunteen niitä asioita. Mutta olihan se olihan se äärettömän hieno reissu ja Tokion kisat Viimeiset kisat niin eihän sitä voi kuin hymyillen muistella. Että hyvät fiilikset mutta vielä on ehkä liikaa kiinni siinä että pystyisin vähän kauempaa ja ulkopuolisempana kattoo sitä asiaa että ne todelliset tunteet tulee varmaan sitten sitten myöhemmin että mitä oikeasti ollaan tehty ja saavutettu.

Mari Lohisalo: Niinpä. Entäs Hannele, millaisissa tunnelmissa Varalassa juotiin mitalikahveja?

Hannele Hiilloskorpi: Tosi hyvissä. Meillä kävi hyvin. Me onnistuttiin, tai Mira ja Maarit onnistui ja me saatiin olla siinä matkassa mukana ja kyllähän se mitalikahvihetki sitten kisojen jälkeen heti seuraavalla viikolla oli valtavan iloinen juhla ja samoin yhteisöllinen. Yhteisöllisyys on varmaan hyvin kuvaava sana. Me kaikki saatiin kokeilla, tunnustella sitä mitalia ja me saatiin kuulla Miran ja Maaritin ajatuksia ja fiiliksiä heti tuoreeltaan. Ja myös meidän asiantuntijat, jotka oli ollut tiiviisti mukana siinä valmennusprosessissa niin saivat kertoo fiiliksiä ja kokemuksiaan. Eihän parempaa fiilistä voi olla.

Mari Lohisalo: Niinpä. Ei ihan varmasti. Mutta jos palataan vähän sinne yhteistyön alkuvuosiin niin Mirahan aloitti nyrkkeilyn aikuisiällä, mutta hyvinkin monipuolisella urheilutaustalla. Kerro Maarit vähän miten kaikki alkoi ja millaisista asetelmista lähdettiin liikkeelle.

Maarit Teuronen: Kaikkihan alkoi huijauksesta. Mut huijattiin mukaan. No ei vaiskaan, mutta siis sillai, että naisten kilpanyrkkeilyvalmentaja meidän seurassa, Tampereen voimailuseurassa, lähti kolmeksi kuukaudeksi kisareissuun tai työreissuun niin pyydettiin, että jos mä meen siksi kolmeksi kuukaudeksi tuuraan ja tässä se kolme kuukautta sitten on. Että sitä tämä kaikki lähti ja mä menin silloin sinne salille. Siellä oli Mira silloin, se oli vähän niin kuin harrastanut kilpanyrkkeilyä. Kun menin vetää niitä reenejä. En tiedä mitä siinä Mirassa sitten näkyi niin, että mä kiinnitin heti, ihan ummikkona mitään valmentamisesta tiennyt silloin, niin kiinnitin huomiota häneen ja kattelin siinä tekemistä, vedin muutamia reenejä ja sit mä sanoin hälle että ruvettaiskos reenaa vai menetkö kuntonyrkkeilyyn? Kaks päivää Mira mietti ja sanoi, että ruvetaan reenaa. Että siitä se lähti ja kun sanoit, että Mira aloitti aikuisiällä, niin ei tosiaan tämmöisen uran ei ois pystynyt saavuttaa ilman sitä urheilutaustaa. Mirahan on pelannut koripalloa ja jääkiekkoa ja yleisurheillut ja kaikkea mahdollista tässä. Urheilullisuus oli siellä kuitenkin. Et sit piti vaan kanavoida se tähän nyrkkeilyyn.

Mari Lohisalo: No millaisin tavoittein lähdette liikkeelle? Oliko teillä heti ne  olympiarenkaat siellä siintivät silmissä vai voi miten se alkoi?

Maarit Teuronen: Ensimmäinen tavoite oli seuraavan vuoden SM-kilpailut. Eihän me silloin uskallettu tai edes osattu unelmoida mistään muusta kuin Suomen mestaruudesta. Sehän oli meille silloin maailman isoin tavoite, että 2009 Vuoden SM-kilpailuista otetaan kultaa ja otettiinhan me. Siitä se lähti ja tota pikku hiljaa sitten step by step ruvettiin rakentaa tavoitteita. Sit oltiin, että no mennäänpä PM kisoihin, sitten Eurooppaan laajemmalti ja sitten mennään maailmalle. Ja uppista, yritetäänpäs olympialaisiin. Että se on tosi maltilla rakennettu kaikki ja menty niin kuin aika hissukseen eteenpäin.

Mari Lohisalo: No Hannele. Miten sitten Varalan valmennuskeskus tuli mukaan kuvioihin ja millainen rooli teillä oli tässä tässä kokonaisuudessa?

Hannele Hiilloskorpi: No ennen Rion kisoja me oltiin jo tutustuttu Maaritin kanssa. Miralla oli loukkaantumista taustalla ja sitten pikkuisen siinä auteltiin asioissa, mutta kyllähän Mira ja Maarit aika lailla kahdestaan sen valmennusprosessin vei sitten sinne Rioon ja toki tietysti Olympiakomitean tukea oli siellä taustalla, mutta ei minkäänlaista asiantuntijatoimintaa. Rion kisojen jälkeen, sehän oli ihan huikea menestys siellä ja pronssimitali kotiin, sen jälkeen sitten tavattiin. Olympiakomiteasta Sarkkisen Pasi lajiryhmävastaavana oli siinä mukana ja Maaritin kanssa sitten juteltiin, että millä tavalla me saatas tuettua Maaritin valmennusta nyt kohti Tokiota. Ja kun Maarit sanoo, että maltilla etenivät silloin kohti Rioa, niin maltilla kyllä lähdettiin etenemään myös Tokioonkin.  Se oli tosi hyvä, että oli vahva ajatus siitä että vain vähän kerrallaan ja aloitettiin fysiikkavalmennuksen yhteistyöllä. Puputin Jenni meni siihen sitten Maaritin kaveriksi auttamaan ja suunnittelemaan voimaharjoittelua ja mitä ikinä siihen fysiikkavalmennukseen kuuluukaan. Haverisen Marko meidän testauspäällikkö autteli tarvittaessa testauksessa ja harjoittelun seurannassa ja näin siitä pikkuhiljaa sitä lähdettiin liikkeelle. Tietysti meillä oli kova tarve oppia myös lajia. Maarithan oli oman lajiosaamisensa tehnyt tosi vahvaksi siinä jo Rioon mennessä. Kansainvälistä osaamista oli kertynyt jo tietysti kun laji on semmonen ettei täällä oikein sparrikavereita Suomesta löydy, niin niitä pitää hakee ulkomailta ja Maarit oli kyllä sitä työtä tehnyt kovasti. Ja nyt sitten meillä oli asiantuntijatoiminnan näkökulmasta samanlainen tarve ensinnäkin tutustua lajiin ja oppia se kokonaisuus, mutta myös sitten hakea sitä kansainvälistä vaatimustasoa ja osaamista. Siinä Maarit johdatteli asiaa eteenpäin ja jos sä kerrot Maarit välillä tässä siitä alkuvaiheesta, niin voidaan sit kertoa, että millä tavalla se asiantuntijaporukka siihen muotoutui.

Maarit Teuronen: Sehän oli ihan ääretön järkytys mulle. Yhtäkkiä Rion jälkeen olikin niin paljon kaikkea apua saatavilla ja mä en ollut tottunut siihen. Niin kuin Hansu sanoo, että itteksemme vähän tehtiin kaikki. Mulle tuli ihan semmoinen tuska-ahdistus, että apua en pysty tähän. Soitin Sarkkisen Pasille, että nyt ahdistaa ihan hulluna, että mä en pysty. Tulee vaan niin kuin juttuja. Se oli, että vedä happea. Mä että joo. Sit mä vedin jarrut päälle ja sanoin heille että.. ja sama Kihu tuli että mitä sä haluat. Mä siihen, että en mä tiedä mitä teillä on? Niin kuin ihan tästä lähettiin, ihan nollasta. Ja tosiaan sitten niin kuin yksitellen, että eka tuli tosiaan se Jenni ja hänen kanssaan saatiin homma pelittää. Se luottamus kun se on mulle tosi tärkeä niin saatiin se pelittää siitä pikku hiljaa. Sitten saatiin koko kattava jengi asiantuntijoita siihen ympärille, että kyllä siinä Hansukin oli välillä vähän helisemässä mun kanssa, että mikä tää tyyppi on.

Hannele Hiilloskorpi: Mutta se oli kyllä suurta viisautta siinä kohdassa, että ei pidä lähteä tekee yhteistyötä, jos tuntuu siltä ettei riitä eväitä ja osaamista. Siinähän tuli sitte sä lähdit Maarit opiskelee valmentajan ammattitutkinnolla. Sait sitä kautta omaa osaamista myös vahvistettua. Ja ehkä sitä ajatuksia siihen, että minkälainen se asiantuntijaporukka sitten loppujen lopuksi voisi olla siinä Miraan valmennuksen ympärillä.

Maarit Teuronen: Kyllä koska mulle tuli aluksi, että mä en pysty käsittelemään tätä kokonaisuutta ja mulle on tosi tärkeää se, että on tietyllä tapaa kaikki hanskassa ja mä oon itte asioiden päällä. Mulle tuli semmonen, että nyt ei pysy niin kuin mun hallinnassa tää homma niin sen takia niin kuin jarrua vähän, että eihän mä voi ottaa kaikkia kerralla, että kiitos vaan.

Hannele Hiilloskorpi: Mutta kyllähän siinä yksi tosi iso juttu on se että kun oppii tuntemaan ja luottamus kasvaa, että meilläkin sitten vuosien myötä niin se että että Maarit oli Varalassa töissä ja olit siitä sun siviilityöstä pois. Ja olit ihan ammattivalmentajana, kokopäiväinen valmentaja, niin se että kun pyörii siinä toimintaympäristössä ja tutustuu ihmisiin ja ymmärtää minkälaisissa asioissa eri asiantuntijat voisivat olla apuna niin siitä se pikkuhiljaa muotoutuu. Myös laskeskelin, että meillä oli kahdeksan asiantuntijaa loppujen lopuksi siinä Miran tiimissä meidän Varalan ja Tampereen Urheiluakatemian toimintaympäristöstä. Että vaikka esimerkkinä Jenni vastasi fysiikkavalmennuksesta mutta sitten Hautalan Tiia toi omaa osaamista vaikka sitten nopeusjuttuja.

Maarit Teuronen: Niin, välillä soitin Tiialle, että tarvittais hermotusta jalkoihin. Kasvoin siinä justt, että miten ihmiset oikeasti voi auttaa mua.

Mari Lohisalo: No juuri tätä mä ajattelin, että miten tavallaan se sun oma osaaminen kehittyi tässä ja miten sä koit sen, että sä johdit moniammatillista tiimiä sitten loppujen lopuksi, koska porukkaa oli kuitenkin aika paljon siinä ympärillä.

Maarit Teuronen: Mä vähän vierastan tuota johtamis-sanaa, mutta tuota ilmeisesti mä olen johtanut sitä. Mä enemmänkin haluisin sanoa, että mulla oli langat käsissä. Mun oma valmentajuus kasvoi ihan tiedollisesti ja taidollisesti, mutta myös siinä että tavallaan se kokonaisuuden hallitseminen siinä niin. Kyllähän ny kun jälkeenpäin sitä ajattelee ja mitä nää sanoo Hansu ja kumppanit, että kuinka mä olen muka hyvin johtanut sitä tiimiä, niin oon mä siinä sitten varmaan kasvanut siinäkin. Mutta ihan tietotaito, kun on näiden ammattilaisten kanssa ollu, niin ravitsemuksesta tai fysiikkavalmennuksesta tai testauksesta tai mistä tahansa kyse. Koska mä oon semmoinen että mä haluun kehittää koko ajan itseäni niin mä olen imenyt siinä sitä tietoa. Sitten kävin tosiaan sen VATin. Onhan se ollut antoisaa että on kasvanut valmentajana aika paljon voisin ihan itte sanoo.

Hannele Hiilloskorpi: Kyllä se on mun mielestä ihan huikea esimerkki siitä miten se valmentajan osaaminen on siinä kasvanut. Mehän tehtiin viisi vuotta yhteistyötä Riosta Tokioon 21. Kun pronssi sitten tuli niin siihen asti tehtiin tiiviisti yhteistyötä niin kuinka tosiaan se valmentajuus ja se valmennusosaaminen vahvistuu niiden asiantuntijoiden myötä, mutta myös asiantuntijoitten osaaminen koko ajan kehittyy ihan siitä että tehtiin yhteistyötä Maaritin kanssa. Että Maaritin mukana sitten meidän asiantuntijat oli niissä kansainvälisissä ympäristöissä missä sitä lajia tehtiin. Kyllä se lajiosaaminen kasvoi ihan hurjasti. Jatkoa ajatellen ihan huikea osaamispankki.

Maarit Teuronen: Se oli tosi tärkeätä, että kävi näitä asiantuntijoita meidän ulkomaan reissussa mukana, leireillä ja kisoissa, koska täällä ne näkee vain sen mitä me tehdään ja ajattelee, että ne on huippuja ja se on tosi tärkeää että Jennikin fysiikkavalmentajana kävi meidän kanssa pari kertaa multi nation training campilla Jenkeissä, niin näkee että minkä tasoisia voimaltaan, fysiikaltaan, massaltaan kaikki ne vastustajat on ettei vaan kuin sokeasti tuijota meitä. Se on tosi tärkeätä nähdä, että se oli tosi hyvä. Samoin Eetu tuolla kisareissussa niin se on älyttömän tärkeätä. Ettei täällä kotisalilla sokaistu. Ihan sama jos valmentaja on liikaa täällä kotisalilla se valmennettavansa kanssa – Juu sä oot ihan maailman paras, mennään tonne ja köröön tulee. Että se on oikeesti myös asiantuntijoiden hyvä nähdä se kansainvälinen huipputaso.

Mari Lohisalo: Aika loogista. Varmasti juuri näin.

Hannele Hiilloskorpi: Silloin kun lähdettiin yhteistyöhön niin tietenkin meillä oli kaiken kaikkiaan… Ja eihän me valmennuskeskuksenakaan olla kovin vanha, että pikku hiljaa on rakentunut myös se valmennuskeskus tässä samalla ja Aution Eetu tosiaan fysioterapeuttina ja sitten Ojalan Anna ravitsemusvalmentajana, niin kyllähän ne on semmosia uusia ulottuvuuksia, että laji on sellainen, jossa reissataan paljon ja aikataulut vaihtuu koko ajan. Ihan absurdi laji. Sitten matkustetaan johonkin maahan, jossa kaupungin nimessä on vaan paljon konsonantteja ja sit ei yhtään tiedä mitä ruokaa siellä on ja minkälaiset olosuhteet ovat, niin kyllähän se asettaa asiantuntijoillekin aikamoisia yllätyksiä ja joustavuutta tarvitaan. Ei tässä pärjää sellainen asiantuntija, joka ajattelee, että menen kahdeksaksi töihin ja neljältä kotiin, vaan kyllä siinä joustoa tarvitaan joka suuntaan sekä osaamisen näkökulmasta, että myös aikataulut ja kaikki muut.

Maarit Teuronen: Kun meillä kisat ja leirit yhtä äkkiä heittää ja kansainväliset kisat ja leirit vaihtaa paikkaa, niin kyllä täällä aluksi oltiin ihmeissään, että olisi niin paljon helpompaa, että jos pystyt antamaan vuosisuunnitelman. Mä että voi kuulkaa kun se olisi mullekin niin paljon helpompaa. Mutta sitten kun kaikki oppi jo ymmärtää sen lajin meiningin että mikä se on, niin kyllä se lähti hienosti pyörimään.

Mari Lohisalo: No siis kertokaa vähän, että minkälaisia asioita se oli ihan käytännössä, asiantuntijatoiminta? Sä varmaan opit sitten myös sen kun sun oma tietämys lisääntyi ja mikä olisi mahdollista, mutta mitä se tarkoitti? Mainitsitkin jo tuossa, että esimerkiksi Tiia toi apua sitten johonkin vaikka hermotukseen tai muihin tämmösiin niin kerrotko muita esimerkkejä.

Hannele Hiilloskorpi: Tässä on nyt kyse osallistuvasta asiantuntijatoiminnasta. Tämä on mun mielestä hieno esimerkki myös siitä miten Maarit hanskasi heti sen asian, että meidän asiantuntijat ei missään vaiheessa ollut jossain erillisessä kopissa.

Maarit Teuronen: Niin. No esimerkkinä just tällai ja suunnan muutoksissa Tiiaa käytin. Sanoin, että nyt tarvitaan koska laji on tosi semmoinen nopea suunnanmuutoksiltaan, vaikkei siltä näytä. Ja Jenni käy kaksi kertaa viikossa. Jenni piti meille fysiikkatreenit ja sitten just niin kuin sanoin, että mä tarvisin tätä ja tätä ja sit Jennin kaa yhdessä mietittiin, että mitenkäs se rakennetaan. Jenni rautaisena ammattilaisena mistä tuli ihan älyttömän hienoja ideoita ja mikä sitten tää meidän luottamus. Sit mä pystyin aina sanoo hälle, jos tuli jotain semmosta, että jos me tehtäs tälläi ja tällai niin saataisko me tämä lajinomaisemmaksi. Että se oli ihan älyttömän hienoa tehdä yhteistyötä, kun se keskustelu oli niin avointa ja helppoa. Ja testauksessa Haverisen Markoa käytettiin. No pääasiassa sen takia, että mun piti Miraa vähän herätellä, että sä oot oikeesti hyvässä kunnossa. Se oli se ainoa, että jos vähän rupesi itsetunto heikkenee, niin sanoin, että mennäänpä vaikka juoksemaan matolle tai jotain, tai sitten konkreettisesti jossain palautumisessa. Viikko katsottiin Markon kanssa niitä no hyvältä näyttää tai sit pitää tehdä jotain korjaavia toimenpiteitä. Ja Annaa käytettiin, ravitsemusterapeuttia, että jos kisat läheni, niin saattoi olla vähän painoa tai sitten ihan vaan muistutuksena, että miten on hyvä tankata ja kaikki menee hyvin. Mirallekin sanoin, että käytä vaan sitä, että se vahvistaa että olet oikealla tiellä sen syömisen kanssa. Ja Eetua jos vähänkin tuntuu, fysioterapeuttia. Jos sanoi, että nyt vaikka kiristää pohjetta tai jotain, niin se tuli meidän treeneihin, katsottiin miten menee ja miten kuormitusta muutetaan. Tai sitten antaa palaa vaan, tai iskutusta vähennetään. Se oli ihan tammoista ihan

Mari Lohisalo: Konkreettista käytännönläheistä

Maarit Teuronen: Kyllä mutta ei mitään että ne oli aina niin kuin Hansu sanoi, että ne oli läsnä. Ettei mitään sillai, että jostain tuolta kaukaa soiteltiin, että no katotaan tehkää näin. Se oli kaikki tässä lähellä että sehän on mun mielestä tärkeätä kun kootaan tällaista tiimiä että ne kaikki on sitä läheltä ettei sieltä vieraista kaupungeista. Se on mun mielipide että ne pystyy oikeasti ole siinä arjessa mukana.

Hannele Hiilloskorpi: Aivan ja että se keskustelu on myös asiantuntijoiden välillä helppoa ja samansuuntaista.

Mari Lohisalo: Entä yhteistyö muiden lajien kanssa? Oletko hakenut oppia muista lajeista Miran valmentautumiseen?

Maarit Teuronen: On muiden valmentajien kanssa juteltu. Se on ollut äärettömän antoisaa että VATilla mä ymmärsin sen. Kun kävin sen niin siellä verkostoiduin muiden lajien valmentajien kanssa ja nyt mä nautin sitten ihan älyttömasti ja vieläkin jotenkin kan ssa viestitellään ja vaihdetaan kuulumisia. Hirveästi on samoja asioita ja sitten taas ihan erilaisia. Että kyllä se on hyvää ajatusten herättämistä, kun juttelee muiden lajien valmentajien kanssa, ettei vaan kulje niin kuin silmälaput silmillä omassa laatikossansa. Että kun VATinkin kävi niin master koutsin en halunnut omasta lajista. Kysyin heti saako ottaa jostain muusta. Mä otin Hautalan Tiian, en tuntenut häntä silloin vielä sen kummemmin. Niin Hautalan Tiian just sen takia, että sain eri näkökulmia. En halua pysyä tässä nyrkkeilylaatikossa vaan mutta mä haluun nähdä asioita muualta ja se että mua herätellään sillä että oletko ajatellut, että asian voisi tehdä näinkin. Toimii tai ei, mutta kuitenkin se että tulee eri näkökulmia. Se on mun mielestä hienoa.

Mari Lohisalo: Hannele, mitä sä sanoisit mitä oppeja tästä saatiin jatkoon niin kuin urheiluakatemian näkökulmasta? Kun tavoite on luoda huippuosaamista ja kehittää urheilukulttuuria yhdessä lajin kanssa niin mitä se sun mielestä tarkoittaa arjessa ja mitä tästä projektista otitte mukaan?

Hannele Hiilloskorpi: No tuossa mainitsinkin jo että tässä oli sillä tavalla hyvä asetelma, kun Maarit oli jo tottunut viemään Miraa aika lailla itsenäisesti. Tarkoitan sillä tavalla, että se valmentajajohtoinen asetelma oli aika selkeä. Eli tässä ei tullut sellaista hankaluutta, että urheilija olisi lähtenyt ikään kuin shoppailemaan jotain asiantuntijuutta omin päin vaan se oli selkeästi Maaritin rooli. Hänhän rakentaa valmentajajohtoisesti asiantuntijatoiminnan urheilun ympärille ja meidän ei tarvinnut semmoisesta kantaa huolta. Mut että se on myös erittäin toimiva kun se menee näin, että jatkoa ajatellen niin tää valmentajajohtoisuus on ihan avainsana tässä tekemisessä. Totta kai sitten lajit ja urheilijat ja valmentajat on erilaisia, mutta toimintaperiaatteena näin. Mun mielestä maltilla asiantuntijatoiminnan rakentaminen on hyvä tapa on myös, että kuunnellaan valmentajaa, kuunnellaan lajia. Minkälaisia tarpeita on ja sitä lähdetään pikkuhiljaa rakentamaan. Pala palalta silloin kun on kyseessä uusi prosessi. Se mikä oli niin kuin meille jatkoa ajatellen tosi tärkeä oli se huippu urheilun vaatimustaso. Maaritilla on kyllä ollut sisäänrakennettuna se että ei missään anneta periksi ei yhtään. Aika paljon tuli kivikkoja vastaan, niin kuin elämässä yleensäkin tulee, mutta aina ne selvitettiin. Koskaan ei tullut semmoista tilannetta ettei me voitais löytää uutta ratkaisua jonkun asian selvittämiseen. Se vaatii asiantuntijoilta paljon. Niin kuin jo aikaisemminkin mainitsin, mutta niin se huippu-urheilussa vaan menee. Asiantuntijoiden pitää myös olla huippu-urheiluorientoituneita ja se vaatimustaso on tosi kova. Ja ehkä sit jos ajatellaan tää viimeinen vuosi, koronavuosi, ja vielä Miralla se kaikki mitä siihen ympärille liittyy: pääseekö kisaamaan, kun tuli ikä vastaan ja niin edelleen, niin siinä oli paljon oli semmosia asioita, jotka olisi voinut noin kuin kaataa sen koko prosessin, mutta mulla ei tullut hetkeäkään semmoinen olo, että me ei selvitä tästä. Se koko Maaritin asenne ja Miran asenne oli se, että me vaan tästä niinku mennään. Ja tietysti oli myös sitä tukea olemassa, että meillä oli myös tietenkin psykologit tässä matkassa mukana ja saatiin myös, tai sekä Maarit että Mira sai jutella ihan luottamuksella myös heidän kanssaan. Ihan kaikkia asioita ei tarvi jakaa, mutta riittävästi jaettiin ja riittävästi ratkottiin asioita ja ymmärrettiin koko ajan, että se vaatimustaso pitää olla tosi tosi kova. Ja jos oli semmoinen fiilis, että nyt lähtee sivuraiteelle, niin sitte yhdessä mietittiin että mites me palautetaan tää takaisin.

Mari Lohisalo: Kuulostaako tutulta?

Maarit Teuronen: Hyvin hyvin tutulta. Että allekirjoitan.

Hannele Hiilloskorpi: Ollaan oltu samassa hommassa.

Maarit Teuronen: Kuten Hansu sanoi, että ei tämä ole helppoa ollut, mutta meillä on aina ollut sekä mulla että Miralla se, että kun me johonkin oikeasti halutaan, niin me tehdään kaikkemme ja mitä sitten vaikka yks ovi menee kiinni ja toinen talo sortuu, niin löydetään kyllä ne uudet reitit mistä me mennään. Mitä me tehdään. Me ollaan oltu ehkä vähän semmosia ehkä pököpäitäkin, kun miettii. Suomesta, nyrkkeily ei ole mikään kansainvälinen nyrkkeilymaa ollut aikaisemmin, minäkin naisena, kansainvälisesti ei oo hirveesti naisia. Riossa olin ainoa naisvalmentaja ja Tokiossa oisko ollut toinen nyrkkeilyssä siis. Olihan se kun me kaksi pikkulikkaa mennään sinne jonnekin maailmalle se on tietyllä tapaa.. Kun mä en tiedä mistä se pokka mullekin on tullut, kun alkuaikoina en tiennyt mitään, mutta sinne mä oon mennyt miesten sekaan, että terve me tullaan nyt sparraa ja me halutaaa toimia ton kanssa. Me ollaan pikku hiljaa arvostus ansaittu ja nyt ollaan ihan samalla viivalla, että ei se helppoa ollut mutta nautinnollista. Jotenkin mä olen aina sanonut, että mitä kovempi vastus niin sitä enemmän mä sytyn, samoiten Mira. Että pystyy oikeasti ne haasteet selättämään. Vastakulma yrittää tuolla nyt luoda jotain taktiikkaa, että me ei pärjätä, mutta ei onnistu, mä luon vielä paremman. Että se on kummunnut jostain niin kuin sisältä se semmonen tahtotila ja periksiantamattomuus.

Hannele Hiilloskorpi: Se on kyllä ollut tosi silmiinpistävää koko ajan prosessin aikana ja havaittavissa kyllä jo. Kuitenkin se että vaikka on tehty tosissaan, mutta ei vakavissaan niin että koko ajan siinä on hyvä ilmapiiri ja pieni pilke silmäkulmassa, mutta tosissaan tehdään.

Mari Lohisalo: Siis tässä varmasti tuli jo aika monta ratkaisevaa tekijää menestyksen takana mutta sano nyt Maarit, että mikä oikeasti ratkaisee sen että kuka menee huipulle.

Maarit Teuronen: Uppista keikkaa. Tuota. Minä kyllä sanoisin, että no valmentajan tietysti pitää olla lajinsa ajan hermoilla ja koko ajan seurata sitä, mutta kyllä se se tahtotila. Se halu kehittyä urheilijalla sekä valmentajalla niin sen pitää olla äärimmäisen kova ja pitää uskaltaa ja haluta ajaa itsensä niihin koviin paikkoihin. Se ei auta, että pelkästään siellä reeneissä teet sen asian hyvin, vaan se kokonaisuus pitää olla kondiksessa. Tämä kuuluisa lepo, ravinto ja treeni, mutta kaikki muukin siinä ympärillä, koko perhe-elämä, ystävät, kaikki ne pitää olla vimpan päälle kaikki sopusoinnussa. Ja se tahtotila ja se kova työn tekeminen.

Mari Lohisalo: Mira oli kymmenen vuotta maailman huipulla.

Maarit Teuronen: Ei ihan kymmentä.

Mari Lohisalo: No suurin piirtein. Siis sinne huipulle on tosi vaikea päästä, mutta siellä on vielä vaikeampi pysyä. Mitä se sitten vaati. Miten se tehtiin?

Maarit Teuronen: Niin tätä multa on kysytty, mutta mä en osannut ajatella asiaa tuolla tavalla, mutta se on ehkä sitä, että ollaan koko ajan.. mä oon verkostoitunut huippumaiden kanssa. Me ollaan siellä tosi paljon leireilty, kisailtu. Mä oon jutellut niiden muiden valmentajien kanssa, analysoitu lajia, vastustajia, tehty hirveästi yhteistyötä, hakeuduttu niiden parhaiden kanssa ja yksi merkittävä juttu on se, että Miralla ei ole ollut mitään loukkaantumisia. No kaks loukkaantumista tämän uran aikana ollut semmosta isompaa, mutta muuten ei mitään rasitusvammoja, että se että kropasta on pidetty niin hyvää huolta ja se reeni suunniteltu sillai, että ei pääse tulee niitä ylirasitustiloja, niin se on yksi avaintekijä, että ollaan saatu ehjiä ehjiä vuosia reenata ja kisailla. Se on parhaiden kanssa oltu ja menty, nautittu siitä. On haluttu lähteä reissuun, haluttu mennä muitten kanssa sinne koviin kehiin ja näin ehkä se on.

Hannele Hiilloskorpi: Kyllä mä kanssa ajattelen, että totta kai siinä on urheilijan lahjakkuutta ja valmentajan lahjakkuutta, mutta se iso juttu, että pääsee sinne huipulle niin tässä sivusta seuraa seuraten se valtavan kova asenne ja halu tehdä töitä niin kyllähän se on ollut tässä varmasti se yksi johtotähti. Ja semmoinen kuitenkin järki päässä, ettei ole lähdetty hakee kuuta taivaalta,vaan koko aina mietitty mihin ne rahkeet riittää vaikka nyt tän asiantuntijatiimin rakentamiseen. Otettu just niitä palasia mihin on riittänyt ymmärrys ja osaaminen. Ja haettu myös apua. Kuten myös siis kansainvälisesti mutta myöskin täällä kotimaassa. Jatkuva semmoinen tiedon kerääminen ja ja..

Maarit Teuronen: Kova työ ja ajan hermoilla oleminen. Se, että ei saa nukahtaa.

Hannele Hiilloskorpi: Mutta kyllä toi on mun mielestä tosi tärkeää mikä on näkynyt mun mielestä päälle se että te ootte nauttinut siitä tekemisestä ja.. Ei joka päivä varmaan, mutta noin pääsääntöisesti. Se on ollut tosi tärkeä juttu myös.

Maarit Teuronen: Kyllä se piti niin kuin hengissä tietyllä tapaa, että pääsi sinne ulkomaille, pääsi niille leireille, pääsi niihin kisoihin. Niin se piti tietyllä tapaa hengissä. Kyllä siitä pitää tykätä. Ei se reissaaminen ollut kivaa, se laukun pakkaaminen aina ja tämmöinen, mut sit kun pääsit sinne kohteeseen, niin siellä oleminen niiden kaikkien huippujen kanssa ni voi vitsi siitä nautti. Se oli niin kuin se että kun pääsi sinne, tiesi, että täällä on maailmanmestareita, Euroopan mestareita, kaikkia tämmöisiä näin niin se oli aivan äärettömän hienoa. Siellä nautti olostaan sekä minä valmentajana että urheilija urheilijana.

Hannele Hiilloskorpi: Ja mä luulen että se oli kyllä meidän asiantuntijoille myös tosi tärkeä juttu ihan osaamisen kehittymisen näkökulmista.

Mari Lohisalo: Varmasti. No hei mennään vähän Siihen Tokioon vielä eli liittyykö siihen valmistautumiseen jotain erityispiirteitä? Mirallahan oli jo siinä vaiheessa toki huomattavan paljon arvokisakokemusta mutta oliko Tokion projekti tai sinne valmistautuminen jotenkin erityinen?

Maarit Teuronen: No koronahan nyt tietysti teki kaikesta erityistä, mutta sillai niin kuin ei. Mä vastaan nyt vähän tylsästi, ettei ollut mitään erityistä siis sillä tavalla että koska oli arvokisat mitkä tahansa niin me lähdettiin kisaamaan. Siellä on sama kehä, siellä on samat vastustajat että me pystyttiin pitää ne kaikki paineet poissa. Tiedettiin, että Miran ura loppuu tähän, mutta onnistuttiin pitämään paineet pois, jälkeenpäin miettinyt että tosi hyvin.

Mari Lohisalo: Miten te onnistui siinä? Pitämään ne paineet pois?

Maarit Teuronen: Niin. Mä en oo vielä tarpeeksi kauas päässyt tästä asiasta, että pystyisin sen sulle vastaamaan, mutta totta että se oli meillä tyylinä ylipäätänsäkin, niin kuin mä sanoin, että me ei puhuttu voitosta. Me ei puhuttu tappiosta. Tiedettiin, että sillä hetkellä mitä me ollaan tehty, niin ollaan kaikki aina tehty parhaalla mahdollisella tavalla. Että mikä se mikä sillä hetkellä on ollut mahdollista, niin tavallaan siitä tulee se itseluottamus urheilijalle ja mulle semmonen onni että me ollaan kaikkemme tehty, että se riittää mihin riittää. Ja tavallaan hyvä olo niin kuin ittellä ja sama urheilija. Eikä tuu semmosta että no meidän olisi pitänyt tehdä sitä ja tätä ja tota. Että tässä tänä vuonna meinasi käydä vähän niin, mutta me saatiin sitten kurottua kiinni että pystyttiin lähtee hyvillä fiiliksillä sinne Tokioon. Ihan noin rehellisesti sanottuna. Mutta ei me otettu niitä paineita. Se on semmonen että mä haluaisin sen joskus ittekin keksiä, että mistä se oikeasti tuli, niin sitä pystyisi auttamaan muitakin sillä. Että kun tuntuu, että jollakin urheilijoilla on niin kovat ne menestymisen paineet, että nyt pitäis menestyä. Sitten tavallaan se sakkaa se homma siihen. Niin meillä ei ollut ikinä mitään semmosta. Niinku mä sanoin että me mennään, tee parhaasi, älä mieti lopputulosta, se tulee ittekseen siitä mitä sä nyt teet, niin keskitytään tähän hetkeen. Sit sieltä tulee, tuomari nostaa jommankumman käden ja katsotaan kumman se on. Mutta ainahan me yritettiin olla parempia kuin se kaveri. Tottakai. Ainahan me lähdettiin tietyllä tapaa voittaa, mutta kun me ruvettiin yhteistyöhön ja kun käytiin kehityskeskusteluja, laitettiin ne tavoitteet, niin meillä oli luottamus että molemmat tekee kaikkensa siihen että me saavutetaan se tavoite mikä me ollaan kun asetettu, niin meidän ei tarvi puhua siittä. Tietyllä tapaa se on itsestäänselvyys, että me mennään tota kohti ja kaikkien tekeminen tähtää siihen ja sitten tulee mitä tulla.

Mari Lohisalo: Mira oli ilmeisen hyvä keskittymään aina seuraavaan otteluun? Tokiostakin välittyi, että te ette varmaan hirveästi spekuloineet kaavioilla tai muilla vaan sitä seuraavaa kohti?

Maarit Teuronen: Joo eihän Mira tiennyt pienemmissäkään kisoissa sitä arvontakaaviota, että missä järjestyksessä vastustaja tulee. Etukäteen hän ei halunnutkaan, koska se fokus pitää just olla siinä siinä hetkessä mikä on. Että jos sä rupeat vähänkin miettiin, että vitsi tän jälkeen mulle tulee toi ja toi, niin sehän on pois siitä sun ekasta vastustajasta, tämän hetkisestä vastustajasta, niin se oli niin kuin ihan Miran omakin tahto. Ettei vaan ne ajatukset lähde mihinkään niin kuin harhailee, että se fokus on täysin siinä tyypissä mikä on. Mira oli hyvä keskittyy, kun se sille päälle sattu. Niin kuin mä sanoin, että mitään muuta sä et kuule, kun mut sieltä kulmasta ja mitään muuta sä et näe kun sen vastustajan. Sulla ei ole mitään muuta mielessä. Että kyllä me sitä reenattiikin kisoissa.

Mari Lohisalo: Nyt oikeastaan tähän kohtaan halusin kysyä, kun projekti on loppunut niin urheilijan ja valmentajan välinen suhde on aika tiivis. Tekin olitte varmaan olleet koko ajan aika tiiviisti yhdessä. Miten siitä pystyy irrottautumaan? Pystyykö? Oletteko paljon tekemisissä Miran kanssa tällä hetkellä?

Maarit Teuronen: Ei me tällä hetkellä olla. Siis joo soitellaan tai tämmöstä näin, mutta kyllä molemmat vetää vähän tietyllä tapaa happea. Kun miettii 13 vuotta niin oltiin kyllä niin tiiviisti, että jos mä joskus pääsin lomalle… Muistan, kun oltiin Mauritiuksella lomalla miehen kanssa ja Mira oli silloin menossa yksiin kisoihin ja eka viikko sitten lomasta mulla meni siihen. Enhän mä voinut altaalta lähteä mihinkään koska mulla ei olis ollut nettiyhteyttä. Koska Mira oli kisaamassa niin mun piti, me oltiin koko ajan yhteydessä, että nyt tulee tää ja tää vastustaja, tee tämmöset kaksoislämmöt, alkulämmittelyt ja tällä taktiikalla otat ennen kisaa, ennen matsia soitetaan. Sanoin vielä mitä hän tekee ja matsin jälkeen käytiin läpi se kun mä olin kattonu, niin enhän mä oikeesti ollut lomalla. Ensimmäinen loma mulla esimerkiksi nyt oli karrikoiden sanottuna niin Tokion jälkeen kolme ja puoli viikkoa. Tän kolmentoista vuoden aikana siis sillain niin kuin oikeesti, että mun ei tarvi olla puhelin mukana koska mäkin oon semmonen, että kun mä johonkin lähden, mä haluun tehdä sen ihan täysillä ja niin kuin haluun tehdä sen nimenomaan. Niin eihän mä voinut niin kuin jättää urheilijaa sinne. Koko ajan tietyllä tapaa kun päivysti viikonloput ja semmoset, että jos nyt tulee joku ongelma, niin mun pitää auttaa tai ei pidä, se on väärä sana, mutta siis haluan auttaa jos tulee joku niin nyt ollaan ihan vedetty happea.

Hannele Hiilloskorpi: Niin se oli ehkä se haaste meidän yhteisellä ajalla, että kyllä Maaritin oli aika vaikea pitää niitä lomia välillä. Kieltämättä olin vähän huolissani, että kuinka Maarit jaksaa.

Maarit Teuronen: Mutta minkäs luonteelle mahtaa niin.

Hannele Hiilloskorpi: Niin ei sitä voi aikuista ihmistä ihan

Mari Lohisalo: Oli itse asiassa mielenkiintoinen pointti, että oliko sulla jotain keinoja siihen omaan jaksamiseen valmentajan hyvinvoinnin näkökulmasta?

Maarit Teuronen: Oli mulla kaverit. Ja sitten täällä toi Rönningin Tiina, urheilupsykologi. Sille kävin välillä oksentamassa pöydälle asiat. Soitin, että nyt tarvittas vähän jelppiä, mutta siis kavereiden kanssa sitten rentouduin. Kyllä mä näin jälkikäteen nyt kun mä oon vähän päässyt irti tästä, niin mä ihan ymmärrän Hansu sua. Kyllä sen niinkun nyt tajuaa missä oravanpyörässä on ollut. Mutta sitä on halunnut olla, koska se on ollut se intohimo mitä on halunnut tehdä nimenomaan tai aikaisemminkin. Sanoin, että haluan tehdä kaiken mahdollisimman hyvin, kun johonkin lähtee. Niin ei siinä paljoa sitten lomia pidellä.

Hannele Hiilloskorpi: Niin näennäislomia mutta ei oikeasti. Kyllähän sun oli vaikea irrottautua siitä.

Mari Lohisalo: Millaiset fiilikset oli sit kun tiesi että projekti on päättymässä näihin kisoihin. Muuttuiko omassa ajattelussa siinä vaiheessa jotain?

Maarit Teuronen: Siis kuin millä tapaa?

Mari Lohisalo: Tavallaan. Tuliko siihen semmoisia. Jotenkin mentiinkö ihan täysillä loppuun asti vai alkoi tulla jo ajatuksia sieltä muusta elämästä?

Maarit Teuronen: Ei, siis ihan täysillä loppuun asti. Kuten sanoin ettei mitään ajatukset ei saa harhailla. Ei mulla eikä urheilijalla. Kuulostaa karulta, mutta se on totta. Että jos sä oot Tokiossa, niin et sä voi siellä ruveta sitten niin kuin antaa periksi että kohta tämä loppuu ja sitten mä teen tätä ja tätä. Kyllä se fokus oli täysin siinä ottelemisessa ja  kisailemisessa.

Mari Lohisalo: No maalataan tähän loppuun vielä vähän isommalla pensselillä eli Maarit sä olet menestynyt valmentaja pienessä lajissa, niin miten te näkisitte, että mikä merkitys näillä mitaleilla ja menestyksellä ylipäätään on isossa kuvassa? Yhteiskunnallisesti esimerkiksi

Hannele Hiilloskorpi: Haluatko sä Maarit aloittaa?

Maarit Teuronen: Tai aloita sä kun sulla oli Hansu hyviä ajatuksia.

Hannele Hiilloskorpi: Jos mä sit aloitan.. Jos mä ajattelen Varalan näkökulmasta ensin. Mä tuossa aluks sanoin, että tää oli meille ilon hetki. Yhteisöllisyys vaan kasvoi, niin kyllä mä ajattelen, että tämmöinen olympiamenestys on kuitenkin koko kansalle tosi tärkeä yhteinen hetki. Kyllähän moni on kertonut kuinka Miran matsien aikaan moni asia pysähtyi. Ihmiset olivat telkkarin tai radion tai kuka minkäkin viestintäkanavan ääressä ja seurasi aivan herkeämättä, että mitä tapahtuu. Onhan nämä ihan mielettömän upeita yhteisiä hetkiä koko koko Suomen kansalle. Ei siinä sitten väliä onko se laji iso vai pieni vaan se on kuitenkin se semmoinen hetki, joka pysäyttää ja joka tekee sellaisen ison ison tunteen ja fiiliksen.

Maarit Teuronen: Ihan samoilla linjoilla sun kanssa, että totta että kyllä se ihmisten palaute siitä että semmosetkin, joka ei välttämättä urheilua niin seuraa saatika nyrkkeilyä, niin minkälaista palautetta heiltä on tullut. Mun mielestä se on hienoa, että pystytään herättää niitä tunteita ja ajatuksia ja ihmiset elää mukana. On iso mun mielestä tosi hienoa, että tuolla ihan kaupungilla ja töissä törmää ihmisiin, kun ne tulee sanomaan kiitos, että mitä oot tehny ja että herkeämättä eletty mukana. Ja sitten se että mitän halusin ihmisillä valaa sitä uskoa, että kuinka pienestä ja tavallaan vaatimattomista oloista pystyy lähtee ponnistaa, kun uskoo ja luottaa siihen omaan tekemiseensä niin se, että se usko ja tahto ja kova työn tekeminen, niin sä voit päästä vaikka olympialaisiin ja siellä saavuttaa mitalin. Eihän mekään tiedetty mihin me lähettiin, mutta me uskottiin aina meihin, meihin itteemme ja tekemiseen. Sitten näihin kavereihin, jotka saatiin auttaa meitä. Niin uskoo itseensä ja luottaa siihen tekemiseen. Sieltä voi pienikin ponnistaa maasta.

Mari Lohisalo: Kiitokset näistä sanoista. Ja kiitos molemmille vieraillusta olympiakastissa.

Maarit Teuronen: Kiitos että saimme tulla.

Hannele Hiilloskorpi: Kiitos. Oli oikein kivaa olla tässä juttelemassa tärkeistä jutuista.

Mari Lohisalo: Kiitos vielä vierailusta OlympiaCastissa Maarit Teuronen ja Hannele Hiilloskorpi. Ja kiitos sinulle, että kuuntelit. Jos tykkäsit jaksosta, niin laita se jakoon somessa hashtagilla OlympiaCast. Muista merkitä meidät myös suosikiksi, niin et missaa yhtään jaksoa. Ensi viikolla jatketaan uusien aiheiden parissa.