OlympiaCastin vieraana Leena Huovinen: Kisapapin juttusilla urheilija on suorituksesta vapaalla alueella

Mari Lohisalo: Tervetuloa OlympiaCastin seuraan. Tämä on Suomen Olympiakomitean tuottama podcast-sarja, joka on käynnistynyt syksyllä 2018. Loppuvuoden 2020 pidimme hiljaiseloa ja samalla uudistimme vähän sisältöjamme. Edelleen vankkana kivijalkana säilyy suomalaisen huippu-urheilun ilmiöiden, tarinoiden ja ihmisten esiin tuominen, mutta rinnalle nousee yhä vahvemmin suomalaisen liikunnan ja urheilun toinen iso valinta ja peruskivi seuratoiminta. OlympiaCastin löydät yleisimmiltä podcastin tarjoajilta. Tämän jakson hostina toimii Mari Lohisalo.

Mari Lohisalo: Kisapappien historia ulottuu 1970-luvulle, jolloin Münchenin olympialaisten järjestäjät pyysivät kirkkojen johtajia lähettämään kisoihin yhden urheilusta kiinnostuneen papin. Arkkipiispa Martti Simojoki pyysi tehtävään Hampurin Merimieskirkon merimiespappia Göran Hellbergia. Münchenin kisojen jälkeen Suomen Olympiakomitea ja urheiluliitto halusivat jatkaa toimintaa. Mukaan tuli myöhemmin myös Suomen Hiihtoliitto. Göran Hellberg oli Suomen joukkueen mukana vuoden -72 kesäkisoista aina vuoden 2003 loppuun asti. Hänen seuraajakseen valittiin Leena Huovinen, jonka olen saanut tänään vieraakseni OlympiaCastiin. Lämpimästi tervetuloa Leena.

Leena Huovinen: Kiitos. Ilo olla tässä.

Mari Lohisalo: Ennen kuin mennään tähän nykytilanteeseen ja tähän sun on työhön kisapappina, niin aloitetaan sieltä ihan alusta. Eli missä syntynyt ja kasvanut ja millaisessa perheessä? Oliko liikunta ja urheilu jo lapsena tärkeässä roolissa elämässä, että mikä sun oma urheilutausta on?

Leena Huovinen: No, ehkä mä aloitan siitä, mistä mä olen kotoisin. Mä oon syntynyt Savonlinnassa ja tuota sitten 4-vuotiaana muuttanut Kuopioon, jossa on käynyt kouluni. Ja pieni anekdootti, että silloin, kun synnyin siellä Savonlinnassa, niin vaihduin myös synnytyslaitoksella. Mutta että saman vuorokauden aikana sitten, kun kotiutettiin, niin minä löysin oman kotini ja sitten se toinen vauva myös löysi omaan kotiinsa. Että semmoiset lähdöt oli niin kuin alkuun, joka ehkä kertoo levottomuudesta. Kuopiossa kasvoin semmoisessa – mulla on yksi sisko ja isosisko ja sitten vanhemmat. Urheilu tuli… Jotenkin muistan hirveän pienestä pitäen aina vietiin, me hiihdettiin paljon ja tietysti hienot maisemat siellä Kuopiossa hiihtääkin. Isän kanssa etenkin niin aina oli Kallaveden jäällä tai sitten oli Tervaruukin reitti. Sitten se oli tietysti siinä kuopiolaisessa todellisuudessa 70-luvulla, niin se oli semmoinen tekeminen, että no mitä tehdään – no mennään hiihtään. Sitten hiihdettiin ihan pokkana, että vähän niin kuin, että pelataanko pleikkaa, niin sitten me hiihdettiin. Se oli hirveän omaehtoista ja se hiihto oli jotenkin – mä en siinä sitten, siitä ei tullut mun lajini muuten kuin, että mä oon aina tykännyt hiihtää ja hiihdän edelleenkin muun muassa eilen viimeksi Paloheinässä. Mutta sitten mun isä oli – Kuopioon tuli uusi uimahalli siinä 60-luvun lopussa ja hän vei meidät tytöt sitten sinne halliin. Siihenkin liittyy hauska tarina, että kun se oli ihan upouusi ja jotenkin nyt, että vau mikä tämä nyt on. Isä meni miesten puolelle, me mentiin sitten naisten puolelle ja vaan sitten hän sanoi, että tuutte sit sitten, että tavataan altaalla. Se kuulosti kauhean yksinkertaiselta, mutta sitten se ei ollutkaan niin yksinkertaista, kun me mentiin sinne suihkutiloihin, niin siellä oli sitten kylmävesiallas. Semmoinen ehkä kolme metriä kertaa kolme metriä, joka oli jääkylmää vettä. Me oltiin sitten niin tietysti pieniä ja tietämättömänä, että me ajateltiin, että tää on nyt se allas. Sitten itkua tuherrettiin ja yritettiin uiskennella siinä ja ihmetetiin, että missä se on, kunnes sitten joku rouva tuli siihen ja sanoi, että ootteko te Pirjo ja Leena, että teidän isänne odottaa tuolla ylhäällä altailla. Sitten, kun mentiin ja siellä avautui sitten se uinti-uimaaltaat ja nythän tää uimahalli Kuopiossa – mä en tiedä onko se purettu, koska sinne saatiin uusi hieno uimahalli. Siitä lähti oikeastaan sitten tämmönen harrastus. Isäni työkaveri oli uintivalmentaja ja hän houkutteli sitten meidät sinne uinnin pariin mun siskoni kanssa. Sitten me uitiin kilpaa ja pärjättiinkin ihan tämmöisellä Suomen mestaruustasolla, että mulla on semmoinen kilpaurheilutausta, mutta en lopetin jo varhaisessa vaiheessa eli sitten 15-vuotiaana.

Mari Lohisalo: Joo, aivan, aivan. Hauska tarina. No, sitten tuli opiskeluvuodet ja työura alkoi hahmottua. Oliko tämä opintojen suunta ja urapolku sulle selkeä valinta?

Leena Huovinen: No, sitten, kun sä… Tästä uinnista, kun puhuin, niin multa uinti loppui ja sitten kävin rippikoulun ja se imaisi niin kuin mukaan. Mä menin sitten seurakunta… Kuopiossa oli vireää ja hyvää seurakuntanuoritoimintaa, että siellä oli Riekkisen Ville, entinen Kuopion piispa, nyttemmin jo eläkkeellä. Hänelle oli hirveän inspiroivaa nuorisotoimintaa ja se vei niin kuin mukanaan, mikä oli sitten kauhean hieno, koska se kauhean intensiivinen uintiharrastus, jota oli kolmena päivänä-neljänä päivänä viikossa kaksi kertaa treenit ja muuten, niin sitten tuli jotakin muuta tilalle, joka oli hirveän tärkeitä. Sitten siinä abiturienttivuonna, niin mulla jotenkin alkoi hahmottua, että mä haluan tehdä jotakin semmoista mitä voi… Voi olla ihmisten kanssa ja kyllä mä siihen semmoisen hyvin hengellisen kutsun siihen koin, että teologiaa ja opiskelemaan. Sitten mä pidin yhden välivuoden ja pääsin tänne ja vuonna -84 tulin Helsinkiin ja siitä se sitten lähti. Opiskelin aika pitkään; seitsemän-kahdeksan vuotta, kun mä opiskelin, mutta meidän kaksi ensimmäistä lasta syntyi ja sitten mä tein uskonnon opettajan ja psykologian opettajan pätevyyden, mutta sitten myös pätevyyden tähän pappeuteen. Mä olen valmistunut silloin edellisen laman aikana 90-luvun alussa, mutta aina on löytynyt töitä sitten. Olin aluksi yliopistolla, mutta sitten tarjottiin Helsingin NMKY:stä paikkaa, jonne mä sain pappisvihkimyksen ja sitten se avasi tämän pappistyön. Ja nyt, kun me ollaan täällä yliopiston, Helsingin yliopiston, tiloissa ja täällä päärakennuksen viidennessä kerroksessa, niin mä olen ollut vuodesta -98 yliopistopappina näiden opiskelijoiden, henkilökunnan ja erilaisten järjestöjen pappina siitä 2003 lähtien tai 2004 virallisesti, niin kisapappina sitten noin 60–70 päivää vuodessa.

Mari Lohisalo: No, siis millainen tarina siihen liittyy, että miten sä päädyit kisapapiksi?

Leena Huovinen: No, kun Göran jäi eläkkeelle, niin se paikka tuli auki ja minä hain ja tulin valituksi. Siihen liittyy sikälikin semmoisia jänniä asioita, että meidän viides lapsi sitten – hän syntyi 2.6.2003 ja samana päivänä Kirkkohallituksessa tehtiin virallinen päätös, että mut oli valittu tähän tehtävään, että meillä on tämmöinen yksi kisapappi-lapsi, joka ei tosin ole ikinä ollut missään kisoissa mukana tietenkään. Sitten aloitin virallisesti 2004 nämä kisapapin tehtävät Ateenan olympialaisista.

Mari Lohisalo: Joo. No, sulla on pitkä kokemus ja sä olet ollut siis lukuisissa arvokisoissa, niin kuinka monessa?

Leena Huovinen: Varmaan noin kolme yli 30. Kahdeksat olympialaiset ja kuinkahan monet hiihdon MM-kisat ja nuorten MM-kisat. Sitten yleisurheilu on toinen laji – kuten sanoitkin alussa – että se on yleisurheilu- ja hiihtoporukka ollut ne, missä on ollut traditio ja ne on ollut isoja lajeja, ja niiden kanssa on ollut aika luontevaa tehdä työtä, että Göran jätti hyvät jäljet sitä kautta, että…

Mari Lohisalo: Aivan. Tuolta kirkon verkkosivuilta löytyy tällainen kisapapin huoneentaulu ja siellä sanotaan, että papin paikka on toimia joukkueessa hengellisenä ja henkisenä huoltoasemana. Se on musta hienosti sanottu. Miten sä itse niin kuin näet, että millaisia asioita se käytännössä tarkoittaa?

Leena Huovinen: Sanon, että se tarkoittaa ihan mitä vaan maan ja taivaan väliltä. Papin työssä; niin täällä yliopistolla kuin tässä urheilumaailmassa, niin sehän on kohtaamista. Se liittyy eniten siihen, että mä saan kohdata ihmisiä ja kuulla tarinan ja olla sillä tavalla avuksi. Mun kokemus on tässä jotenkin, että ne ihmiset, me ihmisten, tarinat on aika samankaltaisia, että samoja asioita me niin kuin läpi elämämme kysymme. Ne liittyy etenkin, että kuka mä olen, mihin mä oon menossa ja mitä mulla on repussa. Tai, että kuka mulle on rakas ja kelle minä olen rakas ja miten mä pärjään täällä, mitä mä kaipaan ja niin edelleen. Sitten ne saa vähän erilaisia viitekehyksiä, mutta ne on niin kuin niitä ihmisen peruskysymyksiä, ja siihen tämä henkinen ja hengellinen huoltoasema -kuvio on, että tässä urheilujoukkueessa tai urheilumaailmassa, niin mun tehtävä on tuoda oma asiantuntemus, mun ymmärrys ihmisestä – ja niitä on tietysti, kun on tuhansia kohtaamiseen – olen kokenut, ja siksi varmaan olenkin tässä, on haluttu, että on mukana, että pystyy tuomaan sen panoksen, ettei oikeastaan aika… Mites mä nyt sanoisin, että mä en hätkähdä juurikaan asioista. Mä liikutuin ja kyllä koen vahvasti asioita, mutta papin työssä joutuu niin syntymän ja kuoleman kanssa aika paljon tekemisiin. Täällä yliopistolla, missä me nyt ollaan niin, kun mä vuosittain kohtaan satoja ihmisiä niin harvoin ne tulee niin kuin iloisten asioiden kanssa. Toki sitäkin tapahtuu, mutta kun varataan aika ja tullaan puhumaan, niin monestihan siinä mielessä joku murhe tai semmoinen kohta elämässä, että mites tästä mennään eteenpäin. Ja sen takia se huoltoasema aika hyvä, että niistä kohtaamisista jäisi jotenkin sen kaltainen, että olisi vähän enemmän helpotusta ja toivoa matkassa, kun…

Mari Lohisalo: Niin juuri näin.

Leena Huovinen: Tullessa tankatuksi.

Mari Lohisalo: Kyllä. Kirkko huomioi liikunnan ja urheilun muutenkin toiminnassaan ja tämä liikkuva seurakunta toimintamalli; siellä kuvauksessa todetaan, että ihminen on henkinen, hengellinen ja fyysinen kokonaisuus, jossa kaikki ulottuvuudet ovat yhtä tärkeitä. Ihminen voi hyvin, jos nämä alueet ovat tasapainossa. Eli tämän valossa voidaan varmasti todeta, että urheilu ja hengellisyys sopii hyvin yhteen. Vai mitä mieltä sä olet?

Leena Huovinen: No kyllä. Mä en näe niitä niin kuin erillisinä asioina. Mä näen, että me ollaan kokonaisuus ja joku asia on ehkä joskus voimakkaampi ja joku toinen puoli vähän niin kuin piilossa. Mutta kyllä hengellisyys näkyy hirveän monella tavalla tässä urheilijoiden elämässä. Kun penkkiurheilijana katsotaan, vaikka jotakin futismatsia tai Usain Boltin juoksua, niin mitä Usain Boltilla aina tapana, että hän siunasi itsensä ristinmerkillä kameroiden edessä tullessa, lähtiessään ja maaliin tullessa. Mo Farah suuteli maata muslimina kiittäen sillä tavalla. Tai kuinka monet jalkapallo-ottelut tai mäkihypyn tyypit, niin siellä itseään siunaavat hyvän onnistumisen tai ennen suoritusta. Kyllä hengellisyys näyttää ihmisissä olevan tavalla tai toisella mukana. Se, mitä se on, niin se voi olla mitä vaan. Uskontojen merkitys maailmassa; me voidaan katsoa sitä hirveän monelta kantilta, niin nehän eivät ole häviämässä minnekään. Nehän niin kuin on läsnä ja lähtökohdat pitäisi tietysti olla kauhean hyvät, että ne tuottaa hyvää, mutta kyllähän me nähdään myös, että ne tuottaa huonoa. Tähän tietysti liittyy hirveän relevantti kysymys – ei pelkästään urheilumaailmassa, mutta myös täällä tiedemaailmassa, missä myös on – että mitä kirkko tekee tiedeyhteisössä, mitä kirkko tekee huippu-urheiluyhteisössä. Itse ajattelen sen niin, että me ollaan juuri tällainen kokonaisuus, että meissä monessa on se hengellinen puoli ja se on myös palvelua, että yliopistossa ajatellaan, että näin me tarjoamme palvelun, kokonaisvaltaisen palvelun, ihmisille. Ei niin, että täällä tuputetaan mitään. Se ei ole se lähtökohta, että kun ihminen tulee niin en mä koskaan kysy, että mihin sä uskot ellei hän sitten itse sitä tuo.

Mari Lohisalo: Joo. Mennään sitten siihen, mitä sä teet varsinaisesti kisapappina. Eli mitä siihen kisapapin toimenkuvaan kuuluu ja millaisia ne sun työpäivät siellä kisoissa on?

Leena Huovinen: Tuo kisapappi terminä on semmoinen, jota aina yritetään jumpata, että mikä olisi se parempi määritelmä, koska siitä heti tulee, että mä olen pelkästään vaan kisoissa.

Mari Lohisalo: Niin aivan.

Leena Huovinen: Toki ne 60–70 päivää vuodessa, mitkä mulla on, niin liittyy… No mietitään vaikka tätä vuotta 2021, niin mä juuri palasin sieltä kahden viikon reissulta Oberstdorfista ja sitten, jos Tokio toteutuu niin sehän on semmoinen kolmen-neljän viikon reissu, että siinä niitä päiviä kuuluu. Lisäksi mä olen tietysti joillakin leireillä mukana ja näissä valmistelevissa tilaisuuksissa. Sitten mä teen myös kirkollisia toimituksia näille meidän urheiluväelle. Viimeksi kävin kastamassa Heikkisen Matin pienen tytön tuossa alkuvuodesta, että niihinkin menee sitten. Varsinaisesti kisamatkoilla, niin ne päivät on hirveän erilaisia, mutta mun tehtävä on siis… Mä en ole siis siellä – voisi ajatella, että kuljenko mä siellä raamattu ja risti kädessä ladun varressa tai pidänkö mä konttoria siellä hotellissa. Ei, vaan mä osallistun siihen arkeen, mitä siellä on ja missä tarvitaan. Välillä tarvitaan autokuskia ja sauvahuoltopisteessä täytyy olla ja sitten tietysti, että on ihminen, jolla on aikaa niille, ja on niin kuin – oikeastaan hienommat keskustelut monesti syntyvät vähän silleen yllättävissä tilanteissa, että ollaan syömässä tai ollaan siirtymässä paikasta toiseen, ja yhtäkkiä huomatakin, että ton kanssa voikin puhua vaikka mistä. Niin, kun mä sanoin, että ei ole asiaa, mistä ei voisi puhua. Ja nää nuoret – jos näitä urheilijoita katsoo, niin siellähän on valtaosa nuoria aikuisia, jotka vielä ihan oman itsenäistymisen ja kehitysvaiheessa sellaisessa kohdassa, että paljon tapahtuu ja elämä on yhtä tunnemyrskyä ja sitten pitäisi tehdä valtavan hyviä suorituksia miljoonien katseiden alla. Että olla jotenkin jeesaamassa myös sitäkin, että saada semmoista suhteellisuudentajua siihen tekemiseen. Mä itse olen lanseerannut sellaisen käsitteen kuin tarjota suorituksesta vapaata aluetta näille ihmisille – olipa ne urheilijoita tai sitten urheilujohtoa tai valmentajia tai vaikka fysioita. Että mä en katso, mitä sulla on, mitaleita roikkuuko kaulassa. Mä en edes aina muista roikkuuko niitä siellä kotikaapissa.

Mari Lohisalo: Aivan. No, millaisia asioita urheilijat eniten tavallaan kaipaa sulta ja kohtaatko sä koskaan ennakkoluuloja?

Leena Huovinen: No, jos tuosta viimeisetä kysymykset nyt lähdetään liikkeelle, niin kohtaan. Totta kai mä kohtaan. Mä olen tottunut siihen, että yhä niin kuin moninaistuvassa ja monikulttuurisemmassa maailmassa, niin on ihan relevanttia kysyä, että mitä yhden kirkkokunnan ihminen tekee täällä. Eikä sitä enää voida perustella, että meillä valtaosa on luterilaisen kirkon jäseniä, mutta niin kuin mä tuossa sanoin, että se hengellisyyspuoli on ihmisessä jotakin, joka toisessa on vahvemmin, toisessa se voi olla vähän niin kuin piilotetummin, mutta se osaaminen ja ymmärrys ja ammattitaito, mikä tulee tämän papin työn kautta, niin sille on kysyntää. Kun kysyit, että mitkä ne asiat on, mitä multa odotetaan niin, että ihminen tulee kuulluksi. Että ihminen kokee, saisi kokemuksen – kuka ikinä se on – että hän on arvokas sinänsä ilman mitään hänen tekojaan ja suorituksia. Sitten varmaan semmoinen… Mä olen jo sen ikäinen – kohta kuusikymppinen, että on paljon kokemusta ja ymmärrystä tästä elämästä, toivottavasti, niin kyllähän se on aika tervetullutta. Tietysti tähän ammattiin liittyy muutakin, että mä olen työnohjaa, mä oon työyhteisökonsultti, mä olen sovittelija, niin niillä kaikilla taidoilla ja kokemuksella on valtava käyttö tuossa työyhteisössä, joka on lievästi sanottuna välillä tosi kummallinen. Joka siinä kisatilanteessa, joka on vähän niin pienoismaailma, niin siellä tulee kaikki ilmiöt lyhyessä ajassa, ja sillä on hyvä, että sellainen, joka tajuaa myös sitä. Ja on vähän sen urheilun arkipäivän tekemisen ulkopuolella, mutta riittävästi sisällä, että se luottamus – sehän on hirveän olennaista – että pitää syntyä semmoinen luottamus. Kyllä mulla on paljon kokemusta siitä, että urheilijat on katsonut hyvin ennakkoluuloisesti, että mitä, mikä tämä on. Sitten, kun se kääntyy siihen, että ne tajuaakin, että tuohan on ihan tolkun ihminen. Että ne ennakkoluulot, niin mulla ei ole ihan vilpittömästi hirveästi kokemuksia, että se olisi kääntynyt siihen, että tää on tosi huono juttu tai päinvastoin. Sitten ne ihmiset, kun on oppinut tuntemaan, niin luottamus on lisääntynyt ja sitten on hienoja yhteistyökuvioita lähtenyt käyntiin.

Mari Lohisalo: No sä puhuit tuosta, että tämä on tavallaan suorituksesta vapaa ja se kuulluksi tulemisen tarve, niin koetko sä, että että se on tavallaan sitä tärkeintä siinä sun työssä?

Leena Huovinen: No kyllä varmaan. Mutta sitten se saa paljon erilaisia muotoja. Nyt, kun mietin vaikka nyt Oberstdorfin näitä hiihdon MM-kisoja, niin kyllähän mä olin aika monelle sellainen, että lähetäänkö käveleen ja vähän niin kuin meidän staffista tai siis siitä joukkueen porukasta, jotka siellä on. Siellä on huolto ja on lääkärit ja on fysiot ja on viestijät ja valmentajat ja muuten, että… Varmaan se on aika iso juttu, että ne tietää, että ne asiat ei leviä minnekään, että on vaitiolovelvollisuus ja ne asiat pysyy sitten minun sisällä. Sehän vaatii sitä, että on tietynlainen kannattelukyky, että niistä asiasta ei puhuta sitten, mistä ei voi.

Mari Lohisalo: Aivan. Tuota just ajttelinkin, että sä olet näillä matkoilla paitsi urheilijoiden, mutta myös taustahenkilöiden tukena. Sinusta on sanottu, että sun tukesi on vaikuttanut merkittävällä tavalla myös työhyvinvointiin ja ollut korvaamatonta. Olen myös kuullut, että sulla on vahva osaaminen kriisitilanteessa ja sä olet juuri siinä taitava, että osaat laittaa asiat oikeisiin mittasuhteisiin. Kaiken lisäksi sulla on hyvä huumorintaju. Mitä sä ajattelet tällaisista kommenteista ja onko se tavallaan se kokonaisvaltainen toimintatapa – onko se lähtöisin sieltä papin työstä vai onko se sulle muutenkin sellainen luonteva tapa toimia ja kohdata ihmisiä?

Leena Huovinen: Kiitos, kun kerrot noista, mitä on sanottu, koska jotenkin se tuntuu hyvälle kuulla myös, että se asia koetaan näin. Niin kuin sanoninkin tuosta; mä olen jo sen ikäinen, että en viitsi, enkä halua olla mukana semmoisessa, missä mua ei tarvita, koska mä näen, että kirkon paikka on tässä maailmassa olla myös sellaisissa kohdissa, missä muut ehkä ei ole, ja toimia siitä käsin. Ehkä tämmöistä ihmistä arvostavasti. Toki muutkin toimii, ei ole sinänsä. Mutta otan nuo kiitokset lämmöllä vastaan. Niin, varmaan siihen liittyy sekä että mun persoona. Mä oon varmaan aina ollut aika helposti lähestyttävä, että mä lähestyn helposti ihmisiä. Koen, että mulla on aika hyvä tilannetaju siitä, että milloin kannattaa jotakin asioita lähteä viemään johonkin suuntaan ja sitten ymmärrän myös sen kokemuksen kautta, että minun ei kannata jotakin asiaa avata, vaan odottaa, vaikka että kisat on loppu. Huumorihan on ihan hirveän tärkeä juttu, että sehän on ihan Luojan lahja, että sille ei ole omana… Niin kuin, että sitä jos ei ole, se on ikävä asia, mutta onneksi elämän niitä kortteja jaettaessa sitä tuli roppakaupalla. Ehkä näihin kisoihin liittyy kanssa yksi semmoinen juttu, että siellä aina tule nauretuksi ihan hirveästi. Siellä on mainio porukka ja vaikka minkälaista tilannekomiikkaa, ja sitten, kun siinä jaetaan sitä yhteistä todellisuutta tosi kummallisissa olosuhteissakin välillä, niin kyllä ihan törkeän hyvät naurut kyllä saa. Huumori on tietysti monesti myös semmoinen, jolla saa jotakin asiaa vähän niin kuin paineiden keskellä laitettua, ettei ota kaikkea niin vakavasti. Ja näistä kriisitilanteista sen verran, että mä vilpittömästi ajattelen, koska olen pappina paljon kuoleman kanssa tekemisessä, että niin kauan kuin kukaan ei ole kuollut eikä talo ole palanut, niin me ollaan ihan hyvissä voimissa. Ja silti kunnioitan ja otan tosissani urheilijan valtavan pettymyksen. Se olisi pilkkaamista, että asia, mitä he ovat työkseen tehnyt ja ne on laittaneet elämänsä likoon ja sitten siinä ei tule onnistumista, niin ei voi sanoa, että se on vain urheilua. En ajattele sitä niin, mutta ehkä semmoinen levollinen vierellä oleminen ja kulkeminen niissä tilanteissa tuo sitten semmoista… Sitä perspektiiviä, vaikka siitä ei tarvitsisi mitään ääneen sanoakaan, että hei tästä selvitään ja, jos ei selvitä niin siitäkin selvitään.

Mari Lohisalo: Aivan. Mitkä sun työn pahimmat ja parhaimmat puolet on?

Leena Huovinen: Tässä urheilussa?

Mari Lohisalo: Niin.

Leena Huovinen: Kyllä parhaimmat on tietysti, että saan tehdä nuorten lahjakkaiden – ja joskus vähän vanhempienkin, koska sitten, jos ajatellaan meitä staffia -moniammatillisessa porukassa työtä, jossa on valtava intensiteetti. Siellä tapahtuu hirveän monenlaista. Parhaita on – nyt se ei liity pelkästään siihen urheilumaailmaan, että mä olen kauhean kiinnostunut ihmisistä ja niiden tarinasta, vaikka tuo tarina-sana alkaa olla vähän jo sellainen kuulunut. Me kaikkihan on yhtä tosissaan oman elämänsä kanssa. Ja ehkä noistä urheilijoista vielä ajattelen niin, että yksi mun semmoinen näkökulma on, että voi kuin niillä olisi muutakin kuin vain se urheilu, että se elämä ei ole pelkän yhden jalan varassa niin sanotusti, että pöydässä on neljä jalkaa, että siellä olisi muitakin niin kuin. Ja kukaan ei yksin pärjää; se on ihan totta. Se on niin kuin vaan, että yksin me ei juurikaan olla mitään täällä. Pahimpia on tietysti… Mä ehkä ajattelisin, että mikä on raskainta siinä, että pitkät reissut on pitkiä reissuja, että siinä alkaa olla takki tyhjä jossain vaiheessa. Aina puhutaan siitä 16. päivästä, että kaikilla tippuu hanskat ja sitten pitäisi vielä jatkaa puolitoista viikkoa. Mutta tuota se imu toisaalta taas noissa kisoissa – se tekemisen imu ja koko se urheiluun tuoma innostus ja jännitys ja odotus ja sitten valtava onnen tunne ja pettymys – ja se tuntuu niin kuin joka solussa, niin se vie mukanaan. Sitten jälkeenpäin huomaa, kun aina tulee kisoista, niin on ihan dead. Sitten huomaakin, koska sitähän sinnittelee niin kuin pitkään, mutta ehkä mä en semmoista pahimpaa mulle ei… Ei ole semmoista niin kuin joskushan voi käydä – no joo! Tietysti tässäkin on käynyt, että näitä urheilijoita on kuollut, näitä nuoria urheilijoita, joita on saanut olla sitten saattamassa, vaikka saattohoidon myötä ja nehän on raskaita, mutta tietysti vielä raskaampia omaisille ja ehkä tuossa urheilumaailmassa monesti kysyt, miten ihmeessä voi tapahtua näin, että nuori ihminen, joka elää terveellisesti ja ikänsä liikkunut ja niin edelleen ja niin edelleen. Mutta elämä on kummallista ja se ei katso, milloin se oma aika tulee täyteen.

Mari Lohisalo: Aivan. Tuosta oikeastaan ajattelin, että kun tällä hetkellä koko maailmassa oikeastaan eletään vähän kummallista aikaa, joka voi olla henkisesti hyvinkin kuormittavaa. Niin kun epävarmuus ja epätietoisuus heijastuu kaikille elämänaloille – varmasti myös urheiluun ja urheilijoihin. Näkyykö se sun työssä ja miten se näkyy?

Leena Huovinen: No, noissa kisatilanteissa – tietysti tuoreimpana Obestdorfin hiihdon MM-kisat, niin siellähän se joukko on tottunut toimimaan vastuullisesti ja pitämään turvavälit ja käsiä on desinfioitu joo. Ensimmäisen kerran mä näin silloin 2005 Helsingin yleisurheilun MM-kisoissa, kun Jussi Jouppila, Urheiluliiton lääkäri, niin hän toi tuonne Dipolin kisakylään desinfiointilaitteet ja mä olin, että mitä, mitä. No nythän ne on ihan itsestäänselvyys. Urheilijat ja se urheilujoukko on tottunut toimimaan sen terveyden kanssa ja halutaan eristäytyä silloinkin, kun normaaliajat, niin ei käydä isoissa juhlissa tai ei mennä – vaikka haluttaisiinkin – bilettämään, koska halutaan pysyä terveenä. Mutta tuota, kyllähän se näyttäytyy varmasti heidän elämässään sitten kanssa. Eräänkin urheilijan kanssa puhuin, että hän oli käynyt viime kesänä viimeksi kotona niin kuin lapsuuden kodissa yksinkertaisesti, että haluaa pitää itsensä terveenä. Sitten, että ei voida tavata isovanhempia tai näitä, jotka on riskiryhmissä niin ne moninkertaistuu niillä urheilijoilla, että ne ei ota yhtään turhaa riskiä. Ja mikä vaikutus sitten sillä on, että vaikka isovanhemmat ei kerennyt käydä hyvästelemässä ja niin edelleen. Että kyllä tämä jättää varmaan niin kuin ison jäljen näihin meidän nuoriin aikuisiin – nyt en puhu pelkästään urheilijoista, vaan puhun niin kuin tästä ikäluokasta, joka elää tätä niin sanotusti kiihkeintä oman elämän vaihetta ja nyt niin moni asia on loppunut ja ne on siirretty ja peruutettu. Ihmiset kököttää vain omien tietokoneidensa äärellä kotona ja se on siinä.

Mari Lohisalo: Just niin.

Leena Huovinen: Että sen takia vilpitön huoli on hyvin monesta nuoresta ihmisestä ja nuoresta aikuiset. Toki kaikista, mutta meillä vanhemmilla on jo kokemusta, että on erilaisia vaiheita elämässä ja näistä mennään, on selvitty. Me ollaan päästy matkustamaan vaikka kuinka paljon ja niin edelleen. Sitten riippuu tietysti luonteesta, että urheilijoidenkin joukossa on valtavasti erilaisia tällaisella paineensietokyvyllä omaavia ihmisiä, että joku ottaa pienestäkin asiasta stressin ja siitä tulee ihan valtava stressikasautuma oikein. Toinen on vähän niin kuin huoleton hevonen sitten niin kuin, että ei taas kanna samalla tavalla. Että kyllähän tämä korona, tämä kaikki jättää jäljen mä väitän.

Mari Lohisalo: Oliko kisamatka tällä kertaa erilainen niin kuin näiden rajoitusten ja tiukkojen kuplaolosuhteiden valossa? Huomasiko sen tavallaan tuolla Oberissa, että nyt eletään aika erilaisessa maailmassa?

Leena Huovinen: No, jos katson omalta kannalta, niin kyllä mua jännitti se, koska mä ajattelin, että semmoinen toisenlainen niin kuin vastuullisuus siitä, että kauheaa, jos mä toisin sen – jos mä kantaisin sitä virusta tietämättäni ja sitten yhtäkkiä siellä olisikin koko joukkue. Mutta mehän oltiin semmoisessa kuplassa jo siitä lähtien, kun lähdettiin kotoamme, niin meitä testattiin joka toinen päivä ja se oli sillä tavalla niin kun oltiin kuin herran kukkarossa tai rouvan kukkarossa voisiko sanoa. Mutta kyllä siinä tietysti semmoinen, että kun normaalitiloissakin, kun joku aivastaa niin tommoisessa viimeiseen viritetyssä joukkueessa, niin siellä katseet on pahoja ja ettei tuo nyt vaan ole kipeänä ja edelleen. Nyt sitten niin kuin tämähän saa moninkertaiset panokset siihen, että miten se… Mutta ei siinä semmosta iso eroa kuitenkaan nähnyt, että nämä ovat ammattilaisia nämä urheililjat, ne osaa toimia ja siellä omasta hygieniasta pidetään huolta ja kaikki tehdään sillä tavalla, että yritetään hoitaa se asia niin, että turhia riskejä ei oteta. Nämä on tottunut nämä urheiljat, ne on ammattilaisia siinä.

Mari Lohisalo: Miten sä itse huolehdit omasta jaksamisesta?

Leena Huovinen: No, tuota. Nuo kisat, pitkät kisatapahtumat, niin semmoisia tietysti fyysisestikin, että on parempi, että on vähintään jotenkin ihan kelvollisessa fyysisessä kunnossa, että kyllähän mä talvella hiihdän ja omasta fysiikasta pidän huolta. Tähän koronavuoteen liittyy semmoinen hauska juttu, että meillä on ollut tämmöinen anarkisti-Marttojen metsäjumppa kaksi kertaa viikossa. Meitä on siellä kuusi naista ja yksi mies ja meillä on oma tämmöinen personal trainer, joka vetää niin kuin… Että fyysisestä kunnosta huolehtiminen tavallaan, että mikä se nyt sitten onkaan. Kyllä sitten tietysti semmoinen mulle on vastapainona, että mulla on ollut iso perhe. Mä olen viiden lapsen äiti, jotka nyt jo aikuisia lapsia ja yksi on kuollutkin meillä. Sitten on, että on ystävät ja on niin kuin oma elämä. Mutta iän mukana tuoma tietysti huomio, että tämmöiset kaikki palautumiset, että ne on niin kuin, että siitä pitää huolehtia sitten. Sitten meillä on kiva vapaa-ajan paikka tuolla Inkoossa. Sellaisia ihan perusjuttuja, ei mitään kummallisia. Että tuota, huolehtia siitä, että – mä ajattelen, että mun kisoihin valmistautuminen – nyt, jos mä seuraavaa etappia eli Tokiota ajattelen, että jotenkin se oma mieli olisi niin kuin sen kaltainen, että tässä työssä pitää olla niin kuin… Mä olen sanonut, että enemmän hyvää oloa kuin pahaa oloa, että voi olla toisten avuksi ja siitä huolehtiminen, että sitten, kun tulee liian liian kuormittunutta, niin tietää, mistä itse hakee apua. Niitä on monia kohtia, mistä sitä saa. Ja sitten, että pitää mielen jotenkin auki koko ajan. Mulla on aika monesti saattaa olla kisoissa, että mä olen eniten käynyt arvokisoissa siinä joukkueessa, että tietää sen draaman kaaren, mitä siellä tapahtuu, mutta ei pidä mennä koskaan liian rutinoituneena ja ajatella, että mä osaan kaiken, vaan aina silleen vähän niin kuin, että mitä – musta on hyvä, että mä huomaan, että mua vähän jännittää, kun mä lähden sinne, että miten mä pärjään siellä…

Mari Lohisalo: Aivan.

Leena Huovinen: Näinkin monen vuoden jälkeen.

Mari Lohisalo: Kyllä. Hei siis sulta varmasti löytyy paljon muistoja ja tarinoita, ja tämä podcast-jakso olisi oivallista päättää johonkin sun kisamuistoon. Tuleeko mieleen jotain, jonka haluaisit jakaa kuulijoille?

Leena Huovinen: No joo. Ehkä nyt näistä tuoreimmista kisoista, niin kun Herolan Ilu, Ilkka, sai mitalin niin se hyvin koskettava myös mulle, vaikka mä en hänen kanssaan ole paljon töitä tehnytkään, mutta aina kisoissa nähdään. Mutta mä olen nähnyt sen yhdistetyn joukon, kun ne on tehnyt valtavan pitkään töitä yhdessä ja intensiteetillä ja intohimolla ja aina odotettu jotenkin sitä mitalia ja jossain – en muistanutkaan, että siitä oli niin pitkä aika, kun Mannisen Hannu oli edellisen mitalin saanut niin mulle kävi niin siellä Oberstdorfissa, että mun kyyneleet ei meinannut loppua. Jotenkin sen päivän ajan ne tuli – varmaan vois nytkin tulla. Se liikutus oli hyvin suurta yksinkertaisesti siitä syystä, että sen Ilun mitali ja kaikki se tekeminen ja se joukkueen yhteishenki ja, että siellä kaikki haluaa jotenkin onnistua – niin kun se tapahtui, niin se ilo on vain levisi ja se näkyi kyyneleinä, jotka ei meinannut loppua. Mä luulen, että mä en ollut ainut siinä meidän joukkueessa. Se oli semmoinen, mutta paljon myöskin semmosia hervottomia juttuja ja kaikennäköistä tuolla maailmalla päässyt näkemään, josta mä olen kauhean ilonen ja ne on hienoja muistoja ja olkoon ne nyt eväänä sitten tuleviin kisoihin kanssa.

Mari Lohisalo: Kiitos tästä muistoista. Tähän on itse asiassa hyvä lopettaa tällä kertaa. Kiitos paljon Leena, että olit vierailulla OlympiaCastissa.

Leena Huovinen: Lämmin kiitos.

Mari Lohisalo: Kiitos vielä kerran Leena Huoviselle vierailusta OlympiaCastissa ja kiitos sinulle, että kuuntelit. Uusien aiheiden parissa jatketaan taas ensi viikolla ja, jotta et missaisi yhtään jaksoa, käy tilaamassa OlympiaCast sieltä, mistä tykkäät podcastisi kuunnella. Arvostamme myös, jos käyt antamassa meistä arvion. Se auttaa meitä kehittymään ja uusia kuuntelijoita löytämään luoksemme. Ensikertaan, heippa!