Kanada ja USA asettavat riman hurjiin korkeuksiin – näin Naisleijonat vastaa kivikovaan haasteeseen

Naisleijonien olympiajoukkue rakentuu kolmea reittiä pitkin, joista kotimaan reitti haarautuu vielä Kuortaneeseen ja muihin liigaseuroihin. Pekingin olympiakisojen päävastustajat Kanada ja USA satsaavat olympiakaudella keskitettyyn malliin, johon Suomessa pyritään vastaamaan räätälöidyillä ratkaisuilla. Kotimaassa on löydetty väylä kehitykseen poikajoukkueharjoittelun kautta.

Naisleijonien olympiakausi käynnistyi elokuussa harvinaisen merkityksellisillä otteluilla, kun keväältä siirretyt MM-kisat pelattiin Kanadassa. Seitsemän ottelun jälkeen Suomi seisoi tutulla paikalla – kolmantena, pronssimitalit kaulassa.

Kuten kuluvalla olympiadilla on totuttu, eurooppalaiset vastustajat eivät pystyneet Suomea horjuttamaan. Alkulohkossa Naisleijonat voitti Venäjän 4-0 ja Sveitsin 6-0, puolivälierässä Tšekin 1-0 ja pronssiottelussa Sveitsin 3-1. Neljässä ottelussa haastajat onnistuivat siis tekemään vain yhden maalin Suomen verkkoon.

Sen sijaan pohjoisamerikkalaisia vastustajia vastaan Suomi jäi altavastaajaksi. Alkulohkossa Kanada voitti Suomen 5-3 ja Yhdysvallat 3-0. Samat lukemat, 3-0, olivat taululla välierän päätteeksi, kun Yhdysvallat kaatoi Suomen toisen kerran.

Espoossa 2019 Suomi onnistui maailmanjärjestystä horjuttamaan voittamalla Kanadan MM-välierässä. Loppuottelussakin Suomi ehti jo juhlia maailmanmestaruutta Petra Niemisen tehtyä jatkoajalla 2–1-maalin, mutta osuma hylättiin, ja Yhdysvallat voitti mestaruuden rangaistuslaukauskilpailun jälkeen. Kanadassa palattiin elokuussa pohjoisamerikkalaisten jäsentenväliseen loppuotteluun, jonka Kanada voitti.

Koronaviruspandemian aikana kansainväliset ottelut ovat olleet vähissä, joten MM-turnaus oli tärkeä mittari siitä, missä mennään. Suomen päävalmentaja Pasi Mustonen pystyi iloitsemaan maalivahtipelistä ja alivoimapelistä, sillä Suomelle ei turnauksessa tehty yhtään ylivoimamaalia. Sen sijaan ylivoimatehoissa ja etenkin toisen erän pitkien vaihtoetäisyyksien pelaamisessa oli haasteita pohjoisamerikkalaisia vastaan.

– Pronssimitali oli tässä kohtaa maksimitulos, peräti kahdeksan arvokisojen ensikertalaista Kanadaan valinnut Mustonen myönsi.

Vastassa käytännössä ammattilaisseurajoukkue

Suomen asema Euroopan parhaana joukkueena on Mustosen valmennuskaudella ollut niin sementoitu, että kaikessa tekemisessä mittatikuksi on asetettu Kanadan ja Yhdysvaltojen asettamaan hurjaan haasteeseen vastaaminen. Siinä riittää työsarkaa, jo ihan arkirealiteettien myötä.

Kanadassa on laskentatavasta riippuen 70 000-90 000 lisenssipelaajaa, Suomessa alle 5 000. Yhdysvalloissa massat eivät ole Kanadan tasolla, mutta siellä yliopistojärjestelmä valaa vankan betonin pelaajatuotannolle; pelaajat altistuvat nelivuotisen yliopistotaipaleensa aikana käytännössä täysammattilaisuutta vastaaviin olosuhteisiin, jossa ammattitason organisaatiot hoitavat päätoimisen valmennuksen monipuolisesti.

Olympiavuosina sekä Kanada että Yhdysvallat satsaavat rajusti keskitettyyn malliin. Kumpikin maa laittaa parhaat pelaajansa puolen vuoden harjoitusleirille, joka muuttaa maajoukkueen käytännössä seurajoukkueeksi, jossa kova sisäinen kilpailu tehostaa toimintaa entisestään.

– Heinäkuusta asti he ovat olleet yhdessä, ja sitä leiritystä jatketaan olympialaisiin asti. Pelaajille maksetaan urheilijapalkkaa – Kanadassa ymmärtääkseni sen maksaa valtio ja Yhdysvalloissa maan jääkiekkoliitto, Mustonen avaa.

– Kanada pelasi ennen PyeongChangin olympiakisoja 30-40 ottelua sen kauden aikana. He pelasivat ottelusarjoja jenkkejä vastaan ja kiersivät preerioita pelaten B-junioripoikia vastaan. Se on ihan ammattilaisjoukkue. Sen takia pohjoisamerikkalaisia on vaikea haastaa olympiavuonna, koska heillä on ihan eri lähtökohdat kuin muilla. Paras haaston paikka on perinteisesti ollut joku muu vuosi.

Pohjoisamerikkalaisten olympiakauden valmistautuminen syö valtavasti resurssia. Jos Mustosella olisi käytössään diktaattorin valta ja rajattomat resurssit, hän rakentaisi samanlaisen ohjelman: ammattilaisjoukkue elokuusta olympialaisiin saakka ja 30 kovaa ottelua matkan varrella, poikajoukkueita ja muutamia naismaajoukkueita vastaan. Siis jos se olisi realismia.

– Se on ennen kaikkea resurssikysymys, joka tuskin on lähitulevaisuudessa ratkaistavissa. Totta kai rakenteet vaikuttavat myös, kun on olemassa sarjajärjestelmät, mutta jos pystyisimme maksamaan samaa palkkaa pelaajille kuin Kanadassa ja jenkeissä, he tienaisivat enemmän kuin seuroissa. Eihän meillä ole kuin 1-2 pelaajaa, jotka elävät pelaamisella. Tällainen vaihtoehto varmasti valittaisiin mielellään.

NCAA-järjestelmässä muutama edukseen erottuva paikka

Kun keskitettyä mallia ei ole, Suomen tuleva olympiajoukkue valmistautuu Pekingin olympiakisoihin levällään ympäri maailmaa. Kanadassa pelanneesta 25 pelaajan MM-joukkueesta kolme tuli Yhdysvaltain yliopistosarjasta, seitsemän Ruotsin pääsarjasta ja yksi I-divisioonasta sekä 13 kotimaisesta naisten liigasta. Lisäksi Susanna Tapani on tässä vaiheessa ilman seuraa.

NCAA-järjestelmässä sisällä ovat maalivahti Jenna Silvonen, puolustaja Sini Karjalainen ja hyökkääjä Jenniina Nylund. Lisäksi paikasta Pekingin olympiajoukkueessa kamppailevat ainakin Sanni Ahola, PyeongChangin pronssijoukkueessa pelannut Sara Säkkinen, Eve Savander ja Ida Kuoppala. Puhutaan siis yhdestä merkittävästä reitistä olympiajoukkueen rakentumisessa.

– NCAA on parhaimmillaan todella hyvin toimiva järjestelmä. Iso plussa on tietysti se, että siitä saa samalla alemman korkeakoulututkinnon. Siellä pääsee kehittymään ammattivalmentajien kanssa neljä vuotta. Sarjan taso on kohtuullinen – tosin hirveän vaihteleva, kuten myös valmennuksen taso. Paljon riippuu siitä, missä yliopistossa on. Täytyy onnistua valitsemaan juuri oikea yliopisto, Mustonen kertoo.

Maajoukkueen näkökulmasta NCAA-järjestelmän haaste on juuri se, että pelaajien arkeen vaikuttaminen on haastavaa. Kontaktit paikallisiin yliopistopäävalmentajiin on olemassa, mutta määräänsä enempää joukkueen tai pelaajan arkeen ei pysty vaikuttamaan.

– Isompi juttu on se, että pyrimme ohjaamaan sinne haluavat kärkipelaajamme mahdollisimman hyviin paikkoihin. Minnesotan alueen lohko on selvästi muita tasokkaampi, ja siellä on 3-4 yliopistoa, joihin kärkipelaajiemme pitäisi päätyä.

Esimerkiksi Säkkinen ja Savander pelaavat Ohion yliopistossa, joka on sijoitettu Mustosen mainitsemaan Minnesotan alueen lohkoon. Siihen kuuluu myös St. Cloudin yliopisto, jossa Nylund pelaa.

Kyseisestä lohkosta löytyvät Mustosen mukaan parhaat paikat. Niistä löytyy varteenotettava väylä jopa Suomen kärkilupauksille, kuten vaikkapa tämän kauden Kiekko-Espoossa pelaavalle Nelli Laitiselle, jota eri yliopistot ovat jahdanneet siitä asti, kun hän loisti alle 18-vuotiaiden MM-kisojen parhaana puolustajana vuodenvaihteessa 2020.

”Ruotsissa on hyvä olla, harjoitella ja pelata”

Sama perushaaste on Ruotsissa pelaavilla pelaajilla: pelaajien arkeen ei pystytä määräänsä enempää vaikuttamaan. Vaikka Ruotsi putosi Espoon MM-kisoissa 2019 ylimmältä sarjatasolta, maan pääsarja on Euroopan kovatasoisin.

Länsinaapurimme sarjan valtti on pisimmälle kehittynyt tasa-arvo. Paras esimerkki on Luulaja, jossa pelaavat Naisleijonien kärkivastuunkantajista puolustajat Jenni Hiirikoski ja Ronja Savolainen sekä hyökkääjät Petra Nieminen, Noora Tulus ja Viivi Vainikka. Luulajassa naisille on järjestetty miesten SHL-organisaatiota vastaavat ammattimaiset olosuhteet, eikä pelaajien tarvitse maksaa pelaamisestaan. Jotkut saavat jopa pientä korvausta pelaamisesta.

– Kun siihen yhdistetään Olympiakomitean ja opetus- ja kulttuuriministeriön myöntämä apuraha, kausi menee valtaosalla plus/miinus nollaan. Ei joudu maksamaan siitä, että satsaa olympiaurheiluun. Se on se iso juttu Ruotsissa. Ruotsissa arvostetaan naisjoukkueita. Siellä on hyvä olla, harjoitella ja pelata.

Mustonen hehkuttaa Jenni Hiirikosken merkitystä. Kahdesti olympiakisojen ja peräti seitsemän kertaa MM-kisojen parhaaksi puolustajaksi valittu maajoukkuekapteeni on vaikuttanut myös muiden Luulajassa pelaavien suomalaisten kehitykseen.

– Tunnen aika monta huippujääkiekkoilijaa, mutta hän on todella poikkeuksellinen yksilö. Jenni on samalla vähän niin kuin äiti, kaveri, fysiikkavalmentaja, yksi maailman parhaista puolustajista ja täydellisen omistautunut huippu-urheilulle; kun siihen ralliin lähtee mukaan, ei ole vahinko, että muutkin heidän suomalaispelaajansa ovat nousseet rakettimaisesti, Mustonen suitsuttaa.

– Vainikka on viimeisin menijä sinne. Tulus on noussut siellä Euroopan TOP3-sentteriksi. Savolainen on noussut kovaksi pakiksi MM-tasolle, vaikka hän ei ole edes lähellä vielä potentiaaliaan. Nieminen on ollut Euroopan parhaita hyökkääjiä, ja hänkin voi yhä kehittyä paljon. Ei MM-kisojen maalipörssiä (Kanadassa elokuussa) vahingossa voiteta. Ympäristö tekee kaltaisekseen.

Luulajan viisikon lisäksi Ruotsissa pelaavat viimeisimmän MM-joukkueen pelaajista Rosa Lindstedt Brynäsissä ja Sanni Hakala HV71:ssä.

– Ruotsin sarja on paras sarja olemassa olevista, kun Kanadan sarja ei pyöri. Viime vuonna siellä oli 104 ulkomaista noin 220 pelaajan joukossa. Toki siellä on heikompiakin ulkomaisia, mutta valtavasti on hyviä. Se imee pelaajia sinne, kun siellä voi pelata päätoimisesti. Se on laadukas naisten sarjaksi, mutta ei se vauhti vastaa sitä, mitä Kanadan tai Yhdysvaltojen kohtaaminen on. Siihen on hankala sopeutua, Mustonen muistuttaa.

Poikajoukkueharjoittelu avain kehitykseen Suomessa

Mistä päästäänkin kotimaahan. Kanadassa Suomea edustaneessa MM-joukkueessa oli viisi pelaajaa Kiekko-Espoosta, kaksi HIFK:sta sekä yksi Ilveksestä, Tapparasta, JYPistä, RoKista, Team Kuortaneesta ja KalPasta. Puhutaan numeraalisesti merkittävimmästä suunnasta tulevan olympiajoukkueen rakentumisen kannalta – ja Mustosen onneksi myös väylästä, jossa pelaajien arkeen pystyy vaikuttamaan parhaiten.

Ensin ilmiselvät haasteet: naisten liigassa resurssit ovat minimaaliset, minkä takia on käytännössä standardi, että pelaajat joutuvat itse rahoittamaan pelaamistaan. Kun näin on, harvalla on mahdollisuus keskittyä vain urheilemiseen, mikä heijastuu väistämättä myös sarjan pelilliseen tasoon. Vaatimustaso kaukalossa ei ole optimaalista pelaajalle, joka valmistautuu pelaamaan olympiakiekkoa.

Hyvä puoli Suomessa on se, että naisten liigaorganisaatiot ovat lähellä poikakiekon organisaatiota. Lähellä ollaan fyysisesti ja yhä lähempänä myös henkisesti. Mustonen on päävalmentajakautensa aikana tehnyt valtavan vaikutustyön, jonka seurauksena on tapahtunut merkittävää lähentymistä.

– En koe, että tänä päivänä olisi enää minkään naisten liigan seuran kanssa vaikea toimia. Päinvastoin. Toki olen saanut taistella menneinä vuosina paljon sen arvostuksen eteen, mikä on ehkä näkynyt julkisuudessakin joskus, Naisleijonia syksystä 2014 asti valmentanut Mustonen naurahtaa.

– Kukaan ei voi seuroissa kiistää, jos vaatii naisille samoja oikeuksia harjoittelun suhteen ja yhtä vaativaa ympäristöä kuin miehille. Ei kukaan ole vielä keksinyt argumenttia, miksi meidän seurassamme sitä ei voisi tarjota. Ei sitä voi ainakaan ääneen sanoa, ja uskon, että nekin ovat todella vähissä, jotka edes ajattelevat niin.

– Yhteiskunta on muuttunut, ja olen hyödyntänyt sitä ja vaatinut. Kaikki kunnia suomalaisille seuroille – tämä on lähtenyt paremmin ja paremmin käyntiin. Pelaajat ovat tehneet sen työn: näyttäneet, että me haluamme olla ammattilaisia ja olemme valmiita tekemään sen työn, Mustonen kiittelee.

Käytännössä vaikutustyö on tarkoittanut sitä, että olympiakandidaattien harjoittelusta valtaosa tapahtuu poikajoukkueiden kanssa. Viime kaudella yhteistyö otti vähän takapakkia, koska koronaviruspandemia pakotti seurat järjestämään harjoittelunsa rajatummalla tavalla. Jo tammikuussa 2021 Jääkiekkoliitto alkoi kartoittaa, mistä seuroista järjestyisi harjoittelumahdollisuuksia kärkipelaajille täksi kaudeksi.

Työ tuotti tulosta. Käytännössä kaikki olympiakisoihin tyrkyllä olevat kotimaassa pelaavat naispelaajat pääsevät harjoittelemaan arjessa poikajoukkueiden kanssa. Osa joukkueista pelaa B-poikien mestistä, osa C-poikien SM-sarjaa.

– Määrää on pyritty lisäämään. Ajatus on se, että ainakin tiistai, keskiviikko ja torstai harjoiteltaisiin iltaisin poikien kanssa. Monet harjoittelevat perjantain naisten kanssa, koska lauantai ja sunnuntai sitten pelataan. Parhaimmillaan pelaajat saavat kaksi aamuharjoitusta akatemiassa ja kolme iltaharjoitusta poikien kanssa. Ihan kaikilla se ei toki toteudu, mutta siihen pyritään, Mustonen taustoittaa.

– Tämä on syy, miksi olemme pysyneet maailman kolmosena – ja parhaimmillaan päässeet finaaliin ja jopa voittaneet sen hetkellisesti. Se on yksittäinen isoin menestystekijä. Se yhteistyö on tänä päivänä hyvää. Poikajoukkueharjoittelu on ihan elinehto naisten kansainvälisessä kilpailussa pysymiselle.

”Jos haluaa olympiafinaaliin, tämä on ainut tie”

Vaikka sarjapeleissä vaatimustaso ei ole kansainvälisellä huipputasolla, harjoittelulla pystyy kompensoimaan paljon. Vanhan huippu-urheilutotuuden mukaan arki ratkaisee – ja tehtyjen toimenpiteiden ansiosta olympiakandidaatit joutuvat vähintään 4-5 kertaa viikossa pinnistämään ihan äärirajoille pärjätäkseen harjoituksissa kovempaan tempoon kykenevien poikien seassa.

– Olen nähnyt läheltä aitiosta, miten hemmetin lujaa pohjoisamerikkalaiset menevät ja miten vähän siellä kaukalossa on aikaa, kun kiekko tulee lapaan. Ainut mahdollisuus kehittyä on altistaa itsensä arjessa viikoittain useita kertoja samanlaiseen tilanteeseen. Tällä hetkellä se toteutuu vain riittävän laadukkaissa poikajoukkueissa, joissa vauhti on vastaavaa, Mustonen lausuu.

– Jos haluaa olympiafinaaliin, tämä on ainut tie. Täytyy olla olympiafinaalia vastaava arkiympäristö ja vaatimustaso. Sitä eivät suomalaiset naisjoukkueet pysty vielä tuottamaan, koska pelaajat eivät ole riittävän laajasti riittävän hyviä. Pitää olla laadukkaassa harjoittelussa, jotta vauhti on niin kova, että se vastaa pelaamista Kanadaa tai jenkkejä vastaan. Muuten kaikki puheet olympiafinaaleista ovat ihan höpöhöpöä.

Mutkatonta arjen järjestäminen tällaisella yhdistelmällä ei ole. Kiekko-Espoota edustaa Kanadassa pelanneesta MM-joukkueesta viisi pelaajaa: puolustajat Nelli Laitinen, Minnamari Tuominen ja Ella Viitasuo sekä hyökkääjät Elisa Holopainen ja Emilia Vesa.

– Kiekko-Espoo on hyvä esimerkki. Organisaatio suhtautuu erittäin positiivisesti naisten maajoukkueen pelaajien kehitykseen ja tekee kaikkensa sen eteen, että sieltä tulisi mahdollisimman paljon olympiaedustajia. Naisten joukkueen päävalmentaja Sami Haapanen on yhdessä poikien juniorijoukkueiden valmentajien kanssa tehnyt töitä, ja siellä on neljässä eri poikajoukkueessa yhteensä kahdeksan meidän olympiakandidaattiamme, Mustonen avaa.

– Sehän on valtavan palapelin sovittamista, mutta se on hyvä esimerkki siitä, miten tämä parhaimmillaan toimii. Siitä hyötyy niin naisten maajoukkue, naisten liiga kuin Kiekko-Espoon naisten joukkuekin. Se onkin ollut menneinä vuosina vahvin joukkue ja taas suurin mestariehdokas. Pelaajat myös tietävät sen, joten imu sinne on kova. Täksi kaudeksi sinne hakeutuivat maajoukkueringistä uusina niminä Elisa Holopainen, Kiira Yrjänen ja Sanni Rantala.

Talenttihautomo Kuortaneella

Kotimaan väylä haarautuu vielä muihin liigajoukkueisiin ja Team Kuortaneeseen. Jääkiekkoliitto alkoi rakentaa suomalaisen huippu-urheilujärjestelmän tukemana toisen asteen keskitettyä valmennusjärjestelmäänsä Kuortaneelle Vancouverin olympiakisojen jälkeen vuonna 2010. Tavoitteena on saada maan parhaat lukioikäiset pelaajat ammattimaiseen ympäristöön ja ammattivalmennukseen. Ryhmä on pelannut kaudesta 2011-2012 lähtien myös joukkueena naisten liigaa.

– Se investointi on meille äärimmäisen tärkeä. Meillä on Kuortaneella valikoidut ammattivalmentajat ja koko urheiluopiston monilajinen tuki ja osaajat siellä. Se on kaikista laadukkain valmennusympäristö, koska etäisyys sängyn, ruokalan, jäähallin ja koulun välillä on ehkä 300 metriä siivu. Aikaa ei mene yhtään hukkaan, Mustonen pohjustaa.

– Osa menee jo ysiluokalle, mutta viimeistään lukion ykköselle. Siellä oppii 3-4 vuodessa huippu-urheilijaksi äärimmäisen ammattitaitoisessa ympäristössä. Se on ollut meille tärkeä pala Naisleijonapolkua, ja sieltä on tullut iso osa pelaajia MM- ja olympiajoukkueisiin vuosien saatossa. Ja tulee varmasti myös tulevaisuudessa.

Vaikka puhutaan enimmäkseen alaikäisistä pelaajista, moni nuori on onnistunut murtautumaan arvokisajoukkueisiin jo Kuortaneella ollessaan – viimeisimpänä Sofianna Sundelin Kanadan MM-kisoissa. Kanadassa pronssia voittaneesta joukkueesta myös Petra Nieminen, Viivi Vainikka, Jenniina Nylund, Ella Viitasuo, Sini Karjalainen, Emilia Vesa ja kisojen parhaaksi maalivahdiksi valittu Anni Keisala ovat tulleet myllyn läpi.

– Se kertoo kaiken. Niin se on ollut monessa MM-joukkueessa, eikä se ole sattumaa. Viime olympialaisissakin Petra Nieminen ja Sara Säkkinen voittivat olympiamitalin ollessaan vielä Kuortaneella, Mustonen huomauttaa.

On iso tunnustus Kuortaneella tehdylle työlle, että pelaajat ovat onnistuneet nousemaan edustustasolle jo alaikäisinä. Toki Suomen pelaajamassan ohuudesta kertoo se, että ei Kuortane ole ainoa paikka, josta arvokisoihin on ponnistettu nuorena. Viimeisimpänä esimerkkinä oli juuri Kanadan MM-kisojen alla 16 vuotta täyttänyt Sanni Vanhanen, joka teki Suomen voittomaalin puolivälierässä Tšekkiä vastaan.

– Kuortaneella on tehty hyvää työtä, mutta onhan meille tullut loistavia nuoria pelaajia myös muista seuroista – vaikkapa Elisa Holopainen ja Nelli Laitinen ovat ihan maailman huippua ikäluokassaan, Mustonen huomauttaa viitaten vuonna 2001 syntyneeseen Holopaiseen ja vuotta nuorempaan Laitiseen.

– Ja Sanni on tullut Tapparan laadukkaan juniorityön kautta pelaamalla pelkästään pojissa. Hän pystyi juuri 16 vuotta täyttäneenä pelaamaan vakiokokoonpanossa koko MM-turnauksen, koska on harjoitellut ja pelannut koko pienen ikänsä vaativassa ympäristössä. Se olisi ollut täysin mahdotonta, ellei hän olisi koko ikäänsä ollut laadukkaassa poikajoukkueessa mukana.

”Eihän tämä meidän menestys ole vahingossa tullut”

Tällaisia väyliä pitkin rakentuu siis Suomen olympiajoukkue helmikuussa. Mustosen Pekingiin päättyvällä päävalmentajakaudella Suomen mitaliputki on ollut lähes katkeamaton, sillä vuoden 2015 MM-pronssin jälkeen Suomi on jäänyt mitaleitta vain kevään 2016 MM-kisoissa, jolloin pronssiottelussa tuli tappio rangaistuslaukauskilpailussa Venäjälle. Finaalihumuakin on päästy maistamaan.

– Eihän tämä meidän menestys ole vahingossa tullut. Jotain olemme tehneet hyvin. Yksi asia on varmasti ollut Naisleijonien toimintakulttuurin ruoppaaminen jo kauan aikaa sitten. Se tekee ympäristöstä sellaisen, että voimme menestyä, Mustonen korostaa.

– Sitten on yksittäisiä asioita, joista suurimpia on varmasti erilaiset keinot etsiä vaativampaa arkea, kuten poikajoukkueharjoittelu. Ihminen on mukavuuteen taipuvainen eläin – se vain menee niin, että heti, kun silmä välttää, laiskemmassa tempossa on hauska mennä.

– Pitää olla poikkeuksellisen kova luonteenlaatu, jotta pystyy repimään itsestään maksimit irti ympäristöstä riippumatta. Suurimmalla osalla se ei toimi niin. Sen takia pitää ikään kuin pakottaa itsensä kovempaan tempoon. Sen takia Olympiakomiteakin suosittelee, että parhaat harjoittelevat parhaiden kanssa. Täytyy hakeutua sellaiseen seuraan, jossa joutuu tosi koville. Ei Novak Djokovic suostu kovin monta tennistreeniä vetämään harrastepelaajan kanssa, Mustonen havainnollistaa.

Poikajoukkueiden merkitys Naisleijonille ei rajoitu vain Suomessa pelaavien pelaajien harjoitteluun. Jo kesällä Suomi pelasi kuusi harjoitusottelua poikaseurajoukkueita vastaan. Marraskuussa Kanada tulee sparraamaan joukkuetta Suomeen, mutta muuten poikajoukkueet hoitavat roolia olympiakisoihin asti.

– Haemme mahdollisimman kovia harjoituspelejä, jotka simuloivat pohjoisamerikkalaisia vastaan pelaamista. Tämä on samaa linjaa kuin poikajoukkueiden kanssa tapahtuva harjoittelu, Mustonen sanoo.

– Pandemia on tavallaan helpottanut sitä, että olen sanonut kategorisesti ei kaikille harjoitusotteluille muita vastaan paitsi Kanadaa ja Yhdysvaltoja. Olemme päättäneet pelata kaikki mahdolliset muut ottelut poikajoukkueita vastaan. Se on ihan eri asia pelata vaikka B-poikien mestis-joukkuetta kuin Ruotsin naisia vastaan.

Kun Mustoselta kysyy, mistä väylästä hän on vähiten huolissaan matkalla kohti Pekingiä, vastausta ei tarvitse arvuutella.

– Lempilapseni on poikajoukkueharjoittelu Suomessa. Se takaa sen, että pysymme kansainvälisessä kehityksessä mukana yhtenä kärkimaista ja pystymme puolustamaan asemiamme lujaa takaa tulevia Tšekkiä, Venäjää ja Japania vastaan. Se systeemi vaatii jatkuvaa hiomista, ja Toivolan Juusolla on seuraajanani iso rooli tämän järjestelmän ylläpitämisessä.

Teksti: Ilkka Palomäki

Kuvat: Tiina Puputti